{"id":29,"date":"2020-01-09T22:33:23","date_gmt":"2020-01-09T20:33:23","guid":{"rendered":"https:\/\/nivel.teak.fi\/performanssifilosofiaa\/?p=29"},"modified":"2020-02-04T09:36:01","modified_gmt":"2020-02-04T07:36:01","slug":"posthumanistinen-performatiivisuus-kohti-ymmarrysta-siita-miten-materia-merkityksellistyy","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/nivel.teak.fi\/performanssifilosofiaa\/posthumanistinen-performatiivisuus-kohti-ymmarrysta-siita-miten-materia-merkityksellistyy\/","title":{"rendered":"Post­humanistinen performa­tiivisuus:"},"content":{"rendered":"

”Mistä ihmeestä saimme oudon käsityksen, että luonto – toisin kuin kulttuuri – olisi historiaton ja ajaton? Olemme aivan liian vaikuttuneita omasta nokkeluudestamme ja itsetietoisuudestamme… Meidän on lakattava kertomasta itsellemme samoja vanhoja ihmiskeskeisiä iltasatuja.” (Steve Shaviro 1997<\/a>.)<\/p><\/blockquote>\n\n\n\n

Kielelle on annettu liian paljon valtaa. Kielellinen käänne, semioottinen käänne, tulkinnallinen käänne, kulttuurinen käänne: vaikuttaa siltä, että joka käänteessä viime aikoina jokainen ”asia” – jopa materiaalisuus – on käännetty kysymykseksi kielestä tai jostakin muusta kulttuurisen representaation muodosta. Kaikkialla esiintyvät sanaleikit sanan ”matter” ympärillä eivät, ikävä kyllä, merkitse avainkäsitteiden (materiaalisuus ja merkityksenanto) ja niiden välisten suhteiden uudelleen ajattelua. Pikemminkin ne vaikuttavat oireilta siitä, miten suuressa määrin (niin sanotut) ”faktat” on korvattu merkityksillä (ilman lainausmerkkejä). Kielellä on väliä. Diskursseilla on väliä. Kulttuurilla on väliä. Tietyssä tärkeässä mielessä ainoa, millä ei enää näyttäisi olevan väliä, on materia.<\/p>\n\n\n\n

Mikä saa uskomaan, että meillä on suora pääsy kulttuurisiin representaatioihin ja niiden sisältöihin, ja että se puuttuu meiltä suhteessa representoituihin asioihin? Miten kielestä tuli materiaa luotettavampi? Miksi kielelle ja kulttuurille myönnetään oma toimijuus ja historiallisuus, kun materia hahmotetaan passiiviseksi ja muuttumattomaksi tai se perii parhaassa tapauksessa muutoksen mahdollisuuden kielen ja kulttuurin johdannaisena? Miten edes ryhtyä tutkimaan materiaalisia edellytyksiä, jotka ovat johtaneet meidät tällaiseen karkeaan naturalististen uskomusten käänteiskuvaan, kun materiaalisuus itsessään on olemassaolonsa edellytyksenä aina jo hahmotettu kielellisen alueelle?<\/p>\n\n\n\n

On vaikea kiistää, etteikö kielen voima olisi ollut todellinen. Voisi jopa väittää, että liian todellinen tai tarkemmin sanottuna liian todelliseksi tekevä. Liioiteltu usko kielen voimaan ei ole uusi 2000-luvun alkuun liittyvä käsitys sen enempää kuin julkilausuttu huoli siitä, että kielelle annetaan liikaa valtaa. Esimerkiksi 1800-luvulla Nietzsche varoitti erheellisestä taipumuksesta ottaa kielioppi liian vakavasti: antaa kielellisten rakenteiden hahmottaa tai määrittää ymmärryksemme maailmasta ja uskoa, että kielen subjekti- ja predikaattirakenne heijastaa edeltävää ontologista substanssien ja attribuuttien todellisuutta. Uskomus, että kieliopilliset kategoriat heijastavat maailman perustavaa rakennetta, on jatkuva, houkutteleva ajattelutapa, joka kannattaa kyseenalaistaa. Representaatioajattelun usko siihen, että sanoilla on voima heijastaa ennalta olemassa olevia ilmiöitä, on todellakin sekä sosiaaliskonstruktivistisia että perinteisiä realistisia uskomuksia tukeva metafyysinen kasvualusta. Niinpä sosiaalinen konstruktivismi on ollut intensiivisen tarkastelun kohteena sekä feministien että tieteentutkimuksen piirissä, joissa on ilmaistu huomattavaa ja perusteltua tyytymättömyyttä.[31]<\/a><\/sup><\/p>\n\n\n\n

Performatiivinen <\/em>ymmärrys diskursiivisista käytännöistä haastaa representaatioajattelun uskon siihen, että sanoilla on voimaa edustaa ennalta olemassa olevia asioita. Oikein ymmärrettynä performatiivisuus ei ole kutsu muuttaa kaikkea (materiaaliset ruumiit mukaan lukien) sanoiksi; päinvastoin performatiivisuus nimenomaan kiistää kielelle myönnetyn ylettömän voiman määrittää, mikä on todellista. Ironisena kontrastina väärinkäsitykselle, joka samastaa performatiivisuuden eräänlaiseen kieltä todellisuuden perusaineksena pitävään kielelliseen monismiin, performatiivisuus näin ollen tosiasiassa kiistää mielen kyseenalaistamattoman tottumuksen antaa kielelle ja muille representaation muodoille valtaa määrittää ontologiamme enemmän kuin ne ansaitsevat.[32]<\/a><\/sup><\/p>\n\n\n\n

Siirtyminen representaatioajattelusta performatiivisiin vaihtoehtoihin muuttaa polttopisteen kuvausten ja todellisuuden vastaavuuden kysymyksistä (esim. heijastavatko ne luontoa vai kulttuuria?) kysymyksiin käytännöistä, tekemisistä tai teoista. Väittäisin, että nämä lähestymistavat nostavat esiin myös tärkeitä ontologian, materiaalisuuden ja toimijuuden kysymyksiä, siinä missä sosiaaliskonstruktivistiset lähestymistavat juuttuvat reflektion geometriseen optiikkaan, kahden vastakkaisen peilin väliseen loputtomaan kuvien leikkiin, jossa epistemologiaa pompotellaan edestakaisin, mutta mitään muuta ei nähdä. Siirtymällä pois representaatioajattelun geometrisen optiikan ansasta vaihdan polttopisteen fysikaaliseen optiikkaan, diffraktion kysymyksiin reflektion sijasta. Feministisen ja queer-teorian oivallusten sekä tieteentutkimuksen lähestymistapojen lukeminen diffraktiivisesti toistensa kautta edellyttää, että ”sosiaalista” ja ”luonnontieteellistä” ajatellaan yhdessä toisiaan valaisevalla tavalla. Asiat, jotka usein ilmenevät erillisinä, tarkkarajaisina kokonaisuuksina (ja erillisinä kysymysten joukkoina) eivät tosiasiassa edellytä lainkaan absoluuttisen ulkopuolista suhdetta. Kuten diffraktiokuviot, jotka osoittavat rajojen määrittelemättömän luonteen – näyttäen varjoja ”vaaleilla” alueilla ja kirkkaita läiskiä ”tummilla” alueilla – luonnontieteellisen ja sosiaalisen suhde sisältää ”ulkopuolen sisäpuolella”. Tämä ei ole staattinen suhde vaan tekeillä olevaa – rajojen asettamista –, joka aina sisältää perustavia pois sulkemisia ja niiden edellyttämät kysymykset tilivelvollisuudesta.[33]<\/a><\/sup> Tavoitteeni on osallistua pyrkimykseen terävöittää performatiivisuus teoreettisena työkaluna yhtä lailla tieteentutkimuksen kuin feministisen ja queer-teorian hankkeille ja edistää niiden keskinäistä toisensa huomioon ottamista. Tässä artikkelissa esittelen performatiivisuuden edelleen kehittelyn – materialistisen, naturalistisen ja posthumanistisen kehittelyn – joka antaa materialle sen ansaitseman sijan aktiivisena osallistujana maailman tulemisessa, sen jatkuvassa ”yhteismuotoutumisessa”.[34]<\/a><\/sup> On elintärkeää, että me ymmärrämme, miten materia merkitsee.<\/p>\n\n\n\n

Representaatio-ajattelusta performatiivisuuteen<\/h2>\n\n\n\n

”Ihmiset representoivat. Se on osa ihmisenä olemista… Ei homo faber<\/em>, sanon, vaan homo depictor<\/em>.” (Ian Hacking 1983<\/a>, 144, 132.)<\/p><\/blockquote>\n\n\n\n

Sekä liberaalit yhteiskuntateoriat että tieteelliset tietoteoriat ovat kummatkin paljon velkaa ajatukselle, että maailma koostuu yksilöistä – joiden oletetaan olevan olemassa lain edessä tai lain löydettävissä – odottamassa tai pyytämässä representaatiota. Poliittisen, lingvistisen ja epistemologisen representaatioajattelun taustalla oleva metafyysinen olettamus on ajatus siitä, että olennot ovat olemassa yksilöinä, joilla on sisäsyntyisiä ominaisuuksia, jotka ovat olemassa ennen kuin ne esitetään. Tai toisin päin ilmaistuna representaatioajattelu on uskoa siihen, että on olemassa ontologinen ero representaatioiden ja sen välillä, mitä ne väittävät edustavansa; erityisesti se, mitä representoidaan mielletään riippumattomaksi kaikista representoimisen käytännöistä. Toisin sanoen oletetaan, että on olemassa kaksi erillistä ja itsenäistä olioiden lajia – representaatiot ja edustettavat oliot. Representaatiojärjestelmä teoretisoidaan joskus selvästi kolmiosaisena järjestyksenä. Yhtäältä tiedon (eli representaatioiden) ja toisaalta tiedetyn (eli sen, mitä väitetään representoitavan) lisäksi tehdään esimerkiksi joskus selväksi tietäjän (eli jonkun, joka suorittaa representoimisen) olemassaolo. Näin tehtäessä selviää, että representaatiot toteuttavat välittävää tehtävää itsenäisesti olemassa olevien olioiden välillä. Tämä itsestään selvänä pidetty ontologinen aukko tuottaa kysymykset representaatioiden tarkkuudesta. Esittääkö esimerkiksi tieteellinen tieto tarkasti itsenäisesti olemassa olevaa todellisuutta? Kuvaako kieli oikein tarkoitettaan? Edustaako tietty poliittinen edustaja, oikeusavustaja tai lainsäädännön osa oikein niiden ihmisten etuja, joita väitetään edustettavan?<\/p>\n\n\n\n

Feministit, jälkistrukturalistit, postkolonialistikriitikot ja queer-teoreetikot ovat merkittävästi haastaneet representaatioajattelua. Michel Foucault’n ja Judith Butlerin nimet yhdistetään usein näihin kyseenalaistuksiin. Butler summaa poliittisen edustuksellisuuden ongelmallisuuden seuraavasti:<\/p>\n\n\n\n

Foucault huomauttaa, että juridiset valtajärjestelmät tuottavat <\/em>samat subjektit, joita ne sitten myöhemmin edustavat. Juridisen käsityksen perusteella näyttää siltä, että valta säätelee poliittista elämää pelkästään negatiivisesti… Subjektit ovat kuitenkin rakenteiden alaisia eli määrittyvät ja uusiintuvat rakenteiden vaatimusten mukaan. Jos tämä analyysi on oikea, niin naiset feminismin ”subjektina” esittävä juridinen kielen ja politiikan muoto on itsessään diskursiivinen muodostelma ja seurausta tietystä edustuksellisen politiikan versiosta. Feministinen subjekti osoittautuu tällöin diskursiivisesti muodostuneeksi juuri siinä poliittisessa järjestelmässä, jonka on tarkoitus mahdollistaa sen vapautuminen. (Butler 1990<\/a>, 2; suom. Butler 2006<\/a>, 48–9.)<\/p><\/blockquote>\n\n\n\n

Kriittiset yhteiskuntateoreetikot yrittävät korjata tätä hankaluutta ja ponnistelevat muotoillakseen ymmärrystä poliittisten interventioiden mahdollisuuksista, jotka yltävät representaatioajattelun kehyksen tuolle puolen.<\/p>\n\n\n\n

Vähemmän tunnettu vaikkei vähemmän merkittävä on se tosiasia, että representaatioajattelu on joutunut epäilyksen alaiseksi tieteentutkimuksen alalla. Kriittinen representaatioajattelun tarkastelu ei noussut esiin ennen kuin tieteen tutkimus siirsi polttopisteen tieteellisen tiedon luonteesta ja sen tuottamisen tavasta tieteen varsinaisten käytäntöjen yksityiskohtaisen dynamiikan tarkasteluun. Tämä merkittävä muutos on eräs keino karkeasti luonnehtia painopiste-eroa, joka on useiden erillisten oppiaineiden tieteen tutkimuksen (esim. tieteen historia, tieteen filosofia, tieteen sosiologia) ja tieteentutkimuksen välillä. Tämä ei tarkoita, että kaikki tieteentutkimuksen lähestymistavat olisivat kriittisiä representaatioajattelua kohtaan; monet näistä tutkimuksista hyväksyvät representaatioajattelun ehdoitta. Tieteellisten representaatioiden luonteesta (mukaan lukien se, miten tieteentekijät tuottavat niitä, tulkitsevat niitä ja muulla tavoin käyttävät niitä) on esimerkiksi olemassa lukuisia tutkimuksia, jotka pitävät itsestään selvänä perustavaa filosofista näkökulmaa, joka tekee tilaa tälle fokukselle – nimittäin representaatioajattelua. Toisaalta jotkut tieteentutkimuksen tutkijat ovat yhteisesti pyrkineet siirtymään representaatioajattelun tuolle puolen.<\/p>\n\n\n\n

Ian Hackingin Representing and Intervening <\/em>(1983) nosti esiin kysymyksen representaatioajatteluun perustuvan tieteen luonteen ymmärtämisen rajoituksista. Jatkuvin ja perusteellisin representaatioajattelun kritiikki tieteen filosofiassa ja tieteentutkimuksessa on tieteenfilosofi Joseph Rousen työ. Rouse on johtanut niiden rajoitusten tarkastelua, joita representaatioajattelu asettaa tieteellisten käytäntöjen teoretisoinnille.[35]<\/a><\/sup> Rouse (1996) on esimerkiksi huomauttanut, että vaikka tieteellisen realismin ja sosiaalisen konstruktivismin välinen kulunut väittely siirtyi kitkatta tieteen filosofiasta tieteentutkimukseen, näillä ristiriitaisilla kannoilla on enemmän yhteistä kuin niiden kannattajat tunnustavat. Niitä yhdistävät todellakin representaatioajatteluun perustuvat oletukset, jotka vaalivat tällaisia loputtomia kiistoja: sekä tieteelliset realistit että sosiaaliset konstruktionistit uskovat, että tieteellinen tieto (monissa representaation muodoissaan, kuten teoreettisina käsitteinä, kaaviokuvina, hiukkasjälkinä, valokuvina) välittää pääsyämme aineelliseen maailmaan. Heidän näkemyksensä eroavat suhteessa tarkoitteeseen – esittääkö tieteellinen tieto maailmassa olevat asiat sellaisina kuin ne todella ovat (eli ”luontoa”) vai ”kohteina”, jotka ovat sosiaalisen toiminnan tuotteita (eli ”kulttuuria”) – mutta molemmat ryhmät allekirjoittavat representaatioajattelun.<\/p>\n\n\n\n

Representaatioajattelu on juurtunut niin syvälle länsimaiseen kulttuuriin, että se on saanut terveen järjen aseman. Se vaikuttaa väistämättömältä, ellei suorastaan luonnolliselta. Mutta representaatioajattelulla (kuten ”itse luonnolla” eikä ainoastaan sen representaatioilla!) on historia. Hacking jäljittää representaatioiden filosofisen ongelman Demokritoksen unelmaan atomeista ja tyhjyydestä. Hackingin antropologisen filosofian mukaan representaatiot olivat ongelmattomia ennen Demokritosta: ”sana ’tosi’ merkitsi aluksi vain määrittelemätöntä kaltaisuutta” (142). Demokritoksen atomiteorian myötä ilmenee representaatioiden ja representoidun välisen aukon mahdollisuus – ”ilmiasu” ilmaantuu ensi kertaa. Onko pöytä kiinteä puusta tehty massa vai erillisten tyhjyydessä liikkuvien olioiden keräytymä? Atomismi asettaa kysymyksen kumpi representaatio on tosi. Realismin ongelma filosofiassa on atomistisen maailmankuvan tuote.<\/p>\n\n\n\n

Rouse tunnistaa representaatioajattelun kartesiolaisuuden sivutuotteeksi – erityisen huomaamattomaksi seuraukseksi kartesiolaisesta jaottelusta ”sisäiseen” ja ”ulkoiseen”, joka jakautuu tietävän subjektin mukaisesti. Rouse tuo esiin epäsymmetrisen uskon sanaan maailman sijasta, mikä alleviivaa kartesiolaisen epäilyn luonnetta:<\/p>\n\n\n\n

Haluan kannustaa epäilemään oletusta, että representaatiot (toisin sanoen niiden merkitys tai sisältö) ovat meille saavutettavampia kuin asiat, joita ne oletettavasti edustavat. Ellei ole olemassa maagista kieltä, jonka avulla me voimme erehtymättä kurottaa suoraan sen tarkoitteisiin, miksi olettaisimme, että on siitä huolimatta olemassa kieli, joka maagisesti sallii meidän kurottaa suoraan sen merkitykseen tai sen edustamaan sisältöön? Oletus, että voimme tietää, mitä tarkoitamme tai mitä kielelliset performanssimme sanovat, suoremmin kuin tuntea ne objektit, joita nuo sanomiset koskevat, on kartesiolainen perintö, lingvistinen versio Descartesin väitteestä, että meillä on ajatustemme sisältöihin suora ja etuoikeutettu pääsy, jota meillä ei ole ”ulkoiseen” maailmaan. (Rouse 1996<\/a>, 209.)<\/p><\/blockquote>\n\n\n\n

Toisin sanoen epäsymmetrinen usko, että meillä on suorempi pääsy representaatioihin kuin asioihin, on ehdollinen historiallinen tosiasia eikä looginen välttämättömyys, eli se on vain kartesiolainen ajattelutapa. Tarvitaan tervettä skeptisyyttä kartesiolaista epäilyä kohtaan, jotta voi alkaa nähdä vaihtoehdon.[36]<\/a><\/sup><\/p>\n\n\n\n

On tosiaan mahdollista kehittää johdonmukainen filosofinen positio, joka kiistää yhtäältä representaatioiden ja toisaalta ontologisesti erillisten, representoimista odottavien olioiden olemassaolon. Performatiivinen näkemys, joka siirtää polttopisteen kielellisistä representaatioista diskursiivisiin käytäntöihin, on eräs tällainen vaihtoehto. Nimenomaan vaihtoehtojen etsiminen sosiaaliselle konstruktionismille on johdatellut performatiivisiin lähestymistapoihin feministisessä ja queer-tutkimuksessa sekä tieteentutkimuksessa. Judith Butlerin nimi yhdistetään useimmiten termiin performatiivisuus<\/em> feministisen ja queer-teorian piireissä. Ja vaikka Andrew Pickering on ollut yksi harvoista termin omakseen ottaneista tieteentutkimuksen tutkijoista, tietyssä mielessä myös tieteentutkimuksen teoreetikot, kuten Donna Haraway, Bruno Latour ja Joseph Rouse, ehdottavat, että tieteellisten käytäntöjen luonne ymmärretään performatiivisesti.[37]<\/a><\/sup>Performatiivisuudesta <\/em>on todella tullut kaikkialla läsnä oleva termi niin kirjallisuuden tutkimuksessa, teatterin tutkimuksessa kuin orastavassa tieteidenvälisessä esitystutkimuksessa, mikä herättää kysymyksen, ovatko kaikki performanssit performatiivisia.[38]<\/a><\/sup> Tässä artikkelissa ehdotan erityistä posthumanistista käsitystä performatiivisuudesta, joka sisällyttää itseensä tärkeitä materiaalisia ja diskursiivisia, sosiaalisia ja tieteellisiä, inhimillisiä ja ei-inhimillisiä sekä luonnollisia että kulttuurisia tekijöitä. Posthumanistinen selonteko kyseenalaistaa erottelevien kategorioiden, kuten ”inhimillinen” ja ”ei-inhimillinen”, itsestäänselvyyden ja tarkastelee käytäntöjä, joiden avulla näitä erottelevia rajoja vahvistetaan ja horjutetaan.[39]<\/a><\/sup> Donna Harawayn tutkijantyö – kädellisistä kyborgeihin ja kumppanilajeihin – on tästä malliesimerkki.<\/p>\n\n\n\n

Mikäli performatiivisuutta ei kytketä vain subjektin muotoutumiseen vaan myös ruumiiden materiaalisuuden tuotantoon, kuten Butlerin selonteko ”materialisaatiosta” ja Harawayn käsite ”materialisoitu uuskokoonpano” vihjaavat, on sitäkin tärkeämpää ymmärtää tämän tuotannon luonne.[40]<\/a><\/sup> Foucault’n vallan analyysi kytkee diskursiiviset käytännöt ruumiin materiaalisuuteen. Hänen selontekoaan rajoittavat kuitenkin useat tärkeät tekijät, jotka vakavasti rajaavat hänen analyysinsa ja Butlerin performatiivisen kehittelyn mahdollisuudet estäen siten ymmärtämästä tarkalleen, miten <\/em>diskursiiviset käytännöt tuottavat materiaalisia ruumiita.<\/p>\n\n\n\n

Jos Foucault, pervouttamalla Marxin, määrittää ruumiin tuotantovoimien sijaintipaikaksi, missä vallan laaja-alainen organisaatio kytkeytyy paikallisiin käytäntöihin, näyttäisi siltä, että jokaisen vankan ruumiiden materialisaation teorian olisi välttämättä otettava huomioon, miten ruumiin materiaalisuus<\/em> – esimerkiksi sen anatomia ja fysiologia – ja muut materiaaliset voimat aktiivisesti merkitsevät<\/em> materialisaation prosesseissa<\/em>. Kuten Foucault todella kristallinkirkkaasti selvittää Seksuaalisuuden historian<\/em> (1. osan) viimeisessä luvussa, hän ei pyri kieltämään fyysisen ruumiin asiaankuuluvuutta, vaan haluaa päinvastoin<\/p>\n\n\n\n

juuri osoittaa, kuinka valtadispositiivit kytkeytyvät suoraan ruumiiseen – ruumiisiin, funktioihin, fysiologisiin prosesseihin, tuntemuksiin ja nautintoihin. Ruumista ei suinkaan ole pyyhitty pois; se on tuotava näkyviin analyysissa, jossa biologista ja historiallista ei nähdä keskeytymättömänä jatkumona… vaan toisiinsa yhä monimutkaisemmin tavoin liittyvinä (sitä mukaa kuin modernit elämän kohteekseen ottavat valtateknologiat kehittyvät). Kysymys ei siis suinkaan ole ”mentaliteettien historiasta”, joka käsittelisi ruumista vain niiden tapojen kautta, joilla sitä on havainnoitu tai joilla sille on annettu merkitystä ja arvoa. Sen sijaan kysymys on ”ruumiiden historiasta” ja tavasta, jolla ruumiin materiaalisin ja elävin aines on ladattu. (Foucault 1980a<\/a>, 151–152, suom. Foucault 1997<\/a>, 111–112.)<\/p><\/blockquote>\n\n\n\n

Toisaalta Foucault ei kerro, millä tavalla biologinen ja historiallinen ”liittyvät toisiinsa” niin, ettei niitä nähdä keskeytymättömänä jatkumona, jossa toinen seuraa toisesta. Mikä ruumiiden materiaalisuudessa altistaa sen samanaikaisesti biologisten ja historiallisten voimien toiminnalle? Missä määrin ruumiiden materialla on oma historiallisuutensa? Ovatko ainoastaan sosiaaliset voimat alttiita muutokselle? Eivätkö biologiset voimat ole jossakin mielessä aina jo historiallisia? Voisivatko historialliset voimat olla jossakin tärkeässä mielessä aina jo biologisia? Mitä tuollaisen kysymyksen kysyminen edes merkitsee, kun ottaa huomioon tiettyjen tieteidenvälisten piirien voimakkaan sosiaaliskonstruktivistisen pohjavirtauksen varhaisella 2000-luvulla? Kaikesta kurinpitovallan poliittiselle anatomialle antamastaan painoarvosta huolimatta Foucault’kaan ei onnistu selittämään ruumiin historiallisuutta tavalla, jossa juuri sen materiaalisuus esittäisi aktiivista<\/em> osaa vallan toiminnassa. Tämä epäsuora materian passiivisuuden uudelleen kirjaaminen on merkki representaatioajattelun jäänteistä, jotka vaivaavat hänen suureksi osaksi representaatioajattelun jälkeistä selontekoaan.[41]<\/a><\/sup> Tämä puute liittyy olennaisesti siihen, ettei hän onnistu teoretisoimaan ”diskursiivisten” ja ”ei-diskursiivisten” käytäntöjen suhdetta. Kuten materialisti-feministiteoreetikko Rosemary Hennessy väittää esittämässään Foucault’n kritiikissä, ”tarkka materialistinen ruumiin teoria ei voi pysähtyä väitteeseen, että ruumis on aina diskursiivisesti rakentunut. Sen on myös selitettävä, miten ruumiin diskursiivinen rakentuminen on suhteessa ei-diskursiivisiin käytäntöihin tavoin, jotka vaihtelevat laajasti sosiaalisesta muodostelmasta toiseen.” (Hennessy 1993<\/a>, 46.)<\/p>\n\n\n\n

Olennaista vallan toiminnan ymmärtämiselle on ymmärtää vallan luonne sen täydessä materiaalisuudessa. Jos vallan tuottavuus rajoitetaan koskemaan esimerkiksi vain rajallista ”sosiaalisen” aluetta tai materia hahmotetaan vain lopputulokseksi eikä aktiiviseksi tekijäksi edelleen materialisoitumisissa, viedään materialta sen täysi suorituskyky. Miten voisimme ymmärtää emme ainoastaan sen, miten ihmisen ruumiilliset ääriviivat muodostuvat psyykkisissä prosesseissa, vaan miten myös atomit, jotka muodostavat biologisen ruumiin, muuttuvat merkitseviksi, ja yleisemmin, miten materia tekee itsensä tunnettavaksi? On vaikea kuvitella, miten psyykkiset ja sosiaalis-historialliset voimat yksin voisivat vastata materian tuottamisesta. Silloinkin, kun polttopiste on rajattu ”ihmisruumiiden” materiaalisuuteen, myös ”luonnollisilla” eikä vain ”sosiaalisilla” voimilla on varmaankin merkitystä. On todella olemassa suuri joukko materiaalis-diskursiivisia voimia – mukaan lukien ne, joita nimitetään ”sosiaalisiksi”, ”kulttuurisiksi”, ”psyykkisiksi”, ”taloudellisiksi”, ”luonnollisiksi”, ”fyysisiksi”, ” biologisiksi”, ”geopoliittisiksi” ja ”geologisiksi” –, jotka voivat olla tärkeitä tietyille (toisiinsa sotkeentuneille) materialisaation prosesseille. Mikäli noudatamme oppiainekohtaisia tapoja jäljittää oppiainekohtaisesti määriteltyjä syitä vastaaville oppiainekohtaisesti määritellyille seurauksille, menetämme kaikki näiden voimien väliset ratkaisevat yhteismuotoutumiset, jotka eivät vastaa jotakin tiettyä oppiainekohtaista huolenaihetta.[42]<\/a><\/sup><\/p>\n\n\n\n

Tarvitaan tukeva selonteko kaikkien <\/em>ruumiiden – ”inhimillisten” ja ”ei-inhimillisten” – materialisaatiosta ja niistä materiaalis-diskursiivisista käytännöistä, joiden avulla niiden perustavat erottelut merkitään. Tämä edellyttää diskursiivisten käytäntöjen ja materiaalisten ilmiöiden välisen suhteen luonteen ymmärtämistä ja ”ei-inhimillisten” siinä missä ”inhimillistenkin” toimijuuden muotojen selittämistä. Ja myös tuottavien käytäntöjen täsmällisen syy-seuraussuhteen luonteen ymmärtämistä tavalla, joka ottaa huomioon materian täyden osallisuuden jatkuvassa historiallisuudessaan. Oma panokseni tällaisen ymmärryksen kehittämiseen perustuu filosofiseen selontekoon, jota olen kutsunut ”toimijuusrealismiksi”. Toimijuusrealismi on selonteko teknistieteellisistä ja muista käytännöistä, joka ottaa vakavasti feministiset, antirasistiset, jälkistrukturalistiset, queer-teoreettiset, marxilaiset, tieteentutkimuksen ja luonnontieteelliset oivallukset ja rakentaa erityisesti Niels Bohrin, Judith Butlerin, Michel Foucault’n, Donna Harawayn, Vicky Kirbyn, John Rousen ja muiden[43]<\/a><\/sup> tärkeiden oivallusten perustalle. Ei ole mitenkään mahdollista täysin selittää heidän ajatuksiaan tässä. Rajallisempi tavoitteeni tässä artikkelissa on käyttää performatiivisuuden käsitettä diffraktioristikkona lukeakseni tärkeitä oivalluksia feministisestä ja queer-tutkimuksesta sekä tieteentutkimuksesta toistensa kautta, ehdottaen samalla materialistista ja posthumanistista uudelleentulkintaa performatiivisuuden käsitteestä. Tämä edellyttää muun muassa tuttujen käsitteiden, kuten diskursiivisten käytäntöjen, materialisaation, toimijuuden ja syy-seuraussuhteiden, uudelleen työstämistä.<\/p>\n\n\n\n

Aloitan haastamalla suoraan representaatioajattelun metafyysiset taustaoletukset ja ehdottamalla vaihtoehdoksi toimijuusrealismin ontologiaa. Seuraavassa osassa muotoilen diskursiivisten käytäntöjen ja materiaalisuuden käsitteet uudelleen posthumanistisesti ja performatiivisesti ja teoretisoin erityisen syy-seuraussuhteen niiden välille. Viimeisessä osassa pohdin toimijuusrealismin käsitystä syy-seuraussuhteista ja toimijuudesta, jotka ovat elintärkeitä, jotta voisi ymmärtää materiaalis-diskursiivisten käytäntöjen tuottavan luonteen, teknis-tieteelliset käytännöt mukaan lukien.<\/p>\n\n\n\n

Kohti performatiivista metafysiikkaa<\/h2>\n\n\n\n

Niin kauan kuin pitäydymme asioissa ja sanoissa, voimme uskoa, että puhumme siitä, mitä näemme, että näemme sen, mistä puhumme ja että nuo kaksi on liitetty yhteen. (Gilles Deleuze 1988<\/a>, 65.)<\/p><\/blockquote>\n\n\n\n

”Sanat ja asiat” on ongelman täysin vakava otsikko. (Michel Foucault 1972<\/a>, 49.)<\/p><\/blockquote>\n\n\n\n

Representaatioajattelu jakaa maailman ontologisesti epäjatkuviksi sanojen ja asioiden alueiksi ja jättää ratkaistavaksi pulman, miten liittää ne yhteen, jotta tieto on mahdollista. Jos sanat ovat materiaalisesta maailmasta irrallaan, miten representaatiot saavat jalansijan? Oletetaan, ettemme enää usko, että maailma kuhisee luontaisia yhtäläisyyksiä, joiden nimimerkit on piirretty sen pintaan, että asiat on jo koristeltu merkein, ja sanat odottavat löytämistään kuin hiekanjyvät rannalla. Vaan pikemminkin uskomme, että tietävä subjekti on sotkeentunut niin tiheään representaatioiden verkkoon, ettei mieli näe tietä objektien luo, jotka ovat nyt ikuisesti ulottumattomissa ja näkyvissä on ainoastaan tukala ongelma ihmiskunnasta vangittuna kieleen. Silloin alkaa näyttää ilmeiseltä, että representaatioajattelu on olettamansa ongelmallisen metafysiikan vanki. Kuten paradoksin turhautunut juoksijaksi havitteleva Zenon, representaatioajattelu ei koskaan näytä pääsevän yhtään lähemmäs asettamansa ongelman ratkaisua, koska se on juuttunut mahdottomuuteen astua ulos metafyysisestä lähtökohdastaan. Ehkä olisi parempi aloittaa erilaisesta lähtökohdasta, erilaisesta metafysiikasta.[44]<\/a><\/sup><\/p>\n\n\n\n

Esineellistäminen<\/em> – suhteiden muuttaminen ”asioiksi”, ”olioiksi”, ”relatoiksi”– leimaa suurta osaa tavastamme ymmärtää maailma ja suhdettamme siihen.[45]<\/a><\/sup> Miksi ajattelemme suhteiden olemassaolon edellyttävän relatoja? Ravitseeko tämä kulttuurinen taipumus sinnikästä epäluottamusta luontoa, materiaalisuutta ja ruumista kohtaan, joka hallitsee suurta osaa nykyteoretisoinnista ja huomattavaa osaa länsimaisen ajattelun historiasta? Tässä osassa esittelen relationaalisen ontologian, joka hylkää relatojen, ”sanojen” ja ”asioiden” metafysiikan. Toimijuusrealismin selonteon perusteella on jälleen mahdollista tunnustaa luonto, ruumis ja materiaalisuus täydessä tulemisessaan, turvautumatta läpinäkyvyyden tai läpinäkymättömyyden optiikkaan, absoluuttisen ulkopuolisuuden ja sisäpuolisuuden geometrioihin ja ihmisen teoretisointiin joko puhtaaksi syyksi tai puhtaaksi seuraukseksi. Ja voi ottaa päättäväisesti vastuun siitä osasta, jota ”me” esitämme tietämisen ja tulemisen yhteen kietoutuneissa käytännöissä.<\/p>\n\n\n\n

Oletus yksilöllisesti määrätyistä olioista, joilla on luontaisia ominaisuuksia on atomistisen metafysiikan tunnusmerkki. Atomismi tulee Demokritokselta.[46]<\/a><\/sup> Demokritoksen mukaan kaikkien asioiden ominaisuudet juontuvat pienimpien yksiköiden – atomien (”leikkaamaton” tai ”erottamaton”) ominaisuuksista. Sekä liberaalit yhteiskuntateoriat että luonnontieteelliset teoriat ovat paljon velkaa ajatukselle, että maailma koostuu yksilöistä, joilla on erillisiä, ansioiksi luettavia ominaisuuksia. Sotkeentunut verkosto luonnontieteellisiä, sosiaalisia, eettisiä ja poliittisia käytäntöjä sekä ymmärryksemme niistä riippuu tämän olettamuksen vaihtelevista tai erottelevista ilmentymistä. Paljon on pelissä, kun haastetaan sen näennäinen väistämättömyys.<\/p>\n\n\n\n

Fyysikko Niels Bohr voitti Nobelin palkinnon atomin kvanttimallistaan, joka merkitsi alkua hänen uraauurtavalle panokselleen kvanttiteorian kehittämisessä.[47]<\/a><\/sup> Bohrin filosofia-fysiikka (nuo kaksi olivat hänelle erottamattomat) esittää radikaalin haasteen ei vain newtonilaiselle fysiikalle vaan myös kartesiolaiselle epistemologialle ja sen kolmiosaiselle representaatioajatteluun perustuvalle rakenteelle: sanat, tietäjät ja asiat. Ratkaisevaa on, että Bohr kumoaa ällistyttävällä tavalla älyllisen esi-isänsä mallin ja hylkää atomistisen metafysiikan, joka ymmärtää ”asiat” ontologisesti perustavina olioina. Bohrille asioilla ei ole luontaisesti määritettyjä rajoja tai ominaisuuksia, eikä sanoilla ole luontaisesti määrättyjä merkityksiä. Bohr kyseenalaistaa myös samansukuisen kartesiolaisen uskon luontaiseen eroon subjektin ja objektin, tietäjän ja tiedetyn välillä.<\/p>\n\n\n\n

Voisi sanoa, että Bohrin kehittämä epistemologinen viitekehys hylkää sekä kielen läpinäkyvyyden että mittausten läpinäkyvyyden; ja vielä perustavammin: se hylkää oletuksen, että kieli ja mittaukset suorittavat välittävää tehtävää. Kieli ei edusta asioiden tilaa, eivätkä mittaukset edusta mittauksesta riippumattomia olemisen tiloja. Bohr kehittää epistemologisen viitekehyksensä antautumatta nihilismin epätoivoon tai relativismin tahmeaan verkkoon. Loistokkaasti ja taidokkaasti Bohr löytää keinon pitää kiinni objektiivisen tiedon mahdollisuudesta samalla kun newtonilaisen fysiikan ja representaatioajattelun suuret rakenteet alkavat murentua.<\/p>\n\n\n\n

Bohrin välirikko Newtonin, Descartesin ja Demokritoksen kanssa ei perustu ”pelkkään tyhjänpäiväiseen filosofiseen pohdiskeluun” vaan 1900-luvun ensimmäisellä neljänneksellä ilmenneisiin uusin empiirisiin tutkimustuloksiin atomifysiikan alueella. Bohrin yritys tarjota teoreettinen selitys näille tutkimustuloksille johti hänen radikaaliin ehdotukseensa, että tarvitaan kokonaan uusi epistemologinen viitekehys. Valitettavasti Bohr ei täsmennä oivallustensa ratkaisevia ontologisia ulottuvuuksia vaan keskittyy niiden epistemologiseen merkitykseen. Olen käynyt läpi hänen kirjoituksensa etsien hänen ääneen lausumattomia ontologisia näkemyksiään ja kehitellyt niitä, kun olen kehittänyt toimijuusrealismin ontologiaa. Tämä relationaalinen ontologia on materiaalisten ruumiiden tuotantoa koskevan posthumanistisen performatiivisen selontekoni perusta. Tämä selonteko kieltäytyy representaatioajattelun kiinnittymisestä ”sanoihin” ja ”asioihin” ja niiden suhteen ongelmallisuuteen ja puolustaa sen sijaan kausaalista suhdetta erityisinä materiaalisina kokoonpanoina ruumiillistuvien pois sulkemisen käytäntöjen<\/em> (ts. diskursiivisten käytäntöjen tai kokoonpanojen eikä ”sanojen”) ja erityisten materiaalisten ilmiöiden<\/em> (ts. suhteiden eikä ”asioiden”) välillä<\/em>. Tämä kausaalinen suhde ruumiillisen tuotannon koneiston ja tuotettujen ilmiöiden välillä muodostuu ”toiminnallisesta yhteismuotoutumisesta”. Yksityiskohdista lisää jatkossa.<\/p>\n\n\n\n

Bohrin mukaan teoreettiset käsitteet<\/em> (esim. ”paikka” ja ”liikemäärä”) eivät ole luonteeltaan ideoita, vaan ne ovat erityisiä fyysisiä järjestelyjä.<\/em>[48]<\/a><\/sup> Esimerkiksi käsitteen ”paikka” ei voida olettaa olevan hyvin määritelty abstrakti käsite, eikä sen myöskään voida olettaa olevan itsenäisesti olemassa olevien objektien luontainen ominaisuus. Pikemminkin ”paikalla” on merkitys vain käytettäessä jäykkää välineistöä, jossa on kiinteitä osia (esim. viivoitin, joka on naulattu kiinteään pöytään laboratoriossa ja perustaa siten kiinteän viitekehyksen ”paikan” määrittämiseksi). Lisäksi mitään ”paikan” mittausta tämän välineistön avulla ei voi liittää johonkin abstraktiin itsenäisesti olemassa olevaan ”objektiin”, vaan se on pikemminkin ilmiön <\/em>ominaisuus – ”tarkkailtavan objektin” ja ”tarkkailemisen toimijoiden” erottamattomuutta. Vastaavasti ”liikemäärä” on merkitsevä ainoastaan liikkuvia osia sisältävänä materiaalisena järjestelynä. Siten ”paikan” ja ”liikemäärän” samanaikaisessa määrittämättömyydessä (joka yleisesti tunnetaan Heisenbergin epätarkkuusperiaatteena), on suoraviivaisesti kyse siitä, että ”paikan” ja ”liikemäärän” järjestelyt ovat materiaalisesti toisensa pois sulkevat (toinen edellyttää kiinteitä osia, ja täydentävä järjestely edellyttää liikkuvia osia).[49]<\/a><\/sup><\/p>\n\n\n\n

Sen vuoksi perustava epistemologinen yksikkö ei Bohrin mukaan ole itsenäiset objektit, joilla on luontaiset rajat ja ominaisuudet, vaan ilmiöt. <\/em>Toimijuusrealismin kehittelyssäni ilmiöt eivät ainoastaan määritä ”tarkkailijan” ja ”tarkkailtavan” epistemologista erottamattomuutta, vaan ilmiöt ovat toiminnallisesti yhteismuotoutuvien ”osatekijöiden” ontologista erottamattomuutta. <\/em>Toisin sanoen ilmiöt ovat ontologisesti alkukantaisia suhteita – relaatioita vailla edeltäviä relatoja.[50]<\/a><\/sup><\/p>\n\n\n\n

Käsite yhteismuotoutuminen<\/em> tai sisäisvaikutus, (intra-aktio, erotukseksi tavallisesta vuorovaikutuksesta, joka olettaa edeltävien itsenäisten olioiden tai relatojen olemassaolon) edustaa syvällistä käsitteellistä muutosta. Ilmiöiden ”osatekijöiden” rajat ja ominaisuudet määrittyvät ja tietyt ruumiilliset käsitteet muuttuvat mielekkäiksi vasta erityisten toiminnallisten yhteismuotoutumisten kautta. Erityinen yhteismuotoutuminen (joka sisältää erityisen materiaalisen muodostelman ”tarkkailuvälineistöstä”) tekee toiminnallisen leikkauksen <\/em>(vastakohtana kartesiolaiselle leikkaukselle – luontaiselle erolle – subjektin ja objektin välillä) ja aiheuttaa ”subjektin” ja ”objektin” erottelun. Siten toiminnallinen leikkaus ratkaisee luontaisen ontologisen määrittämättömyyden paikallisesti <\/em>ilmiössä<\/em>. Toisin sanoen relatat eivät edellä suhteita; pikemminkin ”relatat-ilmiöissä” ilmenevät erityisten yhteismuotoutumisten kautta. Ratkaisevaa on, että yhteismuotoutumiset saavat aikaan toiminnallisen erotettavuuden<\/em>, joka on paikallinen edellytys ulkoisuudelle ilmiöissä. <\/em>Käsite toiminnallinen erotettavuus on perustavan tärkeä, sillä se tarjoaa edellytykset objektiivisuuden mahdollisuudelle kun klassinen ontologinen edellytys tarkkailijan ja tarkkailtavan välisestä ulkoisuudesta puuttuu. Lisäksi toiminnallinen leikkaus saa aikaan paikallisen kausaalirakenteen ilmiön ”osatekijöiden” välillä, merkitsemällä ”mittaavat toimijat” (”seurauksen”) ”mitatulla objektilla” (”syyllä”). Siten yhteismuotoutumisten käsite muokkaa uudelleen perinteisen syy-seurauskäsityksen<\/em>.[51]<\/a><\/sup><\/p>\n\n\n\n

Olen kehitellyt edelleen tätä toimijuusrealismin ontologiaa ja väitän, että ilmiöt eivät ole vain tuloksia ihmissubjektien suunnittelemista laboratorioharjoituksista. Eikä ilmiöitä tuottavia välineistöjä voi ymmärtää tarkkailuvälineiksi tai pelkiksi laboratorioinstrumenteiksi. Vaikka tässä ei ole riittävästi tilaa pohtia välineistöjen luonnetta toimijuusrealistisesti ymmärrettynä, koska välineistöt ovat niin ratkaisevassa, todellakin perustavassa osassa ilmiöiden tuotannossa, esitän tässä yleiskatsauksen toimijuusrealismin välineistöjen teoretisoinnista, ennen kuin siirryn kysymykseen ilmiöiden luonteesta. Ehdottamani kehittely mahdollistaa toimijuusrealismin ontologian seurausten tutkimisen laajemmin kuin nimenomaan luonnontieteellisten käytäntöjen luonteen ymmärtämisen yhteydessä. Tosiasiassa toimijuusrealismi tarjoaa käsityksen materiaalis-diskursiivisten käytäntöjen luonteesta, kuten juuri niistä käytännöistä, joiden avulla erilaiset erottelut tehdään, mukaan luettuina ”yhteiskunnallisen” ja ”luonnontieteellisen” väliset erottelut.[52]<\/a><\/sup><\/p>\n\n\n\n

Välineistöt eivät ole kirjaamisen välineitä, tieteellisiä instrumentteja, jotka on pantu paikoilleen ennen toimintaa, tai koneita, jotka välittävät vastustuksen ja sopeutumisen dialektiikkaa. Ne eivät ole neutraaleja luonnollisen maailman luotaimia eivätkä rakenteita, jotka ennalta määrätysti langettavat tietyn lopputuleman. Edelleen kehittelemieni Bohrin oivallusten mukaan välineistöt eivät ole vain staattisia järjestelyjä maailmassa<\/em>, <\/em>vaan välineistöt ovat dynaamisia maailm<\/em>an<\/em> uudelleenkokoonpanoja, tiettyjä toiminnallisia käytäntöjä, yhteismuotoutumisia tai performansseja, joiden avulla tietyt ulossulkevat rajat asetetaan<\/em>. Välineistöillä ei ole mitään luontaista ”ulkopuolista” rajaa. Tämä ”ulkopuolisen” rajan määrittämättömyys edustaa sulkeuman mahdottomuutta – jatkuvaa yhteismuotoutumista toistuvassa ruumiillisen tuotannon välineistöjen uudelleenkokoonpanossa. Välineistöt ovat avoimia käytäntöjä.<\/p>\n\n\n\n

Mikä tärkeintä, välineistöt ovat itsessään ilmiöitä. Kuten luonnontieteilijät hyvin tiedostavat, välineistöt eivät esimerkiksi ole ennalta muodostettuja keskenään vaihdettavissa olevia objekteja, jotka odottavat hyllyllä voidakseen palvella tiettyä tarkoitusta. Välineistöt perustuvat tietyille käytännöille, jotka ovat alati avoimia uudelleenjärjestelyille, uudelleenartikuloinneille ja muille muokkaamisille. Tämä on osa tieteen tekemisen luovuutta ja hankaluutta: saada instrumentaatio toimimaan tietyllä tavalla tiettyä tarkoitusta varten (joka on aina avoin mahdollisuudelle, että se muutetaan kokeen aikana, kun saadaan uusia oivalluksia). Lisäksi mikä tahansa välineistö on aina yhteismuotoutumisen prosessissa muiden välineistöjen kanssa. Paikallisesti vakautetut ilmiöt, (joita voidaan vaihtaa laboratorioiden, kulttuurien tai geopoliittisten alueiden välillä ja jotka voivat materialisoitua eri tavoin) kietoutuvat tiettyjen käytäntöjen perättäisiksi toistoiksi. Nämä muodostavat tärkeitä muutoksia tuossa kyseisessä välineistössä ja siten myös yhteismuotoutumisten luonteessa, mikä taas tuottaa tuloksenaan uusia ilmiöitä, ja niin edelleen. Rajat eivät pysy paikallaan.<\/p>\n\n\n\n

Tämän pohjustuksen jälkeen voimme nyt palata kysymykseen ilmiöiden luonteesta. Ilmiöt tuotetaan useiden ruumiillisen tuotannon välineistöjen toiminnallisissa yhteismuotoutumisissa. Toiminnalliset yhteismuotoutumiset ovat erityisiä kausaalisia materiaalisia toimeenpanemisia, joihin voi liittyä tai olla liittymättä ”ihmisiä”. Nimenomaan tällaisten käytäntöjen avulla muodostuvat ”ihmiset” ja ”ei-ihmiset”, ”kulttuurin” ja ”luonnon”, ”yhteiskunnallisen” ja ”luonnontieteellisen” erottelevat rajat. Ilmiöt perustavat todellisuuden. Todellisuus ei koostu asioista-itsessään tai asioista-ilmiöiden-takana vaan ”asioista”-ilmiöissä.[53]<\/a><\/sup> Maailma on <\/em>yhteismuotoutumista erottelevassa merkitsevässä materiaalisuudessaan. Erityisten yhteismuotoutumisten myötä erotteleva olemisen merkitys ja tuntu tulee toimeenpannuksi toimijuuden jatkuvassa vuoksen ja luoteen vaihtelussa. Toisin sanoen ilmiöt ovat materiaalisia ja merkitseviä, sanan ”matter” molemmissa merkityksissä, erityisten yhteismuotoutumisten kautta. Maailma on paikallisesti määrittyneiden, jatkuvasti uudelleen hahmottuvien kausaalirakenteiden dynaaminen yhteismuotoutumisen prosessi, rakenteiden, joilla on määrätyt rajat, ominaisuudet, merkitykset ja ruumiiden merkkien kuviot. Tämä jatkuva toimijuuden virta, jonka kautta ”osa” maailmasta tekee itsensä erottuvana ymmärrettäväksi toiselle maailman ”osalle”, ja jonka kautta paikalliset kausaalirakenteet, rajat ja ominaisuudet vakautuvat tai horjuvat, ei tapahdu tilassa ja ajassa vaan tila-ajan itsensä muodostumisessa. Maailma on jatkuva, avoin, materiaaliseksi ja merkitseväksi tulemisen prosessi, jossa itse ”materiaaliseksi ja merkitseväksi tuleminen” saa merkityksen ja muodon erilaisten toiminnallisten mahdollisuuksien toteutuessa. Ajallisuus ja tilallisuus ilmaantuvat tässä prosessuaalisessa historiallisuudessa. Ulkopuolisuuden, kytkeytymisen ja pois sulkemisen suhteet muokkaantuvat uudelleen. Maailman muuttuvat topologiat edellyttävät jatkuvaa itse dynamiikan luonteen uudelleenmuokkaamista.<\/p>\n\n\n\n

Yhteenvetona voidaan todeta, että maailmankaikkeus on toiminnallista yhteismuotoutumista tulemisen tilassaan. Ensisijaiset ontologiset yksiköt eivät ole ”asioita” vaan ilmiöitä – dynaamisia topologisia uudelleenmuokkauksia, sotkeentumisia, suhteita tai (uudelleen)artikulointeja. Ja ensisijaiset semanttiset yksiköt eivät ole ”sanoja” vaan materiaalis-diskursiivisia käytäntöjä, joiden avulla rajat asetetaan. Tämä dynaamisuus on<\/em> toimijuutta. Toimijuus ei ole ominaisuus, vaan maailman jatkuvaa uudelleenmuokkautumista. Tämän performatiivisen metafysiikan perusteella ehdotan seuraavassa osassa posthumanistista uudelleenhahmotusta materiaalisuuden ja diskursiivisuuden luonteesta ja niiden keskinäisestä suhteesta ja posthumanistista selontekoa performatiivisuudesta.<\/p>\n\n\n\n

Posthumanistinen selonteko materiaalis-diskursiivisista käytännöistä<\/h2>\n\n\n\n

Diskursiiviset käytännöt sekoitetaan usein kielelliseen ilmaisuun, ja merkityksen ajatellaan usein olevan sanojen ominaisuus. Siten diskursiiviset käytännöt ja merkitykset mielletään kummallisesti inhimillisiksi ominaisuuksiksi. Mutta jos tämä olisi totta, miten olisi mahdollista selittää ne rajan määrittämisen käytännöt, joiden avulla tehdään ”ihmiset” ja ”ei-ihmiset” erottava peruste? Tilanne olisi toinen, mikäli perustuksen käsite ymmärrettäisiin vain episteemisessä mielessä, mutta se on täysin epätyydyttävä, kun käsitellään ontologisia kysymyksiä. Oletetaan, että ”ihmiset” viittaa ilmiöihin, ei riippumattomiin olioihin, joilla on luontaisia ominaisuuksia, vaan pikemminkin olentoihin, jotka ovat eriytyvässä tulemisen tilassa, erityisiin maailman materiaalisiin (uudelleen) muotoutumisiin. Ja että näiden olentojen tai muotoutumisten vaihtelevat rajat ja ominaisuudet vakiintuvat ja horjuvat kun erityiset materiaaliset muutokset muokkaavat sitä, mitä ihmisenä oleminen tarkoittaa. Siinä tapauksessa diskursiivisuuden käsite ei voi perustua luontaiseen ihmisten ja ei-ihmisten väliseen erotukseen. Tässä jaksossa ehdotan posthumanistista selontekoa diskursiivisista käytännöistä. Muokkaan myös sen kanssa yhdenmukaisesti uudelleen materiaalisuuden käsitettä ja vihjaan toimijuusrealismin lähestymistapaan ymmärtää diskursiivisten käytäntöjen ja materiaalisten ilmiöiden suhde.<\/p>\n\n\n\n

Merkitys ei ole yksittäisten sanojen tai sanaryhmien ominaisuus. Merkitys ei muodostu kieleen sisäisesti annettuna eikä ulkoisesti viitattaessa. Semanttinen sisällöllisyys ei ole yksilöllisten toimijoiden ajatusten tai performanssien tuotos, vaan ennemmin tiettyjen diskursiivisten käytäntöjen tulos. Bohrin oivallusten inspiroimana olisi myös houkuttelevaa lisätä seuraavat huomiot toimijuusrealismin näkökulmasta: merkitys ei ole idean kaltainen vaan pikemminkin erityinen materiaalinen maailman (uudelleen)hahmotus, ja semanttinen määrittelemättömyys, kuten ontologinen määrittelemättömyys, on vain paikallisesti ratkaistavissa erityisten yhteismuotoutumisten avulla. Mutta ennen kuin jatkamme, kannattaa luultavasti käyttää hetki muutamien väärinkäsitysten hälventämiseen, jotka koskevat diskursiivisten käytäntöjen luonnetta.<\/p>\n\n\n\n

Diskurssi ei ole kielen synonyymi.[54]<\/a><\/sup> Diskurssi ei viittaa lingvistisiin tai merkitseviin järjestelmiin, kielioppeihin, puhetekoihin tai keskusteluihin. Jos diskurssia ajatellaan pelkästään puhuttuina tai kirjoitettuina sanoina, jotka muodostavat kuvailevia väitteitä, erehdytään representaatioajatteluun. Diskurssi ei ole se, mitä sanotaan; se on se, mikä rajoittaa ja mahdollistaa sen, mitä voidaan sanoa. Diskursiiviset käytännöt määrittävät sen, mitä väitteitä pidetään mielekkäinä. Väitteet eivät ole vain eheän subjektin alkuperäisen tietoisuuden lausumia; ennemmin väitteet ja subjektit ilmaantuvat mahdollisuuksien kentästä. Tämä mahdollisuuksien kenttä ei ole staattinen tai yksittäinen vaan dynaaminen ja tilanteesta riippuvainen moninaisuus.<\/p>\n\n\n\n

Foucault’n mukaan diskursiivisia käytäntöjä ovat ne paikalliset, yhteiskunnallis-historialliset materiaaliset ehdot, jotka mahdollistavat ja rajoittavat oppiainekohtaisia tietokäytäntöjä, kuten puhumista, kirjoittamista, ajattelemista, laskemista, mittaamista, suodattamista ja keskittämistä. Diskursiiviset käytännöt tuottavat tietokäytäntöjen ”subjektit” ja ”objektit” pikemmin kuin vain kuvaavat niitä. Foucault’n mukaan nämä ”olosuhteet” ovat immanentteja ja historiallisia sen sijaan, että ne olisivat transsendentaalisia tai fenomenologisia. Toisin sanoen ne eivät ole ehtoja transsendentaalisten, epähistoriallisten, kulttuurit ylittävien, abstraktien, kokemuksen mahdollisuudet määrittävien lakien mielessä (Kant), vaan ne ovat ennemmin tosiasiallisia, historiallisesti paikantuneita sosiaalisia ehtoja.<\/p>\n\n\n\n

Foucault’n selonteolla diskursiivisista käytännöistä on joitakin provokatiivisia resonansseja (ja joitakin hedelmällisiä dissonansseja) Bohrin selonteon kanssa, joka koskee välineistöjä ja niiden roolia ruumiiden ja merkitysten materiaalisessa tuotannossa. Bohrille välineistöt ovat erityisiä fyysisiä järjestelyjä, jotka antavat merkityksen tietyille käsitteille ja sulkevat toiset pois; ne ovat paikallisia fyysisiä olosuhteita, jotka mahdollistavat ja rajoittavat tietokäytäntöjä, kuten käsitteellistäminen ja mittaaminen; ne tuottavat (ja ovat osa) tuotettuja ilmiöitä; ne tekevät paikallisen leikkauksen, joka tuottaa tiettyjen tietokäytäntöjen ”objektit” näissä tietyissä tuotetuissa ilmiöissä. Syvällisen oivalluksensa pohjalta, ettei ”käsitteillä” (jotka ovat aktuaalisia fyysisiä järjestelyjä) ja ”asioilla” ole määritettyjä rajoja, ominaisuuksia tai merkityksiä muutoin kuin keskinäisten yhteismuotoutumistensa tuloksena, Bohr tarjoaa uuden epistemologisen viitekehyksen, joka kyseenalaistaa dualismit objekti–subjekti, tietäjä–tiedetty, luonto–kulttuuri ja sana–maailma.<\/p>\n\n\n\n

Bohrin oivallus, etteivät käsitteet ole ideoiden kaltaisia vaan aktuaalisia fyysisiä järjestelyjä, vaatii selvästi käsittämään merkityksenannon materiaalisena ja menee pidemmälle kuin mitä yleensä tarkoitetaan nykyisellä usein kuullulla hokemalla, että kirjoittaminen ja puhuminen ovat materiaalisia käytäntöjä. Eikä Bohr väitä ainoastaan, että materiaaliset käytännöt ”tukevat” tai ”ylläpitävät” diskurssia, kuten Foucault näyttää ehdottavan (vaikkei tämän ”tuen” luonnetta ole täsmennetty), tai että ei-diskursiiviset (tausta)käytännöt määrittävät diskursiivisia käytäntöjä, kuten jotkut eksistentialisti-pragmatistifilosofit esittävät.[55]<\/a><\/sup> Vaan Bohrin huomio viittaa paljon intiimimpään käsitteiden ja materiaalisuuden väliseen suhteeseen. Jotta ymmärtäisimme paremmin tämän suhteen luonteen, on tärkeää siirtää huomio kielellisistä käsitteistä diskursiivisiin käytäntöihin.<\/p>\n\n\n\n

Toimijuusrealismin mukaisen Bohrin teoreettisen viitekehyksen edelleen kehittelyssä välineistöt eivät ole maailmassa olevia staattisia järjestelyjä, jotka ruumiillistavat tiettyjä käsitteitä ja sulkevat toiset pois; vaan välineistöt ovat erityisiä materiaalisia järjestelyjä, joiden avulla paikallinen semanttinen ja ontologinen määrittyminen yhteismuotoutuvasti tapahtuu. Toisin sanoen välineistöt ovat pois sulkevia merkitsevyyden käytäntöjä, jotka perustavat käsitettävyyden ja materiaalisuuden. Välineistöt ovat materiaalisia (uudelleen)hahmotuksia tai diskursiivisia käytäntöjä, jotka tuottavat materiaalisia ilmiöitä diskursiivisesti eriytyneessä tulemisessaan. Ilmiö on paikallisesti määritetty dynaaminen suhteisuus, jonka materia ja merkitys on vastavuoroisesti määritetty (tietyn ilmiön puitteissa) tiettyjen kausaalisten yhteismuotoutumisten avulla. Erityisten toiminnallisten yhteismuotoutumisten ulkopuolella ”sanat” ja ”asiat” ovat määrittämättömiä. Näin ollen käsitteet materiaalisuus ja diskursiivisuus on uudelleen työstettävä tunnustaen, että ne sisältyvät toisiinsa. Toimijuusrealismin selonteossa nimenomaan sekä materiaalisuus että diskursiiviset käytännöt ajatellaan uudelleen yhteismuotoutumisena.<\/p>\n\n\n\n

Toimijuusrealismin selonteossa diskursiiviset käytännöt ovat erityisiä materiaalisia maailman (uudelleen)hahmotuksia, joiden avulla rajojen, ominaisuuksien ja merkitysten paikalliset määritykset erottelevasti tehdään. Toisin sanoen diskursiiviset käytännöt ovat meneillään olevia maailman yhteismuotoutumisia, joiden avulla tuotettujen ilmiöiden paikallinen määrittyminen tehdään. Diskursiiviset käytännöt ovat kausaalisia yhteismuotoutumisia<\/em> – ne säätävät paikalliset kausaaliset rakenteet, joiden avulla yksi ilmiön ”osatekijä” (”syy”) merkitsee toisen ”osatekijän” (”vaikutuksen”) eriytyvässä artikulaatiossa. Merkitys ei ole yksittäisten sanojen tai sanaryhmien ominaisuus vaan maailman jatkuva performanssi eriytyvässä käsitettävyydessään. Kausaalisessa yhteismuotoutumisessa ”osa” maailmasta määrittyy rajatuksi ja ominaisuuksilla varustetuksi, kun se kehkeytyy käsitettäväksi toiselle ”osalle” maailmaa. Diskursiiviset käytännöt ovat rajanvetokäytäntöjä, joilla ei ole mitään lopullisuutta toiminnallisen yhteismuotoutumisen jatkuvassa dynamiikassa.<\/p>\n\n\n\n

Diskursiiviset käytännöt eivät ole puhetekoja, lingvistisiä representaatioita tai edes kielellisiä performansseja, joilla on jonkinlainen määrittelemätön suhde materiaalisiin käytäntöihin. Diskursiiviset käytännöt eivät ole antropomorfisia, yksilöllisiin subjekteihin, kulttuuriin tai kieleen projisoidun toimijuuden paikkamerkkejä. Ne eivät todellakaan ole ihmisperäisiä käytäntöjä. Päinvastoin toimijuusrealismin posthumanistinen selonteko diskursiivisista käytännöistä ei vedä rajaa ”inhimillisen” ja ”ei-inhimillisen” välille ennen kuin analyysi pääsee käyntiin vaan mahdollistaa (jopa edellyttää) genealogisen analyysin ”inhimillisen” diskursiivisesta kehkeytymisestä. ”Ihmisruumiit” ja ”ihmissubjektit” eivät ole sellaisinaan ennalta olemassa, eivätkä ne myöskään ole pelkkiä lopputuotteita. ”Ihmiset” eivät ole puhtaasti syy eivätkä puhtaasti seuraus vaan osa maailman avointa tulemista.<\/p>\n\n\n\n

Materia, kuten merkitys, ei ole yksilöllisesti artikuloitu tai staattinen olio. Materia ei ole pieniä luonnon palasia tai paljas laatta, pinta tai sijaintipaikka, joka passiivisesti odottaa merkitystä; eikä se ole tieteellisten, feminististen tai marxilaisten teorioiden kiistämätön perusta. Materia ei ole tuki, paikka, tarkoite tai diskurssin kestävyyden lähde. Materia ei ole muuttumaton tai passiivinen. Se ei vaadi täydennyksekseen ulkoisen voiman, kuten kulttuurin tai historian, merkintää. Materia on aina jo meneillään olevaa historiallisuutta.[56]<\/a><\/sup><\/p>\n\n\n\n

Toimijuusrealismin selonteon mukaan materia ei viittaa kiinteään aineeseen; pikemminkin materia on aine yhteismuotoutuvassa tulemisessaan – ei esine, vaan tekemistä, toimijuuden jähmettymistä. Materia on vakauttava ja horjuttava toistuvan yhteismuotoutumisen prosessi.<\/em> Ilmiöt – pienimmät materiaaliset yksiköt (suhteiden ”atomit”) – muuttuvat materiaksi ja merkitseviksi tässä jatkuvassa yhteismuotoutumisessa. Toisin sanoen materia viittaa ilmiöiden materiaalisuuteen tai materialisaatioon<\/em>, ei newtonilaisen fysiikan (Demokritoksen unelman atomeista ja tyhjyydestä modernistisen toteutuman) abstraktien, riippumattomasti olemassa olevien objektien luontaiseen kiinteään ominaisuuteen.<\/p>\n\n\n\n

Materia ei ole vain ”eräänlaista lainauksellisuutta” (Butler 1993<\/a>, 15), ihmisruumiiden pintavaikutusta tai lingvististen tai diskursiivisten tekojen lopputuote. Materiaaliset rajoitteet ja pois sulkemiset ja säätelykäytäntöjen materiaaliset ulottuvuudet ovat tärkeitä tekijöitä materialisaation prosessissa. Yhteismuotoutumisen dynamiikka sisältää materian aktiivisena <\/em>”toimijana” jatkuvassa materialisaatiossaan.<\/p>\n\n\n\n

Rajanvetokäytännöt eli diskursiiviset käytännöt ovat täysin kytketyt yhteismuotoutumisen dynamiikkaan, jossa ilmiöt tulevat merkitseviksi ja materiaalisiksi. Toisin sanoen materiaalisuus on diskursiivista (ts. materiaalisia ilmiöitä ei voi erottaa ruumiillisen tuotannon välineistöistä: materia sisältää rajojen jatkuvan uudelleen hahmottumisen osana olemistaan ja kehkeytyy siitä) aivan kuten diskursiiviset käytännöt ovat aina jo materiaalisia (ts. ne ovat jatkuvia maailman materiaalisia [uudelleen]hahmottumisia). Diskursiiviset käytännöt ja materiaaliset ilmiöt eivät ole toisiinsa nähden ulkopuolisessa suhteessa, vaan materiaalinen ja diskursiivinen yhdistyvät vastavuoroisesti yhteismuotoutumisen dynamiikassa. Mutta ne eivät myöskään ole palautettavissa toisikseen. Materiaalisen ja diskursiivisen suhde on vastavuoroisesti toisensa edellyttävä. Kumpikaan ei artikuloidu tai ole artikuloitavissa toisen poissa ollessa; materia ja merkitys artikuloituvat vastavuoroisesti. Sen enempää diskursiiviset käytännöt kuin materiaaliset ilmiötkään eivät ole epistemologisesti tai ontologisesti edeltäviä. Kumpaakaan ei voi selittää toisen avulla. Kummallakaan ei ole etuoikeutettua asemaa toisen määrittämisessä.<\/p>\n\n\n\n

Ruumiillisen tuotannon välineistöt ja niiden tuottamat ilmiöt ovat luonteeltaan materiaalis-diskursiivisia. Materiaalis-diskursiiviset käytännöt ovat erityisiä toistuvia säätämisiä – toiminnallisia yhteismuotoutumisia – joiden avulla materia eriytyvästi sitoutuu ja artikuloituu (rajojen ja merkitysten kehkeytyessä<\/em>), ja muotoilee uudelleen materiaalis-diskursiivisen mahdollisuuksien kentän yhteismuotoutumisen toistuvassa dynamiikassa, joka on toimijuutta.<\/em> Yhteismuotoutumiset ovat kausaalisesti rajoittavia ei-deterministisiä säätämisiä, joiden kautta tulemisen tilassa oleva materia sakkautuu ja kietoutuu uusina materialisaatioina.[57]<\/a><\/sup><\/p>\n\n\n\n

Materiaaliset olosuhteet ovat merkityksellisiä, ei siksi, että ne ”tukevat” tiettyjä diskursseja, jotka ovat varsinaisia tuottavia tekijöitä ruumiiden muotoutumisessa, vaan ennemmin, koska materia merkityksellistyy<\/em> tulemisen tilassa olevan maailman toistuvassa yhteismuotoutumisessa. Asian ydin ei ole vain tärkeiden materiaalisten tekijöiden olemassaolo diskursiivisten ohella; ennemmin kyse on rajoitusten, ehtojen ja käytäntöjen yhteen liitetystä materiaalis-diskursiivisesta luonteesta. Tosiasia, että materiaaliset ja diskursiiviset rajoitteet ja pois sulkemiset ovat kietoutuneet yhteen korostaa sellaisten analyysien rajallista pätevyyttä, jotka pyrkivät määrittämään materiaalisten tai diskursiivisten tekijöiden yksilöllisiä vaikutuksia.[58]<\/a><\/sup> Lisäksi toimijuusrealismin tarjoama materiaalisuuden käsitteellistys mahdollistaa jälleen materiaalisten rajoitusten ja ehtojen huomioimisen kirjaamatta uudelleen perinteisiä empiristisiä oletuksia maailman läpinäkyvästä tai välittömästä annettuna olemisesta. Ja vajoamatta analyyttiseen pattitilanteeseen, joka vain vaatii tunnustamaan, että pääsymme maailmaan on välittynyt, ja jättää asian siihen. Kaikkialla läsnä olevat julistukset, jotka kuuluttavat, että kokemus tai materiaalinen maailma on ”välittynyt”, ovat tarjonnet hyvin vähän opastusta, miten edetä. Välittyneisyyden käsite on liian kauan estänyt perusteellisemman selonteon empiirisestä maailmasta. Tässä ehdotettu materiaalisuuden uudelleenkäsitteellistys mahdollistaa jälleen empiirisen maailman ottamisen vakavasti, mutta tällä kertaa ymmärtäen, että objektiivinen viittauskohde ovat ilmiöt eikä maailman oletettu ”välitön annettuna oleminen”.<\/p>\n\n\n\n

Kaikki ruumiit, eivät ainoastaan ”inhimilliset” ruumiit, tulevat materiaksi ja merkitseviksi maailman toistuvassa yhteismuotoutumisessa – sen performatiivisuudessa. Tämä ei päde vain ruumiin pintaan tai piirteisiin vaan koskee ruumista sen täydessä fysikaalisuudessa, mukaan luettuina sen olemisen ”atomit”. Ruumiit eivät ole objekteja, joilla on luontaiset rajat ja ominaisuudet; ne ovat materiaalis-diskursiivisia ilmiöitä. ”Inhimilliset” ruumiit eivät ole luontaisesti erilaisia kuin ”ei-inhimilliset” ruumiit. ”Inhimillinen” (ja ”ei-inhimillinen”) ei perustu kiinteään tai ennalta annettuun käsitteeseen eikä myöskään vapaasti virtaavaan ideaalisuuteen. Kyseessä ei ole mikään epämääräinen prosessi, jonka avulla ihmisperustaiset (jollakin määrittelemättömällä tavalla materiaalisesti tuetut) kielelliset käytännöt onnistuvat tuottamaan aineellisia ruumiita tai ruumiillista ainesta, vaan ennemmin materiaalinen yhteismuotoutumisen dynamiikka: materiaaliset välineistöt tuottavat materiaalisia ilmiöitä erityisissä kausaalisissa yhteismuotoutumisissa, joissa ”materiaalinen” on aina jo materiaalis-diskursiivista – sitä materian merkitsevyys tarkoittaa<\/em>. Pelkästään ”inhimillisten” ruumiiden materialisaatioon keskittyvät teoriat sivuuttavat sen ratkaisevan seikan, että ne nimenomaiset käytännöt, joiden avulla erottavat rajat ”inhimillisen” ja ”ei-inhimillisen” välille vedetään, yhdistyvät aina jo tiettyihin materialisaatioihin. ”Inhimillisen” (”ei-inhimillisen”) eriyttävää perustamista seuraavat aina tietyt pois sulkemiset, ja se on aina kiistettävissä. Tämä on tulos toiminnallisten yhteismuotoutumisten ei-deterministisestä kausaalista luonteesta, ratkaiseva seikka, jonka otan esiin seuraavassa jaksossa.<\/p>\n\n\n\n

Tuotannon luonne ja luonnon tuotanto: toimijuus ja kausaalisuus<\/h2>\n\n\n\n

Mikä on kausaalisuuden luonne tässä selonteossa? Mitä mahdollisuuksia toimijuuteen, maailman tulemiseen puuttumiseen, on olemassa? Missä kysymykset vastuusta ja tilivelvollisuudesta tulevat mukaan?<\/p>\n\n\n\n

Toiminnalliset yhteismuotoutumiset ovat kausaalisia asetuksia. Palautetaan mieleen, että toiminnallinen leikkaus erottelee paikallisesti ilmiön eri ”osatekijät”, joista toinen (”syy”) ilmaisee itseään vaikuttamalla toiseen (”seuraus”) ja merkitsemällä sen. Tieteellisessä asiayhteydessä tämä prosessi tunnetaan ”mittaamisena”. (”Mittaamisen” käsite ei todella ole sen enempää eikä vähempää kuin kausaalinen yhteismuotoutuminen.)[59]<\/a><\/sup> On mieltymyskysymys, ajatellaanko se ”mittaamisena”, vai maailmankaikkeuden osan tapana tehdä itsensä käsitettäväksi maailmankaikkeuden toiselle osalle, jatkuvassa eriytyvässä käsitettävyydessä ja materialisaatiossa.[60]<\/a><\/sup> Kummassakin tapauksessa kausaalisissa yhteismuotoutumisissa tärkeää on se, että ruumiisiin jää merkkejä. Objektiivisuus tarkoittaa tilivelvollisuutta ruumiiden merkeistä.<\/p>\n\n\n\n

Tämä kausaalinen rakenne eroaa tärkeiltä osin yleisistä valinnoista, jotka koskevat ehdotonta ulkopuolisuutta ja ehdotonta sisäpuolisuutta sekä determinismiä ja vapaata tahtoa. Ehdottoman ulkopuolisuuden geometrian tapauksessa väite, että kulttuuriset käytännöt tuottavat materiaalisia ruumiita, alkaa metafyysisellä oletuksella edellisen joukon ontologisesta erosta suhteessa jälkimmäiseen. Konstruktivismin inskriptiomalli on tällainen: kulttuuri hahmotetaan ulkoiseksi voimaksi, joka vaikuttaa passiiviseen luontoon. Tässä mallissa on monitulkintaista onko luonto olemassa esidiskursiivisessa muodossa ennen kuin kulttuuri merkitsee sen. Mikäli sellainen edeltävä olio on olemassa, sen olemassaolo merkitsee konstruktivismin luontaisen rajan. Siinä tapauksessa retoriikkaa tulisi pehmentää paremmin heijastamaan tosiseikkaa, että kulttuurin voima ”muokkaa” tai ”kaivertaa” luontoa mutta ei materiaalisesti tuota<\/em> sitä. Toisaalta ellei ole olemassa ennalta olemassa olevaa luontoa, niin niiden, jotka puhuvat sellaisen teorian puolesta, tulee selittää, miten on mahdollista, että kulttuuri voi materiaalisesti tuottaa sen, mistä sen oletetaan ontologisesti eroavan, nimittäin luonnon. Mikä on tämän tuotannon mekanismi? Toinen yleinen vaihtoehto ei myöskään ole puoleensavetävä: absoluuttisen sisäpuolisuuden geometria johtaa seurauksen palauttamiseen syyhynsä tai tässä tapauksessa luonnon palauttamiseen kulttuuriin tai materian palauttamiseen kieleen, mikä merkitsee jonkinlaista idealismia.<\/p>\n\n\n\n

Toiminnallinen erotettavuus tarjoaa vaihtoehdon näille epätyydyttäville vaihtoehdoille.[61]<\/a><\/sup> Se olettaa eräänlaisen ”sisäisen ulkopuolisuuden”, hylkää aiemmat geometriat ja avaa paljon laajemman tilan, jonka voi osuvammin ajatella muuttuvaksi topologiaksi.[62]<\/a><\/sup> Tarkemmin sanottuna toiminnallisessa erotettavuudessa <\/em>on kyse ulkopuolisuudesta (materiaalis-diskursiivisissa) ilmiöissä.<\/em> Näin ollen etusijaa ei anneta sen enempää materiaalisuudelle kuin diskursiivisuudelle.[63]<\/a><\/sup> ”Kausaalisen välineistön” ja ”ruumiin, johon vaikutetaan” välillä ei ole geometrista ehdottoman ulkopuolisuuden suhdetta eikä myöskään näiden kahden idealistista yhteen luhistumista, vaan ennemmin jatkuva topologinen dynamiikka, joka kietoo tila-ajan moninaisuuden itsensä ympäri. Tämä on seuraus siitä, että ruumiillisen tuotannon välineistöt (jotka ovat itsessään ilmiöitä) ovat (myös) osa tuottamiaan ilmiöitä. Materia on aktiivisessa, todellakin toiminnallisessa roolissa toistuvassa materialisaatiossaan, mutta tämä ei ole ainoa syy siihen, että toimijuuden tila on paljon laajempi kuin monissa muissa kriittisissä yhteiskuntateorioissa oletetaan.[64]<\/a><\/sup> Yhteismuotoutumiset sisältävät aina tiettyjä pois sulkemisia, ja poissulkemiset estävät determinismin mahdollisuuden, tarjoten edellytykset avoimelle tulevaisuudelle.[65]<\/a><\/sup> Siksi yhteismuotoutumiset ovat rajoittavia mutta eivät määrääviä. Toisin sanoen yhteismuotoutumisessa ei ole kyse sen enempää tiukasta determinismistä kuin rajoittamattomasta vapaudesta. Tulevaisuus on radikaalisti avoin joka käänteessä. Tämä avoin tulevaisuuskäsitys ei riipu kulttuuristen vaatimusten kiistasta tai yhteentörmäyksestä; se on pikemminkin luontainen osa yhteismuotoutumisen luonnetta – silloinkin, kun välineistöt ovat etupäässä vahvistavia, toimijuutta ei ole estetty. Siten yhteismuotoutumisen käsite muotoilee uudelleen perinteisen käsityksen kausaalisuudesta ja avaa tilan, tosiaan varsin laajan tilan, materiaalis-diskursiivisille toimijuuden muodoille.<\/p>\n\n\n\n

Posthumanistinen performatiivisuuden muotoilu tekee selväksi sen, miten tärkeää on ottaa huomioon ”inhimilliset”, ”ei-inhimilliset” ja ”kyborgiset” toimijuuden muodot (todella kaikki sen kaltaiset materiaalis-diskursiiviset muodot). Tämä on sekä mahdollista että välttämätöntä, koska toimijuus koskee muutoksia ruumiillisen tuotannon välineistöissä ja nuo muutokset tapahtuvat erilaisissa yhteismuotoutumisissa, joista osa muokkaa uudelleen rajat, jotka määrittävät ”inhimillisen” erottavan perustan. ”Ihmisen” kategorian pitäminen kiinnitettynä sulkee ennalta pois koko joukon mahdollisuuksia ja jättää pois tärkeitä ulottuvuuksia vallan toimintatavoista.<\/p>\n\n\n\n

Toimijuusrealismin selonteon mukaan toimijuus irroitetaan perinteiseltä humanistiselta kiertoradaltaan. Toimijuus ei liity inhimilliseen aikomuksellisuuteen tai subjektiivisuuteen. Eikä siihen kuulu vain uudelleen merkityksellistämistä tai muita erityisiä liikkeitä antihumanismin sosiaalisessa geometriassa. Toimijuudessa on kyse yhteismuotoutumisesta; se on säätämistä, ei jotakin, mitä jollakulla tai jollakin on. Toimijuutta ei voi määritellä ”subjektien” tai ”objektien” ominaisuudeksi (sillä ne eivät ole sellaisina ennalta olemassa). Toimijuus ei ole lainkaan ominaisuus – se on ”tekemistä” tai ”olemista” yhteismuotoutumisessaan. Toimijuus on toistuvien muutosten toteuttamista tiettyihin käytäntöihin, yhteismuotoutumisen dynamiikan avulla. Toimijuudessa on kyse mahdollisuuksista ja tilivelvollisuudesta, kun ruumiillisen tuotannon materiaalis-diskursiivisia välineistöjä pannaan uudelleen kokoon, mukaan luettuina näiden käytäntöjen merkitsemät rajanvetokäytännöt ja pois sulkemiset kausaalista rakennetta toteutettaessa. Joka hetki on olemassa erityisiä toiminnan mahdollisuuksia, ja näihin muuttuviin mahdollisuuksiin kuuluu velvollisuus puuttua maailman tulemiseen, kiistää ja uudelleen työstää sitä, mikä on merkityksellistä ja mikä suljetaan pois merkityksettömänä.<\/p>\n\n\n\n

Päätelmät<\/h2>\n\n\n\n

Feministisen tutkimuksen, queer-tutkimuksen, tieteentutkimuksen, kulttuurintutkimuksen ja kriittisen yhteiskuntateorian tutkijat kuuluvat niihin, jotka kamppailevat vaikeuden kanssa miten hyväksyä maailman paino. Tietyllä tapaa on olemassa julki tuotu halu tunnustaa ja ottaa takaisin materia ja sen sukuiset parjatut, tutuilta ja rauhoittavilta kulttuurin, mielen ja historian alueilta karkotetut Toiset, ei vain epäitsekkäästi puhuaksemme alistettujen puolesta, vaan toivossa löytää keino selittää oma rajallisuutemme. Voimmeko tunnistaa diskurssitiedon tuottavuuden rajat ja rajoitukset, ellemme sen perustaa? Mutta substanssistaan huolimatta monien nykyisten pelastusyritysten mukaan materia ei viime kädessä pyöri äärettömien mahdollisuuksien kurittomuudessa; pikemminkin äärellisyyden olemassaolo itsessään määritellään materiaksi. Jälleen peileihin katsomaan juuttuneina näemme joko transsendenssin kasvot tai oman kuvamme. Aivan kuin ei olisi olemassa vaihtoehtoisia tapoja käsitteellistää materia: ainoat vaihtoehdot näyttävät olevan empirismin naiivius tai samat vanhat narsistiset iltasadut.<\/p>\n\n\n\n

Olen ehdottanut posthumanistista materialistista performatiivisuuden selontekoa, joka haastaa materiaalisuuden olettamisen joko annetuksi tai pelkästään inhimillisen toimijuuden vaikutukseksi. Toimijuusrealismin selonteon mukaan materiaalisuus on aktiivinen tekijä materialisaation prosesseissa. Luonto ei ole sen enempää passiivinen pinta odottamassa kulttuurin merkintää kuin kulttuuristen performanssien lopputuote. Uskomus, että luonto on mykkä ja muuttumaton ja että kaikki mahdollisuudet merkitykseen ja muutokseen asustavat kulttuurissa, kirjaa uudelleen feministien aktiivisesti kyseenalaistaman luonto–kulttuuri-dualismin. Vastaavasti myöskään inhimillinen–ei-inhimillinen-erottelua ei voi pitää vakiona missään teoriassa, joka väittää ottavansa huomioon materian sen täydessä historiallisuudessa. Erityisesti feministiset tieteentutkimuksen tutkijat ovat korostaneet, että perustavat luonto–kulttuuri-dualismin kirjaukset estävät ymmärtämästä, miten ”luonto” ja ”kulttuuri” muodostuvat, ymmärrys, joka on ratkaiseva sekä feministisille että luonnontieteellisille analyyseille. He ovat myös korostaneet, että käsite ”muodostuminen” ei millään tavalla kiellä ”luonnon” eikä ”kulttuurin” materiaalista todellisuutta. Siksi yhdenkään pätevän performatiivisen selonteon ei pitäisi erehtyä sisällyttämään sen kaltaisia antroposentrisiä arvoja perustuksiinsa.<\/p>\n\n\n\n

Ratkaiseva osa ehdottamaani performatiivista selontekoa on ajatella uudelleen käsitteet diskursiiviset käytännöt ja materiaaliset ilmiöt sekä niiden välinen suhde. Toimijuusrealismin selonteon mukaan diskursiiviset käytännöt eivät ole ihmisperustaisia toimintoja, vaan erityisiä materiaalisia maailman (uudelleen) kokoonpanoja, joissa rajojen, ominaisuuksien ja merkitysten paikalliset määritykset erottavasti toteutetaan. Eikä materia ole kiinteä olemus; ennemmin materia on ainesta yhteismuotoutuvassa tulemisessaan – ei asia vaan tekemistä, toimijuuden jähmettymistä. Eikä performatiivisuutta ymmärretä toistuvana lainauksellisuutena (Butler) vaan pikemminkin toistuvana yhteismuotoutumisena.<\/p>\n\n\n\n

Teknis-tieteellisiä käytäntöjä koskevan toimijuusrealismin selonteon mukaan ”tietäjä” ei ole ehdottoman ulkopuolisuuden positiossa suhteessa luontoon, jota ollaan tutkimassa – ei ole olemassa sellaista ulkopuolista tarkkailupistettä.[66]<\/a><\/sup> Sen vuoksi objektiivisuuden mahdollisuuden edellytys ei ole absoluuttinen ulkopuolisuus vaan toiminnallinen erotettavuus – ulkopuolisuus ilmiöissä.[67]<\/a><\/sup> ”Me” emme ole ulkopuolisia maailman tarkkailijoita. Emmekä me vain sijaitse erityisissä paikoissa maailmassa; <\/em>enemmin olemme osa maailmaa <\/em>sen meneillään olevassa yhteismuotoutumisessa. Tätä näkökohtaa Niels Bohr tavoitteli vaatiessaan, että epistemologiamme on otettava huomioon tosiasia, että olemme osa luontoa, jota pyrimme ymmärtämään. Valitettavasti hän kuitenkin typistää tämän oivalluksen tärkeät posthumanistiset seuraamukset pohjimmiltaan humanistisessa käsityksessään ”meistä”. Vicki Kirby tuo kaunopuheisesti esiin tämän tärkeän posthumanistisen huomion: ”Yritän hankaloittaa inhimillisen identiteetin paikantamista tähän ja nyt, suljettuun valmiiseen tuotteeseen, Luontoon vaikuttavaan kausaaliseen voimaan. En halua ihmisen olevan Luonnossa ikään kuin Luonto olisi säiliö. Identiteetti on luontaisesti epävakaa, eriytynyt, hajanainen ja silti oudon yhtenäinen. Jos sanon ’tämä on Luonto itse’, ilmaus, joka yleensä viittaa ohjailevaan essentialismiin ja jota siksi vältämme, olen tosiasiassa elollistanut tuon ’itsen’ ja jopa ehdottanut, että ’ajattelu’ ei ole luonnon toinen. Luonto esittää itseään eri tavalla.”[68]<\/a><\/sup><\/p>\n\n\n\n

Välineistön erityinen kokoonpano ei ole ”meidän” valitsemamme sattumanvarainen rakenne, eikä se ole tulos kausaalisesti deterministisistä valtarakenteista. ”Ihmiset” eivät vain kokoa erilaisia välineistöjä tyydyttääkseen erityisiä tiedon projekteja, vaan ovat itsekin tiettyjä paikallisia osia maailman meneillään olevassa uudelleenkokoonpanossa. Siinä määrin kuin laboratoriomanipuloinneilla, tarkkailevilla peliin puuttumisilla, käsitteillä tai muilla inhimillisillä käytännöillä on tässä roolinsa, on se osana maailman materiaalista kokoonpanoa sen yhteismuotoutuvassa tulemisessa. ”Ihmiset” ovat osa maailma-ruumiin tilaa sen dynaamisessa rakentumisessa.<\/p>\n\n\n\n

Eräässä tärkeässä mielessä tietämisen käytäntöjä ei voi väittää kokonaan inhimillisiksi käytännöiksi, ei vain siksi, että hyödynnämme ei-inhimillisiä osatekijöitä käytännöissämme, vaan koska tietämisessä on kyse siitä, että osa maailmasta tekee itsensä käsitettäväksi toiselle maailman osalle. Tietämisen ja olemisen käytännöt eivät ole eristettävissä toisistaan, vaan ennemmin seuraavat vastavuoroisesti toisistaan. Me emme saavuta tietoa seisomalla maailman ulkopuolella; me tiedämme, koska ”me” olemme maailmasta<\/em>. Olemme osa maailmaa sen eriytyvässä tulemisessa. Epistemologian erottaminen ontologiasta on jälkikaikua metafysiikasta, joka olettaa luontaisen eron inhimillisen ja ei-inhimillisen, subjektin ja objektin, mielen ja ruumiin, materian ja diskurssin välille. Onto-epistem-ologia – <\/em>tutkimus tietämisen käytännöistä olemisessa – on luultavasti parempi tapa ajatella ymmärtämisen tapoja, joita tarvitaan hyväksymään, miten tietyt yhteismuotoutumiset merkitsevät.<\/p>\n\n\n\n

Haluaisin kiittää Sandra Hardingia ja Kate Norbergia heidän kärsivällisistä, tätä artikkelia koskevista pyynnöistään. Kiitos myös Joe Rouselle hänen hyödyllisistä kommenteistaan, jatkuvasta tuestaan ja rohkaisustaan sekä hänen työnsä tarjoamasta inspiraatiosta.<\/p>\n\n\n\n

Käännös kirjoituksesta Karen Barad, Posthumanist Performativity: Toward an Understanding of How Matter Comes to Matter. Signs: Journal of Women in Culture and Society<\/em> 2003, vol. 28. no 3.
Suomentanut Annette Arlander.<\/h5>\n\n\n\n

Viitteet<\/h2>\n\n\n\n

31<\/sup> Tyytymättömyys nousee pintaan kirjallisuudessa 1980-luvulla. Katso esim. Donna Harawayn ”Gender for a Marxist Dictionary: The Sexual Politics of a Word” (alun perin julkaistu 1987) ja ”Situated Knowledges: The Science Question in Feminism and the Privilege of Partial Perspective” (alun perin julkaistu 1988); molemmat on julkaistu uudelleen teoksessa Haraway 1991<\/a>. Katso myös Butler 1989<\/a>.<\/p>\n\n\n\n

32<\/sup> Tässä ei hylätä perusteltua huolta siitä, että tietyt erityiset performatiiviset selonteot antavat kielelle liian paljon valtaa. Sen sijaan kyse on siitä, että tämä ei ole performatiivisuuden luontainen ominaisuus, vaan ironinen vaiva.<\/p>\n\n\n\n

33<\/sup> Haraway ehdottaa diffraktion käsitettä vertauskuvaksi, kun ajatellaan uudelleen suhteisuuden geometria ja optiikka: ”[F]eministiteoreetikko Trinh Minh-ha … etsi tapaa hahmottaa ’ero’ ’kriittisenä sisäisenä erona’ eikä erityisinä luokittelevina merkkeinä, jotka pohjustavat eron apartheidiksi. … Diffraktio ei tuota ’samaa’ siirrettynä, kuten reflektio ja refraktio. Diffraktio on interferenssin, eikä taitteen, heijastuksen tai jäljennyksen kartoitusta. Diffraktiokuvio ei kartoita sitä, missä erot ilmenevät, vaan pikemminkin missä erojen vaikutukset<\/em> ilmenevät.” (Haraway 1992<\/a>, 300.) Haraway (1997) ylentää diffraktion käsitteen neljänneksi semiotiikan kategoriaksi. Olen innoittunut hänen ehdotuksistaan käyttää tätä rikasta ja kiehtovaa fysikaalista ilmiötä merkitsevien erojen ajattelemiseen ja kehittelen diffraktion käsitettä edelleen mutatoituneena kriittisenä analyysityökaluna (vaikkakaan en neljäntenä semioottisena kategoriana) tulevassa kirjassani (Barad 2007<\/a>).<\/p>\n\n\n\n

34<\/sup> Katso Rouse 2002<\/a> naturalismin uudelleen ajattelusta. Neologismi intra-aktiviisuus<\/em> on määritelty alla.<\/p>\n\n\n\n

35<\/sup> Rouse aloittaa representaatioajattelun tarkastelunsa teoksessa Knowledge and Power<\/em> (1987). Hän selvittää, miten tiedon ymmärtäminen representaatioajattelun kautta asettuu esteeksi vallan ja tiedon suhteen ymmärtämiselle. Hän jatkaa representaatioajattelun kritiikkiään ja kehittelee vaihtoehtoista tapaa ymmärtää tieteellisten käytäntöjen luonne teoksessa Engaging Science<\/em> (1996). Rouse ehdottaa, että ymmärrämme tieteen käytännön jatkuvina tilanteisen toiminnan kuvioina: ajatus, jota hän kehittelee edelleen teoksessa How Scientific Practices Matter<\/em> (2002).<\/p>\n\n\n\n

36<\/sup> Representaatioajattelun viehätys voi tehdä vaihtoehtojen kuvittelemisen vaikeaksi. Pohdin seuraavassa performatiivisia vaihtoehtoja, mutta ne eivät ole ainoita vaihtoehtoja. Konkreettinen historiallinen esimerkki voi olla avuksi tässä kohtaa. Foucault huomauttaa, että 1500-luvun Euroopassa kieltä ei pidetty mediumina, vaan se oli ”eräs maailman figuraatioista” (Foucault 1970<\/a>, 56), ajatus, joka kaikuu mutaation muodossa tarjoamassani posthumanistisessa performativiisessa selonteossa.<\/p>\n\n\n\n

37<\/sup> Andrew Pickering (1995) välttää selvästi representaatioajattelun kieltä ja suosii performatiivista kieltä. On kuitenkin tärkeä huomata, että jälkistrukturalistit eivät tunnistaisi Pickeringin performatiivisuuden käsitettä sellaisenaan, vaikka heitä yhdistää se, että he ovat omaksuneet performatiivisuuden<\/em> representaatioajattelun parannuskeinoksi ja hylänneet humanismin. Pickeringin termin omaksumiseen ei sisälly sen poliittisesti tärkeiden juurien tunnustaminen – joita voi perustellusti pitää luonnostaan pervoina (katso Sedgwick 1993<\/a>) – eikä syiden, miksi se on ollut ja on edelleen tärkeä nykyisille kriittisen teorian edustajille, erityisesti feministisen ja queer-teorian tutkijoille tai aktivisteille. Hän todella sivuuttaa sen tärkeän poliittisen historiallisuuden ja monet siihen liittyvät ratkaisevat oivallukset. Pickering jättää erityisesti huomiotta tärkeät diskursiiviset ulottuvuudet, kuten kysymykset merkityksestä, ymmärrettävyydestä, merkittävyydestä, identiteetin muodostumisesta ja vallasta, jotka ovat keskeisiä jälkistrukturalistisille ”performatiivisuuden” hyödyntämisille. Ja hän pitää itsestään selvänä humanistista käsitystä toimijuudesta yksittäisten olioiden (kuten ihmisten, mutta myös sääjärjestelmien, kampasimpukoiden ja stereoiden) ominaisuutena<\/em>, minkä jälkistrukturalistit problematisoivat.Toisaalta jälkistrukturalistiset lähestymistavat laiminlyövät ”ei-inhimillisen toimijuuden” huomioon ottamisen, mikä on Pickeringin selonteon keskeinen fokus. Katso Baradin (2007) yksityiskohtaisempi pohdinta aiheesta.<\/p>\n\n\n\n

38<\/sup> Performatiivisuuden käsitteellä on ansiokas ura filosofiassa, minkä useimmat näistä moninaisista ja vaihtelevista käyttäjistä tunnustavat. Performatiivisuuden sukujuuret jäljitetään yleensä brittiläisen filosofin J. L. Austinin kiinnostukseen puhetekoihin, erityisesti sanomisen ja tekemisen suhteeseen. Seuraavaksi viitataan yleensä Jacques Derridan esittelemiin tärkeisiin jälkistrukturalistisiin parannuksiin. Butler työstää edelleen Derridan performatiivisuuden käsitettä ja käyttää apunaan Foucault’n ymmärrystä säätelevän vallan tuottavista vaikutuksista, kun hän teoretisoi identiteetin käsitteen performatiivisesti. Butler esittelee käsityksensä sukupuolen peformatiivisuudesta teoksessa Gender Trouble <\/em>[suom. Hankala sukupuoli], missä hän ehdottaa, että ymmärrämme sosiaalisen sukupuolen ei asiana tai irrallisten ominaisuuksien joukkona, ei olemuksena – vaan sen sijaan ”tekemisenä”: ”Sukupuoli itse olisi eräänlaista tulemista tai toimintaa, eikä sukupuolta pitäisi ajatella substantiivina eikä substanssina tai muuttumattomana kulttuurisena merkitsijänä, vaan pikemminkin jonkinlaisena lakkaamattomana ja toistuvana toimintana.” (Butler 1990, 112, suom. Butler 2006, 196.) Teoksessa Bodies that Matter <\/em>(1993) Butler väittää sosiaalisen sukupuolen performatiivisuuden ja sukupuolitettujen ruumiiden materialisoitumisen olevan sidoksissa toisiinsa. Eve Kosofsky Sedgwick (1993) väittää, että performatiivisuuden sukujuuret ovat luonnostaan pervot.<\/p>\n\n\n\n

39<\/sup> Tämä posthumanismin käsite eroaa Pickeringin omalaatuisesta ”posthumanistisen<\/em> tilan” asettamisesta ”tilana missä inhimilliset toimijat ovat yhä olemassa mutta nyt erottamattomasti sotkeentuneina ei-inhimilliseen, eivät enää toiminnan keskiössä päättämässä asioista” (26). Inhimillisen siirtäminen pois keskiöstä on kuitenkin vain yksi posthumanismin osatekijä. (Huomaa, että Pickeringin käsite ”sotkeentuminen” on selvästi epistemologinen, ei ontologinen. Hänelle selontekonsa nimeämisessä ”posthumanistiseksi” on kyse siitä, että se huomioi inhimillisten ja ei-inhimillisten toimijoiden vastavuoroisen sopeutumisen tai vastaanottavaisuuden.)<\/p>\n\n\n\n

40<\/sup> Voidaan väittää, että ”materialisoitu uuskokoonpano” on yrityksellistetty<\/em> (Harawayn termi) versio ”materialisaatiosta”, kun taas käsite ”materialisaatio” vihjaa rikkaampaan selostukseen edellisestä. On tosiaan mahdollista lukea minun posthumanistinen performatiivinen selontekoni tämän suuntaisena diffraktion kaltaisena kehittelynä Butlerin ja Harawayn ratkaisevista oivalluksista.<\/p>\n\n\n\n

41<\/sup> Katso myös Butler 1989.<\/p>\n\n\n\n

42<\/sup> Yhdystermi materiaalis-diskursiivinen<\/em> ja muut toimijuusrealismin termit kuten intra-aktio<\/em> eli yhteismuotouminen määritellään seuraavassa.<\/p>\n\n\n\n

43<\/sup> Tämä essee hahmottaa kysymyksiä, joita kehittelin aiemmissa julkaisuissa, kuten Barad 1996<\/a>, Barad 1998a<\/a>, Barad 1998b<\/a>, Barad 2001b<\/a> ja tulevassa kirjassani (Barad 2007).<\/p>\n\n\n\n

44<\/sup> Ei ole salaisuus, että metafysiikka <\/em>on ollut häväistystermi suurimman osan 1900-luvusta. Positivistinen perinne elää edelleen myös panettelijoidensa sydämissä. Jälkistrukturalistit ovat vain uusimmat sen kuolintodistuksen allekirjoittajista. Silti, oli vastenmielisyys metafysiikkaa kohtaan kuinka vahvaa hyvänsä, se ei noudata mitään kuolemantuomiota, eikä sitä näin ollen voi sivuuttaa vaaratta. Uutta ”kokeellista metafysiikan” tutkimusta todella harjoitetaan fysiikan laboratorioissa Yhdysvalloissa ja muissa maissa, ja asetetaan kyseenalaiseksi yleinen uskomus, että on olemassa luontainen raja ”fyysisen” ja ”metafyysisen” välillä (katso Barad 2007). Tämän tosiseikan ei pitäisi olla yllätys meille, jotka muistamme, ettei termillä metafysiikka<\/em> ole korkeakulttuurisia juuria filosofian historiassa vaan että se alun perin viittasi niihin Aristoteleen kirjoituksiin, jotka tulivat hänen fysiikkaa käsittelevien kirjoitustensa jälkeen kokoelmassa, jonka Andronikos Rhodoslainen järjesti noin kolmesataa vuotta Aristoteleen kuoleman jälkeen.<\/p>\n\n\n\n

45<\/sup>Relatat<\/em> ovat suhteiden oletettuja edeltäviä osatekijöitä. Metafyysisen atomismin mukaan yksilölliset relatat edeltävät aina niiden välillä mahdollisesti vallitsevia suhteita.<\/p>\n\n\n\n

46<\/sup> Atomismin on sanottu olevan peräisin Leukippokselta, ja Demokritos, demokratian kannattaja, kehitti sitä edelleen ja tutki myös sen antropologisia ja eettisiä seurauksia. Demokritoksen atomiteoria tunnistetaan usein kaikkein kypsimmäksi esisokraattiseksi filosofiaksi, joka vaikutti suoraan Platoniin ja Epikurokseen, jotka välittivät sen varhaismodernille ajalle. Atomistisen teorian sanotaan myös muodostavan modernin tieteen kulmakiven.<\/p>\n\n\n\n

47<\/sup> Niels Bohr (1885–1962), Einsteinin aikalainen, oli eräs kvanttifysiikan perustajista ja myös laajimmin hyväksytyn kvanttiteorian tulkinnan, joka kulkee nimellä Kööpenhaminan tulkinta (Bohrin nimeä kantavan kansainvälisesti arvostetun fysiikan instituutin kotipaikan mukaan). Minun luentani Bohrin filosofia-fysiikasta on, että Bohrin voidaan ymmärtää ehdottavan protoperformatiivista selontekoa luonnontieteen käytännöistä.<\/p>\n\n\n\n

48<\/sup> Bohr argumentoi tämän yksittäisen ratkaisevan oivalluksen perusteella, yhdistettynä empiiriseen havaintoon mittausten ”yhteismuotoutumisten” luontaisesta katkonaisuudesta, että on hylättävä tarkkailijan ja tarkkailtavan, tietäjän ja tiedetyn oletettu luontainen erotettavuus. Katso Barad 1996, Barad 2007<\/a>.<\/p>\n\n\n\n

49<\/sup> Niin sanotussa kvanttifysiikan epätarkkuusperiaatteessa ei ole lainkaan kyse ”epätarkkuudesta” vaan määrittämättömyydestä. Katso Barad 1995<\/a>, Barad 1996, Barad 2007.<\/p>\n\n\n\n

50<\/sup> Toisin sanoen suhteet eivät ole toissijaisesti johdettavissa itsenäisesti olemassa olevista ”relatoista”, vaan sen sijaan ”relatojen” keskinäinen ontologinen riippuvaisuus – relaatio – on ontologisesti alkukantainen. Kuten edellä on selitetty, relatat ovat olemassa ainoastaan ilmiöissä <\/em>tiettyjen yhteismuotoutumisten tuloksena (ts. ei ole olemassa itsenäisiä relatoja, vain relatoja suhteissa).<\/p>\n\n\n\n

51<\/sup> Konkreettinen esimerkki voi olla avuksi. Kun valo kulkee kaksoisrakodiffraktiohilan lävitse ja muodostaa diffraktiokuvion, sen sanotaan käyttäytyvän aaltomaisesti. Mutta on myös olemassa todisteita siitä, että valo osoittaa hiukkasten ominaisuuksia, joita kutsutaan fotoneiksi. <\/em>Jos haluaisi testata tätä hypoteesia, diffraktioapparaattia voisi muokata siten, että voidaan määritellä, kumman raon lävitse tietty fotoni kulkee (koska hiukkaset kulkevat vain yhdestä raosta kerrallaan). Tämän kokeen suorittamisen tulos on, että diffraktiokuvio tuhoutuu! Klassisesti nämä kaksi tulosta yhdessä näyttävät ristiriitaisilta – turhauttavilta yrityksiltä täsmentää valon todellinen ontologinen luonne. Bohr ratkaisee tämän aalto-hiukkasdualismin paradoksin seuraavalla tavalla: objektiivinen referentti ei ole mikään abstrakti, itsenäisesti olemassa oleva olio, vaan valo ilmiönä yhteisesti muotoutumassa välineistön kanssa. Ensimmäinen välineistö antaa tietyn merkityksen käsitteelle ”aalto”, kun taas toinen tarjoaa tietyn merkityksen käsitteelle ”hiukkanen”. Käsitteet ”aalto” ja ”hiukkanen” eivät viittaa olion luontaisiin ominaisuuksiin, jotka edeltävät sen yhteismuotoutumista. Ei ole olemassa mitään sellaisia itsenäisesti olemassa olevia objekteja, joilla on luontaisia ominaisuuksia. <\/em>Nuo kaksi erilaista välineistöä saavat aikaan erilaiset leikkaukset, toisin sanoen luovat erilaiset erottelut, jotka erottavat ”mitatun objektin” ”mittaavasta instrumentista”. Toisin sanoen ne eroavat toisistaan tavassa, jolla ne paikallisesti ratkaisevat luontaisen ontologisen määrittämättömyyden. Ei ole olemassa ristiriitaa, sillä nuo kaksi eri tulosta määrittyvät kahdesta eri yhteismuotoutumisesta. Lisää yksityiskohtia, katso Barad 1996<\/a>, Barad 2007.<\/p>\n\n\n\n

52<\/sup> Tämä kehittely ei perustu analogiselle yleistykselle. Sen sijaan väitän, että sellaiset ihmiskeskeiset laboratoriotutkimusten rajoitukset eivät ole oikeutettuja ja itse asiassa torjuvat Bohrin omien oivallusten logiikan. Katso Barad 2007<\/a>.<\/p>\n\n\n\n

53<\/sup> Koska ilmiöt muodostavat ontologiset alkuyksiköt ei ole mielekästä puhua itsenäisesti olemassa olevista asioista jollakin tavalla ilmiöiden aiheuttajina tai niiden taustalla. Tosiasiassa ei ole mitään olioita sinänsä, vain ilmiöitä. Toimijuusrealismin ilmiöt eivät ole Kantin ilmiöitä eivätkä fenomenologin ilmiöitä.<\/p>\n\n\n\n

54<\/sup> Käytän tässä Foucault’laista käsitettä diskurssi (diskursiiviset käytännöt), enkä formalistisia ja empiirisiä lähestymistapoja, jotka ovat peräisin anglo-amerikkalaisesta lingvistiikasta, sosiolingvistiikasta ja sosiologiasta.<\/p>\n\n\n\n

55<\/sup> Foucault erottelee ”diskursiiviset” ja ”ei-diskursiiviset” käytännöt, joista jälkimmäinen kategoria on supistettu sosiaalisiin institutionaalisiin käytäntöihin: ”Termiä ’instituutio’ käytetään yleensä kaikenlaiseen enemmän tai vähemmän rajoitettuun käyttäytymiseen, kaikkeen, mikä toimii yhteiskunnassa rajoittavana järjestelmänä eikä ole lausuma, lyhyesti: koko ei-diskursiivinen sosiaalisen kenttä on instituutio<\/em>” (Foucault 1980b<\/a>, 197–198; kursivointi lisätty). Tämä tietty yhteiskuntatieteellinen rajanveto ei ole erityisen valaiseva toimijuusrealismin posthumanistisen selonteon tapauksessa, joka ei ole rajoittunut sosiaalisen alueeseen. Tosiasiassa ei ole mielekästä puhua ”ei-diskursiivisesta”, ellei halua hylätä yhteismuotoutumiseen perustuvaa käsitystä kausaalisuudesta.<\/p>\n\n\n\n

56<\/sup> Feministisen teorian konstruktivismin kritiikissään Judith Butler esittää materialisaatiosta selonteon, joka pyrkii tunnustamaan nämä tärkeät seikat. Materian käsitteen työstäminen uudelleen materialisoitumisen prosessiksi nostaa esiin materian historiallisuuden tunnistamisen tärkeyden ja haastaa suoraan representaatioajattelun tavan konstruoida materia passiiviseksi paljaaksi paikaksi, joka odottaa aktiivista kulttuurin kirjaamista, ja representaatioajattelun tavan asemoida materiaalisuuden ja diskurssin suhde absoluuttiseksi ulkoisuudeksi. Valitettavasti Butlerin teoria kuitenkin viime kädessä uudelleen merkitsee materian passiiviseksi diskursiivisten käytäntöjen tuotteeksi eikä aktiiviseksi toimijaksi, joka osallistuu itse materialisaation prosessiin. Tämä puute on oire tärkeiden kausaalisten tekijöiden vaillinaisesta arvioinnista ja vaillinaisesta ”kausaalisuuden” työstämisestä diskursiivisten käytäntöjen (ja materiaalisten ilmiöiden) tuottavuuden ymmärtämisessä. Lisäksi Butlerin teoria materiaalisuudesta rajoittuu selitykseen ihmisruumiiden materialisoitumisesta tai tarkemmin ihmisruumiin piirteiden rakentumisesta. Toimijuusrealismin relationaalinen ontologia mahdollistaa sen, että materialisaation käsitettä voidaan työstää edelleen ja tunnustaa diskursiivisten käytäntöjen ja materiaalisten ilmiöiden välisten tärkeiden kytkentöjen olemassaolo ilman Butlerin teorian ihmiskeskeisiä rajoitteita.<\/p>\n\n\n\n

57<\/sup> Kausaalisten yhteismuotoutumisten luonteesta lisää seuraavassa jaksossa.<\/p>\n\n\n\n

58<\/sup> Katso esimerkkejä, Barad 1998b, Barad 2001a<\/a>, Barad 2001b, ja Barad 2007.<\/p>\n\n\n\n

59<\/sup> Olen kiitollinen Joe Rouselle, joka esitti tämän huomion tyylikkäästi (yksityinen keskustelu). Rouse (2002) ehdottaa, että mittauksen <\/em>ei tarvitse olla laboratoriotoimia koskeva termi, että ennen kuin vastaamme kysymykseen, onko jokin mittaus vai ei, on otettava huomioon sitä edeltävä kysymys: mihin jonkin asian mittaus perustuu?<\/p>\n\n\n\n

60<\/sup> Ymmärrettävyys ei ole ihmisperustainen asia. Siinä on kyse erottelevista artikulaatioista ja erottelevasta reagoivuudesta tai sitoumuksesta. Vicky Kirby (1997) esittää samankaltaisen huomion.<\/p>\n\n\n\n

61<\/sup> Myös Butler hylkää nämä molemmat vaihtoehdot ja ehdottaa vaihtoehtoa, jota hän kutsuu ”perustavaksi ulkopuoleksi”. ”Perustava ulkopuoli” on kielen sisäinen <\/em>ulkopuolisuus – se on ”se jokin”, johon kieli on pakotettu vastaamaan toistuvassa yrityksessä vangita vangitsemattomaksi jäävän jatkuva menetys tai poissaolo. Tämä kielelle asetettu jatkuva vaatimus ja kielen väistämätön epäonnistuminen tuon vaatimuksen täyttämisessä avaavat tilan uudelleen merkityksellistymiselle – eräänlaiselle toimijuudelle – tuon toiston puitteissa. Mutta tosiasia, että kieli itsessään on suljettu alue, joka sisältää perustavan ulkopuolen, johtaa valitettavaan materian uudelleen merkitsemiseen alisteiseksi kielen leikille ja osoittaa sitoutumisen ei-hyväksyttävään ihmiskeskeisyyteen, kun toimijuuden mahdollisuudet palautetaan uudelleen merkitsemiseen.<\/p>\n\n\n\n

62<\/sup> Geometria liittyy muotoihin ja kokoihin (tämä pätee myös ei-euklidisiin variaatioihin, kuten pallojen kaltaisten kaartuvien pintojen ennemmin kuin litteiden pintojen varaan rakennettuihin geometrioihin). Sen sijaan topologia tutkii yhdistettävyyden ja rajojen kysymyksiä. Vaikka tilallisuutta usein ajatellaan geometrisesti, erityisesti suljettujen alueiden ominaisuuksina (kuten koko ja muoto), tämä on vain yksi tapa ajatella tilaa. Moninaisuuksien topologiset ominaisuudet voivat olla erittäin tärkeitä. Esimerkiksi kaksi pistettä, jotka geometrisesti näyttävät olevan kaukana toisistaan, voivat tietyn tilallisen moninaisuuden yhdistettävyyden huomioon ottaen tosiasiassa olla läheiset (kuten esim. ”madonrei’iksi” kutsuttujen kosmologisten objektien tapauksessa).<\/p>\n\n\n\n

63<\/sup> Vastakohtana esimerkiksi Butlerin ”perustavalle ulkopuolelle”.<\/p>\n\n\n\n

64<\/sup> Toimijuuden tila on esimerkiksi paljon laajempi kuin Butlerin tai Louis Althusserin olettamissa teorioissa. Toimijuuteen liittyy muutakin kuin mahdollisuus kielelliseen uudelleen merkityksellistämiseen, eikä deterministisen lopputuloksen kiertäminen edellytä välineistöjen tai diskursiivisten vaatimusten törmäystä (eli ylideterminaatiota).<\/p>\n\n\n\n

65<\/sup> Tämä on totta myös atomien tasolla. Tosiaan kuten Bohr korostaa, se, että ”paikka” ja ”liikemäärä” sulkevat toisensa pois, tekee kausaalisuuden käsitteestä kvanttifysiikassa syvällisesti erilaisen kuin on klassisen newtonilaisen fysiikan deterministinen käsitys kausaalisuudesta.<\/p>\n\n\n\n

66<\/sup> Muut ovat todenneet saman asian, esim. Haraway 1991, Kirby 1997<\/a>, Rouse 2002 ja Bohr.<\/p>\n\n\n\n

67<\/sup> Käsitteellä toiminnallinen erotettavuus, joka liittyy toimijuusrealismin yhteismuotoutumisen käsitteeseen, on kauaskantoisia seurauksia. Sen voidaan todellakin osoittaa esittävän tärkeää osaa ”mittausongelman” ja muiden pitkäaikaisten kvanttiteorian ongelmien ratkaisemisessa.<\/p>\n\n\n\n

68<\/sup> Vicki Kirby (yksityinen tiedonanto, 2002). Kirbyn pitkäjänteinen itsepintaista luonto–kulttuuri-kahtiajakoa käsittelevä tutkimustyö on vertaansa vailla. Katso Kirbyn 1997 huomattava ”materialistinen” (minun kuvaukseni) luenta Derridan teoriasta.<\/p>\n\n\n\n

Lähteet<\/h2>\n\n\n\n

Barad, Karen. 1995. ”A Feminist Approach to teaching Quantum Physics.” Teoksessa Teaching the Majority: Breaking the Gender Barrier in Science, Mathematics, and Engineering<\/em>, toim. Sue V. Rosser, 43–75. Athene Series. New York: Teacher’s College Press.<\/p>\n\n\n\n

Barad, Karen. 1996. ”Meeting the Universe Halfway: Realism and Social Constructivism without Contradiction.” Teoksessa Feminism, Science, and the Philosophy of Science,<\/em> toim. Lynn Hankinson Nelson & Jack Nelson, 161–194. Dordrecht, Holland: Kluwer Press.<\/p>\n\n\n\n

Barad, Karen. 1998a. ”Agential Realism: Feminist Interventions in Understanding Scientific Practices.” Teoksessa The Science Studies Reader<\/em>, toim. Mario Biagioli, 1–11. New York: Routledge.<\/p>\n\n\n\n

Barad, Karen. 1998b. ”Getting RReal: Technoscientific Practices and the Materialization of Reality.” Differences: A Journal of Feminist Cultural Studies <\/em>10(2): 87–126.<\/p>\n\n\n\n

Barad, Karen. 2001a. ”Performing Culture\/Performing Nature: Using the Piezoelectric Crystal of Ultrasound Technologies as a Transducer between Science Studies and Queer Theories.” Teoksessa Digital Anatomy<\/em>, toim. Christina Lammar, 98–114. Wien: Turia & Kant.<\/p>\n\n\n\n

Barad, Karen. 2001b. ”Re(con)figuring Space, Time, and Matter.” Teoksessa Feminist Locations:<\/em> Global and Local, Theory and Practice,<\/em> toim. Marianne DeKoven, 75–109. New Brunswick, N.J.: Rutgers University Press.<\/p>\n\n\n\n

Barad, Karen. 2007. (Alkutekstissä ”tulossa”.) Meeting the Universe Halfway: Quantum Physics and the Entanglement of Matter and Meaning.<\/em> Durham, NC: Duke University Press.<\/p>\n\n\n\n

Butler, Judith. 1989. ”Foucault and the Paradox of Bodily Inscriptions.” Journal<\/em> of Philosophy<\/em> 86(11): 601–607.<\/p>\n\n\n\n

Butler, Judith. 1990. Gender Trouble: Feminism and the Subversion of Iidentity<\/em>. New York: Routledge.<\/p>\n\n\n\n

Butler, Judith. 2006. Hankala sukupuoli.<\/em> Suom. Tuija Pulkkinen & Leena-Maija Rossi. Helsinki: Gaudeamus.<\/p>\n\n\n\n

Butler, Judith. 1993. Bodies That Matter: On the Discursive Limits of “Sex”<\/em>. New York: Routledge.<\/p>\n\n\n\n

Deleuze, Giles. 1988. Foucault.<\/em> Käänt. Seán Hand. Minneapolis: University of Minnesota Press.<\/p>\n\n\n\n

Foucault, Michel. 1970. The Order of Things: An Archaeology of the Human Sciences<\/em>. New York: Vintage Books.<\/p>\n\n\n\n

Foucault, Michel. 2009. Sanat ja asiat: Ihmistieteiden arkeologia.<\/em> (Les mots et les choses: Une archéologie des sciences humaines, 1966.) Suom. Mika Määttänen. Helsinki: Gaudeamus.<\/p>\n\n\n\n

Foucault, Michel. 1972. The Archaeology of Knowledge and the Discourse on Language.<\/em> Käänt. A. M. Sheridan Smith. New York: Pantheon Books.<\/p>\n\n\n\n

Foucault, Michel. 2005. Tiedon arkeologia.<\/em> (L’archéologie du savoir, 1969.) Suom. Tapani Kilpeläinen. Tampere: Vastapaino.<\/p>\n\n\n\n

Foucault, Michel. 1980a. The History of Sexuality. Vol. 1. An Introduction.<\/em> Käänt. Robert Hurley. New York: Vintage Books.<\/p>\n\n\n\n

Foucault, Michel. 1997. Seksuaalisuuden historia: Tiedontahto – nautintojen käyttö – huoli itsestä.<\/em> (Histoire de la sexualité, 1976–1984). Suom. Pia Sivenius. Gaudeamus, Helsinki.<\/p>\n\n\n\n

Foucault, Michel. 1980b. Power\/Knowledge: Selected Interviews and Other Writings, 1972–1977<\/em>. Toim. Colin Gordon. New York: Pantheon Books.<\/p>\n\n\n\n

Hacking, Ian. 1983. Representing and Intervening: Introductory Topics in the Philosophy of Natural Science.<\/em> Cambridge: Cambridge University Press.<\/p>\n\n\n\n

Haraway, Donna. 1991. Simians, Cyborgs, and Women: The Reinvention of Nature.<\/em> New York: Routledge.<\/p>\n\n\n\n

Haraway, Donna. 1992. ”The Promises of Monsters: A Regenerative Politics for Inappropriate\/d Others.” Teoksessa Cultural Studies<\/em>, toim. Lawrence Grossberg, Cory Nelson & Paula Treichler, 295–337. New York: Routledge.<\/p>\n\n\n\n

Haraway, Donna. 1997. ModestWitness @ SecondMillennium. FemaleMan Meets OncoMouse:<\/em> Feminism and Technoscience.<\/em> New York: Routledge.<\/p>\n\n\n\n

Hennessy, Rosemary. 1993. Materialist Feminism and the Politics of Discourse<\/em>. New York: Routledge.<\/p>\n\n\n\n

Kirby, Vicki. 1997. Telling Flesh: The Substance of the Corporeal.<\/em> New York: Routledge.<\/p>\n\n\n\n

Pickering, Andrew. 1995. The Mangle of Practice: Time, Agency, and Science<\/em>. Chicago: University of Chicago Press.<\/p>\n\n\n\n

Rouse, Joseph. 1987. Knowledge and Power: Toward a Political Philosophy of Science.<\/em> Ithaca, N.Y.: Cornell University Press.<\/p>\n\n\n\n

Rouse, Joseph. 1996. Engaging Science: How to Understand Its Practices Philosophically<\/em>. Ithaca, N.Y.: Cornell University Press.<\/p>\n\n\n\n

Rouse, Joseph. 2002. How Scientific Practices Matter: Reclaiming Philosophical Naturalism<\/em>. Chicago: University of Chicago Press.<\/p>\n\n\n\n

Sedgwick, Eve Kosofsky. 1993. ”Queer Performativity: Henry James’s The Art of<\/em> the Novel<\/em>.” GLQ <\/em>1(1): 1–16.<\/p>\n\n\n\n

Shaviro, Steve. 1997. Doom Patrols: A Theoretical Fiction about Postmodernism.<\/em> New York: Serpent’s Tail. Saatavilla verkossa: www.dhalgren.com\/Doom<\/a>.<\/p>","protected":false},"excerpt":{"rendered":"

\u201dMist\u00e4 ihmeest\u00e4 saimme oudon k\u00e4sityksen, ett\u00e4 luonto \u2013 toisin kuin kulttuuri \u2013 olisi historiaton ja […]<\/p>\n","protected":false},"author":2,"featured_media":0,"comment_status":"open","ping_status":"open","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"_acf_changed":false,"footnotes":""},"categories":[5],"tags":[],"class_list":["post-29","post","type-post","status-publish","format-standard","hentry","category-kaannosartikkeli"],"acf":[],"_links":{"self":[{"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/performanssifilosofiaa\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/29","targetHints":{"allow":["GET"]}}],"collection":[{"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/performanssifilosofiaa\/wp-json\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/performanssifilosofiaa\/wp-json\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/performanssifilosofiaa\/wp-json\/wp\/v2\/users\/2"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/performanssifilosofiaa\/wp-json\/wp\/v2\/comments?post=29"}],"version-history":[{"count":21,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/performanssifilosofiaa\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/29\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":859,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/performanssifilosofiaa\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/29\/revisions\/859"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/performanssifilosofiaa\/wp-json\/wp\/v2\/media?parent=29"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/performanssifilosofiaa\/wp-json\/wp\/v2\/categories?post=29"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/performanssifilosofiaa\/wp-json\/wp\/v2\/tags?post=29"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}