Kun Teatterikorkeakoulun tanssi- ja teatteripedagogiikan laitos vihdoin vuonna 1997 perustettiin, päätin pyrkiä sinne opiskelijaksi. Olin työskennellyt tanssijana, tanssinopettajana ja koreografina hyvin pitkään, 1970-luvun alkupuolelta lähtien. Jo lukioaikana työskentelin tanssijana, eräänlaisena ”varamiehenä”, Ritva Arvelon ja Raija Riikkalan vuonna 1961 perustamassa Praesens-ryhmässä. Tanssijantyön lisäksi aloin opettaa lastentanssia Praesens-koulussa heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen vuonna 1974. Koulutus uutta opetustyötäni varten oli nykymittapuun mukaan varsin niukka: Praesens-ryhmän tanssijan Rauni Koskisen opastus, hänen tuntiensa seuraaminen sekä yksi lastentanssin ohjauksen lyhyt kurssi.<\/p>\n\n\n\n
Tanssin ammatillista koulutustahan Suomessa saatiin odottaa vielä pitkään, ja tanssialan ammatteihin opiskeltiin yksityisissä tanssikouluissa sekä vuonna 1937 perustetun Suomen Tanssitaiteilijain Liiton ja vuonna 1973 perustetun Suomen Tanssipedagogien Yhdistyksen kursseilla. Ammattipätevyyttä mitattiin näille järjestöille annetun tanssi- ja opetusnäytteen avulla. (Ahjo 1987<\/span>, 4–5.) Oman ”näytteeni” annoin vuonna 1977.<\/p>\n\n\n\n Tanssinopiskelun ja ulkomaisten opintomatkojen (Pariisi, Lontoo, Göteborg, Tukholma) myötä laajensin myöhemmin opetustani jazztanssiin ja vielä myöhemmin moderniin tanssiin. Tukholman Danshögskolanissa opiskelin tanssipedagogiikkaa ja Helsingin yliopistossa pääaineenani kasvatustiedettä. Vuonna 1987 aloitettiin tanssinopettajan täydennyskoulutus Teatterikorkeakoulussa. Osallistuin tuohon kurssimuotoiseen koulutukseen, josta valmistuin vuonna 1989. Olin hankkinut koulutukseni monesta erilaisesta paikasta, sieltä täältä, ilman mahdollisuutta keskittyä varsinaisesti pohtimaan ja tutkimaan opettajuuttani.<\/p>\n\n\n\n Ajoittain opetin enemmän, ajoittain taas tanssin. Opetustyöstä tuli kuitenkin vähitellen päätyöni. 1990-luvun puolivälissä minusta alkoi tuntua siltä, että olin tullut opettajana tieni päähän. En halunnut, enkä jaksanut, enää jakaa tanssioppilaille sitä tanssitekniikkaa, jonka itse osasin. Se oli minun tanssiani, miksi se olisi samanlaisena jonkun muun tanssia? Pohdin, miten osaisin ohjata tanssioppilaat kohti omaa tanssiaan. En tiennyt. Harkitsin jopa ammatinvaihtoa. Sitten perustettiin Teatterikorkeakouluun tanssi- ja teatteripedagogiikan laitos, Peda. Kuin minua varten.<\/p>\n\n\n\n Tarkastelen seuraavassa opiskeluani Pedalla. Pohdin matkaani opettajuudessa, kohti sellaista opettajuutta, jonka yhä edelleen koen omakseni. Käytän pohdintojeni apuna opiskelun aikana kirjoittamiani päiväkirjoja. Päiväkirjojeni tekstit olen kopioinut tähän sellaisenaan, mitään muuttamatta tai lisäämättä. Joitakin tekstejä olen tosin lyhentänyt. Lähdekirjallisuutena käyttämäni teokset ovat niitä, jotka opiskeluaikanani koin tärkeiksi matkallani opettajuudessa. Siten myös lähteiden avulla palaan muistelemaan matkaani.<\/p>\n\n\n\n Pohdin, miten pystyisin olemaan dialogissa päiväkirjojeni kanssa. Mitä tunteita kokisin lukiessani päiväkirjojani nyt? Mitä voisin tavoittaa? Tanssi ei ole koskaan käännettävissä puhutulle kielelle, ja tässä mielessä tanssi on jotain täysin toista kuin kielellisyys. Tanssin keskeinen merkitys on juuri siinä, että se koskettaa ihmistä sillä tasolla, mihin kielellinen ei yllä. (Parviainen 1994<\/span>, 75–76.) Tämän ymmärtäen sukelsin päiväkirjojeni maailmaan.<\/p>\n\n\n\n Mutta nyt haluan nähdä, onnistunko tavoittamaan sanoin sen mitä minulle tapahtui. Käyttämällä sanoja tuhoan varmaan jotain siitä mitä tunsin, mutta se on väistämätöntä.<\/p>\n(Lispector 2000<\/span>, 100–101.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n Ensimmäisen lukukauden alkupuolen päiväkirjamerkintöjä leimaa pettymys. Halusin etäisyyttä opettamiseen, jotta voisin tutkia, mitä tanssi on. Halusin palata perusasioiden äärelle, omaan kehooni. En halunnut opettaa, koska ilmeisesti pelkäsin palaavani entisiin opetusrutiineihini. Niistähän nimenomaan halusin pois.<\/p>\n\n\n\n Olenko väärässä paikassa? Vai onko paikka oikea ja minä olen väärä? Halusin pitää välimatkaa opetukseen ja nyt olen tiukasti opetuksen, opettamisen verkoissa. En halunnut tutkia opettamista vaan ensisijaisesti tanssia ja itseäni tanssissa. Kysyä: mitä tanssi on? Voisiko se tapahtua tätä kautta, opettamalla?<\/p>\n\n\n\n Olen jo jonkin aikaa ollut hämmennyksissä, alun innostuksen jälkeen. Oli hauskaa tehdä itse, parittain, ryhmässä. Sitten tajuntaan hiipi tietoisuus siitä, että opettamaanhan tänne oli tultu. Kouluihin opettamaan. Opettamista harjoittelemaan. Mutta minä haluan tehdä ITSE. Olisiko pitänyt sittenkin pitää ”välivuosi” työstä: lähteä maailmalle reppu selässä. Tai vaikka siivota vuosi ja tanssia. Nyt opetan ja opiskelen opettamista. Kaikki ovat innostuneita. Vain minä olen hämmentynyt ja epäilen. Juuri se asia, josta halusin (joksikin aikaa?) pois, onkin pääasia. Mitä minä teen?<\/p>\n<\/blockquote>\n\n\n\n Tunnistan tuon hetken hämmennyksen, pettymyksen. Kaipuun löytää oma tanssini, päästä etsimään sitä. Luulin, että muut olivat syvällä opiskelun imussa. En nähnyt ympärilleni. En suinkaan ollut ainoa hämmentynyt. Miksi en sitten lähtenyt maailmalle reppu selässä? Aavistinko kuitenkin, että olisi olemassa jokin mahdollisuus ja tie…? Vai olinko vain laiska lähtemään? Luulen, että jäämiseni perustui sinnikkyyteen sekoittuvaan uteliaisuuteen. Halusin varmaankin nähdä, oliko olemassa jokin etappi, jonka ylitettyäni löytyisi tie tanssiin. Kuten valtameressä uidessa: kun ylitän rantaan lyövien isojen aaltojen rajan, voin kellua meressä vapaasti. Päiväkirjan teksti jatkuu:<\/p>\n\n\n\n En varmaankaan tiennyt olevani näin ”täynnä” opettamista, ennen kuin katsoin sitä ulkoapäin. Hyppäsin vähän pois kuvioistani, tulin opiskelijaksi. Itsekkääksi (?). Katson ihmisiä eri silmin. KATSON ITSEÄNI ERI SILMIN: Parin-kolmen viikon opiskelu on avannut minua monella tavalla. Ja sulkenut samalla: ei ole paluuta entiseen oravanpyörä-opetukseen.<\/i><\/p>\n\n\n\n – – ”Opetusharjoittelun raamit”. Se oli se, mikä lopulta salpasi hengityksen. Enhän minä tätä halunnut. Raameja. Enkä varsinkaan opetusharjoittelun. Olenko luopio? Mitä teen? Kaikki neuvovat ”katsomaan” vielä. Kyllä se siitä kuulemma. MIKÄ? Muutanko mieleni, ymmärränkö, että haluankin opettaa juuri nyt? Mutta kun minä en halua. Kun en tiedä, mitä opetan.<\/p>\n<\/blockquote>\n\n\n\n Päiväkirjatekstin mukaan tiesin, mitä haluan (löytää tanssin) ja mitä ehdottomasti en halua (opetusharjoittelua raameissa). Muistan tilanteen, jossa opetusharjoittelu esiteltiin meille opiskelijoille. Puhuttiin opetusharjoittelun raameista, joista annettiin monistekin. Saattaa olla, että raameilla tuolloin tarkoitettiinkin lähinnä harjoittelun aikataulua ja muita järjestelyjä.<\/p>\n\n\n\n ”Opetusharjoittelun raamit” aiheuttivat ahdistusta, koska minusta tuntui siltä, että joutuisin raamien takia palaamaan juuri siihen opetuksen traditioon, josta olin pyrkimässä pois. Olin jo saanut otteen jostain muusta ja haparoin sitä muuta kohti. En halunnut raameja siten kuin ne sillä hetkellä ymmärsin, kahlitsevina.<\/p>\n\n\n\n Olin opettanut pitkään ja yrittänyt rakentaa opettajuuttani, samalla koko ajan opettaen. Rakentanut samalla tanssijuutta, tanssien ja esiintyen erilaisissa produktioissa. En ollut hetkeksikään pysähtynyt. Yliopisto-opinnotkin suoritin ”työn ohessa”. Vähitellen alkoi tuntua siltä, että olin aivan tyhjä eikä minulla ollut enää mitään annettavaa. Välimatkaa, etäisyyttä, minulla ei opetustyöhön ollut koskaan ollut.<\/p>\n\n\n\n Huomaan, että päiväkirjoissani esitän paljon kysymyksiä. Teksti on kauttaaltaan täynnä kysymysmerkkejä. Jotain on jo hahmottumassa, kysymyshän on implisiittinen vastaus…<\/p>\n\n\n\n Olisiko minun mahdollista opiskella toisin? Edetä omaan tahtiini? Yrittäisin rauhassa tutkia tanssia, omaa liikkumistani, etsien vastauksia kysymykseen, mitä minun tanssini on. Sitten siirtyisin seuraavalle askelmalle: mitkä ovat ne keinot, joilla voin opettaa tätä tanssia muille.<\/p>\n\n\n\n Nyt on sellainen olo, kuin kulkisin virran mukana. Kahden vuoden kuluttua pulpahtaisin maisterina ulos. Tietäisin, miten opetan. Edelleen kysyisin, mitä on se tanssi, jota opetan. Haluan kysyä mutta haluan myös löytää vastauksia.<\/p>\n\n\n\n Jatkanko tästä yksin tutkiskellen? Mutta juuri tässä asiassa kaipaisin muita tutkijoita, ohjaavia opettajia ja mielipiteiden ja ”löydösten” vaihtoa.<\/p>\n<\/blockquote>\n\n\n\n Olimme Pedan ensimmäinen vuosikurssi, kahdeksan opiskelijaa. Tanssijoita oli neljä. Pursimiehenkadun tilat olivat keskeneräiset. Tanssimme betonilattialla lenkkareissa. Tilat olivat pienet ja intiimit; olimme koko ajan yhteydessä toisiimme, myös opettajiimme. Jälkeenpäin ajatellen olosuhteet olivat otolliset yhteistoiminnalle, yhdessä tutkimiselle, työparityöskentelylle. Kuitenkin alkuaikoja leimasi, ainakin osaltani, hämmennys ja pettymys. Tunsin olevani yksin pettymykseni kanssa: ryhdymmekin harjoittelemaan opetusta. Oman tanssin löytämisen tarve ja palo on jo syyskuun päiväkirjamerkinnöissä selvästi näkyvissä. Ei ollut paluuta opettajuuteen ennen kuin olin löytänyt tanssin, sisällön, substanssin. Tiesin jo, että voin löytää tanssin vain oman kehoni kautta. Tähän etsintään kaipasin kuitenkin ohjausta. Halusin myös pohtia, miten tanssia ja tanssin opettamista on ylipäätään mahdollista opettaa. Tanssihan ei ole kielellistä, se on hetkessä tapahtuvaa ja katoavaa.<\/p>\n\n\n\n Yllättävän pian matka jatkui. Tunsin olevani matkalla opettajuudessa, kohti jotain, josta minulla oli jo aavistus. Kun tiedostin osaamattomuuden ja epävarmuuden kokemukseni, pääsin etenemään.<\/p>\n\n\n\n Mietin, mitä vaihtoehtoja minulla tässä tilanteessa on. Parasta varmaan on miettiä niitä Soilin ja Eevan kanssa mutta yritän nyt ensin itse. Haluaisin jatkaa opiskelua mutta haluaisin samalla myös mahdollisuuden edetä omaan tahtiini: ensin sisältö ja sitten vasta keinot.<\/p>\n\n\n\n – – Ajattelen kuitenkin, että tämä tilanne ei olisi selvinnyt minulle ilman opintojen aloittamista. Prosessi käynnistyi. Olen siis matkalla eteenpäin. Ainakin matkalla. Luen uudelleen ”Jousella ampumisen taidon”.<\/p>\n<\/blockquote>\n\n\n\n Sain ilmaa siipien alle vähitellen. Ervi Sirén tuli opettajaksemme. Kävin Raisa Vennamon Feldenkreis-kursseilla. Tutkin uudelleen butoa, Anzu Furukawan ja Masaki Iwanan opetuksia ja kirjoituksia. Minulla oli jo aavistus tiestä, jota pitkin lähteä kulkemaan. Haparoin sitä kohti. Tein ja kokeilin itse. Tanssin – pitkästä aikaa itseäni tutkien ja kuunnellen. Vaihe oli kuitenkin rankka. Oli vaikeaa myöntää itselleen, ettei tiedä eikä osaa – ei edes tiedä, mitä tanssi on. Pirkko Koistisen mukaan osaamattomuuden ja epävarmuuden kokemuksen tunnistaminen ja myöntäminen on opettajille usein tuskallista, koska opettajan ammatissa pitää nimenomaan osata, usein toistenkin puolesta. Kuitenkin tällaisen osaamattomuuden tilanteen tiedostaminen on pitkä askel kasvamisessa kohti tietoista pohdintaa, reflektiota. (Koistinen 1993<\/span>, 152.)<\/p>\n\n\n\n Osaamattomuuteni tiedostaen (vähitellen myöntäenkin, edelleen haparoiden) löysin tanssin itsessäni, omasta kehostani, kehollisena kokemuksena. En pohtinut tietoisesti vaan antauduin kokemaan kehoni liikettä, pyrkien tyhjentymään niin, ”että todellisuus voi astua sisään” (Koski 1990<\/span>, 110). Tässä tyhjentymisessä auttoivat erityisesti Ervi Sirénin bioenergetiikkaan perustuvat harjoitteet.<\/p>\n\n\n\n Nyt jälkikäteen ymmärrän tanssia etsiessäni etsineeni samalla itseäni. Olen kehona maailmassa; siis etsin itseäni kehoni kautta. Tapio Kosken mukaan kehon harjoitusten kautta on mahdollista vaikuttaa mieleen ja päinvastoin; ihmisen toiminta on samalla kertaa sekä kehon että mielen kokemaa. Ihmisen keho on viisas ja opettaa häntä, jos siihen annetaan mahdollisuus. Keho on kokemuksellisuutena avoin mielen ja tietoisuuden suhteen ja tarjoaa kanavan todellisuuden astua sisään. (Koski 1990<\/span>, 85–86, 103.)<\/p>\n\n\n\n Ervi Sirénin tunneilla tutkimme omaa liikettämme, kehouduimme. Jokin harjoitus saattoi alkaa esimerkiksi yhdestä kehonosasta, ja liikkeen annettiin virrata vapaasti muualle kehoon. Olkapäästä alkanut liike saattoi lopulta saada koko kehon liikkumaan ”itsekseen”. Palasimme siis kehon tiedon äärelle. Kutsuin tätä palaamista myöhemmin vapautumiseksi pään ohjauksesta, tyhjentymiseksi, palaamiseksi veistämättömän puun tilaan sekä joeksi tulemisen taidoksi. Kehon tiedon äärelle palaamisesta tuli, sitä lisää tutkittuani, olennainen osa omaa opetustani. Päiväkirjoissa näkyy kehoutumisen riemu ja sitä kautta myös mielen vapautuminen.<\/p>\n\n\n\n Löytyi selkä! – – Tein paljon ja railakkaita yläselkäasioita alkutunnista. Sieltä tuntui jotain löytyvän. Sitten tehtiin E:n polven takia lonkan ulkoja sisäkiertoja istuen. Kun nousin ylös, huomasin, että lonkat olivat vapaat, jalat auki ja alaselkä liikkuva. Koko selkä liikkui kuin mato.<\/p>\n<\/blockquote>\n\n\n\n Selkä on tallella! Luikeroin pystyasennossa. Kulkee, kulkee! Lopputunnista poikki lattian ryömintää. Luikeroin edelleen. Eläimellinen olo. Nautiskelen, enkä malta lopettaa. – – Polviin koskee, täytyy ryhtyä kierimään. Sekin on pehmeää.<\/p>\n<\/blockquote>\n\n\n\n Koin kehon tiedon äärelle palaamisen myös mieltä vapauttavana. Kokemus omasta kehostahan vaikuttaa myös suhtautumiseen muihin asioihin, elämään, ihmisiin, tanssiin. Kun mieli vapautui, suhtautumiseni itseenikin muuttui. Osaamattomuuden ja epävarmuuden kokemus alkoi loitontua.<\/p>\n\n\n\n Lopuksi painonsiirtoa (askellusta) jalalta toiselle. Päätän jättää selän ja olla vain jalkoja. Rennot pötkylät lonkista alaspäin ja isot lättäjalat. Jatkettiin kauan. – – Yhtäkkiä yläselkä (koko ylävartalo) lähti tekemään pientä liikettä, jonkinlaista afro-vibraa. Hämmästyin ja ”katsoin” (=tunnustelin) sitä hetken kuin ulkoapäin. Sitten vain annoin tapahtua. Välillä liike siirtyi alaspäin, lantioon asti. Minä en tehnyt mitään. Koko selkä oli vapaa ja liikkui itsekseen.<\/p>\n<\/blockquote>\n\n\n\n Selkä liikkuu (edelleen). Joinakin päivinä tavoitan selän täydellisen rentouden, vapaan liikkeen, hengityksen -kaikki kulkee. Toisina päivinä on takkuisempaa. Tiedän kuitenkin, että silloinkaan en ole menettänyt kaikkea: siellä se on -ja palaa ehkä huomenna. En yritä väkisin, vaan annan tapahtua. Ja nautin. Saan tehdä töitä itseni kanssa, itseäni kuunnellen. Tähän minulla ei ole ollut mahdollisuutta (aikaa, voimia) moniin vuosiin. Olen vapaa tekemään -silloin myös vastuu on minulla itselläni.<\/p>\n<\/blockquote>\n\n\n\n Pääsin tekemään töitä itseni kanssa, kehoani kuunnellen. Vapauduin suorittamisen pakosta, väkisin tekemisestä. Ymmärsin, että se, mikä kehossani jo on, ei katoa, vaikka se ei aina tulisikaan esille. Oivalsin vapauden ja sen mukanaan tuoman vastuun: kukaan muu ei voi kehoutua puolestani.<\/p>\n\n\n\n Syyskauden loppupuolen päiväkirjoissa ilmenee innostunut suhtautuminen tanssiin ja opettamiseen. Muutos syyskauden alun päiväkirjojen pettymykseen ja ahdistukseen on hämmästyttävän suuri – ja nopea. Olin päässyt ”aaltojen yli”.<\/p>\n\n\n\n Mitä on tanssi?<\/p>\n\n\n\n Tämän syksyn aikana käsitykseni tanssista on selventynyt. Näen ikään kuin kauempaa, siis kokonaisuuden. Metsän puilta. Samalla käsitys on yksinkertaistunut, ylimääräiset roinat ovat karisseet pois.<\/p>\n\n\n\n On monta tietä. Tärkeintä on niitä teitä pitkin edetä sellaiseen tilaan, jossa on yhtä tanssin kanssa. Jossa minä ja tanssi olemme yksi kokonaisuus. Tuntiharjoitukset yms. ovat osa näitä teitä; eivät tärkeitä sinällään vaan tien osina. – – Tanssi on jollain tavalla paljon enemmän nykyään. Oikeastaan siinä, miten tanssin, kiteytyy koko maailmanfilosofiani. Miten tanssin, sellainen olen.<\/p>\n\n\n\n Olen huomannut, että ruumiissani on paljon ”tietoa”. Sille on annettava mahdollisuus ja vapaus tulla ulos. Sitä on tanssi.<\/p>\n<\/blockquote>\n\n\n\n Löydettyäni tanssin itsestäni aloinkin jo tuntea jonkinlaista intoa opettaa, kokeilla ja opiskella löytämääni lisää. Oivalsin, että tanssin löytämiseen on olemassa monia teitä. Minun tehtäväni opettajana olisikin ohjata <\/b>tanssioppilaita löytämään omiaan. Ei siis tyrkyttää heille omia valmiita ajatuksiani ja käsityksiäni. Olen Parviaisen kanssa samaa mieltä:<\/p>\n\n\n\n Kaikki mitä teemme, vaikuttaa koko olemiseemme. Tulemme siksi, mitä teemme. Silloin, kun ihminen asettaa projektin suhteessa tanssiin, hän joutuu kysymään, mikä on tanssin merkitys, mikä on tanssin suhde omaan itseen ja elämään. – – Ihminen ei voi toteuttaa kaikkia mahdollisuuksiaan, vaan hänen on valittava. Valinta on viime kädessä kiinni yksilön ajan rajallisuudesta.<\/p>\n(Parviainen 1994<\/span>, 50.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n Parviaisen mukaan tietäminen ei ole jokin ulkopuolella oleva asia, opinkappale tai liikkeistö, jonka voisi hankkia ja jota käyttää tai hallita ulkoapäin, vaan se on asioiden läpielämistä ja ymmärtämistä kehollisesti. Kehollinen tieto ei kuitenkaan aina käsitteellisty subjektille itselleen, vaan tiedämme aina enemmän kuin pystymme käsitteellistämään. (Parviainen 1997<\/span>, 148.) Löydettyäni kehollista tietoa pohdin, miten etenisin opettajuutta kohti. Miten voisin ohjata oppilaitani löytämään oman tanssinsa?<\/p>\n\n\n\n Ensimmäisen opiskelusyksyn päiväkirjojen lukeminen yllättää: noinko reippaasti etenin kohti omaa tanssiani ja tanssin merkityksen ymmärtämistä? Muistelen tuona ensimmäisenä syksynä olleeni repaleinen ja hämmennyksen syövereissä. Etsin itseäni etsimällä tanssia. Luentosarjat ja kurssit koin kovin lyhyiksi. Olisin halunnut tutkia kaikkea <\/b>ytimeen asti. Olinkohan hankala opiskelija? En muista, ehkä. Ainakin olin monesti eri mieltä, itsenikin kanssa.<\/p>\n\n\n\n Sitten alkoi opetusharjoittelu työparityöskentelynä. Se muutti kaiken. Opetusharjoittelulla ei ollutkaan niitä ahdistavia raameja, vaan meillä oli mahdollisuus kokeilla, etsiä ja tutkia. Olimme työparini Anniina Aunolan kanssa opetustilanteessa kuin Tiku ja Taku: toinen aloitti lauseen ja toinen lopetti. Yhteisenä tutkimuskohteenamme oli improvisaatioon perustuva opetusprosessi Sibelius-lukiossa ja Albertin kuurojen koulussa. Suunnitelmamme saattoivat muuttua opetustilanteessa ”lennossa”, kun havaitsimme, että tilanne ikään kuin vetää johonkin tiettyyn suuntaan. Yhteistyömme sai meidät oivaltamaan toisenlaisen opetuksen mahdollisuuden. Koska oivalsimme, että opetus-oppimistilanteella on oma, luonnollinen rytminsä, oivalsimme myös, että opettajan tärkein tehtävä on avautua <\/b>tälle tapahtumalle ja sitten toimia ja kulkea kokemansa, näkemänsä ja aistimansa mukaan. Ei niinkään omien suunnitelmiensa. Tämä kokemus ja yhteistyö oikeastaan pelasti koko opettajuuteni – ja pelastaa edelleenkin. Olen yhä edelleen, kaikkien vuosien jälkeen, innoissani opettamisesta. Opetus-oppimistapahtuman maaginen maailma vie mukanaan yhä uudelleen. Opetusharjoittelu ja harjoittelijan rooli ”jäi päälle”: voin kokeilla, tutkia, erehtyä, oivaltaa, muuttaa suuntaa. Voin tehdä tätä kaikkea yhdessä oppilaiden kanssa, opetustilanteessa. Ja voin johdattaa myös tanssipedagogiikkaa opiskelevia oppilaitani tätä maagista maailmaa kohti. Voin johdattaa, houkutella, tyrkkiä ja ärsyttää – mutta todennäköisesti (ja onneksi!) hekin löytävät omat tiensä. Olen samaa mieltä Herrigelin kanssa: oppilaan on noustava opettajansa olkapäille (Herrigel 1978<\/span>, 25). Opettajan on myös tehtävä vähitellen itseään tarpeettomaksi. Yhteinen kokemuksemme loi Anniinalle ja minulle pysyvän tikuuden ja takuuden. Läheisyys ja yhteistyö säilyvät edelleen, vaikka maantieteellistä välimatkaa olisikin. Myös Anniina koki työpariharjoittelun merkityksellisenä. Hän kirjoitti:<\/p>\n\n\n\n Silloin kuitenkin tapahtui jotain sellaista mikä on vaikuttanut vahvasti meihin molempiin. Työn suunnittelu yhdessä ja työparina työskentely on meille molemmille edelleen tärkeää sillä tuolloin Siban salissa tapahtui jotain niin mieleenpainuvaa, että sen muiston varassa nytkin toivomme voivamme jatkaa toisen lausetta siitä mihin toinen jäi.<\/em><\/p>\n(Aunola 14.10.2015<\/span>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n Ehkä toisenlaisen, uudenlaisen, opettajuuden oivallus syntyi kohtalaisen nopeasti siitä syystä, että sekä Anniinalla että minulla oli pohjana aiempi opettajuus. Työparityöskentelymme myötä kasvoimme ikään kuin rutiiniasiantuntijoista dynaamisiksi asiantuntijoiksi. Rutiiniasiantuntija on kehittänyt hyvät rutiinit, joilla pystyy ratkaisemaan nopeasti ja täsmällisesti tuttuja ongelmia. Asiantuntijuus perustuu tällöin hankitun tietämyksen ja taitojen soveltamiseen. Uusissa tilanteissa rutiiniasiantuntija joutuu kuitenkin helposti vaikeuksiin. Dynaaminen asiantuntijuus taas mahdollistaa tarkoituksenmukaisen toiminnan uusissakin tilanteissa. Dynaamisilla asiantuntijoilla ”näyttää olevan tarve jatkuvasti hakeutua <\/i>uusien ja haasteellisten ongelmien äärelle”. (Hakkarainen, Lonka & Lipponen 2000<\/span>, 79–80.) Tällainen hakeutumisen tarve taisi käynnistyä meille molemmille Siban salissa – ja jatkuu edelleen…<\/p>\n\n\n\n Työparityöskentelyn koukkuun jäin pysyvästi ja olen sitä aina mahdollisuuksien mukaan pyrkinyt toteuttamaan ja kehittämään edelleen. Opettajatyöparin yhteisessä opetustilanteessa opettajien ajatteluprosessit tulevat näkyviksi, ja opiskelijat pystyvät näin havaitsemaan, miten opettajat johonkin tiettyyn lopputulokseen tai päätelmään päätyvät. Parityöskentelyssä voidaan toista myös käyttää ikään kuin omien ajatusten testaamisen välineenä. Jos työpari vahvistaa ajatustani, pääsemme yhdessä etenemään asiassa syvemmälle. Voimme myös yhdessä oivaltaa uuden suunnan. Työparin erilaiset tiedot ja taidot voivat tällöin olla prosessin rikkautena ja eteenpäin vievänä voimana.<\/p>\n\n\n\n Työparityöskentelyä käytän opetusmenetelmänä kaiken ikäisten ryhmissä, lapsista yliopisto-opiskelijoihin. Opiskeluajoista lähtien olen kokenut sen arvokkaaksi menetelmäksi tanssinopetuksessa:<\/p>\n\n\n\n Kun liikkuu yksin, on tietoisempi itsestään -mahdollisesti myös ympäristöstään. Silloin on vaikeampi luovuttaa (ainakin aluksi, luovuttamista ”opeteltaessa”). Silloin liikkuja on MINÄ. Hän tuottaa helposti pinnallista liikettä ja käyttää totuttuja energia- ja liikkumistapoja. Siis sellaista, mikä on tiedossa, mitä on ennen tehnyt ja mistä on ”kuva”. Pari- ja ryhmäharjoituksissa on luotettava, antauduttava, luovutettava. Jos näin ei tapahdu, ei harjoituskaan suju. Yksin voi ”huijata”, huomaamattaankin.<\/p>\n(Päiväämätön teksti päiväkirjassa 1998.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n Lähdin opiskeluni aikana kehittelemään opetusmenetelmää oman tanssin löytämiseksi. Tutkimusprosessi kulki nimellä ”luottamuksen kautta luovuttamiseen”. Luovuttamisella tarkoitin sekä antautumista kehon omalle kokemukselle että antautumista toisen henkilön liikuteltavaksi ja impulsseille.<\/p>\n\n\n\n Parviainen on kirjoittanut ikään kuin tiivistelmän opiskelun aikaisesta matkastani kohti tanssia ja tanssin opettamista:<\/p>\n\n\n\n Tanssin opettaminen eli kehollisen tiedon välittäminen vaatii erilaisia opettamisen metodeja kulloisenkin tilanteen ja oppilaiden valmiuksien mukaan. Metodien valinnat ovat siis ajattelun asia. Ei ole olemassa systeemiä, jota noudattamalla voitaisiin tuottaa tanssijoita ja välittää tanssitietoa. Taiteilijan koulutus on aina käsityötä, dialoginen suhde oppilaan ja opettajan välillä. Täten myös tanssin opettaminen on eräänlainen taiteen laji. Opettaja valitsee sopivan metodin sen mukaan, mitä hän toivoo oppilaitten oivaltavan. Itse asiassa opettajan ensimmäinen kysymys on aina, voiko tanssia opettaa, jos tanssia voi opettaa, miten sitä voi opettaa, mitä tanssista voi opettaa. Ilmeisesti opettajan ensisijainen tehtävä on suunnata, rohkaista ja herätellä tanssia opiskelevia, pikemminkin kuin asettua määrätietoiseksi pedagogiksi, joka tietää mitä tanssi on ja miten sitä on opetettava.<\/p>\n(Parviainen 1997<\/span>, 146.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n Tanssia etsiessäni koin oman kehoni kautta sen, mitä myöhemmin tanssiksi ymmärsin ja minkä äärelle ja mitä kohti vielä myöhemmin tanssin ja tanssipedagogiikan opiskelijoita halusin ohjata, ohjasin ja edelleen ohjaan. Opettajan hiljainen tieto, jota opetustilanteessa käytän ja käytetään, ei välttämättä kielellisty koskaan – eikä sen tarvitsekaan kielellistyä. Silti tuo tieto kehittyy ja muuttuu. Ohjaanko siis erilaisen luovuttamisen ja luottamisen äärelle kuin aiemmin, opiskeluni aikana? Todennäköisesti. Tämän ymmärrän vasta nyt, päiväkirjoja lukiessani.<\/p>\n\n\n\n If the ”I” is raising hell, you can’t hear the voice of your body, the voice of the core of the earth and the voice of the moon.<\/p>\n(Furukawa 1987<\/span>, 20.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n Seuraavaksi teen harppauksen kevätlukukauteen 1998: tanssi- ja teatteripedagogiikan opiskelijoiden yhteiseen monitaideproduktioon Rannalla<\/i>, ohjaajana Ville Sandqvist. Esitys valmistui koko ryhmämme yhteistyönä, ja se esitettiin Teatterikorkeakoulun musiikkiteatterin tiloissa Pursimiehenkadulla. Musiikillinen ohjaus oli Antti Riikosen ja visualisointi Annikki Luukelan. Roolihenkilöni Tuuve yritti kaikin keinoin esittää reipasta – kunnes repesi. Näin kaukaa katsoen ei ole vaikea ymmärtää, miksi tuossa tilanteessa juuri Tuuve pyrki kauttani esiin. Tuuven esiin työstämisessä käytin apuna aiempia buto-opintojani ja ‑kokemuksiani yhteistyöstä Anzu Furukawan ja Masaki Iwanan kanssa. Teatteripedagogiikan opiskelijat ohjasivat meitä tanssijoita. Mari Martin ohjasi minua yhteisten butopohdintojemme pohjalta:<\/p>\n\n\n\n ”Seiso paikoillasi ja avaa suuta ammolleen. Kävele sitten näyttämön puolikas ympäri ja palaa avaamaan suuta.” Loistoidea (kenen?), josta lähti esiintyjän ja ohjaajan yhteistyömme.<\/p>\n<\/blockquote>\n\n\n\n Ote on Mari Martinin päiväkirjasta vuodelta 1988. Tuo ote sisältyi lahjaan, jonka sain Marilta On the Rocks <\/i>-esitystemme jälkeen Vuosaaren Villa Lill Kallvikissa 7.8.2015. Yhteistyömme Tuuven parissa oli merkityksellistä; muistamme edelleen Tuuven nimenkin.<\/p>\n\n\n\n Rannalla<\/i>-produktion ja Tuuven myötä (ja noilla ohjauslauseilla) käynnistyi pitkä yhteistyömme Marin kanssa. Yhteistyö on jatkunut ja jatkuu edelleen.<\/p>\n\n\n\n Vuorovaikutus ryhmämme tanssi- ja teatteripedagogiikan opiskelijoiden välillä oli muistini mukaan hyvin luonnollista. Olimme alusta saakka yksi ryhmä: kahdeksan opiskelijaa. Meillä oli paljon yhteisiä opintoja sekä pari- ja ryhmätehtäviä ”sekapareina”. Teatteri rikasti tanssia ja tanssi teatteria. En ole kirjoittanut vuorovaikutuksestamme päiväkirjoihini – ehkä juuri siksi, että se tuntui niin luonnolliselta.<\/p>\n\n\n\n I don’t mind waiting for a long time until your body gives you the true answer.<\/p>\n(Furukawa 1987<\/span>, 100.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n Pedan laitos oli pieni, opiskelijaryhmämme oli pieni. Oli turvallista. Oli mahdollisuus olla ”pihalla”, hämmentynyt, raivoissaan (kaikkea tuota olimmekin). Meillä oli myös mahdollisuus olla eri mieltä, olla jotakin mieltä. Olin opiskellessani sitä mieltä, että meitä olisi pitänyt ohjata enemmän. Ohjata kysellen, keskustellen, arvostaen (meillä opiskelijoilla oli kokemusta, tietoa, taitoa). Jokainen tietää jostain asiasta enemmän kuin toiset – kenelläkään ei ole kaikkea tietoa, ei edes opettajalla (Hakkarainen, Lonka & Lipponen 2000<\/span>, 157).<\/p>\n\n\n\n Ensimmäisen lukukauden alusta muistan jonkinlaisen pirstaleisuuden ja keskeneräisyyden kokemuksen. Oliko Peda kenties käynnistynyt kiireellä, hiukan keskeneräisenä? Toiminta muotoutui vasta käytännössä? Meidät kuitenkin ohjattiin tutkimaan. Meillä oli mahdollisuus etsiä, erehtyä, löytää ja oivaltaa. Hankkia eväitä opettajuutta varten. Mitä todennäköisimmin en olisi enää alalla ilman Pedaa…<\/p>\n\n\n\n Näin kaukaa katsoen opettajamme toimivat viisaasti esimerkiksi opetusharjoittelun suhteen. Meille annettiin vapaus ja mahdollisuus toimia omalla tavallamme. Meillä oli sellainen into kokeilla ja edetä omaan suuntaamme, että olisimme saattaneet kokea opettajien taholta tulevan ohjauksen pyrkimyksenä asettaa meidät niihin ahdistaviin raameihin. Saimme vahvistusta löytämällemme suunnalle, kun näimme oppilaittemme innostuneina etsivän omaa liikettään ja löytävän oman tanssinsa. Saimme vahvistusta oppilaiden palautteista. Opettajamme hyväksyivät kokeilumme ja etsintämme. Sain vahvistusta opettajiltani tehdessäni opinnäytetyötäni. Olin löytänyt oman tieni.<\/p>\n\n\n\n Päiväkirjoihini olen valinnut asioita, jotka koin juuri sillä hetkellä tärkeiksi. Olen siis kirjoittaessani ammentanut koetusta asioita ja tapahtumia käsiteltävikseni. Olen tavallaan pelkistänyt kokemukseni yksiköiksi, jotka ovat riittävän yksinkertaisia kerralla käsiteltäviksi ja käsitettäviksi. Päiväkirjoihin kirjoittamani asiat ovat siis ”yksi asia kerrallaan” -tulkinta maailmasta, jossa asiat tapahtuivat ”kaikki yhtä aikaa”. Siitä syystä tapahtumat ja kokemukset näyttäytyvät selkeinä ja kronologisina, vaikka ne eivät välttämättä sellaisia olleetkaan.<\/p>\n\n\n\n Käsitykseni tanssista ja tanssin opetus-oppimisprosessista muuttui vähitellen opintojeni aikana. Ymmärsin, että kaikki on jatkuvassa muutoksen tilassa, myös opettaja, oppilas, opetus-oppimistilanne, tanssi. Opin ymmärtämään, että tanssi ja tanssinopetus on paljon laajempi käsite kuin jonkin tietyn tanssitekniikan hallitseminen ja opettaminen. Muutosprosessi on jatkunut ja jatkuu edelleen. Juuri siitä syystä koen opetustyön mielekkääksi ja jaksan opettaa. Opinnäytetyössäni kirjoitan:<\/p>\n\n\n\n Kun ohjaaja ja ohjattava menevät yhdessä tutkimuksen maailmaan, ei ohjaaja ole malli tai antaja vaan tutkimuskumppani. Tällöin ohjaaja ei uuvu antajan rooliinsa vaan toimii myös aktiivisena tutkijana. – – Ohjaajan tavoitteena on saada oppilaissa aikaan jokin tietty muutos. Hänen oman työnsä onnistuminen näkyy oppilaitten prosessissa. Ohjaajan oma prosessi tulee ikään kuin oppilaitten kautta esiin: miten muutoksen toteutuminen onnistuu.<\/p>\n(Ahjo 2000<\/span>, 66–67.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n Pedan aikaisia päiväkirjojani lukiessani ja dialogissa niiden kanssa pääsin sisään päiväkirjojen maailmaan: omaan historiaani, kokemuksiini, tunteisiini, oivalluksiini. Elin uudelleen matkani kohti opettajuutta. Tämänkin kirjoitusprosessin mieli on juuri siinä: ymmärrän itseäni opettajana enemmän. Ymmärrän esimerkiksi, miksi työparityöskentely on minulle edelleen niin kovin tärkeää ja mielekästä (sehän pelasti minut!) ja miksi sitä yritän aina oppilailleni ja pedagogiopiskelijoillenikin ”myydä” (jotta hekin pelastuisivat!). Oivalsin, mitkä seikat saattoivat olla negatiivisten kokemusteni taustalla. Ymmärrän, miksi yhä uudelleen hakeudun uusien ja haasteellisten ongelmien äärelle. Ja mikä tärkeintä, oivallan, että opettajuus on alati elävää enkä ole koskaan ”valmis”. Olen aina matkalla. Juuri se tekee tästä työstä mielekkään.<\/p>\n\n\n\n Kaikki päättyy, mutta se mitä sinulle kirjoitan, jatkuu. Mikä on hyvä, oikein hyvä. Parasta ei kuitenkaan ole kirjoitettu. Paras on rivien välissä.<\/p>\n(Lispector 2000<\/span>, 107.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n Ahjo, Pirkko. 2000. Luottamuksen kautta luovuttamiseen – taiteellispedagoginen prosessi tanssinopiskelijan oman liikkeen löytämiseksi. <\/i>Opinnäytetyö. Tanssi- ja teatteripedagogiikan laitos. Teatterikorkeakoulu.<\/i><\/p>\n\n\n\n Ahjo, Pirkko. 1987. Suomen taidetanssin opettajien ja ohjaajien täydennyskoulutuksesta. <\/i>Kasvatustieteen harjoitusaine humanististen tieteiden kandidaatin tutkintoa varten. Helsingin yliopisto.<\/p>\n\n\n\n Furukawa, Anzu. 1987. Adventures of Becoming a River<\/i>. Käsikirjoitus.<\/p>\n\n\n\n Ahjo, Pirkko. Päiväkirjat vuosilta 1997–1998.<\/p>\n\n\n\n Aunola, Anniina. Sähköposti 14.10.2015.<\/p>\n\n\n\n Martin, Mari. Kiitosteksti esityksen jälkeen Villa Lill Kallvikissa 7.8.2015.<\/p>\n\n\n\n Hakkarainen, Kai, Lonka, Kirsti & Lipponen, Lasse. 2000. Tutkiva oppiminen – älykkään toiminnan rajat ja niiden ylittäminen<\/i>. Porvoo: Wsoy.<\/p>\n\n\n\n Herrigel, Eugen. 1978. Zen ja jousella ampumisen taito<\/i>. Helsinki: Otava.<\/p>\n\n\n\n Koistinen, Pirkko. 1993. ”Mikä saa opettajan reflektoimaan?” Teoksessa Sinikka Ojanen (toim.). Tutkiva opettaja. Opetus 21. vuosisadan ammattina<\/i>. Oppimateriaaleja 21. Helsinki: Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus.<\/p>\n\n\n\n Koski, Tapio. 1990. ”Liikunta ja perenniaalinen filosofia.” Teoksessa Juha Varto (toim.). Liikunnan filosofia: eri tarkastelukulmia. <\/i>Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistosta XIII. Tampere: Tampereen yliopisto.<\/p>\n\n\n\n Lispector, Clarice. 2000. Água viva – ajatuksen takana<\/i>. Suom. Tarja Härkönen. Helsinki: Ai-ai. Alkuperäisteos 1973.<\/p>\n\n\n\n Parviainen, Jaana. 1994. Tanssi ihmisen eksistenssissä: Filosofinen tutkielma tanssista. <\/i>Tampere: Tampereen yliopisto.<\/p>\n\n\n\n Parviainen, Jaana. 1997. ”Taito, kehomuisti ja kehollinen tieto.” Teoksessa Aino Sarje (toim.). Näkökulmia tanssinopettamiseen. <\/i>Tanssintutkimuksen vuosikirja 1997. Opetusministeriö, kulttuuriosasto. Turun taiteen ja viestinnän laitos.<\/p>\n","protected":false},"excerpt":{"rendered":" Kun Teatterikorkeakoulun tanssi- ja teatteripedagogiikan laitos vihdoin vuonna 1997 perustettiin, p\u00e4\u00e4tin pyrki\u00e4 sinne opiskelijaksi. Olin […]<\/p>\n","protected":false},"author":2,"featured_media":0,"comment_status":"closed","ping_status":"closed","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"_acf_changed":false,"footnotes":""},"categories":[3,16],"tags":[],"class_list":["post-28","post","type-post","status-publish","format-standard","hentry","category-osa-ii","category-ii-d"],"acf":[],"_links":{"self":[{"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssi-yliopistossa\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/28","targetHints":{"allow":["GET"]}}],"collection":[{"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssi-yliopistossa\/wp-json\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssi-yliopistossa\/wp-json\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssi-yliopistossa\/wp-json\/wp\/v2\/users\/2"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssi-yliopistossa\/wp-json\/wp\/v2\/comments?post=28"}],"version-history":[{"count":12,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssi-yliopistossa\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/28\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":1328,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssi-yliopistossa\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/28\/revisions\/1328"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssi-yliopistossa\/wp-json\/wp\/v2\/media?parent=28"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssi-yliopistossa\/wp-json\/wp\/v2\/categories?post=28"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssi-yliopistossa\/wp-json\/wp\/v2\/tags?post=28"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}\n
Ensimmäisen lukukauden ensimmäinen päiväkirjamerkintä: pettymys<\/h2>\n\n\n\n
\n
17.9.1997<\/h3>\n\n\n\n
\n
Toinen päiväkirjamerkintä: kysymys<\/h2>\n\n\n\n
\n
18.9.1997<\/h3>\n\n\n\n
Kolmas päiväkirjamerkintä: matkalla<\/h2>\n\n\n\n
\n
21.9.1997<\/h3>\n\n\n\n
Päiväkirjamerkintöjä Ervi Sirénin tuntien jälkeen: löytämistä<\/h2>\n\n\n\n
\n
22.10.1997<\/h3>\n\n\n\n
\n
24.10.1997<\/h3>\n\n\n\n
\n
3.11.1997<\/h3>\n\n\n\n
\n
22.11.1997<\/h3>\n\n\n\n
Päiväkirjasta syyslukukauden loppupuolella: ”aaltojen yli”<\/h2>\n\n\n\n
\n
8.12.1997<\/h3>\n\n\n\n
\n
Opetusharjoittelu<\/h2>\n\n\n\n
\n
Työparityöskentely<\/h2>\n\n\n\n
\n
\n
\n
Vuorovaikutusta tanssi- ja teatteripedagogiikan välillä<\/h2>\n\n\n\n
\n
Muistelua, pohdintaa<\/h2>\n\n\n\n
\n
Aina matkalla<\/h2>\n\n\n\n
\n
\n
Lähteet<\/h2>\n\n\n\n
Julkaisemattomat lähteet<\/h3>\n\n\n\n
Muut lähteet<\/h3>\n\n\n\n
Kirjallisuus<\/h3>\n\n\n\n