{"id":25,"date":"2017-04-21T09:16:33","date_gmt":"2017-04-21T06:16:33","guid":{"rendered":"http:\/\/nivel.teak.fi\/tanssi-yliopistossa\/?p=25"},"modified":"2017-06-15T15:14:31","modified_gmt":"2017-06-15T12:14:31","slug":"mikko-bredenberg-tarvitsemme-toisiamme-ymmartaaksemme-mita-esityksemme-voivat-meille-opettaa","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssi-yliopistossa\/mikko-bredenberg-tarvitsemme-toisiamme-ymmartaaksemme-mita-esityksemme-voivat-meille-opettaa\/","title":{"rendered":"Mikko Bredenberg<\/em> Tarvitsemme toisiamme ymm\u00e4rt\u00e4\u00e4ksemme, mit\u00e4 esityksemme voivat meille opettaa"},"content":{"rendered":"

Tässä kirjoitelmassa pyrin avaamaan yhtä viimeaikaista esitystäni kuvaamalla ja tarkastelemalla, miten pedagogiset ja tutkimukselliset intressini kietoutuvat toisiinsa nykyisessä taiteellisessa työssäni. Pyrin kirjoituksellani omaan kokemukseeni nojautuen purkamaan mielestäni tarpeettomia erotteluja taiteen, pedagogian ja tutkimuksen väliltä. Yritän osoittaa, miten omassa työssäni olen kehittynyt taiteilijana juuri tiedostamalla paremmin esitysteni pedagogisia ja tutkimuksellisia piirteitä ja vahvistamalla niiden läsnäoloa esityksissäni. Samalla tulen uskoakseni kuvanneeksi sitä, miten oma näyttelijyyteni on muuttunut, kun pedagogiset ja tutkimukselliset intressini ovat saaneet enemmän tilaa esityksissäni. Taustoitan esityksen kokemuksellista kuvausta käymällä ensin läpi lyhyesti oman koulutushistoriani Teatterikorkeakoulussa.<\/p>\n

Valmistuin keväällä 2002 Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi, teatteritaiteen maisteriksi. Koulutuksessani Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön laitoksella vuosina 1998–2002 näyttelijän työ ymmärrettiin roolin valmistamisena. Näyttelijä rakentaa rooliaan teatteriohjaajan määrittelemässä esityksen kokonaismaailmassa. Täydensin tutkintoani pedagogisilla opinnoilla tanssi- ja teatteripedagogiikan laitoksella vuosina 2002–2008; samaan aikaan työskentelin aktiivisesti näyttelijänä muun muassa Kuopion kaupunginteatterissa. Omassa taiteellisessa tutkimuksessani, jota aloin tehdä Esittävien taiteiden tutkimuskeskuksessa syksyllä 2008, halusin sulkeistaa näyttelijäkoulutukseni perusolettaman – ”näyttelijä roolin valmistajana” -lähtökohdan – ja kysyä sen sijaan, mitä tapahtuu näyttelijän työlle, kun näyttelijäntyön kohteeksi asettuu näyttämö <\/i>– ei rooli. Tällä näyttelijäntyön kohteen siirrolla on ollut työssäni merkittäviä seurauksia.<\/p>\n

Tässä esittelemäni esimerkkitapaus uskoakseni osoittaa yhden esityksen valossa, miten näyttämön ilmiö<\/i> (16)<\/span> itsessään asettuu tekemäni esityksen keskiöön, esityksen yhdeksi aiheeksi. Esitysten myötä esityksestä paljastuu kuitenkin myös sellaisia itse esitystapahtumaan liittyviä piirteitä, joilla ajattelen olevan erityistä merkittävyyttä, kun ajattelen esitystä pedagogisena tapahtumana.<\/p>\n

Tarkastelemassani esityksessä näyttelijät ja katsojat synnyttävät yhdessä näyttämöllisen kokemisen<\/i>. Omasta näyttelemisestäni voisin sanoa, että tarkastelemassani esityksessä näyttelijänä juuri esiintymiselläni <\/i>ohjaan ja johdattelen katsojia tarkasteltavan ilmiön äärelle. Toisaalta myös katsojat saavat kyseisessä esityksessä aktiivisen roolin – katsojat muuttuvat esityksen kuluessa itse näyttelijöiksi, näyttämön synnyttäjiksi.<\/p>\n

Seuraavaksi kuvailen yhdessä nukketeatteritaiteilija Mira Taussin kanssa tekemääni Herra ja Rouva Hirmelaadin ihmeellinen maailma ‑nimistä osallistavaa esitystä, jonka kohderyhmänä olivat 3–6-vuotiaat lapset ja heidän vanhempansa. Yritän kuvauksella havainnollistaa, miten taiteellinen tutkimus ja pedagogiset näkökulmat ovat läsnä tämän osallistavan lastenesityksen esitysjärjestelyissä.<\/p>\n

Herra ja Rouva Hirmelaadin ihmeellinen maailma<\/h2>\n

Esitys kantaesitettiin tamperelaisessa Teatteri Siperiassa kesällä 2013. Esitys kuului Teatteri Siperian Pedagogisen näyttämön ohjelmistoon. Toimin Teatteri Siperian Pedagogisen näyttämön taiteellisena johtajana maaliskuusta 2013 toukokuuhun 2015.<\/p>\n

Esitys alkoi Teatteri Siperian silloisen teatterirakennuksen, Sorin nuorisotalon, aulasta. Olimme yhdessä Mira Taussin kanssa aulassa yleisöä vastassa: myimme pääsyliput ja ohjasimme lapsia ja heidän vanhempiaan jättämään päällysvaatteet naulakkoon ja ohjasimme tarvittaessa wc-tiloihin.<\/p>\n

Aulaan olimme Taussin kanssa tuoneet suurehkon paimentolaismaton, jolle kehotimme lapsiyleisöä istumaan. Vanhemmille olimme varanneet tuoleja istuimiksi. Joskus myös vanhemmat halusivat tulla upottavan pehmeälle matolle istumaan – se näytti niin houkuttelevalta. Aulatilassa myös jututimme Taussin kanssa lapsia siitä, mitä heille kuuluu, ja kyselimme, olivatko he aiemmin olleet teatterissa. Usein joukossa oli niitäkin, joille kyseessä oli ensimmäinen teatterikäynti.<\/p>\n

Aulatilassa pidimme myös esitykseen kuuluneen pienen ”teatteriluennon”. Kerroimme, että me pidämme kovasti teatterista, koska teatteri on meille leikkiä, ”jossa mikä vaan voi muuttua miksi vaan”. Sanoimme, että me olemme täällä teatterilla leikkineet sellaista leikkiä, jossa me itse muutumme teatterihiiriksi: Herra ja Rouva Hirmelaadiksi. Kerroimme, että olemme huomanneet, että kun me muutumme näiksi teatterihiiriksi, me tiedämme ihmeellisiä asioita teatterin maailmasta. Tämän jälkeen kävimme vuorotellen aulasta teatterisalin puolella, josta palattuamme meille oli ilmestynyt hiiren korvat. Kerroimme, että ”nyt tuntuu jotenkin vähän erilaiselta”, ja kysyimme lapsiyleisöltä, näkivätkö he mitään erilaista. Näkivät tietysti: ”Sulla on korvat päässä!”<\/p>\n

Kun tällainen muutos oli nyt alkanut, ehdotimme, että siirtyisimme teatterisaliin kokeilemaan yhdessä lisää tällaista ”muutosleikkiä”. Avasimme Taussin kanssa aulatilasta teatterisaliin johtavat ovet. Salissa soi musiikki, ja salin kattoon ripustetut riisipaperivalaisimet hehkuivat himmeää valoa. Suuren salin keskelle olimme levittäneet pitkän tummanharmaan messumaton, jonka päälle olimme kaistaleittain laittaneet ruskeaa remonttipaperia. Pyysimme yleisöä asettumaan kanssamme matolle lattiatasoon, paperin äärelle.<\/p>\n

Kerroimme, että seuraavaksi kokeilemme yhdessä sitä, miten teatterissa asiat voivat muuttua toisiksi. Tästä alkoi esityksen toinen osa, joka koostui itseni ja Taussin ehdottamista tehtävistä. Ensin pyysimme lapsia ja heidän vanhempiaan repimään itsellensä palan paperia isosta paperikaitaleesta. Kun jokainen oli saanut revittyä itselleen oman palansa, ehdotimme paperin tarkastelua eri aistien avulla: ensin paperinpaloja katseltiin rauhassa, sitten kuunneltiin, haisteltiin, tunnusteltiin – ja lopulta ehdotimme, että paperia voisi myös halutessaan vähän maistellakin. Sanoimme, että ehkä ei kannata ihan varsinaisesti omaa paperipalaansa kuitenkaan ruveta syömään. Jokaisen aistialueen kohdalla kysyimme yleisöltä heidän havainnoistaan ja mielleyhtymistään. Muun muassa tällaisia asioita paperin tarkasteleminen moniaistisesti herätti:<\/p>\n

”Tää näyttää sarvikuonolta.”
\n”Haisee sinivalaan kakalta!”
\n”…minusta tämä maistuu ihan kissanraksuilta – mä näin kun isä söi kerran yhden sellasen ja mäkin sain maistaa.”
\n”…kun paperia liikuttaa, se kuulostaa tulelta…”<\/p><\/blockquote>\n

Kun aistein paperin pohjalta havaittua ja näiden havaintojen pohjalta syntyneitä mielleyhtymiä alettiin jakaa ääneen puhuen, voidaan ajatella, että esityksen katsojat alkoivat myös esiintyä toisilleen. Paperin herättämistä ajatuksista oli kokemukseni mukaan myös niin helppo ja mukava puhua, että siirtymä esillä olemiseen ei näyttäytynyt hankalana aikuiskatsojillekaan. Ehkäpä myös se, että paperin tarkastelemiseen käytetty aika oli melko pitkä, auttoi asettumaan tietynlaiseen yhdessä hämmästelevään olotilaan. Mielestäni myös se, että paperin tarkastelun aikana esitystilanteessa minä ja Taussi tilanteen vetäjinä olimme samalla matolla lattiatasossa yhdessä lasten ja heidän vanhempiensa joukossa tarkastelemassa omia paperinpalojamme, avasi esitystilannetta tasa-arvoisempaan, esiintyjien erityisasemaa purkavaan suuntaan. Lisäksi koin voimakkaasti, että lapsiyleisön vilpitön kiinnostus paperissa näyttäytyviä hahmoja kohtaan ja innostus tarkastella paperia moniaistisesti tietyssä mielessä myös johdatteli meidät aikuiset jollakin tavalla lapsellisempaan asemaan. Ajattelen, että tämä tarkoittamani lapsellinen asema ilmeni meidän esitykseen osallistuvien aikuisten kannalta jollakin tavalla sellaisen kokemuslaadun tavoittamisessa, jossa meissä joka hetki eräänlaisena uinuvana mahdollisuutena oleva leikillisyys voi päästä esiin. Kyseessä ei ole mielestäni mikään nostalginen muistuma tai regressio, vaan olemistapamme muutos, jossa suhteemme meitä ympäröivään ”maailmaan” muuttuu.<\/p>\n

Esityksen kolmas osa alkoi ehdotuksella, että yhdistäisimme omat yksittäiset paperinpalamme yhdeksi isoksi kokonaisuudeksi. Jokaisen palan tulisi koskettaa vähintään yhtä toista paperia. Kun paperit oli yhdistetty, saatoimme jälleen alkaa tarkastella nyt muodostunutta uutta kokonaisuutta. Ehdotimme Taussin kanssa, että voisimme myös kierrellä yhdessä paperista tekemämme kokonaisuuden ympärillä, katsella sitä eri suunnista ja eri etäisyyksiltä. Jälleen paperista erottui hahmoja. Tällä kertaa kuitenkin mielleyhtymiin liittyi enemmän tilallisia mielikuvia: ”Tuo on hiekkaranta, jossa asuu otuksia!”, ”Toi on marsujen leikkirata.” Kun paperikollaasin pohjalta syntyi mielikuva, pyysimme sitä osallistujaa, jonka mielikuvasta oli kyse, kertomaan tarkemmin yksityiskohdista. Pyysimme muita osallistujia siirtymään sille puolelle paperikollaasia, josta mielikuva oli ensin syntynyt. Siirryimme yhdessä katsomaan paperikollaasia samasta suunnasta kuvittelijan kanssa. Kysyimme kuvittelijalta kokonaisuuden eri osien merkitystä:<\/p>\n

”Mikä toi tossa on?”
\n”Se on luola.”
\n”Ai, asuukohan siellä joku? Voitko katsoa sinne sisään?”
\n”Joo, siellä asuu hiiriä!”<\/p><\/blockquote>\n

Kuvittelija kertoi ja näytti paperimateriaalia osoittaen meille muille, millainen mielikuvitusmaailma hänelle avautui. Esimerkiksi kuvittelijan esittämä mielikuva ”hiiriluolasta” oli ilmeisesti niin innostava, että muutkin lapsiyleisöstä sanoivat nähneensä hiiret, kun he kurkistivat kuvittelijan osoittamaan ”luolaan” sisään. Kun saman paperikokonaisuuden perustalta syntyi myös monia muitakin, toisistaan eroavia kuvitelmia erilaisista ”maisemista”, havaitsimme, että saman paperikollaasin saattoi merkityksellistää monin eri tavoin.<\/p>\n

Esitys päättyi ehdotukseen, että jokainen voisi ottaa halutessaan mukaansa oman paperinpalansa muistoksi esityksestä. Hyvin usein esitykseen osallistuneet lapset ottivat omat paperinpalansa mukaansa. Esityksen aikana omaan paperiin näytti muodostuvan jonkinlainen kiintymyssuhde.<\/p>\n

Esityskokonaisuuden yhtenä lähtökohtana toimi itselläni Sartren teoksessaan L’imaginaire <\/i>(1940) esittämä ajatus kuvittelun materiaalisesta perustasta, johon Sartre viittaa analogonin <\/i>käsitteellä. Kun katsomme esimerkiksi muotokuvamaalausta, emme itse asiassa suuntaudu taulun kankaaseen, kankaalle kerrostettuihin väripintoihin, emmekä taulun kehykseen. Ne toimivat sinä materiaalisena perustana, jonka kautta kuvitteleva tietoisuutemme tavoittaa esteettisen objektin itsessään. Muotokuvamaalauksen tapauksessa tavoitamme siis materiaalisen analogonin perustan kautta kuvatun henkilön esteettisenä objektina. (17)<\/span> Edellä kuvailemani esityksen valossa ajattelen, että kun kuvittelumme tavoittaa paperimateriaalin perustalta jonkin ”hahmon” tai ”maiseman”, voimme ajatella, että olemme juuri tällaisen Sartren tarkoittaman esteettisen objektin läheisyydessä, suuntautuneina siihen. Kun kuvailemassani ”hiiriluolan” esimerkkitapauksessa kuvittelija kuvailee tilallista mielikuvaansa, hän toimii samalla kuvittelemansa mielikuvamaailman esikokijana ja eräänlaisena katsojan johdattajana, joka vie katsojan oman kuvitelmansa kaltaiseen mielikuvaan. Kuvittelijan kuvaillessa mielikuvaansa myös hänen ruumiinsa eleet ja hänen lausumansa sanat muodostuvat siksi materiaaliseksi perustaksi, jonka kautta me hänen esiintymisensä seuraajina luomme omaa kuvitelmaamme. Kuvitteleva lapsi näyttelee esiin kuvittelemansa maailman tilallisen kokemuksen, ja me olemme hänen avaamansa näyttämön läheisyydessä.<\/p>\n

Esityskokemusten myötä omassa kokemuksessani korostui yksinkertaisen paperimateriaalin pohjalta syntyneiden mielikuvien moninaisuus ja se, miten saman paperikollaasin pohjalta kuvitellut useat ”maisemat” tulivat tunnistetuiksi ja jaetuiksi yhteisessä kuvittelutapahtumassa. Esityksen keskeisiksi teemoiksi nousivat itselleni esitysten myötä toisen näkökulmaan asettuminen, toisin näkeminen ja toisen mielikuvista vaikuttuminen. Ajattelen, että näin esitystapahtumasta myös yhteisissä kohtaamisissa paljastui jotakin sellaista, jota esitystä suunnitellessani en ollut osannut ajatella niin keskeiseksi sisällölliseksi osaksi esitystä. Koen, että pedagoginen koulutukseni on osaltaan avannut herkkyyttäni esitysten pedagogisen potentiaalin tunnistamiseen. Mitä esitykset vahvistavat, purkavat, mitä auttavat mahdollisesti näkemään toisin, mille ne herkistävät? Esityksen pedagogisuus voi olla tiedostamaton, tiedostettu, epäselvä, osoitteleva – aina se kuitenkin nähdäkseni on läsnä esitystapahtumassa. Esityksen pedagogisuus on jotakin muuta kuin yksioikoisesti ymmärretty ”tarinan opetus”. Esityksen pedagoginen potentiaali paljastuu nähdäkseni vasta kohtaamisessa, esitystapahtumassa itsessään. Voimme aavistella ja ottaa asioita huomioon esityksiä suunnitellessamme. Tarvitsemme kuitenkin toisiamme ymmärtääksemme, mitä esityksemme voivat meille opettaa.<\/p>\n\n\t\t