{"id":33,"date":"2017-04-21T09:25:04","date_gmt":"2017-04-21T06:25:04","guid":{"rendered":"http:\/\/nivel.teak.fi\/tanssi-yliopistossa\/?p=33"},"modified":"2026-01-23T15:32:33","modified_gmt":"2026-01-23T13:32:33","slug":"tanja-eloranta-teatterin-ja-tanssin-rajalla","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssi-yliopistossa\/tanja-eloranta-teatterin-ja-tanssin-rajalla\/","title":{"rendered":"Teatterin ja tanssin rajalla"},"content":{"rendered":"

Koetko juuri nyt tanssivasi vai näytteleväsi? Päädyn nykyään usein kysymään tätä työtovereiltani. Olen työskentelyssäni kohdassa, jossa sijaitsee mahdollinen teatterin ja tanssin välinen raja. Tämä jonkinlainen rajapinta ihmetyttää minua, ja työni liikkuu sen molemmin puolin. Eräs työkaverini vastaa kysymykseeni: ”Tein oikeastaan molempia yhtä aikaa.” Hänelle tätä rajaa ei ehkä ole olemassakaan. Kun itse työskentelen tällä rajalla, huomaan, että mieleni on rakentanut selkeän eron tanssimisen ja näyttelemisen välille. Miksiköhän näin on? En odota, että ihmettelyni kiinnostaa juuri ketään muuta, mutta minulle ja työlleni fyysisen teatterin ja tanssin parissa sillä on merkitystä. Kysymys herättää uteliaisuuteni, ja huomaan innostukseni työn tekemistä kohtaan kasvavan. Projekti tai työ, jonka parissa toimin, tuntuu paljon kiinnostavammalta, jos mukana kulkee kysymys.<\/p>\n\n\n\n

Opiskelu tanssi- ja teatteripedagogiikan laitoksella on rakentanut minulle ajattelutavan, joka synnyttää kysymyksiä. Päähäni pälkähtää aina vain uusia ihmettelyn aiheita, jotka liittyvät työhöni tanssi- ja teatteritaiteiden sekatyöläisenä, kuten millaisessa tilassa esiintyjän tulisi olla. Voinko esiintyjänä yhdistää teknisesti hallitun tekemisen ja erilaisiin henkisiin tiloihin heittäytymisen? Milloin muutun pedagogista koreografiksi tai ohjaajaksi, vai muutunko? Millaisia tekniikoita käytän? Ilman omaa tekemistä ja ajattelua, jatkuvasti reflektoivaa ja pohtivaa opintopolkua en varmaankaan kyselisi ja miettisi näin paljon. Opintoni ovat mahdollistaneet tutkivan oppimisen, joka ei todellakaan päättynyt tutkintotodistuksen saamiseen.<\/p>\n\n\n\n

Tätä artikkelia suunnitellessani kaivoin esiin opiskeluaikaisia kirjoituksiani. Niitä löytyi paljon. Lähes jokaisesta kurssista kirjoitettiin päiväkirjaa, reflektiopaperia, esseetä, tutkielmaa tai muunlaista opetukseen liittyvää pohdintaa. Vaikka kaikki tämä tuntui usein työläältä ja hankalaltakin, muotoili Teatterikorkeakoulu minusta kyseenalaistavan ja työni ilmiöistä kiinnostuneen ihmisen. Toki hetki, jolloin aloitin opinnot, oli omassa elämänkaaressani juuri otollinen opiskelulle. Laitoksen opettajat olivat ilmiselvästi myös onnistuneet opiskelijavalinnoissa, sillä sain paljon tukea kurssikavereiltani, jotka samalla toimivat vertaispedagogeina. Näin jälkikäteen voinkin tarkastella sitä, kuinka paljon opetus ja opetusohjelman rakenne ovat onnistuneet vaikuttamaan asenteisiin ja ajatusmalleihin. Esimerkiksi tanssipedagogiikan ohjelman erilaiset somaattisten menetelmien kurssit saavat minut edelleen pysähtymään päivittäin ja kuuntelemaan itseäni, ja tuskin opetustuntini ja koreografiset työkaluni ovat säilyneet vailla somaattisuutta.<\/p>\n\n\n\n

Kysymys teatterin ja tanssin rajasta on jostain syystä tullut oleelliseksi työssäni juuri nyt, vaikka huomaan sivunneeni ajatusta jo opiskeluaikoina. Nyt sanoisin tutkivani rajaa, koska saan olla juuri siinä, tämän rajan äärellä taiteeni kanssa. Kuinka sitten päädyin tähän ja mitä tekemistä opinnoillani tanssi- ja teatteripedagogiikan laitoksella on aiheen kanssa? Minut otettiin opiskelijaksi vuonna 2003 ”tanssipedan” puolelle. Aiemmin olin kuitenkin opiskellut myös näyttelijäntyötä Teatterikorkeakoulun täydennyskoulutuskeskuksen ja Suomen Näyttelijäliiton järjestämillä kursseilla ja toiminut näyttelijäharjoittelijana. Tämän tiedon pohjalta professori Eeva Anttila neuvoi minua täydentämään opintojani, jotta saatoin ottaa teatteriopettajan opinnot sivuaineekseni. Olin yllättynyt ja iloinen tästä mahdollisuudesta, mutta myös hämmentynyt kannustuksesta, jota sain osakseni yhdistääkseni nämä kaksi osa-aluetta itselleni yhdeksi ammatiksi. Tämä ei ollut mitenkään itsestään selvää, ainakaan omien kokemusteni pohjalta. Olin usein joutunut erottelemaan tanssin ja teatterin erillisiin lokeroihin. Harrastekentällä tuli valita jompikumpi, Turun taideakatemiassa tanssiteoksiin ei sopinut lisätä teatteria. Myös tuottajille, kriitikoille ja apurahalautakunnille oli tärkeää tietää, mitä taiteenlajia teos edusti.<\/p>\n\n\n\n

Teatteritaiteelle on vakiintunut melko vahva asema kulttuurissamme ehkä osittain kunnallisten teatteritalojen ja vakiintuneiden instituutioiden takia. Tanssitaiteen asema vaikuttaa olevan huomattavasti huterammalla pohjalla, kuten nykyinen tarve kampanjointiin tanssin talon puolesta on osoittanut. Näin ymmärrän osittain myös monien tanssitaiteilijoiden pelon etenkin nykytanssitaiteen puolesta. Täysin työllistyneitä tanssijoita maassamme on harvassa. Erityisesti pienten ryhmien tulevaisuus, toiminnan epävarmuus ja rahan puute jaksavat huolestuttaa kentällä toimijoita.<\/p>\n\n\n\n

Poikkeuksia, joissa tanssijuuteni on kohdannut teatterin varhaisella urallani, ovat olleet tanssiminen ja näytteleminen Marjo Kuuselan koreografioimassa ja ohjaamassa näytelmässä Hyrrä <\/i>(1992, Porin Teatteri) sekä Jouko Turkan ohjauksessa esiintyminen näytelmässä Täysin tyydytetty nainen <\/i>(1997, Porin Teatteri). Hyrrässä <\/i>se, että mukana oli näyttelijöitä ja tanssijoita tasavahvoissa rooleissa ja että Kuusela myös ohjasi kokonaista teatterikoneistoa, sytytti minussa jonkinlaisen kipinän. Saattaa olla, että kyseisen kipinän liekki kulkee mukanani edelleen, mutta ainakin muistan kyseisen teoksen herättäneen kiinnostukseni näyttelijöiden käyttämiä tekniikoita kohtaan. Turkan ohjauksessa taas koin, kuinka ruumiillisuuttani ja kehoni fyysisyyttä arvostettiin.<\/p>\n\n\n\n

Henkilökohtaisessa työssäni tanssin ja näyttelemisen välinen raja oli aluksi selkeä, ja siinä keskellä vaikutti vielä kunnon rajavyöhyke. Näyttelijän tekniikka tuntui olevan hyvin kaukana tanssin tekniikasta. Tanssijan taustasta oli monessa tilanteessa enemmän haittaa kuin hyötyä. Teatterissa vain musikaalityyppiset näytelmät luontuivat melko näppärästi. Pelkäsin kuitenkin, että jokainen roolihahmoni näyttäisi tanssijalta. Olin tottunut enemmänkin suorittamaan asioita enkä hallinnut tilanteessa olemista. Luulen, että Hannu Tuisku (Tuisku 2011<\/span>, 114) puhuu aivan samasta asiasta: ”…tekeminen ei ole näyttelijälle ensisijaista, vaan oleminen. Näyttelijä hyödyntää esityksessä omaksumiaan olemisen tapoja.” Onneksi vanhemmiten tuo tanssijalta näyttämisen pelko karisi pois ja ”timmi” vartalo jatkuvine ylösvetoineen vaihtuivat rennompaan minään. Hyvin pitkään olin silti ymmälläni näyttelemisen tekniikoiden kanssa. Aluksi opin lähinnä puhe-, äänenkäyttö- ja laulutekniikoita, mutta itse roolityö hoitui intuition pohjalta. Täydennyskoulutuskeskuksen kurssilla vuonna 1998 sain ensi kertaa tuntumaa rooliin heittäytymisestä. Siinä auttoivat erityisesti kokonaamiot, joiden kanssa työskentelen edelleen.<\/p>\n\n\n\n

Tanssi- ja teatteripedagogiikan laitos antoi vapauden kokeilla ja testata taidemuotojeni symbioosia niin pedagogiikassa kuin esityksissä. Sain yhdistää tanssiteoksiin monologeja ja tanssia hahmojen liikekielellä. Merkittäviä opintoja urallani olivat luennot ja työpajat, joissa käsiteltiin Rudolf Labanin tanssianalyysin periaatteita. Aloin heti pohtia analyysin käyttöä näyttelijäntyössä ja roolinrakennuksessa. Opintojeni loppuvaiheessa pääsin osaksi Soile Mäkelän ja Davide Giovanzanan opinnäytetyötä. Työn alku koostui tutustumisesta Lecoqpedagogiikkaan ja näyttelijäntyön fyysiseen puoleen. Lopulta valmistimme esityksen Lost Persons Area <\/i>(2005, TeaK), joka oli täysin sanaton kokonaamioilla toteutettu näytelmä. Tässä työssä tanssijuudestani oli vihdoin selvästi hyötyä. Vaikka tekniikka naamiotyöskentelyssä oli hyvin erilaista, pystyin siinä hyödyntämään kehollisia taitojani ja osaamistani monipuolisesti. Niinpä minussa heräsi kiinnostus työskennellä enemmän Giovanzanan ja Mäkelän kanssa heidän perustamassaan Teatteri Metamorfoosissa.<\/p>\n\n\n\n

Juuri työskentely fyysisen teatterin ja teatterillisen koreografian parissa Teatteri Metamorfoosissa on johdattanut minut pohtimaan omia ajattelurakenteitani. Eikä tämän pohdinnan tarkoitus ole päätyä minkäänlaiseen väitteeseen, vaan sen tavoitteena on korkeintaan kehittää minua itseäni sekä ohjata minua urallani eteenpäin. Jos ajattelen tanssimista ja näyttelijäntyötä mahdollisimman laaja-alaisesti, mitään rajaa niiden välillä ei ole olemassakaan. Eri taiteenlajit voi nähdä enemmänkin toisensa limittävinä. Omissa ääripäissään ne voivat olla kaukana toisistaan, mutta mitään selkeää rajaa tuskin on löydettävissä. Sitä paitsi tanssilla on aina ollut paikkansa osana teatteritaidetta. Tanssiteatteriakin on tehty Euroopassa jo vuosisadan verran. Juha Varto muistuttaakin, että taiteenlajien välinen ero katosi itse asiassa jo 70-luvulla.<\/p>\n\n\n\n

\n

Taiteen lajit ovat toisaalta lähentyneet toisiaan myös taidekasvatuksessa, koska nykytaide ei tee eroja taiteen lajien välille vaan taiteilijat voivat käyttää välineinään musiikkia, kuvaa ja teatteria ilman, että mikään näistä määräisi teosta.<\/p>\n(Varto 2011<\/span>, 21.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n

Omassa tapauksessani kyse on rajaamisesta. Tehtävänäni on rajata, mitä tarkoitan tanssilla ja millaisesta näyttelemisestä puhun silloin, kun koen rajan niiden välillä. Kiinnostukseni kohteena ei siis ole niinkään muiden kuin itseni synnyttämä raja-aita, joka piirtyy näkyviin luultavasti ainoastaan omassa päässäni. Kysymykseni syntyy fyysiseksi näyttelijäntyöksi mielletyn naamionäyttelemisen ja nykytanssin taitekohtaan.<\/p>\n\n\n\n

Näytellessäni naamion kanssa työhöni sekoittuu fyysinen roolihahmo, hahmon psykologia, tausta, tunteet jne. Samalla luon kehollani maailmaa ympärilleni. Olemuksellani ja eleilläni kuvailen tilaa, jossa olen. Näyttelijänä käytän mielikuvitustani ja näen tilan, jossa hahmoni liikkuu. Koetan myös pudota hahmoni sisään ja eläytyä sen maailmaan. Kaikki tämä piirtyy minulle näyttelijäntyönä. Hahmoni kuitenkin liikkuu tilassa, hän saattaa kokea mielihyvää ja heilauttaa lantiotaan tai eläytyä liikkuen musiikkiin. Tällöin tapahtuu jonkinlaista limittymistä tanssin kanssa. Näytelmässä saattaa esiintyä erilaisia sosiaalisen tanssin muotoja, jotka miellän tilanteeksi kohtauksen sisällä, en oikeastaan tanssina. Jotta itse kokisin tanssivani, täytyisi liikekielen olla jotenkin abstraktimpaa. Tanssissani tapahtuisi sisäistä aistimista ja kokemuksellisuutta.<\/p>\n\n\n\n

Yhdessä Akseli Aittomäen kanssa teimme esityksen Kasvokoje, Praxes itinérantes – III osa <\/i>(4.9.2015, Höyhentämö). Nautin tämän esityksen tekemisestä, koska pääsin kokeilemaan ja tekemällä tutkimaan kiinnostukseni kohteita. Aivan aiheen ytimeen pääsin soolossa, jossa tanssin ensin melko minimalistisesti omalla liikekielelläni. Laitoin päälleni kokonaamion, jolla oli hyvin ekspressiiviset ja epäsymmetriset piirteet. Jatkoin vielä hetken omalla liikemateriaalillani, kunnes aloin hitaasti vaihtaa liikettä naamion edustamaa liikekieltä kohti. Naamion kasvojen toisenlaisuus tai toiseus laittoi minut muuttumaan. Halusin yleisön näkevän, kuinka naamiohahmo syntyi heidän edessään. Toivoin heidän näkevän ensin pelkän naamarin ja hitaasti hetki hetkeltä eläväksi muuttuvan hahmon. Naamiohahmona käytin ehkä pienen hetken tanssiliikettä, mutta hiljalleen muutin eleitäni kuvaavammiksi ja aloin luoda kohtausta. Otin kontaktia yleisöön ja aloin ajatella tilannetta. Siirryin näyttelijäntyön maailmaan.<\/p>\n\n\n\n

\"\"
Kasvokoje (Praxis itinérantes III). Ohjaajat Akseli Aittomäki ja Tanja Eloranta. Esiintyjä Tanja Eloranta. Ensi-ilta Höyhentämössä 4.9.2014. Kuva Rami Aapasuo.<\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n

Seuraavassa kohtauksessa seurasin Akselin tanssia naamiohahmossa. Naamio ehdotti Akselille aivan toisenlaista liikekieltä kuin olen koskaan aikaisemmin nähnyt hänen tanssivan. Mäkelän (2008, 18) mukaan ”naamiota katsotaan ja sen ehdottama muodon dynamiikka pyritään siirtämään koko kehoon”. Ja juuri näin Akseli antoi naamion muovata ilmaisuaan. Sitten käytin samaa naamiota, annoin kehoni vaikuttua ja lähdin liikkumaan. Juuri tämä hetki innosti minua prosessin aikana erityisen paljon. Kokeilin pitkään ja toistaen hetkeä, jolloin tanssi muuttui näyttelijäntyöksi. Paljonko ja millaista informaatiota tulee välittää voidakseni kutsua esiintymistäni fyysiseksi näyttelijäntyöksi?<\/p>\n\n\n\n

Giovanzanan väitöksen esittelyluvussa ehdotetaan, että näytteleminen alkaa, kun mukana on teeskentelyä (pretending). Tällöin henkilö kuvittelee olevansa joku muu, jossain muualla. Mikäli esiintyjä ei pyri luomaan illuusiota toisesta paikasta ja toisesta henkilöstä, vaan tekee vain eleitä ja toimintoja, ei kyse ole näyttelemisestä. (Giovanzana 2015<\/span>, 16–17.) Juuri tuota uskon tarkoittavani myös omassa näyttelijäntyössäni. Lisäksi minulla on kokemus, että teatteri liittyy enemmän kielelliseen. Siinä liike pyrkii synnyttämään tekstiä tekijöiden ja katsojien mielessä. Tanssissa itse liike on merkityksellistä. Tanssija tekee liikkeestä kiinnostavaa joko laittamalla koko huomionsa siihen tai esimerkiksi vaihtelemalla liikkeen laatuja. Minulle se hetki, jolloin yksi muuttuu toiseksi, tuntuu tärkeältä. Samoin muutos toisinpäin, näyttelijäntyöstä tanssiin. Miten pieni hetki toisesta toiseksi voi olla, ja kuinka kiinnostavaa siinä on leikitellä?<\/p>\n\n\n\n

Olisin varmasti aika lailla eri ihminen ilman opintojani. Tekisinkö taidetta ja opetustyötä ilman kysymyksiä? Inspiroisiko työni minua, kuten nyt? Koen tanssija teatteripedagogiikan laitoksen vaikutuksen itselleni merkittävänä. Koulutus on antanut rohkeutta ja uskallusta tarttua haasteisiin sekä kiinnostuksen tutkia ja tutustua alan ilmiöihin. Ja vaikka tässä olen pohtinut kysymystä tanssin ja teatterin rajasta, ilmestyy näkyville monia muitakin välimaastoja. Pedagogiikka, ohjaus ja koreografia vaikuttavat nyt sekaantuvan elämässäni vahvasti toisiinsa, ja uusi kysymys alkaa löytää muotoaan. Kysymykset kuljettavat intohimoani esittävää taidetta kohtaan eteenpäin. Samalla toivon, että ne johdattavat minut kohti projekteja, jotka tavalla tai toisella liittyvät kysymyksiini tai herättävät muutoin uteliaisuuteni.<\/p>\n\n\n\n

Lähteet<\/h2>\n\n\n\n

Esitykset<\/h3>\n\n\n\n

Hyrrä. <\/i>Koreografi: Marjo Kuusela. Käsikirjoittaja: Zacharias Topelius. Dramaturgia: Heini Tola. Pääosissa: Kati Aalto\/Eeva Sundblom, Laura Päivistö\/Tanja Rantanen. Ensi-ilta 10.4.1992, Porin Teatteri.<\/p>\n\n\n\n

Kasvokoje, Praxes itinérantes – III osa. <\/i>Ohjaus ja esiintyminen: Akseli Aittomäki ja Tanja Eloranta. Ensi-ilta 4.9.2015, Höyhentämö, Helsinki. Kuva Rami Aapasuo. Oma Arkisto.<\/p>\n\n\n\n

Lost Persons Area. <\/i>Teatteri Metamorfoosi. Ohjaus ja dramaturgia: Davide Giovanzana, Soile Mäkelä. Esiintyjät: Tanja Eloranta, Davide Giovanzana, Johanna MacDonald, Soile Mäkelä. Valosuunnittelu: Johanna-Mai Vihalem. Äänisuunnittelu: Marko Pakarinen. Ensi-ilta 11.2.2006, Teatterikorkeakoulu, Helsinki.<\/p>\n\n\n\n

Täysin tyydytetty nainen. <\/i>Ohjaus: Jouko Turkka. Käsikirjoitus: Jouko Turkka, Juha Turkka. Pääosissa: Sirpa Lumikko, Taneli Rinne. Ensi-ilta 8.3.1997, Porin Teatteri.<\/p>\n\n\n\n

Kirjallisuus<\/h3>\n\n\n\n

Giovanzana, Davide. 2015. Theatre Enters! The Play within the Play as a Means of Disruption<\/i>. Acta Scenica 40. Helsinki: Teatterikorkeakoulu.<\/p>\n\n\n\n

Tuisku, Hannu. 2011. ”Ek-staattiset tilat näyttelijän pedagogisessa prosessissa.” Teoksessa Marja Silde (toim.). Nykynäyttelijän taide: horjutuksia ja siirtymiä<\/i>. Helsinki: Maahenki, 95–117.<\/p>\n\n\n\n

Varto, Juha. 2011. ”Taidepedagogiikan käytäntö, tiedonala ja tieteenala: Lyhyt katsaus lyhyen historian juoneen.” Teoksessa Eeva Anttila (toim.). Taiteen jälki: Taidepedagogiikan polkuja ja risteyksiä<\/i>. Teatterikorkeakoulun julkaisusarja 40. Helsinki: Teatterikorkeakoulu, 17–33.<\/p>\n","protected":false},"excerpt":{"rendered":"

Koetko juuri nyt tanssivasi vai n\u00e4yttelev\u00e4si? P\u00e4\u00e4dyn nyky\u00e4\u00e4n usein kysym\u00e4\u00e4n t\u00e4t\u00e4 ty\u00f6tovereiltani. Olen ty\u00f6skentelyss\u00e4ni kohdassa, […]<\/p>\n","protected":false},"author":2,"featured_media":0,"comment_status":"closed","ping_status":"closed","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"_acf_changed":false,"footnotes":""},"categories":[3,15],"tags":[],"class_list":["post-33","post","type-post","status-publish","format-standard","hentry","category-osa-ii","category-ii-c"],"acf":[],"_links":{"self":[{"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssi-yliopistossa\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/33","targetHints":{"allow":["GET"]}}],"collection":[{"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssi-yliopistossa\/wp-json\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssi-yliopistossa\/wp-json\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssi-yliopistossa\/wp-json\/wp\/v2\/users\/2"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssi-yliopistossa\/wp-json\/wp\/v2\/comments?post=33"}],"version-history":[{"count":10,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssi-yliopistossa\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/33\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":1324,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssi-yliopistossa\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/33\/revisions\/1324"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssi-yliopistossa\/wp-json\/wp\/v2\/media?parent=33"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssi-yliopistossa\/wp-json\/wp\/v2\/categories?post=33"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssi-yliopistossa\/wp-json\/wp\/v2\/tags?post=33"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}