Keskeinen osa opinto-ohjelmasta ja suuri osa päivittäisestä työajasta omistettiin taiteelliselle toiminnalle, jolla oli paitsi taiteellisia myös pedagogisia tavoitteita. Kaikki opiskelijat suuntautumisvaihtoehdosta riippumatta osallistuivat esityksiin koko opiskeluajan. Esitysten tavoitteena oli antaa opiskelijoille esiintymiskokemuksia ja integroida opetussuunnitelman oppiaineita toisiinsa tanssille ominaisella tavalla. Aina tässä ei onnistuttu, ja tämä aiheutti opiskelijoissa turhautumista.<\/p>\n\n\n\n
Taiteellinen toiminta näkyi opetussuunnitelmassa tanssijantyönä ja teatterityönä. Näistä oppiaineista vastasivat laitoksen professorit, lehtorit sekä vierailevat opettajat ja koreografit. Viikoittaisissa opettajain tapaamisissa keskustelimme siitä, minkälaista tanssijantyötä ja teatterityötä mikin ryhmä tarvitsi ja mikä oli mahdollista järjestää. Nämä keskustelut toimivat päätösten pohjana, kun valitsimme koreografeja sekä laitoksen sisältä että ulkopuolelta. Koreografivalinnat loivat myös laitoksen linjaa.<\/p>\n\n\n\n
Laitoksen produktiotoiminta oli paitsi vilkasta myös hyvin monimuotoista. Siihen sisältyi pienimuotoisia työpajanäytteitä, opiskelijoiden ja opettajien tekemiä koreografioita, yhteistyöproduktioita, vierailevien koreografien töitä, laitoksen omia festivaaleja sekä kansainvälisiä ja kotimaisia kiertueita. Vuonna 1988 laitos tuotti muistiinpanojeni mukaan yli 50 esitystä, joissa oli katsojia yli 1 400.<\/p>\n\n\n\n
Monet opiskelijat kuitenkin kokivat, että esiintymismahdollisuuksia oli liian vähän. Lisäksi opiskelijat toivoivat esiintymisen opetusta. Sutisen (Sutinen 1990b<\/span>, 8) haastattelussa Harri Kuorelahti totesi, että ”esiintymistä pihdataan ihan turhaan, kun esitykset ovat juuri niitä prosesseja, joissa omat näkemykset voivat syntyä”. Nuora oli Saloheimon (1993, 9–11) haastattelemana samaa mieltä: ”Esiintymistä olisin kaivannut enemmän. Syvältä ja kunnolla intensiivisesti asioiden läpi, sitä toivon laitokselle ja tuleville opiskelijoille.” Haastattelussa Punkki ”kaipasi opiskeluaikana selkeää esiintymisen opettamista.” Myös Mammu Rankanen totesi, että hänellä on opiskeluajan parhaat muistot esiintymisistä. Tosin myös hän olisi kaivannut niissä enemmän henkilökohtaista ohjausta. (Saloheimo 1993<\/span>, 9–11.)<\/p>\n\n\n\n
Ensimmäiset Soolot Kino Helsingissä<\/h2>\n\n\n\n
Kun ensimmäiset 16 opiskelijaa aloittivat tanssitaiteen laitoksella, olivat koulussa voimakkaasti ilmassa Turkan opetus- ja oppimiskäsitykset. Yksi niistä oli, että uimaan oppii, kun tulee heitetyksi veteen. Ehkä Turkan ajatukset veteen heittämisestä sopivat paremmin näyttelijäntyön opiskelijoille kuin tanssin opiskelijoille. Neljän kuukauden opiskelun jälkeen ensimmäisen vuosikurssin tanssitaiteen opiskelijat kuitenkin heitettiin veteen. He esittivät omat soolokoreografiansa Kino Helsingissä, jonne koko Suomen tanssiväki oli kerääntynyt katsomaan kuusi kuukautta opiskelleiden opiskelijoiden töitä. Yli 200 paikkainen katsomo oli täynnä. Jälkeenpäin on tuntunut todella pahalta, että en tajunnut, mihin tilanteeseen ensimmäisen vuosikurssin opiskelijat joutuivat. Olin silloin ja olen edelleen vahvasti sitä mieltä, että uimaan oppii tavoitteellisella harjoittelulla vedessä, ei joutumalla heitetyksi veteen. Opiskelijat saivat esityksestään murskaavan kritiikin. Vienola-Lindfors piti opiskelijoita alkeisryhmänä, jolla oli todella pitkä tie edessä. Hän kirjoitti:<\/p>\n\n\n\n
\n
Viime syksystä alkaneen opetuksen ensimmäistä näytöstä olisi ollut syytä siirtää tuonnemmaksi, jos sen tuloksia olisi tarkastettu kriittisesti. Nyt on 11 oppilasta (missä olivat loput kolme) luonut omat tanssinsa, joista monet olivat masentavaa nähtävää, huolimattomia ja enemmänkin viihteeseen kuin taiteellisiin tavoitteisiin painottuvia. Huono maku musiikin valinnassa oli hyvin yleistä, samoin liikekielen köyhyys ja kyvyttömyys käyttää käsiä kokonaisilmaisun osana. Pitkä tie on edessään näillä nuorilla ihmisillä, joiden tulevaisuus on hämärän peitossa. Kuka takaa, että maamme teattereilla on kapasiteettia kiinnittää tanssiryhmiä siinä vaiheessa, kun he valmistuvat. Siitä Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen opiskelijoita voi onnitella, että heillä on ison siskon suojissa mahdollisuus opiskella ilmaiseksi ja esiintyä väljissä tiloissa, joista heidän ei liioin tarvitse maksaa – se tilanne tulee eteen vasta sitten, kun ja jos he ammattiin valmistuttuaan liittyvät vapaisiin tanssiryhmiin. Koko asetelma on ihan nurinkurinen ja antaa aiheen vakavasti miettiä mitä sen muuttamiseksi olisi tehtävä.<\/p>\n(Vienola-Lindfors 1984a<\/span>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n
Tämä kriitikko arvioi esitystä baletin estetiikan pohjalta. Hän ei myöskään huomioinut opiskelijoiden opintovaihetta. Kritiikki toi esiin myös huolen siitä, että tanssijoita koulutetaan liikaa. Toisaalla kritiikissä kriitikon mielestä Suomessa koulutetaan liian vähän pedagogeja ja koreografit saavat joka tapauksessa oppinsa lähinnä kantapään kautta. (Vienola-Lindfors 1984a<\/span>.) Tällä kritiikillä oli ikäviä vaikutuksia ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoihin sekä laitoksen opettajiin. Opiskelijat kokivat huonommuutta erityisesti näyttelijäntyön opiskelijoihin verrattuna. En muista, miten laajasti kritiikkiä käsiteltiin opiskelijoiden ja opettajien keskuudessa, mutta muistan edelleen esityksen ja sen saaman kritiikin hyvin kirkkaasti. Suhosta kritiikki ei hämmästyttänyt samalla tavalla. Hän muistelee:<\/p>\n\n\n\n
\n
En ole varma, mutta minusta tuntuu, että Vienola-Lindforsin kirjoitus ei tuolloin yllättänyt minua, koska hän oli ehtinyt kirjoittaa jo 1970- luvun lopulla vähättelevästi moderneista koreografeista, kuten esim. Ulla Koivistosta. Ja se oli vain jatkumoa sille, mitä Riitta Vainio oli saanut balettikriitikoilta niskaansa 1960-luvulla. Nyt Vienola-Lindforsin tekstin voi lukea tanssipoliitiikan näkökulmasta: se heijasti tanssin kentän, tai sen yhden osan, epäluuloja ja kateutta. Ja halua vaikuttaa ulkoapäin siihen, että laitos siirtyisi Sibelius-Akatemiaan, tai jollain ihmeellä itsenäistyisi. Kritiikin kohteet, siis nuoret opiskelijat, eivät voineet hahmottaa, minkä isomman pelin nappuloiksi heidät oli pantu.<\/i><\/p>\n(Suhonen 8.7.2016<\/span>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n
Kritiikin kohteena ollut Pulkkinen, joka oli ensimmäisen vuosikurssin opiskelija, koki arvion hyvin raskaasti:<\/p>\n\n\n\n
\n
HS:n pääkriitikon meidän ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoihin kohdistama lynttäys koettiin todellakin raskaasti. Sitä ikään kuin menetti kasvonsa ammattikentän silmissä ennen kuin oli edes valmistunut koulusta. Ajattelen, että se vaikutti myös meidän nauttimaamme arvostukseen tai sen puutteeseen koulun sisällä. Että tämän itsetunnon kyykyttämisen pystyi ohittamaan kentälle valmistumisen vaiheessa, on voinut liittyä myöhemmin saatuihin hyviin palautteisiin, ne ikään kuin eheyttivät. Itselleni niin tapahtui mm. Fulbright-opiskeluvuoteni aikana Arizona State Universityssä, jossa palaute oli amerikkalaiseen tapaan lähinnä kannustavaa. Lisäksi uskon olleeni kentälle siirtymisen suhteen naispuolisia kurssikavereitani helpommassa asemassa, koska miestanssijoista oli pulaa. Lindforsin kritiikin lukutapaan kyllä liittyi se, että hänet koettiin vahvasti baletin edustajaksi, ja me ”modernisteina” emme voineet saadakaan häneltä hyviä arvioita, kuten eivät modernin tanssin ammattilaisetkaan, mutta siitä huolimatta hänen asemansa maan pääkriitikkona oli vahva, eikä häpeän tunnetta ollut helppo ohittaa.<\/i><\/p>\n(Pulkkinen 24.2.2016<\/span>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n
Tämän ensimmäisen murskaavan kritiikin jälkeen, joka oli selkeästi tanssipoliittinen kannanotto, sain henkilökohtaisen kirjeen toiselta Helsingin Sanomien toimittajalta. Kirjeessä hän halusi ilmaista minulle tukensa kovan ryöpyn jälkeen. Tämän tuen arvo oli silloin valtaisa. Hän kirjoitti:<\/p>\n\n\n\n
\n
Mielestäni kritiikki oli ryöppy, jonka takana on halu kieltää kokonaan tämä rinnakkainen opetus. En voi muuten ymmärtää kirjoituksen loppuosaa ja sen ilkeämielistä vihjettä isosta siskosta. Minusta on hienoa , että nämä tanssijat saavat opiskella! En ymmärrä, miksi siitä pitäisi tuntea syyllisyyttä. Ei se ole keneltäkään toiselta pois.<\/p>\n(Kirje 9.3.1984<\/span>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n
Näistä kritiikin kohteina olevista opiskelijoista kasvoi loistavia taiteilijoita, jotka jatkoivat opintojensa jälkeen innokkaasti nykytanssin kehittämistä. Ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoita olivat muun muassa Ari Tenhula, Arja Raatikainen, Eevamari Kitti, Jyri Pulkkinen, Katri Soini, Tiina Helisten (Huczkowski) ja Tuovi Rantanen, jotka kaikki ovat olleet suomalaisen tanssin kehityksen keskeisiä vaikuttajia.<\/p>\n\n\n\n
Lehtikritiikkien pohjalta näyttää siltä, että viimeisen kerran sooloja arvioitiin julkisesti 1987, jolloin Vienola-Lindfors kirjoitti: ”Paljon on nähty lihaa läjässä tai myttyinä pitkin lattiaa, paljon on ollut kohellusta, uhoa, ruutia ja räminää. Kokeilut ovat vahvistaneet ainakin sen tosiasian, ettei jokaisesta tanssijasta tule koreografia niin kuin ei jokaisesta muusikostakaan tule säveltäjää.” (Vienola-Lindfors 1987a<\/span>.) Minusta jokaisella ammattiin tähtäävällä tanssin opiskelijalla oli oikeus tehdä koreografisia kokeiluja, sillä yhä enemmän tanssijoilta vaadittiin myös koreografisia taitoja teosten luomisessa. Toisaalta se, että opiskelija pystyi luomaan oman soolon, antoi osalle myös uskoa omiin koreografisiin mahdollisuuksiinsa. Myös se, oliko viisasta aloittaa opinnot omalla sooloharjoitelmalla vai tehdä tanssi toiselle tai toisille tanssijoille, oli opiskelijoiden ja opettajien keskuudessa jatkuvan pohdinnan kohteena.<\/p>\n\n\n\n
Olen käsitellyt laajasti tätä ensimmäisen vuosikurssin esityksen kritiikkiä yhtäältä siksi, että muistan edelleen sen murskaavan vaikutuksen, toisaalta siksi, että tämä asenne kentällä ja lehdistössä jatkui pitkään, joskin ajoittain lievempänä. Kesti useita vuosia saada kenttä ja kriitikot ymmärtämään tanssitaiteen laitoksen toiminta-ajatusta ja erityisesti sen tavoitteita. Alkuvuosina kriitikoiden ja kentän kielteinen suhtautuminen tanssitaiteen laitokseen herätti ainakin minussa ”siilireaktion” ja asetuin puolustuskannalle. En halunnut, että mitään negatiivista keskustelua tihkui ulos laitoksen ovista. Se ehkä vaikutti keskustelun avoimuuteen myös laitoksen sisällä. Kati Kivilahti pitikin suurimpana ongelmana keskustelun ja kommunikaation köyhyyttä ja yksipuolisuutta. Hänen mielestään opiskelijoilla oli vain näennäinen mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekoon. Hän toi esiin haastattelussa:<\/p>\n\n\n\n
\n
Keskustelua tumpattiin seinien sisäpuolella kai sillä verukkeella, että laitos oli nuori, eikä se vielä ollut lunastanut paikkaansa tanssikentällä. Oltiin puolustuskyvyttömiä ja pelättiin kritiikin tihkumista ulkopuolelle.<\/p>\n(Saloheimo 1993<\/span>, 7.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n
Kun nyt mietin laitoksen sisäistä kommunikaatiota, olen täysin samaa mieltä. Se ei ollut aina avointa, yksilöä tukevaa ja keskusteluun kannustavaa. Tämä ei johtunut pelkästään laitokseen kohdistuneesta ulkoisesta kritiikistä, vaan myös laitoksen sisälle piiloutuneesta kritiikistä, joka ei aina ollut läpinäkyvää eikä asioita edistävää. Lisäksi on hyvä muistaa, että laitoksen alkuvuosina opettajilla ei ollut juurikaan kokemusta korkeakoulutasoisen opetuksen suunnittelusta eikä opettamisesta korkeakoulussa. Lisäksi alkuvuosina uusilla opiskelijoilla oli varsin vähän käsityksiä siitä, mitä opinnot tulivat sisältämään. Mielestäni epävarmuutta ja riittämättömyyttä esiintyi sekä opiskelijoiden että opettajien keskuudessa. On syytä myös muistaa se, että laitos lähti liikkeelle aika lailla tyhjän päältä, vaikka koulutuskeskus olikin järjestänyt pilottikursseja laitoksen opetuksen suunnittelemiseksi. Olen samaa mieltä Järvisen kanssa siitä, että <\/i><\/p>\n\n\n\n
\n
ensin on vaan perustettava koulu tai laitos ja sitten vasta alkaa se ankara työ sisällön luomiseksi.<\/i><\/p>\n(Järvinen 22.4.2016<\/span>)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n
Demot Kino Helsingissä<\/i><\/b><\/p>\n\n\n\n
Jouko Turkka oli aloittanut keväällä 1984 Demot, <\/i>toiselta nimeltään Totuuden hetki, <\/i>joka oli ”opiskelijoiden julkinen opetusnäytös”, johon opiskelijat loivat itse oman esityksensä kaksi kertaa vuodessa ilman opettajien apua. Periaate oli yksinkertainen: jokaisen opiskelijan piti tehdä lyhyt esitys Kino Helsingin näyttämöllä. Esitys sai olla millainen tahansa, mutta oli hyvä, jos siinä oli mukana niitä asioita, joita oli opiskeltu. (Salminen 2009<\/span>, 73.) Demot <\/i>kestivät tuntikausia, ja esitykseen saattoi kävellä sisään tai sieltä ulos milloin vain esitysten välillä. Rantanen kuvasi demojen kulkua: ”Siinä vaiheessa, kun tuli tanssijoiden demot niin yleensä jengi lähti tauolle” (Paavolainen 1999<\/span>, 153).<\/p>\n\n\n\n
Demoja <\/i>pelkäsivät muutkin kuin tanssitaiteen laitoksen opiskelijat. Näyttelijäntyön laitoksen opiskelija Eppu Salminen kuvasi:<\/p>\n\n\n\n
\n
Ennen opinnäytteitä oli tietysti järjettömät paineet. Kaikki yrittivät keksiä originelleja ideoita. Jotkut lauloivat jumalaisesti jotain 60-luvun hittiä, toiset olivat homoiksi pamahtavia rakennustyöntekijöitä, jotka ajelivat munakarvojaan laulaen ”ajoin tänään karvat pois”. Itse en millään keksinyt mitään ideaa esitykseeni. Valvoin öitä kuten kaikki muutkin ja yritin kehittää jotain.<\/p>\n(Salminen 2009<\/span>, 73.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n
Tässä muodossa laitosten yhteisiä Demoja <\/i>tehtiin vuoteen 1987 asti. Loppupuolella ne muuttuivat todella epämiellyttäviksi, kun opiskelijat viilsivät haavoja itseensä saadakseen yleisön reagoimaan. Myöhemmin laitokset jatkoivat sekä omia että yhteisiä demoja omien aikataulujensa ja tarpeidensa mukaan.<\/p>\n\n\n\n
Laitoksen omat produktiot<\/h2>\n\n\n\n
Kuvaan seuraavaksi laitoksen produktiotoimintaa vuosina 1983–1995. Tuon esiin kritiikkejä, joita esityksistä kirjoitettiin, lähinnä valottaen sitä, miten kritiikki vuosien varrella muuttui ja mihin se kohdistui. Suurimman osan esityskritiikeistä olen saanut käyttööni Teatterimuseon arkistosta, jonne Teatterikorkeakoulun kirjaston keräämä aineisto on siirretty. Arkisto ei ole täydellinen, mutta mielestäni riittävän kattava tämän työn tarpeisiin. Kritiikit valottavat vallalla ollutta ajattelua ja muun kirjallisen materiaalin vähyyden vuoksi puoltavat tässä paikkaansa. Valokuvat olen saanut Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun valokuva- arkistosta.<\/p>\n\n\n\n
Vienola-Lindfors seurasi ahkerasti tanssitaiteen laitoksen esityksiä ja osallistui samalla laitoksen opetuksen arviointiin. Hän arvioi opiskelijoita samoilla kriteereillä kuin ammattikentällä olevia tanssitaiteilijoita. Olen samaa mieltä Aino Kukkosen kanssa siitä, että Vienola-Lindforsin teksteille oli ominaista ironia ja värikäs kielenkäyttö, ja niiden pohjalta hän asetti koko uuden tanssin suuntauksen taiteena kyseenalaiseksi (Kukkonen 2014<\/span>, 147). Erityisesti ne laitoksella toimineet koreografit, jotka edustivat uutta tanssia, saivat Helsingin Sanomissa jatkuvasti epäasiallista kritiikkiä. Haluan kuitenkin tuoda kritiikit esiin, koska se oli osa tanssitaiteen laitoksen arkea. Mukana on runsaasti myös niiden kriitikoiden arvioita, joiden tanssikäsitys oli laajempi. En ole kritiikkilainauksissa katsonut tarpeelliseksi nostaa esiin yksittäisten opiskelijoiden osuuksia esityksistä, poikkeuksena koreografiaopiskelijat, joiden teoksia esittelen kritiikkien pohjalta.<\/p>\n\n\n\n
Pian Soolojen jälkeen toukokuussa 1984 opiskelijat esittivät Kino Helsingin näyttämöllä vierailevan Fulbright-professorin Sybil Huskeyn koreografian Pieces of Puzzle<\/i>. Muusikkona mukana oli David Yoken, joka vieraili laitoksella useissa produktioissa. Heti esityksen päätyttyä teatterin aulassa esitettiin tanssivideo. Reijo Kela oli vienyt opiskelijat lumeen, harjoitussaliin ja lopuksi City-korttelin käytäville ja tehnyt siitä videokoosteen. Molemmat esitykset herättivät kiinnostusta ja saivat huomattavasti rakentavamman kritiikin kuin soolot olivat saaneet muutamaa kuukautta aiemmin. Vienola-Lindfors kirjoitti:<\/p>\n\n\n\n
\n
Yhdysvalloista vieraileva modernin tanssin opettaja Sybi Huskey oli luonut Pieces of the Puzzle <\/i>‑koreografiastaan ylläpitävän teoksen, joka toi esiin oppilaiden parhaat puolet, kuten intomielisen kiihkeän heittäytymisen tehtävään. Kiitettävästi teos pitäytyi riittävän yksinkertaiseen liikekieleen, mikä on toistaiseksi edellytys siedettävän tuloksen saavuttamiseksi. \nYllätyksen tarjosi tanssivideo, joka esitettiin teatterin aulassa heti Palapelin <\/i>päätyttyä. – – Hauskinta oli seurata ohikulkijoiden vastavaikutuksia. Tässä maassa on totuttu siihen, että kadulla kävellään, muttei tanssita, eikä oteta eriskummallisia asentoja – sehän on selvä merkki siitä, että asianomainen on joko hullu tai humalassa.<\/p>\n(Vienola-Lindfors 1984b<\/span>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\nPieces of Puzzle. Koreografia Sybil Huskey. Tanssijat Henriikka Salo ja Maikki Heinonen. Ensi-ilta tanssitaiteen laitoksen studiossa 4.5.1984. Kuva Jukka Pakarinen.<\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n
Syksyllä 1984 opiskelijat esittivät Briitta Järvisen Sotilaan tarinan <\/i>Kulmakamarissa ja Jorma Uotisen Bambolan <\/i>Kino Helsingissä. Bambola <\/i>sai suurta huomiota lehdistössä, olihan Uotinen Suomen tunnetuimpia koreografeja. Vienola-Lindfors kuvasi esitystä otsikolla Mainoskatko<\/i>:<\/p>\n\n\n\n
\n
Aivan riemastuttavasti Jorma Uotinen parodioi muoti- ja mallinukkien narsismia, oman ulkonäön palvontaa ja ponnistuksia sen jatkuvaksi kohennukseksi: aerobics voimistaa, bodaus muovaa ja lannevanne soukentaa, jumpatkaa peppu kiinteäksi ja reidet eroon selluliitista.<\/p>\n(Vienola-Lindfors 1984c<\/span>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n
Keväällä 1985 esitettiin Ulla Koiviston Matami Röhelin ja Hilda Husso <\/i>sekä Linda Goldin Space Time and Beyond <\/i>tanssitaiteen laitoksen studiossa. Vienola-Lindfors totesi Koiviston koreografiasta: ”Vaikuttavinta oli esiintyjien uhma, keskittyneisyys ja aseistariisuva innostus” (Vienola-Lindfors 1985a<\/span>).<\/p>\n\n\n\n
Keväällä saivat ensi-iltansa Kino Helsingissä myös Kolme tanssia <\/i>(Kolme sisarta, Kuuna kullan valkeana ja Liikuntaleikki<\/i>), koreografeina Marjo Kuusela, Tarja Rinne ja Ervi Sirén.<\/p>\n\n\n\n
Syksyn 1985 esityksistä vastasivat Sirén teoksella Vettä kengässä <\/i>tanssitaiteen laitoksen studiossa sekä Joanie Smith ja Daniel Shapiro teoksella Piilokuvat, <\/i>joka esitettiin Kino Helsingissä. Se herätti hyvin ristiriitaisia kritiikkejä. Vienola-Lindfors ehdotti:<\/p>\n\n\n\n
\n
Opettakaa nämä ihmiset replikoimaan, jolloin teatteri saisi tuiki harvinaisia tanssivia näyttelijöitä ja tulevaisuus olisi turvattu. Toinen vaihtoehto on erikoistua pedagogiksi, mikä tuntuu olevan näillä näkymin ainoa mahdollisuus useimmille näistä oppilaista, jotka eivät kaikesta antaumuksestaan huolimatta voi enää paljoakaan teknisille rajoituksilleen.<\/p>\n(Vienola-Lindfors 1985d<\/span>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n
Eeva Anttila taas näki esityksessä ja tanssitaiteen laitoksen koulutuksessa paljon positiivista:<\/p>\n\n\n\n
\n
Koulutus ei ole ollut tuloksetonta, sillä tanssijoiden liikekielen herkkyys ja vivahteikkuus sai katsojan unohtamaan, että kyseessä oli opiskelijoiden harjoitustyö. Koulutuksen sisältö ja metodit on ilmeisesti valittu oikein, mikä on tärkeää Suomen tanssitaiteen tulevaisuutta ajatellen. Lähtötasoltaan kirjavahko ryhmä opiskelijoita on ilmeisen rankan työskentelyn ja syvällisen paneutumisen kautta kehittynyt suuntaan, joka suomalaisen tanssitaiteen monipuolistumisen ja uudistumisen kannalta on enemmän kuin myönteinen. Hallittu tekniikka, herkkä ilmaisu ja moderni, uutta luova asenne liikemateriaalin valintaan on juuri sitä, mitä tällä hetkellä tarvitaan herättämään eloa ja kiinnostusta tanssiin.<\/p>\n(Anttila 1985<\/span>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n
Myös Sirénin koreografia Vettä kengässä <\/i>sai hyvin vastakkaisia arvioita. Vienola-Lindfors kirjoitti:<\/p>\n\n\n\n
\n
Kun he nousevat ylös, he liikkuvat kuin unissakävelijät, hyvin hitaasti. Kaikki modernistit liikkuvat hitaasti, se on muotia nykyään. Välillä voi vähän nytkäytellä päätä tai pyllistää. \nKuka tahansa liikunnallisesti lahjakas nuori pystyisi samaan jo lyhyellä harjoituksella. Esityksen oppilaat ovat toiselta vuosikurssilta eivätkä enää vasta-alkajia, kuten voisi olettaa.<\/p>\n(Vienola-Lindfors 1985c<\/span>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n
Ansa Hartelin katseli Sirénin työtä hyvin erilaisin silmin:<\/p>\n\n\n\n
\n
Ammattimainen harjoitus tuo taituruutta. Koko näytettä leimasi ehdoton liikunnallinen valmius, todellinen osaaminen. Ja mikä parasta demonstraatio oli vauhdikas, raikas ja hauska. Se lupaa hyvää, kukaties meillä on ainakin tulevaisuudessa mahdollista saada jokaiseen suureen teatteriin ammattitaitoinen ja ammattimainen tanssiryhmä tältä pohjalta.<\/p>\n(Hartelin 1985<\/span>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\nVettä kengässä. Koreografia Ervi Siren. Tanssijat Ari Tenhula ja Tiina Helisten. Ensi-ilta tanssitaiteen laitoksen studiossa 18.10.1984. Kuva Teatterikorkeakoulun kuva-arkisto.<\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n
Seuraavana vuonna laitoksen esityksiin kuuluivat seuraavat teokset: Kirsi Monnin Valkoinen Kaupunki, <\/i>joka esitettiin laitoksen studiossa, Sirénin Die Gesichte des klaviers, <\/i>esityspaikkana Kino Helsinki, <\/i>Smithin ja Shapiron Witness and Confession <\/i>niin ikään Kino Helsingissä sekä Koiviston Sarja kuvia <\/i>esityspaikkana tanssitaiteen laitoksen studio.<\/i><\/p>\n\n\n\n
Arto Hyvönen kommentoi Smithin ja Shapiron teosta: ”Witness and Confession on hyvä koulutusproduktio. Se antaa jokaiselle tanssijalleen mahdollisuuden näyttää, mitä osataan. Sen lisäksi se opettaa yhteen tanssimisen vaikeata taitoa, josta oppilaat selviävät hyvin.” (Hyvönen 1986<\/span>.)<\/p>\n\n\n\n
Koiviston teosta arvioi puolestaan Vienola-Lindfors, joka näki siinä jotain positiivistakin:<\/p>\n\n\n\n
\n
Vapaa muoto on valttia, kurinalaisuudesta ei ole tietoa. Ympyrässä juostaan yhtenään ja samoja liikkeitä toistetaan toistamista päästyä ikään kuin koreografin liikevarasto olisi tyhjentynyt ennen aikojaan. Monet musiikkivalinnat olivat erinomaisia ja tilanteiden vitsikkyys syntyi pitkälti musiikin ansiosta: epäpuhtaasti laulava nainen oli karmea, kun taas lopun humppa antoi hyvän syyn topata tyttöjä tyynyillä, jotta heillä olisi ollut ”mahtava peräsin ja pulleat purjeet”.<\/p>\n(Vienola-Lindfors 1986<\/span>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\nSarja Kuvia. Koreografia Ulla Koivisto. Tanssija Kati Kivilahti. Ensi-ilta tanssitaiteen laitoksen studiossa 17.10.1986. Kuva Ulla Koivisto.<\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n
Seuraavana keväänä 1987 olivat vuorossa Sirénin Naiset saarroksissa <\/i>tanssitaiteen laitoksen studiossa, Martha Kalmanin Common Ground, <\/i>Angelia Leungin Two Bits <\/i>ja Carol Scothornin ohjaama Teemoja José Limonin koreografiasta Chaconne <\/i>Itäkeskuksen monitoimitalossa. Sirénin koreografian kritiikin Vienola-Lindfors otsikoi Kummallinen loppunäytös. <\/i>Hän kirjoitti entiseen terävään tyyliinsä:<\/p>\n\n\n\n
\n
Kun Naiset Saarroksissa <\/i>alkaa, voisi luulla eksyneensä liikunnanopettajien valmistuslaitokseen, jossa jumppa, urheilu ja voimaharjoittelu kuuluvat asiaan. Jos peräänkuulutan tanssia <\/i>olen ilmeisesi vanha homekorva, jolle on syytä näyttää, että täältä pesee. \nAhkeraan viljelty tyyli tahtoo läpinäkyvän tietoisesti olla uhoa, ronskia kovanaamaisuutta. Esikuvana lienee saksalainen tanssiteatteri vallankumouksellisine ideoineen. Tanssi-ilmaisua pyritään uudistamaan, mutta näillä eväillä se ei vielä onnistu. \nKummallisin oli loppunäytelmä, jossa itkuvirttä veisaava, raskaana oleva nainen (Arja Raatikainen) esittää pääosaa. – – Odotin melkein, että Arja Raatikainen vaipuisi transsiin. Se on kuitenkin ainoa kohtaus, joka koskettaa jossain syvällä uinuvia vaistoja, atavistisia ehkä. Siinä syntyi tunnelma, joka yhä vaivaa ajatuksia.<\/p>\n(Vienola-Lindfors 1987b<\/span>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\nNaiset saarroksissa. Koreografia Ervi Siren. Tanssijat Satu Tielinen, Eevamari Kitti, Maikki Heinonen, Katri Soini, Tuovi Rantanen, Tuija Savolainen ja kannettavana Arja Raatikainen. Ensi-ilta tanssitaiteen laitoksen studiossa 18.2.1987. Kuva Japo Knuutila.<\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n
Sirénin teoksessa tanssinut Tuovi Rantanen taas koki työn erittäin tärkeänä. Hän kuvasi:<\/p>\n\n\n\n
\n
Varsinkin lopputyö, Naiset saarroksissa, oli minulle tärkeä. Ensinnäkin Ervi suunnitteli siihen jokaiselle soolonpätkät. Tuntui että hän oli miettinyt hirveästi meitä kaikkia, niin että olivat juuri sille ihmiselle tehtyjä osuuksia, sellaista mikä oli tälle vaikeata ja hankalaa. Minulla oli esimerkiksi sellainen kyykkimissoolo. Minulla oli nivusten kanssa ongelmia. Sitten piti kyykkiä siellä aivan tuskatilaan asti. Esitysten myötä huomasi, että pääsi aina pitemmälle ja pitemmälle sen oman soolonsa kanssa.<\/p>\n(Paavolainen 1999<\/span>, 151.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n
Kalmanin, Leungin ja Scothornin työt saivat Vienola-Lindforsilta positiivisemmat arviot:<\/p>\n\n\n\n
\n
Uudennäköinen oli varsinkin Martha Kalmanin koreografia Common Ground<\/i>, jonka tanssi kuusi tyttöä. Teoksen pehmeät, pyöreät ja rikkaasti kuvioivat liikesarjat toivat oppilaista esiin naisellisen, lämpimän ja tanssillisen aspektin poikkeuksena koulun omasta ähellyslinjasta. Myös Angelia Leungin koreografia Two Bits <\/i>antoi tanssijoille uudenlaisia haasteita nimenomaan tekniikan kannalta, mutta uljaimpia olivat sittenkin teemat José Limonin koreografiasta Chaconne <\/i>(Bach).<\/p>\n(Vienola-Lindfors 1987c<\/span>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n
Syksyllä 1987 Nina Martinin Present Daze <\/i>esitettiin Vanhalla ylioppilastalolla, jolloin yhdysvaltalainen Martin vieraili toistamiseen Suomessa. Sirénin Rakas päiväkirja <\/i>taas sai ensi-iltansa Teatterikorkeakoulun Apollonkadun tiloissa. Martinin teos sai kriitikot liikkeelle, ja hänen teoksensa sai kiitosta monissa lehdissä. Räsänen otsikoi kritiikkinsä Nauru uus-itsekkyydelle – Tanssitaiteen laitoksen namupala<\/i>. Hän kirjoitti: ”Nina Martinin yhtenä metodina näyttää olleen ilmaisun avaaminen ja keventäminen ironian ja tragikomiikan keinoja hyväksi käyttäen. Tanssitaiteen laitoksen IV kurssi esittää opuksen oivaltavasti ja oivallisesti.” (Räsänen 1987b<\/span>.) Myös Leena Virtanen koki Martinin teoksen positiivisena ja otsikoi sen ”Loogiseksi sekasotkuksi”.<\/p>\n\n\n\n
\n
Tämä neljännen eli viimeisen vuosikurssin tanssiesitys osoitti kuitenkin kaikkien tekniikan olevan moitteetonta, ja niin ollen sitä voi pitää myös toisarvoisena. Tärkeämpää on puhua tanssijoiden ilmaisuvoimasta, ja sitä näillä tanssitaiteen opiskelijoilla on riittävästi.<\/p>\n(Virtanen 1987<\/span>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n
Myös Vienola-Lindfors näki teoksen kiinnostavana ja hyvin harjoitettuna:<\/p>\n\n\n\n
\n
Makeinta teoksessa on sittenkin Nina Martinin koreografia, jossa on lähdetty arkipäivän askelista ja viety liikkeet aivan uskottomaan ja monta kertaa lystikkääseen monimuotoisuuteen. Alku vaikuttaa suorastaan kaoottiselta, mutta työssä vallitsevat selvät lait, niin kuin aina kun tekijä on teoksensa tasalla ja tietää mitä tahtoo. \nPresent Daze <\/i>on erinomaisesti harjoitettu: tanssijat saavat tekemisiinsä puhtia, vauhtia ja energisyyttä aivan amerikkalaiseen malliin. Taitava ohjaaja ottaa heistä esiin hengästyttävän määrän liikkuvuutta ja esittämisen iloa.<\/p>\n(Vienola-Lindfors 1987d<\/span>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\nPresen Daze. Koreografia Nina Martin. Tanssijat Kati Kivilahti, Antti Vikstedt, Heli Kuula ja Tiina Jalkanen. Ensi-ilta Vanhalla ylioppilastalolla 6.10.1987. Kuva Pekka Tynell.<\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n
Syksyllä 1988 ensimmäisen vuosikurssin opiskelijat esittivät Koiviston koreografian Ikkunan pinnalla peili <\/i>tanssitaiteen laitoksella. Vienola-Lindfors esitti jälleen terävää kritiikkiä uutta tanssia kohtaan, joskin näki jotain myönteistäkin. Hän kirjoitti:<\/p>\n\n\n\n
\n
Liikutaan perustasolla, mikä merkitsee, että Ulla Koivisto on tehnyt koreografiansa 1. vuosikurssin oppilaiden parasta ajatellen – hehän ovat vielä aika tavalla raakileita, mutta heistä voi tulla tanssin ammattilaisia, jos he oppivat yhdenkin tanssitekniikan kunnolla. \nOlin pelkästään kiitollinen siitä, ettei horkkaa ollut mukana. Vuodesta toiseen olen nähnyt niin monia spasmisia sätkykohtauksia, että maljani on vuotanut yli. Moderneilla koreografeilla Suomessa on kullakin oma, etupäässä kapea ilmaisutapansa. \nUlla Koiviston kunniaksi on sanottava, että hän on tällä kertaa pitänyt rönsyilevän fantasiansa aisoissa ja luonut hajanaisten elementtien joukosta muutamia kauniita esiin nousevia visioita. Teos on myös taiten ajoitettu, sen katsoo pitkästymättä.<\/p>\n(Vienola-Lindfors 1988b<\/span>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\nIkkunan pinnalla peili. Koreografia Ulla Koivisto. Tanssijat Leenamari Unho ja Alpo Aatokoski. Ensi-ilta tanssitaiteen laitoksen studiossa 22.4.1988. Kuva Ulla-Maija Lähteenmäki.<\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n
Hufvudstadsbladetin tanssikriitikko Susanne Järnefelt näki esityksessä paljon myönteistä ja arvosti Koiviston työtä koreografina. Hän kirjoitti:<\/p>\n\n\n\n
\n
Ulla Koivisto hör till dem som har gett eleverna meningsfulla koreografier. En sådan är ”Ikkunan pinnalla peili” (Spegel på fönsterytan) för årskurs I, en etyd som ger dansarna en god uppfatnning om gruppdynamik, tid och rum i dans, scennärvaro, snabba rörelsemoment i kontrast mot legato-dans rytm i rörelserna också om de inte är taktfast bundna till musiken.<\/p>\n(Järnefelt 1988<\/span>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n
Saman vuoden syksyllä Kuuselan teos Kolme kertaa kolme <\/i>esitettiin Itäkeskuksen monitoimitalossa. Illassa oli mukana myös Soile Lahdenperän Pehmeä lokakuun yö, <\/i>jonka ensi-ilta oli ollut aiemmin Vanhalla ylioppilastalolla. Jukka O. Miettinen otsikoi Kuuselan teoksen kritiikin seuraavasti: Ihmissuhdebaletin voima ovelassa parodiassa – Kolme kertaa kolme käsittelee ratkiriemukkaasti rakkauden kolmiodraamaa<\/i>. Hän kirjoitti: ”Kuuselan kolme kertaa kolme on hauskaa katseltavaa. Erilaisiin liikekieliin on käyty käsiksi luovalla leikkimielellä. Tanssijoiden välinen kontakti toimii rakastettavasti, samoin kontakti yleisöön.” (Miettinen 1988<\/span>.)<\/p>\n\n\n\n
Miettinen arvioi lyhyesti myös Lahdenperän työtä, johon Olli Koskelin oli säveltänyt musiikin, jonka Avanti soitti:<\/p>\n\n\n\n
\n
Kun tanssitaiteen laitoksen kokoillan esityksen toisena numerona vielä nähtiin kohta USA:n vierailulle lähtevä Soile Lahdenperän koreografia Pehmeä lokakuun yö, ei voi muuta kuin iloita, että teatterikorkeakoulussa on kaiken kirppusirkuksen keskelläkin laitos, jossa työtä tehdään ilolla ja lämmöllä.<\/p>\n(Miettinen 1988<\/span>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n
Lahdenperän teos oli saanut ensi-iltansa viikkoa aikaisemmin. Ensi-ilta-arviossaan Aino Sarje kirjoitti teoksesta:<\/p>\n\n\n\n
\n
Lahdenperän koreografian kehittely lähtee lattiapinnan noitaympyröistä pienten liikkeiden varioinnilla. Ne kasvavat hitaasti pyörteiksi. Loppuosa on tälle vastakkainen, aktiivisempi. Tilalle tulee jokapäiväisiä ja nopeita liikkeitä sekä katsekontakti yleisöön. Lahdenperän lähestymistavassa on sukulaisuutta elokuvan naisohjaajille: merkityksen antamista yksityiskohdille. Teos rakentuu uusista yhtäaikaisista pienistä koreografisista tapahtumista. Ne vaativat yksinkertaisuudessaan paljon tanssijoilta merkityksen välittäjinä.<\/p>\n(Sarje 1988<\/span>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n
Myös Sirpa Heikkinen piti Lahdenperän teosta kiinnostavana:<\/p>\n\n\n\n
\n
Pehmeä lokakuun yö oli ensitulemisessaan nautinnollinen tanssihetki kaikin puolin. Vanhan salitilaa käytettiin rohkaisevan avarasti. Suurin osa oli varattu itse teokselle; tanssille, valoille ja muusikoille. Yleisö löysi sijansa totutusta näyttämöpäästä. Ja mitkä tahansa muusikot eivät olekaan tässä työssä äänessä, avantilaisia he olivat.<\/p>\n(Heikkinen 1988<\/span>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\nPehmeä lokakuun yö. Koreografia Soile Lahdenperä, sävellys Olli Koskelin. Tanssijat Mia Klemola, Leena Rouhiainen ja Harri Kuorelahti. Ensi-ilta Vanhalla ylioppilastalolla 20.10.1988. Kuva Lars D. Rebers.<\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n
Riitta Pasasen koreografia Desirée <\/i>esitettiin laitoksella keväällä 1989, samoin kuin Maiju Pohjosen koreografia Nure fem sex. <\/i>Samana vuonna sai ensi-iltansa Martinin kontakti-improvisaatioon perustunut koreografia Date with fate <\/i>Savoy-teatterissa. Martinin teos sai jälleen erityistä huomiota lehdistön keskuudessa. Tiina Lammassaari arvioi Martinin ohjaamaa esitystä:<\/p>\n\n\n\n
\n
Tanssinopiskelijoille tekemässään koreografiassa Date with Fate <\/i>Nina Martin riepottelee myyttiä amerikkalaisesta unelmasta, siitä miten jokainen on oman onnensa seppä, vaikka tuskastelee kohtalon kovissa kourissa, että miksi juuri minulle kävi näin. \nVarsinkin tanssiosuuksissa täytyy ihastella Nina Martinin mielikuvitusta ja taitoa. Hän on saanut joukkonsa mahtavaan vireeseen. Välillä vauhti on raivoisa ja esiintyjät joutuvat todella koville.<\/p>\n(Lammassaari 1989<\/span>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n
Saman vuoden syksyllä Koivisto vei cunninghamilaisittain teoksen Näkymättömän rakastajan varjo <\/i>ei-perinteiseen esitystilaan MUU ry:n näyttelytilaan. Teoksen yhtenä tavoitteena oli totuttaa tanssijat esiintymään muuallakin kuin perinteisellä näyttämöllä. Tanssijoina olivat kolmannen ja neljännen vuosikurssin opiskelijoita. Kela puolestaan toteutti opiskelijoiden kanssa opintojakson, jonka päätteeksi kukin opiskelija vuorollaan esiintyi Kioski-galleriassa ohikulkevalle yleisölle. Vuonna 1989 esitettiin myös Mirja Tukiaisen koreografia Toukokuu <\/i>tanssitaiteen laitoksen studiossa. Koiviston esityksen kritiikissä Vienola-Lindfors päivitteli jälleen tanssitaiteen laitoksen modernin tanssin tasoa. Yhden kappaleen verran hän kirjoitti itse esityksestä ja päätti kritiikkinsä ihmettelyyn:<\/p>\n\n\n\n
\n
Näkymättömän rakastajan varjo <\/i>on vanhoihin romppeisiin puettu teatterileikki. Se käsittää kokoelman tyyppejä, jotka ovat enemmän tai vähemmän vinksahtaneita. Sitä on luultavasti hauska tehdä, mutta ongelmana on saada huumori välittymään, kun innostus harvemmin korvaa puuttuvan taidon. \n– – tekniikka on tanssijalle yhtä välttämätön kuin soittajalle tai laulajalle, eikä sen merkitystä taiteellisena välityskeinona voi koskaan ohittaa. Se ei ole laitoksen neljännen vuosikurssin oppilaiden vahvin puoli, joten ihmetellä täytyy, mitä he ovat kaikkina kuluneina vuosina tehneet.<\/p>\n(Vienola-Lindfors 1989<\/span>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n
Kiinnostavaa on, että Räsänen omassa arviossaan näkee teoksen erittäin positiivisena ja otsikoi kritiikkinsä Ulla Koiviston tyyppilaboratoriossa<\/i>:<\/p>\n\n\n\n
\n
Ulla Koiviston luomat hahmot ovat liioitellun stereotyyppisiä ja tunnistettavia, joten niille on helppo nauraa. \nEniten kuitenkin ilahduttaa opiskelijoiden pyrkimys viedä tehtävänsä johdonmukaisesti läpi. Apuna ei ole musiikkia, ääntä eikä valoja, ei esittämistä tukevia ja peittäviä elementtejä. \nNeloskurssin persoonallinen joukko suoriutuu haastavasta tilanteesta hyvin.<\/p>\n(Räsänen 1989<\/span>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\nNäkymättömän rakastajan varjo. Koreografia Ulla Koivisto. Tanssijat Lotta Kuusisto, Ville Sormunen, Sari Laakso, Riikka Räsänen, Magnus Appelberg ja Harri Kuorelahti. Ensi-ilta MUU ry:n näyttelytilassa 14.10.1989. Kuva Riikka Räsänen.<\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n
Seuraava vuosi 1990 oli esitystoiminnan kannalta eritäin vilkas: Keväällä KOM-teatterissa sai ensi-iltansa Maikki Heinosen koreografia Haamurajalla<\/i>, Tarja Rannan klassisen baletin pohjalta koreografioitu Stravinskyn viulukonsertto D <\/i>ja Raisa Vennamon koreografia Tsemppiä siskot. <\/i>Uotisen Piikaränni <\/i>esitettiin Itäkeskuksen monitoimitalossa, samoin kuin Airi Hynnisen klassiseen tanssiin pohjautunut koreografia Nine lives<\/i>. Laitoksen studiossa ensi-iltansa sai Lahdenperän Double trouble – no problem<\/i>.<\/p>\n\n\n\n
Rannan ja Hynnisen koreografiat herättivät ristiriitaista kritiikkiä siitä, pitäisikö tanssitaiteen laitoksen opiskelijoiden tehdä esityksiä klassisen tanssin pohjalta lainkaan. Räsänen kirjoitti:<\/p>\n\n\n\n
\n
Baletin osuus edusti vaatimatonta oppilastasoa – yhtä hyviä tai parempia esityksiä näkee balettikoulujen alkeisoppilaiden näytteissä! ”Klassisen suuntautumisvaihtoehdon” merkitystä epäilen kovasti koko Teatterikorkeakoulun Tanssitaiteen laitoksessa opetusohjelmassa.<\/p>\n(Räsänen 1990<\/span>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n
Sarje sen sijaan näki Rannan koreografiassa myönteistä. Hän kirjoitti: ”Stravinskyn viulukonsertto D:n <\/i>tarkoituksena oli tutustuttaa oppilaat pelkistettyyn klassiseen muotoon. Stravinskyn musiikkiin sovitettu neoklassinen liikekieli kulki virtaavasti ja täsmällisesti.” (Sarje 1990a<\/span>.) Myös Vienola-Lindfors näki klassisen ohjelmiston positiivisena: ”Airi Hynnisen koreografia Nine Lives <\/i>poikkeaa valoisana ja eleganttina tanssitaiteen laitoksen yleisestä linjasta. Se ei suuntaudu alas eikä sisäänpäin, päinvastoin tyyli on nouseva ja kevyt – – .” (Vienola-Lindfors 1990<\/span>.)<\/p>\n\n\n\n
Susanna Nurminen tanssi Rannan koreografiassa ja muistelee oppimaansa:<\/p>\n\n\n\n
Tietoisuus oman kehoni fyysisistä rajoitteista suhteessa klassisen baletin ihanteisiin aiheutti paineisen ylityöstön liikkeisiini. Tarja Ranta onnistui muuttamaan pysyvästi suhtautumiseni klassisen baletin liikekieleen ja sen opettamiseen. Hänen kysymyksensä: ”Miksi et hengitä liikkeiden läpi samalla tavalla kuin olen nähnyt sinun tekevän nykytanssin liikesarjoja työstäessäsi?” avasi lukon päästäni. Baletti-ihanne, johon kuuluu täydelliset linjat väistyi mielestäni ja edelleenkin nautin klassisen baletin tanssimisesta ja opettamisesta. (Nurminen 4.6.2016<\/span>.)<\/i><\/p>\n\n\n\n
Klassiset esitykset oli otettu ohjelmistoon sen vuoksi, että laitoksen klassisen tanssin opettajaopiskelijat olivat oikeutetusti toivoneet sitä. Olihan yksi tanssitaiteen laitoksen koulutusvastuista kouluttaa klassisen baletin opettajia, ja klassisen tanssin opettajaopiskelijoiden piti saada myös esiintymiskokemuksia omalla opetusalueellaan. Tämä ihmetytti joitakin laitoksen opiskelijoita ja heitä haastatellutta Sutista, joka kirjoitti:<\/p>\n\n\n\n
\n
Laitoksen viime aikaisissa esityksistä on puuttunut sellaista linjakkuutta, jota voisi odottaa taidekorkeakoululta. Koreografiavalinnat ovat olleet nykytanssin laitoksen linjaa ajatellen outoja: opiskelijat on nähty tällä lukuvuodella kahdessa eri klassisen baletin produktiossa.<\/p>\n(Sutinen 1990b<\/span>, 7.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n
tanssijat kantoivat hyvin teoksen selkeät perusideat. Ryhmästä erottui jo esiintyjäpersoonallisuuksia, jotka loivat omalla ilmeikkyydellään piikarännin neonmaailman traagisempiakin sävyjä. Tanssijoiden läsnäolo kilpaili tasaväkisesti teoksen visuaalisen voiman kanssa. <\/p>\n(Sutinen 1990a<\/span>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n
Myös Vienola-Lindfors näki Uotisen teoksessa positiivisia piirteitä:<\/p>\n\n\n\n
\n
Tottahan he tanssivatkin, jopa selvästi paremmin kuin monesti ennen. Siitä näkee, miten etevä koreografi pystyy vaikuttamaan tanssijoihin. Piikaränni <\/i>on loppuun asti harjoitettu ja tanssijoiden intensiteetti, harkiten valittu musiikki sekä tehokas valaistus synnyttävät siihen vangitsevan tunnelman.<\/p>\n(Vienola-Lindfors 1990<\/span>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\nPiikaränni. Koreografia Jorma Uotinen. Tanssijat Sari Laakso, Ville Sormunen ja Sari Lukkarinen. Ensi-ilta Itäkeskuksen monitoimitalossa 8.3.1990. Kuva Hanna Vainio.<\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n
Keväällä 1990 saivat ensi-iltansa myös Lahdenperän Double trouble – no problem <\/i>ja Tarja Rinteen koreografia Malja auringolle. <\/i>Monnin koreografia Yhdeksän etsivää ja loistava lähde <\/i>esitettiin Apollonkadun tiloissa, tanssijoina neljännen vuosikurssin opiskelijoita. Riittakatriina Manninen-Louhensalo kirjoitti sekä teoksesta että tanssijoista erittäin negatiiviseen sävyyn. Lisäksi hän oli huolissaan tanssijoiden tulevaisuudesta:<\/p>\n\n\n\n
\n
Yhdeksän esiintyjää on nyt päättänyt koulutuksensa. Heidän edessään on kova todellisuus turvallisen laitoksen ulkopuolella. Millaisin taidoin varustettuja nämä nuoret tanssijat ovat ei käynyt ilmi tässä produktiossa. Tuleeko heistä ns. uuden tanssin tekijöitä, kuten Kirsi Monnin sangen ylävireinen taustaselvitys antaa ymmärtää.<\/p>\n(Manninen-Louhensalo 1990<\/span>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\nYhdeksän etsivää ja loistava lähde. Koreografia Kirsi Monni. Tanssijat Unto Nuora ja Mia Klemola. Ensi-ilta Apollonkadun studiossa 8.5.1990. Kuva Ari Saarto.<\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n
Seuraavana syksynä kolmannen vuosikurssin opiskelijat esittivät Betsy Fisherin koreografian The Big House <\/i>sekä tanssitaiteen laitoksen tiloissa että Itäkeskuksen monitoimitalossa. Fisherin työ sai runsaasti huomiota. Sutinen kirjoitti kritiikkinsä lopussa: ”The Big House <\/i>on hyvän tuulinen ja sujuva koreografia, jota voi katsella niin kuin selaisi kirjaa. Esitys tuo tunnelmia ja nautittavaa tanssia mukavasta aiheesta.” (Sutinen 1990c<\/span>.) Pirjo Raiskio totesi kritiikissään: ”Betsy Fisherillä on taito mitoittaa teostensa liikekieli oppilaiden taitojen mukaan. – – Lavalla tanssi joukko lahjakkaita nuoria tanssijoita, jotka selvästi nauttivat teoksen toteuttamisesta.” (Raiskio 1990<\/span>.)<\/p>\n\n\n\nThe Big House. Koreografia Betsy Fisher. Tanssijat Tuija Moilanen, Katariina Lehtonen ja Juha Jokela. Ensi-ilta Itäkeskuksen monitoimitalossa 28.11.1990. Kuva Pauliina Pasanen.<\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n
Syksyllä sai ensi-iltansa myös Kitin Kuolemantanssi <\/i>Kaapelitehtaalla. Keväällä 1991 se lähti tanssitaiteen laitoksen ensimmäiselle kiertueelle Pohjois-Suomen kuntiin ja sai erinomaisen vastaanoton. (Toimintakertomus <\/i>\/ Teatterikorkeakoulu <\/i>1991, 39.) Opiskelijat kokivat teoksen erittäin myönteisenä. Alpo Aaltokoski ja Sami Vartiainen kirjoittivat:<\/p>\n\n\n\n
\n
Kaikille jäi päällimmäiseksi kokemukseksi se, että kiertue oli helvetin hyvä juttu ja sellainen pitäisi saada sisällytettyä jokaisen vuosikurssin ohjelmaan. Tommi Kitin vahva kiertuekokemus ja ammattitaito piti ratkaisevassa määrin koko kiertuetta kasassa.<\/p>\n(
![\"\"](\"https:\/\/dev.wrkshp.fi\/tanssi-yliopistossa\/wp-content\/uploads\/2017\/04\/01-1024x783.jpg\")
![\"\"](\"https:\/\/dev.wrkshp.fi\/tanssi-yliopistossa\/wp-content\/uploads\/2017\/04\/03.jpg\")
![\"\"](\"https:\/\/dev.wrkshp.fi\/tanssi-yliopistossa\/wp-content\/uploads\/2017\/04\/04-1024x627.jpg\")
![\"\"](\"https:\/\/dev.wrkshp.fi\/tanssi-yliopistossa\/wp-content\/uploads\/2017\/04\/31-1024x690.jpg\")
![\"\"](\"https:\/\/dev.wrkshp.fi\/tanssi-yliopistossa\/wp-content\/uploads\/2017\/04\/08-1024x689.jpg\")
![\"\"](\"https:\/\/dev.wrkshp.fi\/tanssi-yliopistossa\/wp-content\/uploads\/2017\/04\/10-1024x683.jpg\")
![\"\"](\"https:\/\/dev.wrkshp.fi\/tanssi-yliopistossa\/wp-content\/uploads\/2017\/04\/09-1024x659.jpg\")
![\"\"](\"https:\/\/dev.wrkshp.fi\/tanssi-yliopistossa\/wp-content\/uploads\/2017\/04\/12-1024x676.jpg\")
![\"\"](\"https:\/\/dev.wrkshp.fi\/tanssi-yliopistossa\/wp-content\/uploads\/2017\/04\/17-1024x743.jpg\")
![\"\"](\"https:\/\/dev.wrkshp.fi\/tanssi-yliopistossa\/wp-content\/uploads\/2017\/04\/15-1024x710.jpg\")
![\"\"](\"https:\/\/dev.wrkshp.fi\/tanssi-yliopistossa\/wp-content\/uploads\/2017\/04\/33.jpg\")