{"id":13,"date":"2017-07-11T16:18:16","date_gmt":"2017-07-11T13:18:16","guid":{"rendered":"http:\/\/nivel.teak.fi\/poetics-of-form\/?p=13"},"modified":"2021-10-29T15:29:25","modified_gmt":"2021-10-29T12:29:25","slug":"lena-seraphin-ja-minna-heikinaho-havaita-ja-kirjoittaa","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/nivel.teak.fi\/poetics-of-form\/lena-seraphin-ja-minna-heikinaho-havaita-ja-kirjoittaa\/","title":{"rendered":"Lena S\u00e9raphin ja Minna Heikinaho<\/em> Havaita ja kirjoittaa"},"content":{"rendered":"

Lena Séraphin<\/em> Yhteisöllisen kirjoittamisen alkeet<\/h2>\n

Kirjailija Georges Perec tarkkaili kolmena lokakuisena päivänä vuonna 1974 pariisilaisen Place Saint Sulpice aukion sattumuksia. Kirjasessaan Tentative d’épuisement d’un lieu parisien<\/em> (”Yritys uuvuttaa pariisilainen paikka”) Perec kokoaa aukion tapahtumia luettelon muotoon (Perec 2000<\/span>). Perec kirjaa ja luetteloi näkemäänsä: linja-autoja, joilla on eri tunnuksia, postinkantaja laukkuineen, ihmisiä, jotka lukevat kävellessään, vauva rattaissa, appelsiineja verkkokassissa, valot syttyvät kahvilassa, kahvila on ääriään myöten täynnä…<\/p>\n

Perec myös kommentoi näkemäänsä. Hän huomioi, miten joku pitää savuketta samoin kuin hän itse: keskisormen ja nimettömän välissä. Huomautukset koskevat paikoitellen havaitsemiseen kytkeytyviä kuvitelmia: miten aukiolle laskeutuvia kyyhkysiä katsellessa voi kuvitella niiden olevan aivan samat eiliset linnut.<\/p>\n

Teoksen otsikko rekisteröi mielestäni oman lajityyppinsä, nimittäin harjoitelman. Kirjoittaminen tekona ja kirjailijan läsnäolo aukiolla määrittelevät myös harjoittamista. Sen sijaan, että Perec pidättäisi näkemäänsä ja sulkisi sen sanoin kertomukseen, muuttuu hän – kirjoittava subjekti – yhdeksi aukion monista tapahtumista.<\/p>\n

Väitöstyöni kirjoittamisen ohessa kehkeytyi ajatus Georges Perecin harjoitelman uusimisesta. Väitökseni aihepiiri, muuttuvan identiteetin ja muuntuvan taideteoksen dialogi, kohdisti huomioni myös tekstin tuottamisen tapahtumaan. Erityisesti pohdin havainnon, ajatuksen ja läsnäolon vuoropuhelua kirjoittaessa ja niiden mahdollista yhteensulautumista tekstissä.<\/p>\n

Kutsuin kuusi eri kielellä kirjoittavaa kuvataiteilijaa kirjoittamaan ja havainnoimaan arkeaan: Petri Kaverma, Minna Heikinaho, Behzad Khosravi Noori, Ulrika Gomm, Joanne Lee ja Pia Sandström. Kirjasimme havaintojamme samanaikaisesti mutta eri paikoissa ja erilaisissa tilanteissa yhden vuorokauden ajan. Tätä yhdessä ja erikseen tapahtuvaa notaatiota kutsun yhteisöllisen kirjoittamisen alkeiksi. Tekstejämme lukiessa on mahdollista punnita, miten kuvataiteilijan suhde katsomiseen on kouliintunutta ja onko tämä piirre nähtävissä teksteissä.<\/p>\n

Kirjoittamisen aikana tietoisuus muista kirjoittajista oli itsessään voimaannuttava kokemus. Hämmästelin sitä, miten muut kirjoittajat tuntuivat olevan vierelläni kirjoittaessani – voiko kaukaisen läsnäolon aistia?<\/p>\n

Luen Minna Heikinahon kirjoittamaa vuorokautta tekstuaalisena läsnäolona, kirjaimina, jotka kytkevät kehon aikaan. Kokeilen, voinko matkustaa ajassa kesäiseen lauantaihin, kuulla oksasahan kitinää, seurata haarautuvaa hiekkatietä ja nähdä kahden puolen istuttavan keinun puhdistuvan sammaleesta. Miten näiden arkisten toimien tarkka kirjaaminen toimii avaimena kokemukseen ajan kulusta ja läheisyyden jakamisesta?<\/p>\n

Perecin harjoitelman tavoitteena voi nähdä empatian takaisin tuomisen seitsemänkymmentäluvun jakautuneeseen ja joukkotuhon merkitsemään Eurooppaan. Ajattelen, että myötäelämistä ja empatiaa voi kutsua arkielämäksi. Kaipaan arkea maailmassa, jossa lähimmäisenrakkaus katoaa ja epäinhimillistäminen on jälleen mahdollista.<\/p>\n

Ääniharjoite yhteiskirjoituksesta Försök att tömma tid och skriva två lördagar i omlott<\/em>. (Yritys tyhjentää aika ja kirjoittaa kaksi lauantaita limittäin). Minna Heikinaho & Lena Séraphin.<\/h6>\n
<\/div>
<\/span><\/span><\/span><\/span><\/span><\/span><\/div>
<\/div><\/div><\/div>
<\/div><\/div>
<\/div>
<\/div><\/div>
<\/div><\/div><\/div><\/div>\n

 <\/p>\n

 <\/p>\n

Minna Heikinaho<\/em> Tässä ja nyt – läsnäolo kirjoittamistilanteessa<\/h2>\n

Tässä olen. Paljon ajatustyötä, vähän merkkejä ruudulla. Kirjoittaminen on haasteellista ja vaikeaa. Opintojeni aikana lauserakenteet ovat jäykistyneet, en aina ymmärrä, mitä kirjoitan. Yritän kirjoittaa kirjaviisaasti. Filosofinen ajattelu, teorian ja kielen monimutkainen suhde, on vaikuttanut omaan ilmaisuuni. Lauserakenteet ovat muuttuneet vaikeaselkoisiksi, kielikuvat abstrakteiksi. Kielessäni ei ole lihaa luiden ympärillä.<\/p>\n

Tämän pitäisi olla jo valmis, tämän tekstin. Jättöaika meni jo ja minä vaan veivaan. Etsin lähdettä, otetta siihen, miten kirjoittaisin. En päästä itseäni helpolla, sillä haluan mukaan lähteen, kiinnekohdan, jonka seurassa kirjoitan. Viikon lopulla Walter Benjamin astui olohuoneeseeni ja olin iloinen: Benjamin, viimeinen yö<\/em> -ooppera hänen viimeisistä vaiheistaan sekä dokumentti Walter Benjaminin elämä ja kuolema<\/em>, joka analysoi oopperan sisältöä ja syntyhistoriaa (Benjamin, Dernière Nuit 2016<\/span>; Life and Death of Benjamin 2016<\/span>). Luen Benjaminia (1936) ja löydän itseni tästä hetkestä:<\/p>\n

Porvarillisen demokratian nykyiseen kriisiin kuuluu myös vallanpitäjien julkista esiintymistä koskeva kriisi. – – Parlamentit saavat teatterisalien lailla jäädä tyhjilleen. Radio ja elokuva eivät vaikuta vain ammattinäyttelijän tehtävään, vaan yhtä paljon niissä esiintyvien vallanpitäjien toimenkuvaan. – – Yhteiskunta alkaa vaatia esiintyjiltä aivan tiettyjä taitoja. Tämä johtaa uuteen valintamenettelyyn, teknisen laitteiston edessä tapahtuvaan vaaliin, jossa voittajiksi päätyvät tähti ja diktaattori. (Benjamin 1989<\/span>, 170–171.)<\/p><\/blockquote>\n

Virtuaalinen big data <\/em>(17)<\/span> hallitsee meitä, ja tiedonsiirto lävistää kehomme ja hallitsee arkeamme huomaamattamme. Teknologinen vallankumous on yhdenmukaistanut ihmisen paikka- ja aikakäsitystä. Voimme kohdata tietokoneruudun ja nettikameran välityksellä toisemme, olimmepa missä maailman kolkassa hyvänsä. Kuvayhteyden avulla tunnistamme äänensävyjä ja ilmeitä. Kone on kuitenkin välissämme. Voimme koskettaa näyttöruudun sileää pintaa, mutta voimmeko aistia toisen kosketuksen? (Ks. Heikinaho 2017<\/span>.)<\/p>\n

Moniko meistä kirjoittaa vielä käsin? Oletteko huomanneet, miten mielentila vaikuttaa käsialaan? Alakoulun ensimmäisillä luokilla pidin kirjainharjoituksista. Kirjoitin musteella. Kirjaimien kaariin piti keskittyä. Jälki oli kaunista ja ehyttä. Kirjoitin kaunokirjoitusta ja olin hyvä toistamaan kirjaimia.<\/p>\n

Benjamin puhuu kielen ei-aistimellisesta luonteesta. Kielen kaanon muuttaa, ottaa haltuun kehollisen perinteen, jonka oletetaan olevan luonteeltaan synnynnäinen, kehollinen lahja. Alkuperäiskansoilla rituaaleissa mimeettinen voima säilyy eikä katoa toistettavuuden mukana. Benjamin kiinnittää huomion kielen mielleyhtymiin, välähdyksiin, kielen samankaltaisuuteen ja ei-aistimellisuuteen. Mutta kirjaimet eivät ole vain semioottisia merkkejä, vaan niillä on suhde kehollisuuteen. Niran Baibulatin Walking writing<\/em> -teoksessa keho kirjoittaa, ruumiillistuu paikassa ja ajassa, nyt-hetkessä. (Baibulat 2016<\/span>.)<\/p>\n

Lauantai 5.7.2014<\/h3>\n

Kun kirjoittamiseen ei tarvitse kiinnittää huomiota, vapaudun kirjoittamiseen liittyvistä paineista, siitä, kirjoitanko oikein vai väärin. Luotan havaintokokemukseen ja läsnäoloon, kehollisuuteen siinä tilanteessa ja siinä paikassa, jossa olen. Omassa taiteellisessa tutkimuksessa pohdin kohtaamisen, dialogisen tilanteen merkitystä ja läsnäolon etiikkaa. Minun tehtäväni on karsia, yksinkertaistaa, sulkea pois välineitä tai virittää ääni äärimmilleen, jotta se vastaisi autenttista kokemusta. Olen vasta puolimatkassa. Olen hidas ja kömpelö.<\/p>\n

Benjamin pohtii toisinnettavuuden merkitystä, taideteoksen auraa. Aidon ja autenttisen eroa. Benjaminia kiehtoo alkuperän katoaminen, sattumanvaraisuus ja ennen kaikkea muutosprosessi.<\/p>\n

Päätin lapsena vanhempieni ollessa navetta-askareissa täyttää ristikon millä tahansa kirjaimilla – mustaa valkoiselle. Esittelin ylpeänä ja omasta mielestäni täydellistä lopputulosta. Ristikon täyttäminen kuvaa sitä, miten kirjoitan. Olin ja olen onnellinen, kun kirjaimet ilmestyvät, täyttävät paperin, se riittäisi minulle. Minulla on dysleksia eli lukihäiriö, hahmotan tekstikokonaisuuden hitaasti enkä huomaa virheitä ensi silmäyksellä. Teksti näyttäytyy harmaana massana, mustina aukkoina.<\/p>\n

En muista, miten jo edesmennyt isäni kommentoi ristikkoani, oletan hänen olleen huvittunut. Isäni oli vielä elossa lauantaina 5.7.2014, me elimme yhdessä päivän tapahtumia. Tapahtumia, jotka jaoimme yhdessä Behzadin, Joannan, Lenan, Petrin, Pian ja Ulrikan kanssa. Odotan innolla ensi kesän tapaamistamme Tammisaaressa.<\/p>\n

Kiitos Lena, että kutsuit minut mukaan kirjoitushavaintoharjoitukseen!<\/p>","protected":false},"excerpt":{"rendered":"

Lena S\u00e9raphin Yhteis\u00f6llisen kirjoittamisen alkeet Kirjailija Georges Perec tarkkaili kolmena lokakuisena p\u00e4iv\u00e4n\u00e4 vuonna 1974 pariisilaisen Place Saint Sulpice aukion sattumuksia. Kirjasessaan Tentative d\u2019\u00e9puisement d\u2019un lieu parisien (\u201dYritys uuvuttaa pariisilainen paikka\u201d) Perec kokoaa aukion tapahtumia luettelon muotoon (Perec 2000). Perec kirjaa ja luetteloi n\u00e4kem\u00e4\u00e4ns\u00e4: linja-autoja, joilla on eri tunnuksia, postinkantaja laukkuineen, ihmisi\u00e4, jotka lukevat k\u00e4velless\u00e4\u00e4n, vauva rattaissa, […]<\/p>\n","protected":false},"author":2,"featured_media":0,"comment_status":"open","ping_status":"open","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":[],"categories":[1],"tags":[],"acf":[],"_links":{"self":[{"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/poetics-of-form\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/13"}],"collection":[{"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/poetics-of-form\/wp-json\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/poetics-of-form\/wp-json\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/poetics-of-form\/wp-json\/wp\/v2\/users\/2"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/poetics-of-form\/wp-json\/wp\/v2\/comments?post=13"}],"version-history":[{"count":29,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/poetics-of-form\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/13\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":466,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/poetics-of-form\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/13\/revisions\/466"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/poetics-of-form\/wp-json\/wp\/v2\/media?parent=13"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/poetics-of-form\/wp-json\/wp\/v2\/categories?post=13"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/poetics-of-form\/wp-json\/wp\/v2\/tags?post=13"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}