Keskeinen osa opinto-ohjelmasta ja suuri osa päivittäisestä työajasta omistettiin taiteelliselle toiminnalle, jolla oli paitsi taiteellisia myös pedagogisia tavoitteita. Kaikki opiskelijat suuntautumisvaihtoehdosta riippumatta osallistuivat esityksiin koko opiskeluajan. Esitysten tavoitteena oli antaa opiskelijoille esiintymiskokemuksia ja integroida opetussuunnitelman oppiaineita toisiinsa tanssille ominaisella tavalla. Aina tässä ei onnistuttu, ja tämä aiheutti opiskelijoissa turhautumista.<\/p>\n
Taiteellinen toiminta näkyi opetussuunnitelmassa tanssijantyönä ja teatterityönä. Näistä oppiaineista vastasivat laitoksen professorit, lehtorit sekä vierailevat opettajat ja koreografit. Viikoittaisissa opettajain tapaamisissa keskustelimme siitä, minkälaista tanssijantyötä ja teatterityötä mikin ryhmä tarvitsi ja mikä oli mahdollista järjestää. Nämä keskustelut toimivat päätösten pohjana, kun valitsimme koreografeja sekä laitoksen sisältä että ulkopuolelta. Koreografivalinnat loivat myös laitoksen linjaa.<\/p>\n
Laitoksen produktiotoiminta oli paitsi vilkasta myös hyvin monimuotoista. Siihen sisältyi pienimuotoisia työpajanäytteitä, opiskelijoiden ja opettajien tekemiä koreografioita, yhteistyöproduktioita, vierailevien koreografien töitä, laitoksen omia festivaaleja sekä kansainvälisiä ja kotimaisia kiertueita. Vuonna 1988 laitos tuotti muistiinpanojeni mukaan yli 50 esitystä, joissa oli katsojia yli 1 400.<\/p>\n
Monet opiskelijat kuitenkin kokivat, että esiintymismahdollisuuksia oli liian vähän. Lisäksi opiskelijat toivoivat esiintymisen opetusta. Sutisen (Sutinen 1990b<\/span>, 8) haastattelussa Harri Kuorelahti totesi, että ”esiintymistä pihdataan ihan turhaan, kun esitykset ovat juuri niitä prosesseja, joissa omat näkemykset voivat syntyä”. Nuora oli Saloheimon (1993, 9–11) haastattelemana samaa mieltä: ”Esiintymistä olisin kaivannut enemmän. Syvältä ja kunnolla intensiivisesti asioiden läpi, sitä toivon laitokselle ja tuleville opiskelijoille.” Haastattelussa Punkki ”kaipasi opiskeluaikana selkeää esiintymisen opettamista.” Myös Mammu Rankanen totesi, että hänellä on opiskeluajan parhaat muistot esiintymisistä. Tosin myös hän olisi kaivannut niissä enemmän henkilökohtaista ohjausta. (Saloheimo 1993<\/span>, 9–11.)<\/p>\n Kun ensimmäiset 16 opiskelijaa aloittivat tanssitaiteen laitoksella, olivat koulussa voimakkaasti ilmassa Turkan opetus- ja oppimiskäsitykset. Yksi niistä oli, että uimaan oppii, kun tulee heitetyksi veteen. Ehkä Turkan ajatukset veteen heittämisestä sopivat paremmin näyttelijäntyön opiskelijoille kuin tanssin opiskelijoille. Neljän kuukauden opiskelun jälkeen ensimmäisen vuosikurssin tanssitaiteen opiskelijat kuitenkin heitettiin veteen. He esittivät omat soolokoreografiansa Kino Helsingissä, jonne koko Suomen tanssiväki oli kerääntynyt katsomaan kuusi kuukautta opiskelleiden opiskelijoiden töitä. Yli 200 paikkainen katsomo oli täynnä. Jälkeenpäin on tuntunut todella pahalta, että en tajunnut, mihin tilanteeseen ensimmäisen vuosikurssin opiskelijat joutuivat. Olin silloin ja olen edelleen vahvasti sitä mieltä, että uimaan oppii tavoitteellisella harjoittelulla vedessä, ei joutumalla heitetyksi veteen. Opiskelijat saivat esityksestään murskaavan kritiikin. Vienola-Lindfors piti opiskelijoita alkeisryhmänä, jolla oli todella pitkä tie edessä. Hän kirjoitti:<\/p>\n Viime syksystä alkaneen opetuksen ensimmäistä näytöstä olisi ollut syytä siirtää tuonnemmaksi, jos sen tuloksia olisi tarkastettu kriittisesti. Nyt on 11 oppilasta (missä olivat loput kolme) luonut omat tanssinsa, joista monet olivat masentavaa nähtävää, huolimattomia ja enemmänkin viihteeseen kuin taiteellisiin tavoitteisiin painottuvia. Huono maku musiikin valinnassa oli hyvin yleistä, samoin liikekielen köyhyys ja kyvyttömyys käyttää käsiä kokonaisilmaisun osana. Pitkä tie on edessään näillä nuorilla ihmisillä, joiden tulevaisuus on hämärän peitossa. Kuka takaa, että maamme teattereilla on kapasiteettia kiinnittää tanssiryhmiä siinä vaiheessa, kun he valmistuvat. Siitä Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen opiskelijoita voi onnitella, että heillä on ison siskon suojissa mahdollisuus opiskella ilmaiseksi ja esiintyä väljissä tiloissa, joista heidän ei liioin tarvitse maksaa – se tilanne tulee eteen vasta sitten, kun ja jos he ammattiin valmistuttuaan liittyvät vapaisiin tanssiryhmiin. Koko asetelma on ihan nurinkurinen ja antaa aiheen vakavasti miettiä mitä sen muuttamiseksi olisi tehtävä. (Vienola-Lindfors 1984a<\/span>.)<\/p><\/blockquote>\n Tämä kriitikko arvioi esitystä baletin estetiikan pohjalta. Hän ei myöskään huomioinut opiskelijoiden opintovaihetta. Kritiikki toi esiin myös huolen siitä, että tanssijoita koulutetaan liikaa. Toisaalla kritiikissä kriitikon mielestä Suomessa koulutetaan liian vähän pedagogeja ja koreografit saavat joka tapauksessa oppinsa lähinnä kantapään kautta. (Vienola-Lindfors 1984a<\/span>.) Tällä kritiikillä oli ikäviä vaikutuksia ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoihin sekä laitoksen opettajiin. Opiskelijat kokivat huonommuutta erityisesti näyttelijäntyön opiskelijoihin verrattuna. En muista, miten laajasti kritiikkiä käsiteltiin opiskelijoiden ja opettajien keskuudessa, mutta muistan edelleen esityksen ja sen saaman kritiikin hyvin kirkkaasti. Suhosta kritiikki ei hämmästyttänyt samalla tavalla. Hän muistelee:<\/p>\n En ole varma, mutta minusta tuntuu, että Vienola-Lindforsin kirjoitus ei tuolloin yllättänyt minua, koska hän oli ehtinyt kirjoittaa jo 1970- luvun lopulla vähättelevästi moderneista koreografeista, kuten esim. Ulla Koivistosta. Ja se oli vain jatkumoa sille, mitä Riitta Vainio oli saanut balettikriitikoilta niskaansa 1960-luvulla. Nyt Vienola-Lindforsin tekstin voi lukea tanssipoliitiikan näkökulmasta: se heijasti tanssin kentän, tai sen yhden osan, epäluuloja ja kateutta. Ja halua vaikuttaa ulkoapäin siihen, että laitos siirtyisi Sibelius-Akatemiaan, tai jollain ihmeellä itsenäistyisi. Kritiikin kohteet, siis nuoret opiskelijat, eivät voineet hahmottaa, minkä isomman pelin nappuloiksi heidät oli pantu. (Suhonen 8.7.2016<\/span>.)<\/i><\/p><\/blockquote>\n Kritiikin kohteena ollut Pulkkinen, joka oli ensimmäisen vuosikurssin opiskelija, koki arvion hyvin raskaasti:<\/p>\n HS:n pääkriitikon meidän ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoihin kohdistama lynttäys koettiin todellakin raskaasti. Sitä ikään kuin menetti kasvonsa ammattikentän silmissä ennen kuin oli edes valmistunut koulusta. Ajattelen, että se vaikutti myös meidän nauttimaamme arvostukseen tai sen puutteeseen koulun sisällä. Että tämän itsetunnon kyykyttämisen pystyi ohittamaan kentälle valmistumisen vaiheessa, on voinut liittyä myöhemmin saatuihin hyviin palautteisiin, ne ikään kuin eheyttivät. Itselleni niin tapahtui mm. Fulbright-opiskeluvuoteni aikana Arizona State Universityssä, jossa palaute oli amerikkalaiseen tapaan lähinnä kannustavaa. Lisäksi uskon olleeni kentälle siirtymisen suhteen naispuolisia kurssikavereitani helpommassa asemassa, koska miestanssijoista oli pulaa. Lindforsin kritiikin lukutapaan kyllä liittyi se, että hänet koettiin vahvasti baletin edustajaksi, ja me ”modernisteina” emme voineet saadakaan häneltä hyviä arvioita, kuten eivät modernin tanssin ammattilaisetkaan, mutta siitä huolimatta hänen asemansa maan pääkriitikkona oli vahva, eikä häpeän tunnetta ollut helppo ohittaa. (Pulkkinen 24.2.2016<\/span>.)<\/i><\/p><\/blockquote>\n Tämän ensimmäisen murskaavan kritiikin jälkeen, joka oli selkeästi tanssipoliittinen kannanotto, sain henkilökohtaisen kirjeen toiselta Helsingin Sanomien toimittajalta. Kirjeessä hän halusi ilmaista minulle tukensa kovan ryöpyn jälkeen. Tämän tuen arvo oli silloin valtaisa. Hän kirjoitti:<\/p>\n Mielestäni kritiikki oli ryöppy, jonka takana on halu kieltää kokonaan tämä rinnakkainen opetus. En voi muuten ymmärtää kirjoituksen loppuosaa ja sen ilkeämielistä vihjettä isosta siskosta. Minusta on hienoa , että nämä tanssijat saavat opiskella! En ymmärrä, miksi siitä pitäisi tuntea syyllisyyttä. Ei se ole keneltäkään toiselta pois. (Kirje 9.3.1984<\/span>.)<\/p><\/blockquote>\n Näistä kritiikin kohteina olevista opiskelijoista kasvoi loistavia taiteilijoita, jotka jatkoivat opintojensa jälkeen innokkaasti nykytanssin kehittämistä. Ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoita olivat muun muassa Ari Tenhula, Arja Raatikainen, Eevamari Kitti, Jyri Pulkkinen, Katri Soini, Tiina Helisten (Huczkowski) ja Tuovi Rantanen, jotka kaikki ovat olleet suomalaisen tanssin kehityksen keskeisiä vaikuttajia.<\/p>\n Lehtikritiikkien pohjalta näyttää siltä, että viimeisen kerran sooloja arvioitiin julkisesti 1987, jolloin Vienola-Lindfors kirjoitti: ”Paljon on nähty lihaa läjässä tai myttyinä pitkin lattiaa, paljon on ollut kohellusta, uhoa, ruutia ja räminää. Kokeilut ovat vahvistaneet ainakin sen tosiasian, ettei jokaisesta tanssijasta tule koreografia niin kuin ei jokaisesta muusikostakaan tule säveltäjää.” (Vienola-Lindfors 1987a<\/span>.) Minusta jokaisella ammattiin tähtäävällä tanssin opiskelijalla oli oikeus tehdä koreografisia kokeiluja, sillä yhä enemmän tanssijoilta vaadittiin myös koreografisia taitoja teosten luomisessa. Toisaalta se, että opiskelija pystyi luomaan oman soolon, antoi osalle myös uskoa omiin koreografisiin mahdollisuuksiinsa. Myös se, oliko viisasta aloittaa opinnot omalla sooloharjoitelmalla vai tehdä tanssi toiselle tai toisille tanssijoille, oli opiskelijoiden ja opettajien keskuudessa jatkuvan pohdinnan kohteena.<\/p>\n Olen käsitellyt laajasti tätä ensimmäisen vuosikurssin esityksen kritiikkiä yhtäältä siksi, että muistan edelleen sen murskaavan vaikutuksen, toisaalta siksi, että tämä asenne kentällä ja lehdistössä jatkui pitkään, joskin ajoittain lievempänä. Kesti useita vuosia saada kenttä ja kriitikot ymmärtämään tanssitaiteen laitoksen toiminta-ajatusta ja erityisesti sen tavoitteita. Alkuvuosina kriitikoiden ja kentän kielteinen suhtautuminen tanssitaiteen laitokseen herätti ainakin minussa ”siilireaktion” ja asetuin puolustuskannalle. En halunnut, että mitään negatiivista keskustelua tihkui ulos laitoksen ovista. Se ehkä vaikutti keskustelun avoimuuteen myös laitoksen sisällä. Kati Kivilahti pitikin suurimpana ongelmana keskustelun ja kommunikaation köyhyyttä ja yksipuolisuutta. Hänen mielestään opiskelijoilla oli vain näennäinen mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekoon. Hän toi esiin haastattelussa:<\/p>\n Keskustelua tumpattiin seinien sisäpuolella kai sillä verukkeella, että laitos oli nuori, eikä se vielä ollut lunastanut paikkaansa tanssikentällä. Oltiin puolustuskyvyttömiä ja pelättiin kritiikin tihkumista ulkopuolelle. (Saloheimo 1993<\/span>, 7.)<\/p><\/blockquote>\n Kun nyt mietin laitoksen sisäistä kommunikaatiota, olen täysin samaa mieltä. Se ei ollut aina avointa, yksilöä tukevaa ja keskusteluun kannustavaa. Tämä ei johtunut pelkästään laitokseen kohdistuneesta ulkoisesta kritiikistä, vaan myös laitoksen sisälle piiloutuneesta kritiikistä, joka ei aina ollut läpinäkyvää eikä asioita edistävää. Lisäksi on hyvä muistaa, että laitoksen alkuvuosina opettajilla ei ollut juurikaan kokemusta korkeakoulutasoisen opetuksen suunnittelusta eikä opettamisesta korkeakoulussa. Lisäksi alkuvuosina uusilla opiskelijoilla oli varsin vähän käsityksiä siitä, mitä opinnot tulivat sisältämään. Mielestäni epävarmuutta ja riittämättömyyttä esiintyi sekä opiskelijoiden että opettajien keskuudessa. On syytä myös muistaa se, että laitos lähti liikkeelle aika lailla tyhjän päältä, vaikka koulutuskeskus olikin järjestänyt pilottikursseja laitoksen opetuksen suunnittelemiseksi. Olen samaa mieltä Järvisen kanssa siitä, että <\/i><\/p>\n ensin on vaan perustettava koulu tai laitos ja sitten vasta alkaa se ankara työ sisällön luomiseksi (Järvinen 22.4.2016<\/span>).<\/i><\/p><\/blockquote>\n Demot Kino Helsingissä<\/i><\/b><\/p>\n Jouko Turkka oli aloittanut keväällä 1984 Demot, <\/i>toiselta nimeltään Totuuden hetki, <\/i>joka oli ”opiskelijoiden julkinen opetusnäytös”, johon opiskelijat loivat itse oman esityksensä kaksi kertaa vuodessa ilman opettajien apua. Periaate oli yksinkertainen: jokaisen opiskelijan piti tehdä lyhyt esitys Kino Helsingin näyttämöllä. Esitys sai olla millainen tahansa, mutta oli hyvä, jos siinä oli mukana niitä asioita, joita oli opiskeltu. (Salminen 2009<\/span>, 73.) Demot <\/i>kestivät tuntikausia, ja esitykseen saattoi kävellä sisään tai sieltä ulos milloin vain esitysten välillä. Rantanen kuvasi demojen kulkua: ”Siinä vaiheessa, kun tuli tanssijoiden demot niin yleensä jengi lähti tauolle” (Paavolainen 1999<\/span>, 153).<\/p>\n Demoja <\/i>pelkäsivät muutkin kuin tanssitaiteen laitoksen opiskelijat. Näyttelijäntyön laitoksen opiskelija Eppu Salminen kuvasi:<\/p>\n Ennen opinnäytteitä oli tietysti järjettömät paineet. Kaikki yrittivät keksiä originelleja ideoita. Jotkut lauloivat jumalaisesti jotain 60-luvun hittiä, toiset olivat homoiksi pamahtavia rakennustyöntekijöitä, jotka ajelivat munakarvojaan laulaen ”ajoin tänään karvat pois”. Itse en millään keksinyt mitään ideaa esitykseeni. Valvoin öitä kuten kaikki muutkin ja yritin kehittää jotain. (Salminen 2009<\/span>, 73.)<\/p><\/blockquote>\n Tässä muodossa laitosten yhteisiä Demoja <\/i>tehtiin vuoteen 1987 asti. Loppupuolella ne muuttuivat todella epämiellyttäviksi, kun opiskelijat viilsivät haavoja itseensä saadakseen yleisön reagoimaan. Myöhemmin laitokset jatkoivat sekä omia että yhteisiä demoja omien aikataulujensa ja tarpeidensa mukaan.<\/p>\n Kuvaan seuraavaksi laitoksen produktiotoimintaa vuosina 1983–1995. Tuon esiin kritiikkejä, joita esityksistä kirjoitettiin, lähinnä valottaen sitä, miten kritiikki vuosien varrella muuttui ja mihin se kohdistui. Suurimman osan esityskritiikeistä olen saanut käyttööni Teatterimuseon arkistosta, jonne Teatterikorkeakoulun kirjaston keräämä aineisto on siirretty. Arkisto ei ole täydellinen, mutta mielestäni riittävän kattava tämän työn tarpeisiin. Kritiikit valottavat vallalla ollutta ajattelua ja muun kirjallisen materiaalin vähyyden vuoksi puoltavat tässä paikkaansa. Valokuvat olen saanut Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun valokuva- arkistosta.<\/p>\n Vienola-Lindfors seurasi ahkerasti tanssitaiteen laitoksen esityksiä ja osallistui samalla laitoksen opetuksen arviointiin. Hän arvioi opiskelijoita samoilla kriteereillä kuin ammattikentällä olevia tanssitaiteilijoita. Olen samaa mieltä Aino Kukkosen kanssa siitä, että Vienola-Lindforsin teksteille oli ominaista ironia ja värikäs kielenkäyttö, ja niiden pohjalta hän asetti koko uuden tanssin suuntauksen taiteena kyseenalaiseksi (Kukkonen 2014<\/span>, 147). Erityisesti ne laitoksella toimineet koreografit, jotka edustivat uutta tanssia, saivat Helsingin Sanomissa jatkuvasti epäasiallista kritiikkiä. Haluan kuitenkin tuoda kritiikit esiin, koska se oli osa tanssitaiteen laitoksen arkea. Mukana on runsaasti myös niiden kriitikoiden arvioita, joiden tanssikäsitys oli laajempi. En ole kritiikkilainauksissa katsonut tarpeelliseksi nostaa esiin yksittäisten opiskelijoiden osuuksia esityksistä, poikkeuksena koreografiaopiskelijat, joiden teoksia esittelen kritiikkien pohjalta.<\/p>\n Pian Soolojen jälkeen toukokuussa 1984 opiskelijat esittivät Kino Helsingin näyttämöllä vierailevan Fulbright-professorin Sybil Huskeyn koreografian Pieces of Puzzle<\/i>. Muusikkona mukana oli David Yoken, joka vieraili laitoksella useissa produktioissa. Heti esityksen päätyttyä teatterin aulassa esitettiin tanssivideo. Reijo Kela oli vienyt opiskelijat lumeen, harjoitussaliin ja lopuksi City-korttelin käytäville ja tehnyt siitä videokoosteen. Molemmat esitykset herättivät kiinnostusta ja saivat huomattavasti rakentavamman kritiikin kuin soolot olivat saaneet muutamaa kuukautta aiemmin. Vienola-Lindfors kirjoitti:<\/p>\n Yhdysvalloista vieraileva modernin tanssin opettaja Sybi Huskey oli luonut Pieces of the Puzzle <\/i>‑koreografiastaan ylläpitävän teoksen, joka toi esiin oppilaiden parhaat puolet, kuten intomielisen kiihkeän heittäytymisen tehtävään. Kiitettävästi teos pitäytyi riittävän yksinkertaiseen liikekieleen, mikä on toistaiseksi edellytys siedettävän tuloksen saavuttamiseksi.Ensimmäiset Soolot Kino Helsingissä<\/h2>\n
Laitoksen omat produktiot<\/h2>\n
\nYllätyksen tarjosi tanssivideo, joka esitettiin teatterin aulassa heti Palapelin <\/i>päätyttyä. – – Hauskinta oli seurata ohikulkijoiden vastavaikutuksia. Tässä maassa on totuttu siihen, että kadulla kävellään, muttei tanssita, eikä oteta eriskummallisia asentoja – sehän on selvä merkki siitä, että asianomainen on joko hullu tai humalassa. (Vienola-Lindfors 1984b<\/span>.)<\/p>\n\n\t\t