Minkälainen kuva tanssin murrosvuosista syntyi? Tanssiammattien ulkopuolelta tuleva tarkastelija kohtaa tanssin pienoismaailmoihin tutustuessaan hämmentävän monimuotoisen kentän – tai kenttiä. Tapaamisten ja sattumien kautta aukenee näköaloja kätkettyihin aarteisiin, joita pienehköt ryhmittymät vaalivat ja kehittävät yhteiskunnan valtavirran katseelta syrjässä. Tanssin lajien, niiden muunnelmien, yhdistelmien ja koulukuntien moninaisuus hätkähdyttää odotettuakin suuremmalla runsaudellaan. Alan ammattilaisetkin myöntävät toistuvasti löytävänsä tuon tuostakin uusia, itselleen tuntemattomia alakulttuureja. Tanssin maisema on paitsi rikas, myös dynaaminen.<\/p>\n\n\n\n
Tämä rikas maisema on tutustumisen arvoinen. Se kannattelee merkittävällä tavalla kohtalaisen suurta osaa siitä, minkä kansalaiset tuntevat hyvänä elämänä: hyviä asioita, jotka ovat monille toiminnan ja ponnistelun päämäärä, eivät väline. Toisin sanoen moni kansalainen hankkii toimeentulonsa ja varallisuutensa jollakin muulla kentällä, jotta voisi käyttää osan niistä itselleen rakkaan tanssin harrastamiseen. Tanssimalla vietetyt tunnit ovat lukemattomille ihmisille elämän parasta aikaa. Tässä piilee ensimmäinen tanssin yhteiskuntasuhteen paradokseista: tanssi on yhtaikaa kaikille tuttu – hyvin suurelle joukolle harrastajia konkreettisesti ja henkilökohtaisesti koettu asia – ja ammattina heikosti tunnettu ja tunnustettu.<\/p>\n\n\n\n
Erikoislaatuinen tilanne kiteytyi tutkimusjakson aikana esimerkiksi siinä, että tutkijat saattoivat vierailla pienehkön paikkakunnan tanssitaiteilijoiden esityksessä alle kahdenkymmenen katsojan joukossa. Samana päivänä saatoimme jatkaa paikallisen tanssikoulun oppilasnäytökseen, joka täytti monisatapaikkaisen konserttisalin lapsilla ja nuorilla sekä heidän opettajillaan ja omaisillaan. Siinä missä taidetoimijat tuottivat hienoa taidetta mikroluokan rahoituksen varassa ja pohtivat yleisöpohjansa tulevaisuutta ikääntyvässä Suomessa, tanssikoulun näytöksessä saattoi huomata, että tanssi vetää maksukykyisiä perheitä vaivatta myös välimatkojen takaa. Tämäkin näytös oli kunnianhimoinen. Se oli toteutettu huolella, koreografioista ja puvustuksesta tinkimättä. Oppilaita riitti nuorisoikäluokkiin asti, myös poikia. Myös nykytanssin luokat olivat harrastajien suosiossa. Mutta nykytanssia harjoittavat ammattilaiset eivät. Kävelymatkan etäisyydellä toisistaan sijainneet esityspaikat olivat kuin eri mantereilla.<\/p>\n\n\n\n
Valitettavasti tapaus ei ole mitenkään ainutlaatuinen, vaan railo kahden todellisuuden välillä aukeaa monin paikoin leveänä. Miksi opettajat eivät vie oppilaitaan katsomaan ammattilaisia, keskustelemaan heidän kanssaan, kenties toteuttamaan yhdessä työpajoja? Eikö taiteen perusopetukseen lukeutuvassa tanssiopetuksessa olisi hyväksi tutustuttaa nuoria taiteen tekemisen käytänteisiin, tekijöihin ja paikkoihin? Antaa nuorten kokeilla, miltä tuntuu luova itseilmaisu niiden tanssiperinteiden ja tekniikkojen pohjalta, joihin he ovat opetuksessa tutustuneet? On harhaanjohtavaa käyttää nimitystä “taiteen perusopetus”, jos etäisyys taiteeseen on tätä luokkaa. Opetuksen erillistodellisuus saattaa syntyä vahingossa, tai sen takaa saattaa paljastua tiukka budjetti, jossa eletään kädestä suuhun osallistumismaksujen varassa. Niin tai näin, nykyiset käytänteet eivät ainakaan suosi uusien yleisöpolvien kasvua eivätkä opeta kansakuntaa näkemään tanssia itseilmaisuna. On sääli, jos nuori viettää vuosia tanssisaleilla pääsemättä koskaan itseilmaisun makuun. Valitettavan monelle jää tällöin vain muisto omista kokemuksista “liikuntaharrastuksessa” tai kaverisuosiota kohottaneista muotitansseista. Kapea, osaamis- ja askelkuviokeskeinen näkemys tanssista vahvistuu sukupolvelle toisensa perään. Näin ei tarvitsisi olla. Vaikka oma tanssiminen ei jatkuisi aikuisiällä, yksikin kärpäsen puraisu taiteellisen ilmaisun saralla voi riittää siihen, että ihminen oivaltaa, mistä ilmaisevassa tanssissa on kysymys. Kerran herännyt jano vaatii loppuelämän ajan tyydytyksekseen tanssillisia kokemuksia, ja sillä on myös kyky työntyä uteliaasti lajirajojen ylitse. Kun tällaisia ihmisiä on riittävästi, kansakunnalle kehittyy “tanssin tunto” tai “tanssin kokemuksellinen keho”, kuten kollegani Isto sanoo.<\/p>\n\n\n\n
Jos eivät kansalaisten laajat joukot tunne tanssijoita, eivät tanssijatkaan tunne toisiaan. Alan toinen paradoksi liittyy siihen, että rikas ja monimuotoinen kenttä on valitettavan lokeroitunut. Olen kirjoittanut tässä julkaisussa siitä, että nykyisin taiteen tekijät mielellään työskentelevät monialaisissa kokoonpanoissa, joissa yhdistyvät eri taiteet, tiede, journalismi tai vaikkapa kansalaistoiminta. Silti matka tanssijan luota toisen tanssijan luo on edelleen pitkä. Tässä viittaan erityisesti eri tanssiperinteitä edustavien tai niistä ammentavien tekijöiden välisen yhteistyön puutteisiin. Yhteistyötä toki on, mutta sitä voisi olla paljon enemmän. Erityisenä kynnyksenä näyttäytyy ns. taidetanssin näyttämö- ja teossuuntautuneen toiminnan kyky ymmärtää suoremmin eri kansojen ja yhteisöjen erilaisista tanssiperinteistä ammentavien lajien yhteisöllistä toimintalogiikkaa. Kuinka ymmärtää kollegaa, jos yksi ponnistelee kasvattaakseen yleisöä ymmärtämään teoksiaan – ja toinen ei edes näe, mikä toiminnassa on yleisöä, kun kaikki tanssivat? Kuinka näin erilaiset kollegat voivat yhdistää voimansa tanssialan yhteiskunnallisen aseman vahvistamiseksi? Kenen ehdoilla yhteistyötä silloin tehdään, ja minkälaista tulevaisuutta kohti? Rakennetaanko yhteiseen taloon kiinteä näyttämö vai suuri, muunneltava sali? Välillä voi tuntua siltä, että yhteistyötä on helpompi tehdä selvästi erilaisten kuin ”lähisukulaisten” kesken. Perhe on pahin, sanotaan. Pieni koulukuntaero voi olla ylitsepääsemätön. Akateemisena toimijana tunnen itsekin tämän vitsauksen.<\/p>\n\n\n\n