{"id":31,"date":"2021-05-27T16:03:37","date_gmt":"2021-05-27T13:03:37","guid":{"rendered":"https:\/\/nivel.teak.fi\/nivel15\/?p=31"},"modified":"2021-07-07T14:05:50","modified_gmt":"2021-07-07T11:05:50","slug":"kaytantoteoreettinen-nakokulma","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/nivel.teak.fi\/nivel15\/kaytantoteoreettinen-nakokulma\/","title":{"rendered":"K\u00e4yt\u00e4nt\u00f6teoreettinen n\u00e4k\u00f6kulma"},"content":{"rendered":"

Tässä kirjassa on luvattu pureutua työelämän perusasioihin. Mitä sillä tarkoitetaan? Omasta puolestani ja osin myös yhdessä toimiessamme olemme omaksuneet näkökulman, joka lähestyy työtä – ja itse asiassa kaikkea muutakin ihmisten puuhailua – käytännöllisenä toimintana<\/em>. Tarkalleen ottaen käytössä on Suomessa kehitetty malli tai viitekehys, jonka omintakeisuus syntyy siitä, että toimintaa tarkastellaan kokonaisuutena ja moniulotteisesti, sekä siitä, että tarkastelukulma on lähellä toimijaa. Kyseessä on professori Keijo Räsäsen ja Aalto-yliopiston MERI-tutkimusryhmän pitkäaikaisen työn tuloksena syntynyt näkemys käytännöllisestä toiminnasta. Tämä näkemys on hyvin laaja: sen tarkastelualaan kuuluvat taide, kulttuuri, tiede, harrastukset – kaikki vakavissaan toteutettu, pitkäjänteinen ja ihmisiä yhdistävä tekeminen paikallisine, omintakeisine muotoineen – ei ainoastaan palkkatyö. Akateemisena perinteenä se kuuluu nk. käytäntöteorioiden suureen perheeseen. (Ks. esim. Räsänen & Trux 2012<\/span>; Räsänen 2015<\/span>; Räsänen & Kauppinen 2020<\/span>).<\/p>\n\n\n\n

En siis katso työtä(nne) ulkopuolelta, sen osatekijöitä analysoiden ja otoksia mittaillen. En tutki työn prosesseja abstraktioon pyrkien – minulle on kiinnostavampaa, mitä inhimilliset toimijat eli subjektit yrittävät, saavat aikaan, saavuttavat, improvisoivat ja missä he epäonnistuvat, kuin se, millaisia voimia, trendejä tai prosesseja työssä liikkuu. En usko kovin vahvasti, että työelämässä olisi luonnonvoimia. Joku niitä asioita saa aikaan – tai aiheuttaa. Joidenkin toimijoiden teoilla on toki suurempia vaikutuksia kuin toisten, eli vaikutusvalta ei ole jakautunut tasan.<\/p>\n\n\n\n

Tällainen teoreettinen noja suo minulle pääsyn lähemmäs tekijää hänen toiveissaan, peloissaan ja pyrinnöissään – ainakin verrattuna työntutkimuksen lähestymistapojen valtavirtaan. Tutkimuksen välineet ovat nimittäin suurelta osin virittyneet tarkastelemaan töitä sotien jälkeisenä aikana vakiintuneen palkkatyömallin kautta. Tällöin tehdään yleistäviä oletuksia ”työstä” muun muassa kokoaikaisen, toistaiseksi voimassa olevan palkkatyösuhteen, toimeentuloon riittävän palkan, nousevan urakehityksen, ammatti- ja toimialarakenteen, koulutuksen ja eläköitymisen osalta. Jo jonkin aikaa on kautta koko teollistuneen maailman – ja sen ulkopuolellakin – keskusteltu siitä, että tämä näkemys on osittain vanhentunut (ks. esim. Järvensivu 2010<\/span>). Onpa esitetty sellaisiakin tulkintoja, joiden mukaan työtä täytyy katsoa hyvin laajalla perspektiivillä – alkaen fysiikasta, biologiasta ja metsästäjä-keräilijöiden käytänteistä – jotta sokeat pisteet saadaan paikannettua (Suzman 2020<\/span>). Historiaan kytkeytyvät oletukset ovat silti jääneet vaikuttamaan yhteiskunnan rakenteisiin, esimerkiksi sosiaaliturvaan, ja myös tutkijoiden menetelmiin. Tutkijat ovat toki huomanneet ongelman, mutta sen korjaaminen vaatii vaihtoehtoisia malleja. Näitä vaihtoehtoja etsiessään huomaa pian uskaltautuneensa tutkimusalojen ja tieteenalojen välisille rajaseuduille, joilta ei ole helppo löytää tukevaa jalansijaa omaan työhönsä. Tutkijan työtkin ovat käytännöllistä toimintaa… Kokonaisnäkemyksen tavoittelun vuoksi lähestymistapani on enemmänkin filosofinen kuin tiettyyn tutkimussektoriin ankkuroituva ja yhdistelee näkemyksiä sosiologisesta, psykologisesta, taloustieteellisestä ja antropologisesta tarkastelusta, muiden muassa.<\/p>\n\n\n\n

Tämä malli on yllättäen osoittautunut käytännön työtä painavien ihmisten itsensä käytössä varsin helposti lähestyttäväksi ja intuitiiviseksi. Ehkä se johtuu siitä, että kunkin oma näkökulma omaan työhönsä on tietenkin tekijän näkökulma kaikkine epävarmuuksineen ja puutteellisine tietoineen. Lisäksi se on sosiaalisesti ja historiallisesti sijoittunut. Kukaan ei oikeasti tee tilastollista keskivertotyötä, vaan jokaisen työ on omanlaatuistaan ja tuottaa maailmaan erityisiä asioita tietyssä ajassa ja paikassa, tiettyjen kollegojen tai yhteistyökumppaneiden kanssa, erityisellä tavalla, erityisistä syistä ja erityisellä oikeutuksella. Tämän erityislaatuisuuden esiin tuominen sallii lukijan vierailla työn pienoismaailmoissa.<\/p>\n\n\n\n

Ihmisen ymmärrys omasta tai toisten toiminnasta on aina enemmän tai vähemmän sumeaa ja osittaista – mikä ei tarkoita, etteikö ymmärrystä voisi jalostaa, kasvattaa ja syventää sekä rikastaa. En siis väitä voivani röntgenkuvata ja esittää tyhjentävästi jonkun toisen työtä ja elämää vaan pikemminkin voin lähestyä häntä, tutustua ja ojentaa lukijoille kuvauksia, joiden avulla pääsee lähemmäs juuri sitä, mikä tässä toiminnassa on erityistä.<\/p>\n\n\n\n

Käytännöllisen toiminnan malli operoi neljällä peruskysymyksellä (kuva 1). Se kysyy: miten<\/em> työskentelen, mitä<\/em> yritän saada aikaan tai saavuttaa, miksi<\/em> juuri nämä ovat hyviä tavoitteita ja keinoja ja kuka<\/em> olen tai keneksi olen tulossa (ammatillisesti), kun työskentelen näin, näihin päämääriin pyrkien, näiden ihmisten kanssa. Kaikki nämä aspektit aukeavat lähemmässä tarkastelussa laajoihin ja syviin avaruuksiin. Tekijä on kuitenkin arjessaan kaiken aikaa niiden leikkauspisteessä.<\/p>\n\n\n\n

Peruskysymys<\/th>Orientaatio ja ote<\/th>Relevantteja kategorioita<\/th>Käytäntö-teoreetikkoja<\/th><\/tr><\/thead>
Miten?<\/td>Taktinen<\/td>Tavat\/ Keinot<\/td>Certeau, Goffman, Garfinkel<\/td><\/tr>
Mikä?<\/td>Poliittinen<\/td>Intressit\/ Tavoitteet<\/td>Bourdieu, Foucault<\/td><\/tr>
Miksi?<\/td>Moraalinen<\/td>Motiivit\/ Oikeutukset<\/td>Thévenot, MacIntyre, Taylor<\/td><\/tr>
Kuka?<\/td>Persoonallinen<\/td>Habitukset\/ Subjektiviteetit<\/td>Holland, Dreier, Harré<\/td><\/tr><\/tbody><\/table>
Kuva 1. Käytännöllisen toiminnan peruskysymykset. Muokattu lähteestä: Räsänen 2017<\/span>.<\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n

Tekijän sosiaalinen sijoittuminen tarkoittaa sitä, että vastaukset peruskysymyksiin eivät ole mitenkään helposti annettavissa eivätkä pysyvästi ratkaistavissa. Pikemminkin on kyse sosiaalisista ”neuvotteluista”, joiden tämänhetkinen lopputulema on kaiken aikaa altis olosuhteiden ja sosiaalisten voimasuhteiden vaihteluille. On kyse potentiaalisesti vaarallisista liikkeistä, kannanotoista, identiteetin julkaisuista, eikä tekijä ole milloinkaan varma vastaanotosta. Taiteilijoille tuttua, epäilemättä, mutta myös muille. Yhteiskunnassa vallitsevat hierarkiat estävät kutakin tekijää valitsemasta menetelmiään ja kohteitaan tuosta vain, oman mielensä mukaan. Tunnettu ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu on kiinnittänyt huomiota siihen, miten ihmisen kehkeytyvä habitus<\/em> eli olemisen tapa hitsautuu yhteen toiminnan kenttien ja niiden pelisääntöjen kanssa (ks. esim. Bourdieu 1998<\/span>). Näin ne yhdessä määrittävät aseman perusteella toimijalle helposti käyttöön otettavan alueen ja toisaalta tehtävät tai asemat, joihin pyrkiminen tulee sosiaalisesti ”kalliiksi”. Taidealoilla tunnetaan ilmiö, jonka mukaisesti taiteilijoiden lapset hakeutuvat – ja pääsevät – helpommin alan töihin kuin vaikkapa sukunsa ensimmäisenä kaukaa keskusten ulkopuolelta yrittävä nuori, jolla ei ole ollut tilaisuutta kerryttää harrastuneisuuttaan ja seurata alan debatteja. Jokaisessa sukupolvessa näitä etäisyyksiä ylitetään ja identiteettejä rakennetaan niistä huolimatta, mutta siitä myös maksetaan – vaihtelevasti – henkisenä kuormituksena, ihmissuhteissa, elämänvalintojen korjauskierroksilla. Yhtä lailla hierarkiat vaikuttavat kokonaisten alojen asemaan yhteiskunnassa. Se näkyy sekä materiaalisesti, resurssien jaossa, että immateriaalisesti arvostuksessa. Joidenkin alojen toimijoiden puhetta kuunnellaan herkemmällä korvalla, ja heidän ideansa vaikuttavat uskottavammilta kuin toisten.<\/p>\n\n\n\n

Tavallisen ihmisen töissä on siis läsnä koko joukko suuria voimia – silloinkin, kun hän näyttää työskentelevän hiljaa ja vaatimattomasti tai ei kykene työskentelemään lainkaan. Moniulotteinen malli (kuva 2) valottaa käytännöllisen toiminnan dynaamista luonnetta: tasapaino eri ”ratkaisujen” välillä on horjuva ja muuttuva. Juuri kun tekijä on löytänyt käteen sopivat välineet ja ymmärtänyt tavoitteensa, yritys myydään, ja uudet omistajat panevat sen ”lihoiksi”. Toinen esimerkki voi kertoa ammattilaisesta, jolla olisi näkemystä ja moraalista suuntaa, mutta hän ei saa tilaisuutta tarttua puikkoihin. Tai sitten hän uhraa kestävämmät motiivit ja tekee sitä, mille löytyy poliittista tukea, vaikka sellainen syökin ammattilaista. Esimerkkejä on loputtomiin. On harvinaista, että kaikki aspektit olisivat yhtaikaa tekijän kannalta tyydyttävässä tilassa.<\/p>\n\n\n\n

\"Taktinen
Kuva 2. Käytännöllisen toiminnan moniulotteisuus. Räsänen & Trux 2012.<\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n

Voisimme kenties laatia utooppisen kuvan onnellisesta ihmisestä – tai ehkä pikemminkin käytäntöyhteisöstä<\/em> – jonka toiminta olisi yhtä aikaa taktisesti taitavaa, poliittisesti tietoista, moraalisesti oikeutettua ja tekijöiden persoonia rakentavaa. Todellisuudessa havaitsemme vaihtelevasti tyydyttäviä tiloja ja hetkiä. Parhaimmillaan tulee hetkiä, jolloin tekijöistä tuntuu, että kaikki on loksahtamaisillaan kohdalleen. Useammin kohdalle sattuu sentään aikoja, jolloin työ on menossa parempaan suuntaan. Se on tärkeä havainto. Työ kuin työ on aina kesken, ja niin ovat myös sen tekijät. Keskeneräisyydessä on se hyvä puoli, että se voi olla menossa jonnekin, ellei erehdy kiertämään kehää. Jos työn suunta tyydyttää, työ on tyydyttävää ja tuntuu tekijöistä mielekkäältä. Nämä havainnot ovat tehneet käytännöllisen toiminnan mallista filosofisesti lohdullisen: olemme lähtökohtaisesti keskeneräisiä tekijöinä ja ihmisinä. Silti pyristely ja ponnistelu kohti parempaa kannattaa, vaikka sitä ei voikaan tehdä yksin eikä työn suuntaaminen ole vain itsestä kiinni.<\/p>\n\n\n\n

Mistä ammattilaisia tulee? Kuinka sellaiseksi kasvetaan? Eräät tutkijat (Lave & Wenger 1991<\/span>) ovat ehdottaneet, että yhteisössä, joka kannattelee jotakin käytännöllisen työn muotoa, on mahdollista sijoittua sosiaalisesti harjoittelijan tai oppilaan\/kisällin paikalle. Tällaisen ihmisen ei tarvitse vielä kantaa täyttä vastuuta, mutta hän saa ns. oikeutetusta sivuasemasta<\/em> (legitimate peripheral position) käsin tarkkailla ja oppia. Vähitellen hänelle annetaan vaativampia osatehtäviä, ja lopulta hän pääsee kokeilemaan siipiään niissäkin tehtävissä, joihin liittyy riskiä ja vastuuta ja niin muodoin mahdollisuus hankkia nimeä ammattilaisena.<\/p>\n\n\n\n

Tätä kuvausta vasten on hyvä tarkastella edellä esitettyjä peruskysymyksiä. Kysymyksistä ensimmäinen, taktinen taitavuus, näppäryys, nopeus, tarkkuus, oikeiden välineiden ja menetelmien valinta jne., on luonteeltaan aloittelijalle soveltuva lähtöruutu. Tutkimusten mukaan oppiminen etenee niin, että aluksi näitä taitoja opetellaan oppikirjoihin ja kollegojen\/ohjaajien malliin tukeutuen. Varmuuden karttuessa kasvaa kyky soveltaa omaa harkintaa ja tilannetajua. Lopulta taidot muodostavat hyvin tunnettujen ratkaisujen kimppuja ja vaihtoehtoisten etenemisreittien kartastoja, eikä tekijä enää pohdi niistä jokaista erikseen vaan käyttää henkisen kapasiteettinsa poliittisen ja moraalisen aspektin parissa ja suunnistaa kohti ymmärryksensä mukaista parasta mahdollista työn jälkeä (Dreyfus & Dreyfus 1986<\/span>).<\/p>\n\n\n\n

Kypsän ammattilaisen tunnistaa siitä, että hän kantaa huolta ja vastuuta, ei ainoastaan kustakin tuotteesta tai urakasta, vaan koko oman ammattialansa eetoksesta ja tulevaisuudesta sekä uusien tekijöiden kasvattamisesta. Tämä on normaali etenemisjärjestys. On todellisuudelle vieras ajatus, että ihminen voisi ensin päättää ja lyödä lukkoon ammatti-identiteettinsä ja hankkia sitten siihen sopivan taidon ja itselleen poliittisesti edullisen ”imagon” tai ”brändin”. Vaikka siis puhun subjektista, en sentään tarkoita tämänkaltaista kaikkivoipaa yli-ihmistä. Ei, ensin mennään mukaan johonkin käytännölliseen toimintaan, ja vasta työskentelyn myötä tekijälle hahmottuu sosiaalinen kartta ja valkenee, miten hän tulikaan sijoittuneeksi. Samoin vasta harjaantuminen auttaa oivaltamaan, mikä jossakin työssä on erityistä, merkittävää, tärkeää ja hyvää. Ensimmäinen kipinä jollekin alalle hakeutumiseen voi olla varsin ulkokohtainen uskomus tai jopa muiden neuvo. Ammattialojen sisälläkin tapahtuu uudelleensijoittumista, kun lapsuuden toiveiden rinnalle löytyy kokemusperäistä tietoa muistakin kiinnostavista ja merkityksellisistä tehtävistä. Toisin sanoen tekijä subjektina kasvaa ja löytää itsensä (uudelleen, uudistuen) niistä töistä, joiden parissa hän ponnistelee moniulotteisesti.<\/p>\n\n\n\n

Miten-kysymyksen osalta on tässä lähestymistavassa olennaista ottaa mukaan myös epävirallinen osaaminen, titteleiden ja toimenkuvien ulkopuoliset ja jopa ohjeiden vastaiset niksit, konstit ja selviytymiskeinot, joita tekijät tunnistavat todellisuudessa käyttävänsä. Tämä koskee myös ja ehkä erityisesti kokeneita tekijöitä. Monestihan työelämä on pyristelyä ja improvisointia, eikä se aina johdu pelkästään taidon puutteesta. Ruohonjuuritason (vai pitäisikö sanoa tanssilattiatason) toimijat pyrkivät sinnikkäästi, joskin usein ei-tietoisesti ja tahattomasti ottamaan haltuunsa toisten omistamaa tilaa ja tekemään sitä elettäväksi. Tällaisessa osaamisessa on kyse siitä, miten työ saadaan tehtyä, vaikka olosuhteet eivät ole suotuisat ja pääsy resursseihin on niukkaa ja kontrolloitua. Olemme alueella, jossa taktinen aspekti (miten-kysymys) niveltyy poliittiseen aspektiin.<\/p>\n\n\n\n

Näiden pienten toimijoiden arkisten taktiikoiden havaitseminen edellyttää huomion kiinnittämistä arjen yksityiskohtiin. Niistä kirjoittaneen ranskalaisen tutkijan Michel de Certeaun mukaan ne kuvastavat sitä, miten ihmiset etsivät yhteyttä toisiinsa (eli elämää), taiteellista luomista (esteettisyyttä) ja omaehtoista aloitteellisuutta (etiikkaa) ”sosiaalis-taloudellisten pakkojen koordinaatistossa” (Certeau 1984<\/span>, ix).<\/p>\n\n\n\n

Tarkastellaan hieman työn poliittista aspektia. Mitä tarkoitan poliittisella? Julkisesta, tavanomaisesta kielenkäytöstä poiketen tässä yhteydessä ei ole kyse puoluepolitiikasta, vaikka sitäkin elämänaluetta voi toki tarkastella käytännöllisenä toimintana. Nyt tarvitsemme kuitenkin laajemman näkemyksen politiikasta.<\/p>\n\n\n\n

Poliittinen aspekti ihmisten toiminnassa ja erityisesti ammatillisessa toiminnassa on tekijän käsitys tai tuntuma siihen, mikä hänen työnsä kohde on, mitä siinä yritetään tuottaa tai saada aikaan. Tämä aspekti on aina työnjohdollisia tehtävänkuvauksia laajempi, koska yksinkertaisimmissakin töissä tuotetaan useita erilaisia asioita. Kaikista ei välttämättä olla edes kovin tietoisia. Eri tarkastelijoille voi syntyä erilainen käsitys. Tanssinopettaja saattaa tuottaa vauhdikkaita tunteja maksukykyisille asiakkaille. Toisaalta hän juurruttaa tietynlaista tanssiperinnettä Suomeen. Tai pitää nuoret poissa kadulta. Tai auttaa heitä kasvamaan empaattisiksi kansalaisiksi, joilla on kehollinen yhteys toisiinsa ja itseensä. Huomaamme, että tavoitteita on monia, jopa päällekkäisinä täsmälleen samoille toiminnoille. Työotteessa syntyy kuitenkin usein pientä tai suurempaakin eroa sen mukaan, mihin tähdätään.<\/p>\n\n\n\n

Politiikka astuu kuvaan sen havainnon myötä, että eri toimijoilla on erilainen käsitys tavoitteista. Näkemykset voivat mennä ristiin, ja syntyy jännitteitä. Kysymys on siis työn suuntaamisesta, siitä, mitä töitä täällä oikeastaan pitäisi tehdä ja miten. Poliittista aspektia ei kuitenkaan tarvitse pelätä. Jokaisen työpaikan normaalitilanne on jännitteinen tilanne. Voi olla, että joidenkin lukijoiden mielestä johtaja on se ihminen, joka asettaa työn tavoitteet. Onhan Suomen laissa määrätty työnantajan direktio-oikeudesta. Käytännön johtamistyössä tunnistaa melko helposti ne johtajat, jotka yrittävät noudattaa tätä oppia suoraviivaisesti. Työntekijät eivät aina ole tuottavuutensa ja kukoistuksensa huipulla, kun heitä käskytetään mekaanisesti. Viisaammat johtajat tunnustavat, että ammattilaisilla on työstä sellaista tietoa, joka on parasta ottaa mukaan työn ohjaukseen. Etenkin kun johtajat itse saattavat olla vailla omakohtaista kosketusta kyseiseen ammattiin.<\/p>\n\n\n\n

On toinenkin tapa ymmärtää työn politiikkaa. Siinä ei kysytäkään suoraan, mitä (hyvää) tuotat tähän maailmaan, vaan mitä (hyvää) saat itsellesi tekemällä tätä työtä, tällä tavalla. Esimerkiksi tanssiapurahan vastaanottaja pääsee tekemään veretseisauttavan teoksen. Sen ohella hän saa uutta nostetta nimelleen, kenties hieman palstatilaa lehdissä ja hieman paremmat mahdollisuudet seuraavilla hakukierroksilla. Tutkija puolestaan saattaa iloita toimintatutkimuksensa suomasta reflektio- ja kehittämisavusta ammattilaisille. Samalla hän kenties toivoo, ettei jäisi hankkeen jälkeen täysin unohduksiin, vaan siitä olisi apua uusien hankkeiden rakentamisessa. Kuten esimerkit kertovat, aikaansaaminen ja saavuttaminen kulkevat käsi kädessä. Niitä on vaikea, ehkä mahdoton erottaa toisistaan, eikä asiantila ole lähtökohtaisesti ongelmallinen. Ongelmaksi se muodostuu vasta sitten, jos saavuttamisen motiivit alkavat syödä aikaansaamista. Jos vaikkapa tutkija viihtyy tai häntä kannustetaan viettämään enemmän aikaa tutkimusrahoittajien ja yliopistojohtajien seurassa tai heidän rakentamiensa ohjaus- ja raportointijärjestelmien parissa kuin kenttätyössä varsinaisten tutkimuskohteidensa kanssa, voi olla että työn laatu kärsii, vaikka ura kukoistaa – ainakin jonkin aikaa.<\/p>\n\n\n\n

Kuten ajankuvassa nostin esiin, nykyisin puhutaan mielellään ”pelin politiikasta”, jossa kaikki toimijat ovat kyynisen laskelmoivassa moodissa, maksimoivat omaa etuaan ja käyttävät toisiaan hyväkseen. Tämä inhorealistinen odotus ehkä suojaa meitä pettymyksiltä, mutta se myös kaventaa näkökenttää ja lamauttaa. On tärkeää tarkastella työn politiikkaa jännitteitä pelkäämättä, konflikteja ja peliä rauhallisesti arvioiden. Silloin pääsee ehkä kysymään: Onko tämä peli sen arvoista, että haluan siihen osallistua? <\/em>Kun elämä tuntuu yhdeltä taistelulta, on kysyttävä: Minkä puolesta taistelen?<\/em> Nämä kysymykset, samoin kuin motiivien tarkastelu, vievät meidät työn moraaliin.<\/p>\n\n\n\n

Jos työn politiikan tarkastelu on ainakin johtamisen oppaissa harvinaista, moraalin tarkastelu on ollut sitä myös tutkijoiden keskuudessa. Heiltä käytännöllisen toiminnan malli saa toistuvasti osakseen ilahtuneen kummastelevia kommentteja: Jännää, että puhutte moraalistakin<\/em>.<\/p>\n\n\n\n

Myös moraali on niin vahvasti latautunut sana, että taas on syytä selventää: julkisesta keskustelusta poiketen nyt ei viitata uskontoon eikä seksuaalimoraaliin. Kyse ei myöskään ole sääntökokoelmasta, jonka oikeanlaiseen tulkintaan asiantuntijat ohjeistaisivat kansalaisia. Viimemainitun asetelman löydän usein julkisesta keskustelusta ja ammattilaistenkin kohtaamasta puheesta termin ”etiikka” kohdalla. Eettisiä tarkistuslistoja vilisee aikana, jolloin ihmiset ovat enemmän tai vähemmän kadottaneet omatoimisen moraalisen suunnistamisen kyvyn ja tuntevat välineellisyyden taakan lepäävän raskaana työelämän yllä. Nyt on kyse muusta.<\/p>\n\n\n\n

Filosofi Alasdair MacIntyren ajatuksia seuraten käytännöllisen toiminnan malliin on liitetty näkemys moraalista osana arkielämää (ks. MacIntyre 2004<\/span>). Moraalinen arvostelma sisältyy lukemattomiin lausahduksiin, joissa käytämme työn tuloksista sellaisia sanoja kuin ”hyvä”, ”hieno” tai ”tärkeä”. Moraali on näissä konkreettisissa asioissa ja tuotoksissa, joita siksi kutsutaan hyviksi<\/em> (engl. goods<\/em>). Ammattilainen myös tunnistaa, kun joku tuottaa vähemmän hyvän eli huonon asian: kun tehdään huonoa jälkeä, sutaistaan tai tuhotaan toisten vaivalla rakentamia hyviä asioita. Sellaisesta ammattilaiselle tulee paha mieli. Moraaliin liittyvät läheisesti tunteet, ja moraalinen pettymys voi ilmetä hyvin voimakkaina tunnereaktioina, ja siinä on johtajille yksi syy lisää yrittää vaientaa puhe moraalista. Ammattilaista se ei kuitenkaan pysäytä, sillä hän ei voi muuta kuin olla moraalinen olento. Jokainen haluaa jättää maailmaan jollain tavalla positiivisen jäljen. Useimmat ihmiset yrittävät sitä työn kautta. Ihmistä riepoo syvältä, jos hänen täytyy tehdä työnsä huonommin kuin hän osaisi ja haluaisi.<\/p>\n\n\n\n

Maailmassa, jota hallitsee usko kyynisyyteen, työn hyvien asioiden esiin ottaminen puolestaan kirvoittaa usein kyyneleitä. Liikutumme, kun tunnistamme asioita, jotka meitä liikuttavat eli koskettavat. Onko sattumaa, että nämä kielikuvat operoivat tanssisanastolla?<\/p>\n\n\n\n

Politiikka ja moraali ovat ne aspektit, jotka herättävät käytännöllisen toiminnan lähestymistavassa eniten kysymyksiä. Sen sijaan persoonallinen aspekti eli kysymys toiminnan tekijästä tuntuu lipsahtavan ohitse ikään kuin itsestään selvänä. Sitä se ei kuitenkaan ole. Edellä purin ajassamme yleistä väärinkäsitystä, että ihmiset voisivat olla valmiita subjekteja, jotka valitsevat identiteettinsä. Näin ei ole, vaan työ rakentaa tekijäänsä samalla kun tekijä rakentaa työtään. Ja kuten edellä kerroin, prosessiin liittyy muita ihmisiä, se on sosiaalisesti, yhteiskunnallisesti, historiallisesti ja taloudellisesti sijoittunut kehityskulku, jonka tulokset ja suuntautuminen ovat vain osittain tekijän itsensä hallittavissa.<\/p>\n\n\n\n

Brittiläinen filosofi ja sosiaalipsykologi Rom Harré (1983) on kuvannut, kuinka ihminen tekee identiteettityötä<\/em>. Aloittelija menee aluksi mukaan joidenkin ammattilaisten porukoihin ja omaksuu heidän tapansa tehdä työtä ja puhua (siitä). Tekijään imeytyy kollegoilta myös kehonkieltä, pukeutumista ja muita piirteitä. Halutessaan lisätä työhön oman puumerkkinsä hän toimii hieman toisin tai kantaa persoonaansa omanlaisellaan tavalla. Kun nämä varovaiset avaukset otetaan ammattilaisten taholla vastaan myönteisesti, niistä voi tulla rikastava tai uudistava lisä ammattikulttuurin muotoon. Jos taas vastaanotto on kielteinen, omintakeista tyyliä ehdottanut ammattilainen joutuu toisinajattelijan asemaan, pahimmassa tapauksessa syrjäytyy kentältä. Vastaanotto voi olla myös välinpitämätön, mikä on isku sekin, sillä ammattilainen uhkaa tällöin jäädä näkymättömäksi. Näkymättömän ihmisen subjektiviteetti surkastuu, mikä on tuskallista.<\/p>\n\n\n\n

Ammattilainen ei tee itseään yksin myöskään siinä mielessä, että ammatti-identiteetit ovat luonteeltaan kollektiivisia. Jos maailmassa olisi vain yksi taiteilija, häntä luonnehtimaan riittäisi hänen oma nimensä. Vaikka maailmaan syntyy joka vuosi uusia, laajemmista suuntauksista ja koulukunnista eroavia ja erottautuvia pieniä porukoita, ne ovat silti edelleen nimenomaan porukoita. Kysymys on kuulumisesta, liittymisestä ja erottautumisesta, samalla kun se tietenkin on myös uudistamista ja eteenpäin menemistä. Käytännöllisen toiminnan reflektointi on esittämäni mallin avulla mielekästä niin yksilöllisesti kuin kollektiivisestikin. Kyseessä voi olla ryhmä, joka hakee paikkaa ja ääntä voidakseen antaa kontribuutionsa tärkeäksi kokemaansa traditioon tai jotain haitalliseksi kokemaansa vastaan. Samat kysymykset vaativat vastausta: Miten työskentelemme? Mitä yritämme saada aikaan? Miksi se on tärkeää ja oikeutettua? Keitä olemme ammatillisesti ja keiksi olemme tulossa, kun työskentelemme näin? Erityisen antoisaa voi olla reflektoida tekemisiään useiden eri identiteettien tai ryhmittymisten kautta. Joku voi olla vaikkapa nykytanssija, tanssialan lehden toimittaja, katulajien harrastaja, tanssinopettaja ja koreografi, kaikkia näitä elämässään kantaen, ja silti jokaisessa hieman eri tavoin asemoituen.<\/p>\n\n\n\n

Tässä kohden haluan kiinnittää huomion moniulotteisen mallin erityispiirteeseen, jolla on suotuisia seurauksia sitä hyödyntävien ammattilaisten kehittymispyrkimyksille. Moniulotteinen malli kutsuu tarkastelemaan omaa työtä useista eri näkökulmista; sen avulla voi valottaa itselleen, miten toiminnassa näkyy, jos ja kun tekijä painottaa erityisesti jotakin peruskysymyksistä ja muut jäävät välillä taka-alalle. Sen avulla voi myös tarkastella oman työnsä sisäistä monimuotoisuutta<\/em> ja nimetä erilaisia, arjessa tunnistettavia työotteita. Erään tanssikoulun opettajat kertoivat venyvänsä moneen, sillä he saivat toimia ja joutuivat toimimaan vuorollaan ainakin 47:llä eri otteella (kuva 3).<\/p>\n\n\n\n

Mitä kaikkea tanssin alalla joutuukaan\/pääseekään tekemään?<\/h4><\/th>

<\/th><\/th><\/tr><\/thead>
ammatti-improvisoija<\/td>kasvattaja kirjoittaja<\/td>puvustaja<\/td><\/tr>
apurahanhakija<\/td>konsultti<\/td>päätöksentekijä<\/td><\/tr>
asiakaspalvelija<\/td>koutsi<\/td>ravintoneuvoja<\/td><\/tr>
asiantuntija<\/td>kuski<\/td>roudari<\/td><\/tr>
business-ihminen<\/td>kuuntelija<\/td>sijainen<\/td><\/tr>
erakko<\/td>leikkijä<\/td>syntipukki<\/td><\/tr>
fysioterapeutti<\/td>mahdollistaja<\/td>taideterapeutti<\/td><\/tr>
guru<\/td>markkinoija<\/td>taiteilija<\/td><\/tr>
järjen ääni<\/td>myyjä<\/td>tanssinopettaja<\/td><\/tr>
idoli<\/td>noviisi<\/td>terapeutti<\/td><\/tr>
ilmaistyöntekijä<\/td>ompelija<\/td>tiedottaja<\/td><\/tr>
ilonpilaaja<\/td>opiskelija<\/td>toimistotyöläinen<\/td><\/tr>
isosisko<\/td>peräänsoittaja<\/td>tutkija<\/td><\/tr>
<\/td>puhelinvastaaja<\/td>(vale)lääkäri<\/td><\/tr>
<\/td><\/td>vartija<\/td><\/tr>
<\/td><\/td>vertaistuki<\/td><\/tr>
<\/td><\/td>visionääri<\/td><\/tr>
<\/td><\/td>yleiskäsityöläinen<\/td><\/tr>
<\/td><\/td>äiti<\/td><\/tr>
<\/td><\/td>…<\/td><\/tr><\/tbody><\/table>
Kuva 3. Tanssiammattilaisten työotteita. Nämä otteet\/työidentiteetit ovat ammattilaisten nimeämiä ja kollektiivisesti kirjaamia.<\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n

Erityispiirteen hienous nousee siitä, että se avaa tekijälle mahdollisuuksia nähdä, tehdä ja sanoittaa työtään uusin tavoin. Rikkaus, joka yleensä asuu tekijän tunteissa ja kehossa, voidaan saada edes osittain sanoiksi, ja siten se on helpommin reflektoitavissa ja kommunikoitavissa. Monimuotoisuus on termi, jolla viitataan yleensä työelämässä nk. kiellettyjen syrjintäperusteiden mukaisten ryhmäluokitusten kautta ilmenevään väestölliseen monimuotoisuuteen. Toisinaan – joskin harvemmin – sillä on tarkoitettu myös työn sisältöjen, ammattikulttuurien ja koulukuntien moninaisuutta. Tanssiala, kuten muukin yhteiskunta, nähdäkseni kipuilee ja joutuu väistämättä käsittelemään keskuudessaan näitä molempia. Rodullistetut ammattilaiset, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin lukeutuvat, ikääntyvät ja naisiin kohdistuvan häirinnän ja syrjinnän takia kärsineet ammattilaiset – muutamia mainitakseni – tulevat oikeutetusti vaatimaan oman paikkansa alalla. Samoin tanssin valtava lajikirjo tuo mukanaan erilaisia ratkaisuja peruskysymyksiin; jotkin erot eri perinteiden välillä ovat syvältäkäyviä, eivätkä niitä kannattelevat ryhmät ja yhteisöt tunne toisiaan ja toistensa työtä kovinkaan hyvin. Altavastaaja-asemaan kuuluu sekin, että resursseja on ollut niukasti myös yhteydenpitoon ja tutustumiseen.<\/p>\n\n\n\n

Jos näitä rajalinjoja ja yhteiskunnallisia erontekoja yritetään ylittää ammatillisen edunvalvonnan ja ammattikunnan äänen voimistamiseksi, on tärkeää, että löydetään keinoja tutustua toiseen typistämättä omaa ja toisen ammatti-identiteettiä jäykkään ja muuttumattomaan muottiin. Puhumattakaan siitä, että kaikkien meidän luovien ihmisten joukossa taiteilijat yrittävät erityisellä tavalla vaalia luovaa liikkumavaraansa. Silloin auttaa, kun voi reflektoida omaa tekijänlaatuaan, sen sisäistä rikkautta, jännitteitä ja pyrintöjä omin sanoin ja kuunnella, kun kollega tekee vuorollaan saman. Samalla valkenee, minkälaisilla tärkeillä ja hienoilla asioilla tekijät palkitaan, kun he sallivat monimuotoisen ammattikentän jäseninä kaikenlaisten tekijöiden ottaa vuorollaan estradit haltuunsa.<\/p>\n\n\n\n

Tässä luvussa olen avannut tutkimushankkeen teoreettisena resurssina käyttämääni lähestymistapaa työhön käytännöllisenä toimintana. Nähdäkseni malli soveltuu tähän tarkoitukseen, koska sen avulla päästään käsittelemään perusasioita, jotka hakevat uusia muotoja jälkiteollisen yhteiskunnan rakenteiden murroksessa – eli malli on ajankohtainen. Toiseksi se suo tekijän omalle näkökulmalle erityisaseman, jolloin hänen subjektiviteettinsa ja luovuutensa tuodaan keskiöön, mikä oletettavasti antaa vastauksia taidealoja askarruttaviin kysymyksiin. Kolmanneksi malli soveltuu erinomaisesti toimintatutkimuksellisiin hankkeisiin, joissa tekijät ovat aktiivisesti mukana oman työnsä reflektiossa ja kehittämisessä. Lähestymistavan esittämät kysymykset johdattavat tekijät suoraan omaehtoiseen suunnistamiseen vaikka – tai ehkä juuri sen tähden että – ne kutsuvat tarkastelemaan omaa tekijyyttä keskeneräisenä, vaikutusvallaltaan rajallisena, vain osin tietoisena ja sisäisesti monimuotoisena.<\/p>\n\n\n\n

Paradoksaalisesti käsillä on siis tutkimuksellinen ote, josta ei löydy julkista keskustelua hallitsevien odotusten mukaisia tieteellisyyden tunnuksia, kuten mittareita ja tilastoja. Siitä huolimatta se on (yllättävänkin) käyttökelpoista ja suosii tekijöiden omaa kieltä. Se purkaa myyttiä kaikkivoivasta subjektista – ja samalla vapauttaa tekijöiden toimijuutta. Se auttaa näkemään työn ja elämän suuret kysymykset arjen pienissä yksityiskohdissa. Ihmisiin sillä on armelias ote, mutta käytänteille ja instituutioille löytyy tarvittaessa tiukkaa kritiikkiä. Työelämän nurjat puolet se näyttää sellaisinaan, mutta ei jätä tutkittaviaan kyynisyyteen vaan pitää kiinni myös kunkin työn erityisistä tärkeistä, kauniista ja hauskoista asioista. Eli siitä, miksi juuri tätä työtä tehdään.<\/p>\n\n\n\n

Edelleen lukijoita saattaa askarruttaa, mitä tekemistä käytännöllisellä toiminnalla on taiteen kanssa. Paljon enemmän kuin arkinen keskustelu yleensä olettaa. Lähestymistapamme yhteiskuntatieteellisten ja filosofisten lähteiden joukossa erityisesti MacIntyre kuvaa käytännöllisen toiminnan organisoitumista historiallisesti erityisiksi ja omintakeisiksi käytännöllisen toiminnan muodoiksi (practices), joilla on omat sosiaaliset rakenteensa, erityiset sisäiset hyvät (asiat), joita voidaan saada aikaan vain kyseisen toiminnan kautta, erityiset materiaaliset toiminnan muodot sekä erinomaisuuden kriteerit, joita jatkuvasti tavoitellaan, ylitetään ja määritellään uudelleen (MacIntyre 2004, 221). On ilmeistä, että jokainen suhteellisen laajasti, suhteellisen säännöllisesti ja riittävän pitkään harjoitettu tanssin laji vastaa tätä kuvausta. Toisin sanoen käytännöllisen toiminnan muodot ovat kulttuurin muotoja, ainakin antropologisessa merkityksessä, jossa ”kulttuuri” avautuu koko inhimillisen elämän kirjoon sen merkityksiä etsivässä ja niitä luovassa ominaisuudessa. Kaikki käytännöllinen toiminta ei ole taidetta, mutta kaikki taide (kuten myös tiede) on käytännöllistä toimintaa. Tämä ilmeinen itsestäänselvyys tahtoo unohtua, koska nämä perinteet pyrkivät erinomaisuuteen keskittämällä kaiken tarmon, ajan ja luovuuden itsestään ulospäin, kohteisiinsa. Yleisestä ja tunnetusta reflektiivisyydestään huolimatta tutkijoille ja taiteilijoille on vierasta kääntää katse vaihteeksi omaan toimintaan ja sen arkisiin käytänteisiin.<\/p>\n\n\n\n

Tämän hankkeen kannalta keskeinen käytännöllisen toiminnan muotoihin liittyvä seikka on MacIntyren erottelu sisäisten ja ulkoisten hyvien<\/em> välillä (internal vs. external goods). Myöhemmin hän on nimennyt nämä erinomaisuushyviksi<\/em> (goods of excellence) ja tehokkuushyviksi <\/em>(goods of effectiveness)(MacIntyre 1988<\/span>). Instituutiot ovat syntyneet ja niitä perustetaan suojelemaan ja tarjoamaan materiaalisia, sosiaalisia ja hallinnollisia edellytyksiä käytännöllisen toiminnan harjoittamiseen. Tanssin talo on ilmeinen esimerkki tästä. Toinen esimerkki voisi olla vaikka yliopisto, joka tarjoaa edellytyksiä tutkimuksen ja opetuksen harjoittamiseen. Tutkimuksen ja opetuksen sisäiset hyvät ovat itseisarvoisia hyviä (asioita), kuten totuus, kriittinen ajattelu ja vapaa keskustelu sekä uusien sukupolvien johdattaminen osallisiksi näistä. Tanssialan erinomaisuus- ja tehokkuushyvistä kokosimme kenttätyössä esimerkkejä taulukkoon, jota käytimme edelleen herättämään keskustelua (kuva 4).<\/p>\n\n\n\n

Ai mitkä tanssin hyvät?<\/h3>\n\n\n\n
Sisäiset hyvät (erinomaisuushyvät)<\/th>Ulkoiset hyvät (tehokkuushyvät)<\/th><\/tr><\/thead>
erinomaiset suoritukset<\/td>tavaroita, työkaluja<\/td><\/tr>
tekee hyvää itselle<\/td>lämmitettyjä rakennuksia<\/td><\/tr>
tekee hyvää muille<\/td>rahaa, lipputuloja<\/td><\/tr>
rakentaa yhteiskuntaa<\/td>diplomeja, työmarkkina-asemia<\/td><\/tr>
palvelee ihmiskuntaa<\/td>palkintoja<\/td><\/tr>
hyväksi planeetalle<\/td>mainetta, suhteita, nimeä<\/td><\/tr>
juuri tällaista syntyy vain tässä toiminnassa<\/td>johtamisjärjestelmiä<\/td><\/tr>
sen aistii ja tuntee<\/td>asikasrekistereitä<\/td><\/tr>
toinen alan ihminen tunnistaa<\/td>markkinointikanavia<\/td><\/tr>
imeytyy persoonaan<\/td>sponsoreita<\/td><\/tr>
kasvattaa ihmiseksi<\/td>se mitataan<\/td><\/tr>
luo yhteiskunnan moraalista ilmapiiriä<\/td>sen voi siirtää kentältä toiselle<\/td><\/tr>
sillä on käyttöarvoa<\/td>sillä on vaihtoarvoa<\/td><\/tr>
ainutlaatuista<\/td>tarpeellista<\/td><\/tr>
ulkopuolinen ei välttämättä näe<\/td>kaikki näkevät<\/td><\/tr>
toiminnan päämäärä<\/td>väline sisäisten hyvien saavuttamiseksi<\/td><\/tr><\/tbody><\/table>
Kuva 4. Ammattilaisten puheissa esiintyviä tanssin hyviä (asioita) jaoteltuina erinomaisuus- ja tehokkuushyviin.<\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n

Instituutio tarvitsee toimiakseen myös ulkoisia hyviä (asioita) kuten rahaa, rakennuksia, mainetta ja vaikutusvaltaa. Näitä tehokkuushyviä voidaan tuottaa missä vain ja siirtää kentältä toiselle, jolloin mahdollistuu yhden käytännöllisen toiminnan kentän käyttäminen välineenä, jonka piirissä saavutettu menestys voidaan siirtää muualle. MacIntyren mukaan instituution ja käytännöllisen toiminnan välillä on aina jännitteinen suhde, jossa edellinen pyrkii ”korruptoimaan” jälkimmäistä. Investoinneille vaaditaan tuottoa, ja tukijat haluavat vaikuttaa esimerkiksi tutkimuksen suuntaan ja opetuksen sisältöön. Saatetaan myös korostaa ”tehokkuutta” siinä määrin, että tehokkaan toiminnan suunta unohtuu tarkastelusta kokonaan. Sisäiset hyvät syrjäytyvät lopulta myös varsinaisten tekijöiden omasta arjesta, ja toiminta muuttuu mekaaniseksi tuotannoksi annetuissa, ahtaissa rajoissa. Tällaiset instituutiot ovat inhimillisesti ottaen kuolleita, vaikka tuotannon, liikevaihdon tai medianäkyvyyden kaltaiset mittarit edelleen osoittaisivat korkeita lukemia. Lopulta jokin pieni muutos ympäristössä kaataa sisältä lahonneen instituution, tai se hiipuu toimijoiden omaan kyynisyyteen, näköalattomuuteen ja keskinäiseen kilpailuun. Tätä usein tarkoitetaan, kun sanotaan, että työstä katoaa mielekkyys. Tällainen tilanne syntyy usein niin kutsutun managerialismin määrittämässä toimintaympäristössä, ja sen uhka on nyky-yhteiskunnassa ilmeinen kaikille instituutioille. Taiteelliseen toimintaan pohjautuville instituutioille managerialistinen kehityskulku on, jos mahdollista, vielä kohtalokkaampi.<\/p>\n\n\n\n

Koska tähän erotteluun kohdistuu suuria tunteita ja paljon sosiaalisia investointeja – ts. ääneen lausuttuja kantoja ja julkisesti omasta ja instituutioiden puolesta valta-asemassa tehtyjä sitoumuksia – perustelen kunnolla, miksi ”tehokkuus” voi olla vaarallista. Konkreettinen vertaus helpottaa: merellä veneilevän seurueen matkantekoa ja tavoitteena siintävää kaukaiseen saareen rantautumista helpottaa suuresti, jos he saavat käyttöönsä perämoottorin, eikä matkaa tarvitse tehdä soutamalla. Moottori ja polttoaine ovat tehokkuushyviä ja sellaisina hyviä asioita (paitsi jos polttomoottorin käyttö vahingoittaa ympäristöä). Yksinään ne eivät kuitenkaan riitä, jos seurue eksyy merellä tai lumoutuu siinä määrin vauhdin hurmasta tai moottorin tekniikan tutkimisesta, että unohtaa kokonaan suunnistaa. Peräsin voi myös jumittua niin, että vene alkaa kiertää kehää. Vaikka se kulkisi huippunopeutta, asia ei juuri ilahduta.<\/p>\n\n\n\n

Käytännöllisessä toiminnassa tarvitaan siis molempia hyvän laatuja, ja erinomaisuushyvien on näytettävä tietä. Tässä argumentaatiossa ei ole mitään erityisen yllättävää, päämäärien ja välineiden keskinäisen marssijärjestyksen pohtiminen on kuulunut länsimaisen ajattelun perinteisiin jo antiikin filosofien jäljiltä. Asiasta kannattaa kuitenkin muistuttaa siksi, että ajassamme liikkuu muita, voimakkaita kulttuurivirtauksia – kuten edellä mainittu managerialismi – jotka hämärtävät päämäärät ja välineet ja siirtävät ne pois paikoiltaan. Siksi ehdotan, että on paikallaan palauttaa ne mieleen ja penätä ammatillisissa hankkeissa niitä koskevaa ymmärrystä.<\/p>\n\n\n\n

Tanssialan julkisessa keskustelussa ja kenttätyössä kohtasin toistuvasti käsityksen tanssin toimijoista jonkinlaisen ehdottoman taiteen edustajina. Tällä tunnuttiin viittaavan sellaiseen toimijaan, jolle erinomaisuushyvät ovat pyhiä, joita ei saa ”saastuttaa” rahan tai tehokkuuden kosketuksella. Tämän vuoksi toimija laatii ”idealistisia” ja ”epärealistisia” suunnitelmia, joita on mahdoton toteuttaa. En löytänyt kentältä yhtään tällaista toimijaa. Kaikki tapaamamme ammattilaiset tarpoivat kohti tavoitteitaan arjen materiaalisten vaatimusten kanssa askarrellen ja erilaisia luovia selviytymiskeinoja viritellen. He olivat erittäin tietoisia ja useimmat myös erittäin taitavia rahan käsittelijöitä.<\/p>\n\n\n\n

Monissa tapauksissa havaitsin työskentelyä estäviä tai hidastavia seikkoja, mutta ne olivat muita kuin mainittu idealismi. En siis ole vieläkään taipuvainen hyväksymään helppoa leimaa ”haihattelevista” taiteilijoista. Pikemminkin tekijät vaikuttavat äärimmäisen kiinnostuneilta kaikesta toiminnan rahoitukseen liittyvästä, vaikka rahasta puhuminen heidän itsensä mukaan on ahdistavaa. Nykyinen yhteiskunnallinen keskustelu kyynisen talousliberalismin hengessä tuntuu tarjoavan heille aina vain toisen, mutta ei molempia hyvän lajeja: joko olet marginaaliin ajautuva luuseritaiteilija tai sitten menestyvä pinnallinen taideyrittäjä. Onko todella näin, vai kohtaammeko tässä jälleen yhden version kaksijakoisesta mielikuvasta? Kenttätyössä kohtasin molemmat käsitykset ja saatoin tunnistaa erehdyksiä molempiin suuntiin. Välillä pidettiin etäisyyttä yrittäjään tai festivaaliin, koska siellä liikkui rahaa, tarkistamatta lähemmin taiteellista tai kulttuurista sisältöä. Toisinaan taas hienoille taiteilijoille käännettiin selkä, kun he saapuivat neuvotteluihin liian köyhän näköisinä – villapaidoissa, reput ja hiukset räntäsateen kastelemina.<\/p>\n\n\n\n

Nähdäkseni macintyrelainen analyysi erilaisista hyvän lajeista voi auttaa rauhallisempaan ja realistisempaan taloudelliseen suunnitteluun tarkentamalla käsityksiämme siitä, mikä tässä asiassa oikeastaan on vaarallista tai ”korruptoivaa” ja miten korruptoituminen tapahtuu. Rahan käsittelemistä ei tarvitse pelätä tai demonisoida, mutta ei myöskään ihannoida; tärkeintä on, että suunnistus pysyy tekijöiden omissa näpeissä. Mikään resurssi ei ole tarpeen vain itsensä vuoksi tai koska se on muodikasta tai jokin valtaa käyttävä taho sitä suosittaa. Näin saamme myös uuden perustelun vallankäytön demokraattisuudelle. Resursseihin liittyvää valtaa ei saisi päästää karkaamaan liian kauas tekijöistä, sillä heillä on herkin tuntuma niihin hyviin, joita toiminnalla pyritään saamaan aikaan. Tämä johtuu siitä, että erinomaisuushyvien tunteminen on pitkälti ei-sanallista, moraalisen fenomenologian piirissä eli työn lähietäisyydellä aistittavissa olevaa, kokemuksellista tietoa. Toinen ammattilainen voi tunnistaa vakavasti otettavan kollegan ja hyvin tehdyn työn nopeasti ja varmasti, kun taas ulkopuolinen saattaa tarvita kirjallisia selostuksia, asiantuntija-arvioita, kilpailusijoituksia tai apurahakertymiä paikkaamaan puuttuvaa ymmärrystään. Nämä estimaattorit eli arvioinnin apuvälineet puolestaan pyrkivät siirtämään tarkastelun painopistettä tehokkuushyvien puolelle.<\/p>\n\n\n\n

Käytännöllisen toiminnan lähestymistavan anti on sen tavassa tulla tilanteeseen toimijoiden näkökulmasta, lempeästi, ja auttaa heitä tunnistamaan ja puolustamaan toimintansa erinomaisuushyviä samalla kun he valikoivat ja käyttävät tehokkuushyviä välineinä työnsä palveluksessa. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty ja vaatii oman työn tarkastelua, erinomaisuushyvien sanoittamista, omasta toiminnasta puhumisen harjoittelua itselle, kollegoille, yleisöille ja sidosryhmille ja sen oivaltamista, että eri toimijat näkevät saman tekemisen eri tavoin. Ei ole pahitteeksi tuntea hieman taloudellisen hallinnan ja suunnittelun nykyisin vallalla olevia puhetapoja ja strategisten ”kehittämisvälineiden” tarjontaa, jos ei muuten niin osatakseen välttää pahimmat ylihintaiset muotivillitykset. Mutta puppugeneraattorin tuotanto on ehtymätön luonnonvara. Liiallisen altistuksen tunnistaa siitä, että ymmärrys ja ote juuri oman työn kysymyksiin ei kehity, vaan seurauksena on ainoastaan pöhnäinen olo.<\/p>\n\n\n\n

Omaehtoinen kehittäminen vaatii resurssirenkien ohella myös moraalisen argumentoinnin ottamista omaan haltuun ja moraalisten tunteiden tarkastelua omatoimisesti, ei avustajille tai ”eettisille asiantuntijoille” ulkoistettuna. Edelleen tällainen oman toiminnan ottaminen omaan haltuun edellyttää moraalisten valintojen sijoittamista laajempaan kontekstiin, jossa oman toimijuuden rajat nähdään realistisesti, punniten omia voimavaroja ja vaikutusvaltaa kyseisen toiminnan kentillä ja laajemmin yhteiskunnassa. Tällainen monitahoinen pohdinta ei suinkaan ole mahdotonta, ja useimmat ihmiset pyrkivät siihen elämässään. Eri syistä se on kuitenkin syrjäytynyt nimenomaan ammatillisen toiminnan ja organisaatioiden arjesta, eivätkä nykyisin vallalla olevat johtamisopit sitä edistä. Erityisen vaarallista nykykehitys on taiteen aloilla, koska se tukahduttaa inhimillistä luovuutta.<\/p>\n\n\n\n

Työn oikeutuksen lähteisiin kietoutuvien kysymysten ohella sukelsimme tekijöiden kanssa myös tarkastelemaan käytännöllisen toiminnan ei-tietoista, puolitietoista ja käytännevetoista luonnetta, jossa jonkinlaiset vastaukset peruskysymyksiin ovat jo valmiiksi sisäänrakennettuina niihin toimintatapoihin, joita alalle tulevat ihmiset aloittelijoina kohtaavat ja omaksuvat. Normaalisti emme ole kaikesta toiminnan monitahoisuudesta tietoisia tai ainakaan emme osaa kaikkea artikuloida. Tällainen tilanne kuuluu ihmislajin tyypilliseen käyttäytymiseen, ja se tuottaa tehokkaampaa, pohdiskelematonta toimintaa. Instituutioihin ja ammattikunnan perinteisiin voi kuitenkin kerrostua myös tahattomasti toimintaa haittaavaa ”maan tapaa”. Viimeistään silloin kun toiminnan ehdot ja ympäristö muuttuvat, on aika pysähtyä pohtimaan, mihin oikeastaan ollaan – ja halutaan olla – menossa. Tämä oli se tilanne, johon mielestämme toimintatutkijoina tulimme tarjoamaan ammattilaisille tuumaustaukoa.<\/p>\n","protected":false},"excerpt":{"rendered":"

T\u00e4ss\u00e4 kirjassa on luvattu pureutua ty\u00f6el\u00e4m\u00e4n perusasioihin. Mit\u00e4 sill\u00e4 tarkoitetaan? Omasta puolestani ja osin my\u00f6s […]<\/p>\n","protected":false},"author":2,"featured_media":0,"comment_status":"open","ping_status":"open","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"_acf_changed":false,"footnotes":""},"categories":[1],"tags":[],"class_list":["post-31","post","type-post","status-publish","format-standard","hentry","category-uncategorised"],"acf":[],"_links":{"self":[{"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/nivel15\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/31","targetHints":{"allow":["GET"]}}],"collection":[{"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/nivel15\/wp-json\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/nivel15\/wp-json\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/nivel15\/wp-json\/wp\/v2\/users\/2"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/nivel15\/wp-json\/wp\/v2\/comments?post=31"}],"version-history":[{"count":42,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/nivel15\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/31\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":772,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/nivel15\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/31\/revisions\/772"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/nivel15\/wp-json\/wp\/v2\/media?parent=31"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/nivel15\/wp-json\/wp\/v2\/categories?post=31"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/nivel15\/wp-json\/wp\/v2\/tags?post=31"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}