Tutkimushankkeen kenttävaiheen aikana kokemus on tullut tanssija-tutkijaa vastaan. Viittaan tutkijan työhön käytännöllisenä toimintana, suhtautumisiin odotuksina ja tilanteisiin, joissa tutkijan työhön suoraan vaikutetaan tai ainakin pyritään vaikuttamaan. Nämä kokemukset kytkeytyvät muuttuneeseen käsitykseeni tutkimuksen vapaudesta tai paremmin sanoen riippumattomuudesta.<\/p>\n\n\n\n
Vapauden ehtona on riippumattomuus. \/… \/ Ehdoton vapaus on muutenkin pelkkä idea, sillä maailmassa ei ole sellaista riippumattomuutta, edes ajatuksissa, että joku tai jokin olisi vapaa ilman, että jokin rajaisi vapautta. (Varto 2005<\/span>, 130)<\/p><\/blockquote>\n\n\n\n
Varton pohdinnan taustalla on ranskalaisen filosofin Simone Weilin ajattelu ihmisen juurista ja sielun tarpeista (Weil 1949\/2007<\/span>). Vapauden ymmärtämisen yhtenä ehtona on järjestys. Järjestys (tarpeena) liittyy rajauksiin, joita yhdessä elämisemme edellyttää. Riippumattomuuteni toiminnan vapautena johonkin on tunnustettua yhteisössä, koska yhteisö sosiaalisena kudoksena rajaa vapauttani. Näissä kudoksissa vaikuttavat tanssijan status, johon suhtautuminen jakaantuu toimialan sisä- ja ulkopuolella. Tutkijaparinani on organisaatiotutkija, johon tanssialalla suhtaudutaan välillä epäillen ja varoen, välillä viestintuojana mahdollisesta hyvästä. Kuten Paula Tuovinen (15.1.2018) SITRA:n haastattelussa toteaa, taiteilijoita ja heidän toimintaympäristöään koskevia asioita kohtaan ollaan taiteilijoiden piirissä ”mielellään kriittisiä”. Toisaalta välitiloja ja etäisyyttä saa aikaan Tuovisen toteama eri kielillä puhuminen. Olen itse havainnut välin, kielen eriytymisen merkityksen esimerkiksi esiintyessäni organisaatiotutkijoille. Alussa mainitsemani tutkimukseen vaikuttaminen tai jopa sen jonkinasteinen vaikeuttaminen liittyy tutkimusaiheeseen, jossa tutkimuskysymys Mistä on tanssin hyvä tehty?<\/em> menee käytänteiden kuvaamisessa poliittiseen ja moraaliseen ulottuvuuteen asti kysymällä, mitä tavoitellaan ja miksi se on hyvää, arvokasta. Vallan näyttämöillä mielellään esitellään saavutuksia ja raportoidaan asioita, koska niiden esittäminen on muun muassa taloutta ja varsinkin huomiotaloutta. Monessa kohden ja varsinkin tutkimuksemme kenttävaiheen loppupuolella asioiden esittäminen (kertominen) meille tutkijoille saattoi olla muodoltaan enemmän yleistä tilannekuvaa ja markkinointipuhetta kuin arjen käytäntöjen äärellä olemista.<\/p>\n\n\n\n
Otan tähän keskustelukumppanikseni Tampereen yliopistoa tutkineen kulttuuritutkijan, dosentti Hanna Kuuselan blogikirjoituksen ”Saavatko näkemykset ohjata tutkimusta?” (27.5.2019 ) Pidän Kuuselan kokemusta osittain vastaavana kuin meillä Tanssin hyvä -tutkijoilla. Tutkimuksien yhtenä kohteena ovat organisaatio, siinä tapahtuvat muutokset ja ihmisten kokemukset muutoksesta ja päätöksenteosta (vallasta). Kuusela kysyy:<\/p>\n\n\n\n
Ajauduimme nimittäin keskelle kysymystä, joka minua niin ihmisenä, yliopistoyhteisön jäsenenä kuin tutkijanakin erityisesti kiinnostaa: kenen tai minkä kuuluu ohjata tutkimusta? (Kuusela 2019<\/span>)<\/p><\/blockquote>\n\n\n\n
Poliittinen ohjaus vaihtelee hallituksen tiedeministerien vaihtuessa. Viisi vuotta sitten korkeakoulujen johdolta tivattiin tutkimuksen sekä laadullista ja määrällistä merkittävyyttä että sijoitusta kansainvälisellä ”huipulla”, jolloin skenaarioissa oli tutkimusalojen jakamista huippuihin ja karsittaviin. Tällä hetkellä lisätään koulutusvastuita ja alueellista vaikuttavuutta. Samalla korkeakouluissa pelätään tulevaa (HS 28.10.2020): onko keskittäminen vääjäämätöntä, jolloin tehdään poisraajavia valintoja? Pohdintani tästä kohdistuu taideakatemioissa toteutettavaan tutkimukseen ja taiteelliseen tutkimukseen, sen yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen sekä elinvoimaisuuteen korkeakoulutuksen reformien ja rahoituksen paineessa.<\/p>\n\n\n\n
Tanssin hyvä -tutkimuksen lähtökohtana ei ole hallinnon asettama selvitystyö<\/em>, jossa haetaan kontribuutiota organisaation omaan sisäiseen käyttöön. Tämä eroaa työstämme, vaikka ajatus tutkimuksen aloittamisesta syntyi Tanssin talon hallinnossa. Tutkimussuunnitelmaamme sisältyvän nelikentän – toimintakulttuuria, yhteisöllisyyttä, dokumentaatiota ja tutkimuksen kontribuutio – kautta aukeaa tanssin hyviin asioihin pureutuva maailma, jossa tutkijoiden kiinnostuksen kohteena ovat näkyviin nousevat ilmiöt. Kontrastina tähän meille on esitetty kysymyksiä tutkimuksen luonteesta: millä tavalla tutkimus on ”oikeasti kriittistä”? Oletan kysymyksen perustuvan käsitykseen, että kyseessä on Tanssin talon tilaustyö. Toisaalta epäiltiin tutkimuksen levittävän ”dystooppista näkemystä”. Tämä liittyi esimerkiksi tutkijakollegan esittämään johtoismin (managerialismi<\/em>) kritiikkiin Vallan näyttämöt -seminaarissa Teatterikorkeakoulussa (29.3.2019). Näissä esimerkeissä näyttäytyvät linjat, joiden välissä meidän lisäksemme monet muutkin itsenäiset ja oman työnsä rahoittaneet tutkijat pohtivat vapauttaan työskennellä ja julkaista. Perustuslain 16 §:ssä kirjatut sivistykselliset oikeudet ”Tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu<\/em>” ovat osaltaan kriittisessä suhteessa tanssija-tutkijana toimimisen kokemukseeni.<\/p>\n\n\n\n
Tutkimusryhmän ja elokuvaohjaaja Salla Sorrin toteuttaman dokumentin suhde Tanssin taloon on ymmärretty joissakin tapauksissa läheiseksi ja tutkimus ikään kuin edellä mainituksi tilatuksi selvitykseksi, jolloin tutkijoilta puuttuisi kriittisyys taloa kohtaan tai sitä ei ainakaan annettaisi julkisesti näkyviin. Tähän liittyvät osaltaan tanssitoimijoiden, toimialan instituutioiden ja Tanssin talon suhteiden vaihtelevat ilmapiirit. Esitän tämän suorana epäilynä, jonka taustalla on kysymys ”Kenen puolella te tutkijat olette?” Toinen puoli kokemustani ovat tutkijoiden tulkintojen herättämät ensi käden reaktiot, joista mainitsin edellä suuttumuksen uusliberaalia toiminta-ajattelua koskevaa kritiikkiä kohtaan tai epäilyn siitä, miten kukin saa tutkimuksessa huomiota (vrt. uran edistäminen). Tämä ei ole tietenkään koko kuva. Väittelytilanteet ja kasvokkain käydyt keskustelut ovat toisaalta johtaneet osapuolia rikastaneisiin keskusteluihin ja jopa edelleen kehittyneisiin oivalluksiin. Työ tässä muodossa on ollut kehittämistoimintaa, jossa itse alan toimijat ovat reflektoineet työtään ja toimintaympäristöään.<\/p>\n\n\n\n
Palaan Hanna Kuuselan pohdintaan tutkimuskohteen vaikutuksesta. Hänelle ja hänen tutkimushankkeensa työstä oli esitetty kysymys tutkijoiden näkemyksestä: miten on varmistettu, ettei ”tutkijoiden oma näkemys” vaikuta tehtyyn työhön? Vastaus kuuluu, että tutkimusta tehdään tutkimuksellisin periaattein ja vapaa tutkimus sisältää tulkintoja olemassa olevista ilmiöistä. Näistä tehtyä tutkimusta, Kuuselan mukaan hyvää tutkimusta, ei ole olemassa ilman tutkijan näkemystä.<\/p>\n\n\n\n
Jos nämä ovat vaarallisia ja haitallisia näkemyksiä, mitä ovatkaan ne vaarattomat? (Hanna Kuusela 2019)<\/p><\/blockquote>\n\n\n\n
Nämä kokemamme, kokemani keskustelut ja kohtaamiset ovat ymmärrettävissä tutkimuskohteen kautta. Tanssin hyvä -tutkimuksen tutkimusasetelmat ja kehittäminen ovat liittyneet organisaatioihin ja tanssi(ja)n työn tekemisen elettyihin käytänteisiin. Asia olisi toinen, jos olisimme asettaneet kysymyksen kohteen selvityksen muotoon ja käsitelleet esimerkiksi tanssiammattilaisten kokemuksia hyvinvointisektorilla tai yrittäjinä. Sekään ei vielä saa aikaan ”vaaratonta” näkemystä. ”Haitallisuuteen” viittaaminen näyttäytyy avoimuuden vähäisyytenä ja asioiden peittelynä. Se, miltä asiat näyttävät, on korostunut ohi sen, miten asiat ovat.<\/p>\n\n\n\n
Väitän eläneeni tanssija-tutkijan työtapani mukaisesti antamalla ilmiöiden näkyä, olemalla rehellisesti tanssialan sisäinen toimija ja esittämällä tulokset havaittujen ilmiöiden kautta koettuina välttäen objektiivisuuden harhaa. Työ on tuottanut ilmiöiden ja menetelmällisen tutkijakokemuksen kautta jaettavaa näkemystä. Eläminen havainnoiden ja antaen asioiden näyttäytyä ei ole ollut ”pellossa” olemista. Palaan tätä kuvatakseni alkuun, jolloin tanssija-tutkijan vapauden ymmärtämisen yhtenä ehtona on järjestys (Weil 1949\/2007, 15–18). Järjestys (tarpeena) liittyy tutkimuksen ja tanssijatoimijoiden elettyihin rajauksiin, joita yhdessä olemisemme edellyttää. Riippumattomuuteni tanssija-tutkijana, kuten oleminen yleensä, on osaltaan yhdessä olemista<\/em>. Voin ajatella tätä olemiseni kohtaa laajemmin, esimerkiksi organisaatioiden ja tanssivien yhtymien toiminnassa. Tutkimukseni työn näkeminen ”vapautena” johonkin on yhteisössä (tanssiala, tutkijat) tunnustettua, koska yhteisö sosiaalisena kudoksena rajaa vapauttani. Tähän liittyvä tanssija-tutkijan toimijuuden tila, taiteellisena ja menetelmällisenä – monimuotoisen työn tekijänä, on riittävä avaamaan minulle ja sitä koskevalle alalle lähteitä pohtia käytänteitä, keskustelua ja vallan näyttämöitä toisin, jopa jotain uutta nähden. Weil kietoi vapauden ja järjestyksen yhteen, jolloin näiden perustalle kehkeytyy laajempi kokonaisuus: kaunis, hyvä, velvoittavuus ja järjestys. Nämä vastaavat parhaiten tanssija-tutkijan poliittis-moraaliseen visioon, toimijan ”sielun tarpeeseen”, jossa on velvollisuutta kanssaolijoita kohtaan pohtien tanssintoimijoiden (sielun) tarpeita. Hyvää on jatkuvasti etsittävä ja ”pahaa on sanottava pahaksi”, ”jotta edes joku olisi eksymättä” (Varto 2005, 44). Demokratiassa, oli se sitten yhdistys- tai valtiotasolla, on uhkana, että luovutan vapauteni ja toimijuuteni kritiikittömästi instituutioille.<\/p>\n\n\n\n
Tanssijalla on kaikki, kuten edellä totesin: keho ja taito, suhde maahan ja nyt-hetkeen – maailmaan. Meillä on Weiliä seuraten vastuu toisista, mutta meillä on myös vastuu tulla ihmiseksi ja itseksemme, jolloin voimme nähdä ja omistaa ruumiimme. Juurtumista ”maahan” ei tulisi jättää ”hyödyn” houkuttelevan voiman jalkoihin, jolloin olemme kuin Faust ja annamme pois lähes kaiken olemisen hyvän saadaksemme itsellemme mitä tahansa ”mitättömiä etuja” (Varto 2005, 59).<\/p>\n\n\n\n
Vallan näyttämöt<\/h2>\n\n\n\n
Lähden tässä loppua lähestyvässä alussa pohtimaan kysymystä, joka minulle, meille tanssin hyvän jäljillä oleville tutkijoille, on esitetty: ”Onko tämä oikeasti kriittistä tutkimusta?” Vastaukseni runsas vuosi sitten ei tyydyttänyt kysyjää, jolla oli (on) positionsa puolesta mahdollisuus toimia eräänlaisen totuuden vartijana portinpielessä. On ymmärrettävää kysyä ja epäillä, koska se pakottaa vastaamaan ja koska kukaan meistä ei itsestään päädy kriittiseksi. Ajattelen tätä tosissani, koska tanssija-tutkijana ja pitkään tanssialalla toimineena olen monissa kohdissa koeteltu ja näin ollen ”objektiivisen” tanssialaa koskevan näkökulman kannalta pilalla. Toisaalta kasvatus ja koulutus sekä tanssialan itsensä sukupolvelta toiselle kuljettamat tai ”uuden” tuottamat uskomukset eivät avaa näkyviin kaikkea. Tanssijan käytänteisiin vaikuttavaa on sanattomana ja peittyneenä jatkuvassa liikkeessä. Tämä ei tarkoita, että olemme kuin uskonlahkossa, jossa katselemme heijastumia luolamme seinällä ja siirrämme näitä kuvia sukupolvelta toiselle. Tässä sanattomassa tietämisessä ja sitä avaamattomassa koulunkäynnissä on aukkoja tai, kuten sanotaan, ”huokoisuutta”, jolloin herää vääjäämättä tarve kriittisyyteen, mahdollisuus nähdä enemmän ja toisin, vaikka kaikkialla on tarjolla ”valmista tietoa”. Vallan näyttämöillä esitettyä tulee aina katsoa varauksella, koska usko tarjoillusta ”edistymisestä” ei välttämättä koske minua vaan uskon tarjoilijaa. Samalla ajattelematta, kriittisyyden hyläten olemme jatkuvassa suhteellistamisen jonossa, jossa tanssija itse jättäytyy jonon loppupäähän. Loppupäähän kohdistuu kokemukseni mukaan skeptisyyttä ja arvon kieltämistä.<\/p>\n\n\n\n
Olen havainnut, että esimerkiksi tanssialan nuorilla on työssä ponnistelun ohella kyky huomata ja artikuloida kriittisesti. Weilin mukaan voimme ymmärtää, ”ettei ’kaikilla’ ole vilpittömiä tavoitteita” (vrt. motiivit). Tämä on ollut nähtävissä puheenvuoroissa (esim. 29.3.2019 Vallan näyttämöt), joissa omakohtaisen tilanteen ja arvojen lisäksi pohditaan tanssialan rakenteiden toimintamalleja sekä niiden vaikeuksia tukea ”uusia” toimijoita ja näkemyksiä. Kehkeytynyt näkemykseni palauttaa uskoa tanssialaan aivan esitykseni alun toteamuksesta, jossa tuntemukseni oli ”suru”. Vallan näyttämöitä kommentoimassa on ollut sukupolvea, joilla on samaan aikaan tahtoa ja toivoa ajatella, missä tekijyys tapahtuu ja miten se organisoidaan. Näin siitä huolimatta, että vanhemmat kollegat ovat heitä opettaessaan yleisellä tasolla puhuneet alastaan ”siperiana”. Irtiottoa tästä tavoitellaan henkilökohtaisen lisäksi luomalla yhteisön kulttuuria, keskittymällä toimintaan ja kysymällä, mitä halutaan tehdä ja mitä tarvitsee tehdä. Vastauksista neuvotellaan ylläpitäen arvopohjana muun muassa ”kunnioitusta, huomioonottamista ja hyvinvointia” (29.3.2020). Puhetavoissa näen ymmärrystä, että olemassa olevat rakenteet ovat kaikkea muuta kuin ”aukio, jossa saa vapaasti kysyä”. Muutosta tehdään näkyväksi puheen ohella taiteellisella toiminnalla, joka tanssija-tutkijalle on tärkeä tapa olla kohti yhteiskuntaa, tanssialaa ja ”maailmaa” – ymmärtäen että se on yleisöämme.<\/p>\n\n\n\n
Taide vapauttaa meidät, voisimme sanoa. Se antaa meidän murtautua ulos lukuisista tavoista, joilla liikettämme, ajatteluamme, keskusteluamme, havaintoamme ja tietoisuuttamme on organisoitu tai pidetty vankina. Meille on luontaista olla vankina, biologinen imperatiivimme on olla organisoitu. Voimme sanoa, että vankeus ja organisaatio ovat eläin meissä. Vaistot, vietit, refleksit – ne sitovat meidät ympäristöön, tehtäviin, objekteihin ja muihin ihmisiin. (Noë 2019<\/span>, 95)<\/p><\/blockquote>\n\n\n\n
Vapaus jonkinasteisena riippumattomuutena on mahdollisuutta valita. Tällöin minulle toteutuu muidenkin tunnustama itsemääräämisoikeus. Tähän kuuluvat taloudellinen ja yhteisöllinen liikkumatila. Tanssin hyvän jäljillä ollen näen tässä työtä. Menneen tarkastelemisen kautta on nähtävissä, että uuden tanssialan yhteisön tai kollektiivin jaloilleen saaminen kestää vuosikymmenen. Se ei vielä tarkoita päätoimisia tanssijan työpaikkoja. Tanssijan käytännöllisen näkökulman kautta sijoitan vuosikymmenen ikänä aikajanalle, jolloin 25-vuotiaasta tulee 35-vuotias jne. Weilin rinnastama vapaus ja järjestys vaativat nähdäkseni tanssialan konkreettisella kohdalla isompia reformeja kuin toteutunut ja pitkän keskustelukierroksen läpikäynyt vos-uudistus sai aikaan. Tämän tutkimuksen kautta näyttää siltä, että tanssialan toimijoilla on edelleen ihmiselle ominainen toive ja usko ihmisen mahdollisuuteen keskustella ja neuvotella. Nämä tuovat esille tavoiteltavan hyvän. Tätä hyvää ovat myös vähemmän mediatilaa saavat käytännöllisen ammattitoiminnan tarpeet, jotka nojaavat sekä sielumme tarpeisiin (Weil 1949\/2007) että rakenteisiin (esim. toimitilat, aluekeskusverkosto tai Tanssin talo). Hyvän tavoittelussa (kamppailussa) olemassa olevat ja tulevat rakenteet mahdollistavat nojaamisen ”vapaaseen”, jopa riippumattomaan taiteelliseen toimintaan. Vapaus on samalla abstrakti, kompleksinen ja moneen vakaaseen asiakirjaan kirjoitettu: Tutkimus ja taide ovat vapaita.<\/p>\n\n\n\n
Simone Weilin esittämistä sielun tarpeista vapaus saa rinnalleen vaikuttavia lisämääreitä. Tanssialan toimintaympäristömme kriittisen katsomisen ja vallan näyttämöiden arvioinnin kannalta näyttää toisteinen liminaali oleminen ääritilana juurettomuutena<\/em>. Saan Weililta työkaluja pohtia tarpeitani muutenkin kuin tarvehierarkiana, ulkoa nähtynä. Olen hämmästynyt, miten paljon Weilin (1949\/2007) listauksen kautta saan arvopohjaa yhteiselle toiminnalle pohtiessani organisaatioita, käytännöllistä työtä ja esimerkiksi kehittäessäni rakenteita, mihin olen osallinen:<\/p>\n\n\n\n
Järjestys, VAPAUS, kuuliaisuus, vastuu, TASA-ARVO, arvojärjestys, KUNNIA, rangaistus, mielipiteenvapaus, turvallisuus, riskit, yksityisomaisuus, yhteisomistus, TOTUUS.<\/p><\/blockquote>\n\n\n\n