”Etnografia, historia ja tanssi” käsittelee etnografisen lähestymistavan soveltamista tanssintutkimuksessa sekä nykyhetkeen että historiaan. Tanssietnografia on lähestymistapa, joka mahdollistaa tutkimuksen sijoittumisen sinne, missä tanssivat ihmisetkin ovat. Sen metodologisia periaatteita on mahdollista soveltaa myös historialliseen tanssintutkimukseen, jossa tavoitteena on saavuttaa menneiden sukupolvien tanssikäytäntöjä. Etnografisessa tutkimuksessa korostuvat ruumiillinen toiminta ja kokemukset, jotka rakentavat tanssin merkityksiä ja tanssijoiden identiteettejä jatkuvana muutoksen, tulemisen ja risteytymisen prosessina. Esimerkkinä ruumiillisesta etnografiasta Hoppu käyttää omaa menuettitutkimustaan, jonka lähtökohtana oli erilaisten lähestymistapojen, näkökulmien ja aineistojen yhdistäminen kokonaisvaltaiseksi tutkimusstrategiaksi. Omakohtaisen tanssimisen, teemahaastattelujen, arkistoaineiston analyysin ja muiden strategisten ratkaisujen kautta hän pystyi luomaan kuvan siitä, kuinka menuetti ja sen merkitykset olivat kulkeutuneet nykyaikaan elävänä perinteenä erilaisissa yhteyksissä, joissa tanssi ja musiikki sekä niiden historia, diskurssit ja sosiokulttuurinen konteksti risteytyivät ja kietoutuivat yhteen.
Etnografinen ja historiallinen tutkimus nähdään helposti erillisiksi tutkimusstrategioiksi, joita luonnehtivat selkeät kumpaankin alaan olennaisesti kuuluvat teoreettiset ja menetelmälliset periaatteet. Kuitenkin viimeisten vuosikymmenten aikana nämä kaksi lähestymistapaa ovat löytäneet toisensa yhä useammin, ja itse asiassa monet metodologiset ja käsitteelliset, esimerkiksi tutkijan positioon ja toiseuteen liittyvät, haasteet ovat molemmissa varsin samankaltaisia (Buckland 2006, 12–17). Tässä artikkelissa käsittelen nimenomaan etnografisen lähestymistavan soveltamista tanssintutkimuksessa sekä nykyhetkeen että historiaan.
Etnografinen tutkimus on laaja tutkimusstrateginen lähestymistapa, johon usein sisältyy kulttuurin sisäpuolisuutta korostava näkökulma ja ymmärtämään pyrkivä tutkimusote (Fingerroos 2003). Olennaisesti etnografisessa tutkimuksessa tutkija on itse keskeisessä roolissa tutkimuksen välineenä. Kirsten Hastrupin ja Peter Hervikin (1994, 9) mukaan etnografian lähtökohtana ovat tutkijan oma läsnäolo ja kokemukset, joiden pohjalta tulkinnat tehdään. Etnografinen aineisto ei ole pelkästään tutkijan ihmisiltä kyselemiä tai havainnoimia faktoja, vaan se on ennen kaikkea inhimillistä vuorovaikutusta, joka ei itsessään paljasta kaikkea sitä, mitä vuorovaikutusprosessi sisältää (Fingerroos 2003).
Etnografisen tutkimuksen kohteena ovat ihmiset, joiden kanssa tutkija joutuu tai pääsee yhteyteen siellä, missä nämä ihmiset itse toimivat. Juuri se tosiseikka, että tutkija on tekemisissä tuntevien, tie-tävien ja ajattelevien ihmisten kanssa, tekee etnografiasta oman erityisalueensa. Tutkijan on kai-kissa tilanteissa ainakin jossain määrin otettava huomioon tutkittavien kokemushorisontti, joka limittyy yhteen hänen oman horisonttinsa kanssa (Turner 1989, 14; myös Willis 1984, 143–144). Kokemushorisonttien kohtaaminen on etnografisen tutkimuksen välttämätön seuraus, ja ruumiilli-nen kokemus on puolestaan välttämätön osa tätä kohtaamista.
Olen kutsunut tutkijan ruumiillisen kokemuksen huomioon ottavaa lähestymistapaa ”ruumiin hermeneutiikaksi”, jonka olennaisena piirteenä on tutkijan ja tutkittavien välisen suhteen ja -vuorovaikutuksen korostuminen monella tasolla (Hoppu 2005). Etnografisen prosessin tuloksena tieto on paitsi muistiin-panoissa, haastattelu-nau-hois-sa ja videotallen-teis-sa myös tutkijassa itsessään. Ihmisruumis on tulkintojen ja ymmärtämisen lähtökohta, eikä tutkijan toimintaa kentällä tai tutkittavan ilmiön parissa voi erottaa tutkijan keräämästä tiedosta: tanssivan tutkijan tanssijuus, ontologinen ulottuvuus, vaikuttaa siihen, millaiseksi tutkimus ja sen tulokset, epistemologinen ulottuvuus, muodostuvat. Ruumiillisuus on läsnä kaikissa tutkimusprosessin vaiheissa aineiston keräämisestä sen analysointiin ja tulkintaan asti.
Etnografia synnyttää usein hyvin voimakkaita ruumiillisia kokemuksia, ja se tuottaa näin tietoa, jota on vaikea tavoittaa muilla tiedonhankintamenetelmillä. On kuitenkin huomautettava, että myös muihin aineistoihin voi soveltaa etnografian kaltaista kokemuk-sellisuuden ja tiedontuottamisen yhdistelmää. Ruumiillinen ymmärrys ei kuulu ainoastaan synkroniseen, nykyaikaa käsittelevään vaan myös historialliseen, diakroniseen tutkimukseen. Professori Heikki Laitinen käyttää termiä ”kuvitteelliset kenttämatkat”, jolla hän viittaa menneisyyteen suuntautuvaan, osallistuvaan kulttuurintutkimukseen. Laitisen mukaan historiallisten tapahtumien, kulttuurien ja yhteiskuntien todellisuudesta on mahdollista saavuttaa jossain määrin vastaavaa ymmärrystä kuin nykyajasta. Kuvitteellisessa kenttätyössä tutkija lähestyy menneisyyttä erilaisten dokumenttien mutta myös niiden pohjalta syntyvän toiminnan kautta: kenttätyön pohja ovat tutkimus- ja aikalaisaineisto sekä tutkijan mielikuvitus. (Laitinen 1991, 79–81.) Prosessi ei ole pelkkää fantasiaa, vaan siinä tutkijan täytyy tunkeutua paksun ja tiheän kerrostuman, hänen omien itsestäänselvyyksinä pitämiensä ajatuksien läpi. Laitinen (Laitinen 2003, 313) korostaakin, että matka historialliseen aineistoon voi olla kokemuksena pitempi kuin olisi matka täysin vieraaseen kulttuuriin.
Edellä esitetyn tapainen etnografisen ja historiallisen näkökulman yhdistäminen ruumiillisuuden kautta ei ole pelkästään metodologinen, tiedonhankintaan liittyvä, strateginen valinta, vaan sillä on vaikutuksensa myös tutkimuksen teoreettiseen viitekehykseen ja siten tutkimustuloksiin. Parhaimmillaan tämänkaltainen lähestymistapa auttaa tuottamaan tutkimusaineistoa, joka johdattaa intersektionaalisten (risteävien erojen) näkökulmien pariin. Intersektionaalisuus viittaa feministisessä teoriassa kehitettyyn ajatukseen kulttuuristen ja yhteiskunnallisten erojen, kuten sukupuolen, seksuaalisuuden ja luokan, leikkaamisesta, risteämisestä ja yhteisvaikutuksesta (Crenshaw 1991). Identiteetit ja merkitykset eivät ole stabiileja tai monoliittisia vaan jatkuvasti muuttuvia, ja tämän vuoksi historiallisuus auttaa ymmärtämään niiden rakentumista, kun taas etnografisuus pureutuu siihen, miten ja millaisina ne koetaan. Sukupuoli, ikä, taloudellinen asema, koulutus tai uskonnollinen vakaumus ovat tekijöitä, jotka muokkaavat identiteettiä ja todellisuuden kokemista ja siten vaikuttavat siihen, millaisia merkityksiä erilaiset kulttuuriset ilmiöt saavat.
Tanssintutkijat nykyisillä ja menneillä kentillä
Tanssin etnografisen tutkimuksen juuret ovat perinteenkeruussa. Vaikka tanssi tulikin melko myöhään systemaattisen keruun kohteeksi, monissa maissa organisoitiin 1900-luvulla laajamittaisia projekteja tanssiperinteen tallentamiseksi. Hyvin usein keruutoiminta liittyi kiinteästi kansantanssin harrastukseen (Hoppu 2003, 29). Toisen maailmansodan jälkeen tanssietnografia on kuitenkin laajentunut huomattavasti näistä lähtökohdista, ja 2000-luvulle tultaessa keruutoiminta on kadonnut lähes kokonaan. Nykyään tanssin etnografista tutkimusta tehdään hyvin erilaisissa ympäristöissä syrjäkylistä suurkaupunkien diskoihin ja yökerhoihin.
Kuitenkin tietyt piirteet ovat säilyneet etnografisessa tutkimuksessa, vaikka lähestymistavat ja näkökulmat ovatkin muuttuneet. Edelleen useimmat tanssietnografit tutustuvat tutkimiinsa tanssimuotoihin myös käytännössä, vaikka he eivät useinkaan osallistu juuri niihin tanssitilaisuuksiin, joita he analysoivat. Tutkijan osallistumista tanssimiseen onkin laajalti pidetty olennaisena osana tanssietnografiaa (Hoppu ja Seye 2013, 227). Tanssiin osallistuminen ei kuitenkaan ole ainoa tapa hankkia tanssia koskevaa tietoa eikä kaikissa tapauksissa edes välttämättä paras. Brenda Farnell on huomauttanut, ettei tanssissakaan kaikkea voi tietää kysymättä. Vaikka liikkeet näyttäisivät samoilta, niiden merkitykset voivat vaihdella kontekstin mukaan. Tanssin kokemus vaihtelee, ja tutkijalle ei voi riittää pelkästään oma kokemus, vaan hänen tulisi saavuttaa laajemmin tutkittavien kokemusmaailmaa. (Farnell 1999, 148.) Hanna Väätäinen puolestaan on korostanut sitä, että tanssiin osallistuminen ei ole ainoa ruumiillinen lähestymistapa. Myös katse voi luoda yhteyden, jonka kautta tutkija pystyy saavuttamaan toisen ihmisen kokemuksen tasoja. Väätäinen kuitenkin korostaa, ettei kyse ole objektiivisesta, ulkopuoliseen arviointiin tähtäävästä katseesta, vaan lähentävästä ja keskeyttävästä katseesta, jonka päämääränä on ymmärtäminen ja myötätunto. (Väätäinen 2003, 143–145.) Kuten tanssiin osallistuminenkin, myös tanssin katsominen voi olla osa ruumiinhermeneuttista prosessia, jossa tutkija päästää oman ruumiinsa vuorovaikutukseen tutkittavien kanssa purkaen näin subjekti–objekti-asetelmaa.
Joka tapauksessa tanssietnografiassa ruumiillisuus on merkittävä osa tutkimusprosessia, on sitten kyseessä tutkijan oma osallistuminen tanssiin, havainnointi tai tanssikokemuksista haastattelu. Tätä taustaa vasten onkin yllättävää, kuinka vähän etnografiassa ruumiillisuutta on tarkasteltu osana tutkimusprosessia, vaikka -ruumiillisuus sinänsä on tunnustettu olennaiseksi osaksi yhteiskuntaa ja kulttuuria. Helen Thomas on todennut, että tutkijan itsestään selvinä pitämät ruumiilliset rutiinit ja käytännöt vaikuttavat väistämättä siihen, miten hän tekee havaintoja sekä tulkitsee ja analysoi aineistoaan. Näin tutkijan ruumiillisuus osallistuu voimakkaasti siihen, millaisena hän näkee tutkittavansa. Tanssietnografit ovat kuitenkin 1990-luvulta lähtien pyrkineet tiedostamaan paremmin näitä käytäntöjä ja rooliaan kokevina, liikkuvina ja tanssivina kulttuurin kantajina ja ymmärtämään näin paremmin sitä, millaisina he näkevät kentällä muut, erilaisia kulttuurisia käytäntöjä, arvoja ja asenteita omaksuneet ihmiset. (Thomas 2003, 77–78.) Lisäksi Deidre Sklar korostaa, että tutkijan oma ruumis on ainoa väline, jonka avulla tutkija voi saavuttaa liikkeen tuntemuksen ulottuvuuden. Hänen mukaansa tutkijan ruumiillisuutta ei voi erottaa etnografisesta tekstistä, koska ruumiillisuus on aina läsnä prosessissa, jossa tutkija pyrkii ymmärtämään ja selittämään toisen ihmisen somaattista tietoa. (Sklar 2000, 71.)
Ruumiillisuus yhdistyy vahvasti myös toiseuden kokemuksiin, jotka ovat keskeisessä asemassa pohdittaessa tutkijan positiota etnografisessa -tutkimuksessa. Toiseus voidaan nähdä monesta eri suunnasta siten, että tutkimuskohde tai tutkija itse näyttäytyy Toisena. Esimerkiksi diskojen tanssijoita tutkineelle Tuija Nykyrille (Nykyri 1996, 19) toiseuksia ovat niin diskotanssitilanne, tila, ihmiset kuin kirjallisuuskin. Nykyrillä toiseus rakentuu suhteesta tutkijan ruumiillisuuteen, ja tällöin toiseudesta eivät nouse esiin arvot tai hierarkia, vaan toiseudet näyttäytyvät tapahtumina ja olemuksina, joita kokija kohtaa itsestään erillisinä ja jotka kaikki muovaavat kokijan kokemusta. Sen sijaan nicaragualaista May Pole ‑tanssia tutkinut Maarit Ylönen näkee toiseuden rakentuvan vahvasti suhteessa kulttuuriin sekä eri kulttuurien historialliseen vuorovaikutukseen ja eroihin. Ylösen mukaan toiseuden kokemus sitoutuu myös kulttuurisiin hierarkioihin, sillä hän esimerkiksi mieltää itsensä toiseksi paitsi tutkijan roolinsa myös taustansa vuoksi ja kokee näiden tekijöiden asettavan hänet tahtomattaankin Toisen kolonialistiseen rooliin. (Ylönen 2004.) Nykyrin ja Ylösen näkemykset eivät kuitenkaan välttämättä sulje toisiaan pois, sillä Sherril Doddsin (Dodds 2011, 170–199) mukaan toiseus voidaan määritellä eri tavoin näkökulman mukaan: marginaalisuutta korostettaessa tutkimuksen kohde näyttäytyy Toisena, kun taas tanssijoiden kokemuksia tarkasteltaessa tutkija ilmenee Toisena tarkkailijan roolissa. Sekä tutkittavien että tutkijan identiteetti rakentuvat prosessinomaisesti, eikä niitä voi määrittää lopullisesti missään vaiheessa.
Sama prosessi voidaan nähdä myös silloin, kun tutkija tulkitsee historiallisia tanssikuvauksia. Kuvitteellisista kenttämatkoista puhuessaan Heikki Laitinen on korostanut sitä, että myös oma kulttuuri voi vaikuttaa Toiselta, kun sitä tarkastellaan diakronisesta näkökulmasta. Toisaalta ruumiillisuuden korostaminen myös historiallisessa tutkimuksessa johtaa siihen, että tutkija ei tyydy pelkästään historial-lisen aineis-ton ulkokohtai-seen tarkasteluun, vaan hän pyrkii kohteen sisälle. (Ks. Laitinen 1991, 81–82.) Näin tanssijoiden identiteetit ja tanssien merkitykset, samoin kuin toiseuden määrittävät suhteet, näyttäytyvät monitasoisina ja erilaisten vaikutteiden risteyminä. Historiallinen ulottuvuus ei määrää tanssin merkityksiä, mutta se paljastaa niihin liittyviä muutosprosesseja ja muutokseen vaikuttaneita tekijöitä (Hoppu 1999, 59–60).
Esimerkiksi argentiinalaista tangoa tutkinut Marta Savigliano (Savigliano 1995) korostaa tanssin monimuotoista historiaa ja kyseenalaistaa yhden alkumuodon, autenttisen tangon, löytymisen mahdollisuutta. Saviglianolle tangon historia tuo esiin kohtaamisia erilaisissa sosiokulttuurisissa ja ylirajaisissa (transnationaaleissa)
ympäristöissä, ja siten on mahdollista ymmärtää tanssin symbolisia merkityksiä eroottisuudesta ja eksoottisuudesta aina nationalismiin ja patrioottisuuteen asti. Saviglianolle sukupuoli, rotu, talous ja yhteiskunnalliset olosuhteet kietoutuvat toisiinsa ja määrittävät tangon toimijoita yhä uudelleen ja uusin tavoin. Historiallisuus on tutkimuksessa välttämätön osa tangon koreografisten elementtien ja nykyajan yhteiskunnallisten tekijöiden välisten suhteiden ymmärtämisessä.
Myös nicaragualaisia kansantansseja ja folklorefestivaaleja tutkinut Katherine Borland (Borland 2006) korostaa kulttuuristen ilmiöiden monimuotoisuutta, mikä vaatii niiden tarkastelua paitsi nykyajassa myös historiassa. Borlandin tarkastelussa festivaalien merkitykset ja niiden toimijoiden identiteetit syntyvät kulttuuripolitiikan, uskonnon, sukupuolen, seksuaalisuuden, rodun ja etnisyyden risteyminä. Borlandin mukaan festivaaleissa paikalliset ihmiset käyvät jatkuvaa vuoropuhelua erilaisten kansallisten ja kansainvälisten vaikutteiden ja suuntausten kanssa, ja historiallinen aineisto tuo esiin sitä, kuinka paikallinen kulttuuri ja identiteetit ovat rakentuneet tanssin ja muun toiminnan pohjalta tässä prosessissa.
Kohteena menuetti
Omalla kohdallani pitkäaikaisin etnografinen ja samalla myös historialliseen aineistoon kohdistunut tutkimusprosessi oli suomalaista menuettia käsitellyt väitöskirjatyöni, jossa keskeisessä asemassa oli etnografinen kenttätyö ruotsinkielisellä Pohjanmaalla (Hoppu 1999). Menuetin tanssimisen jatkuminen nykyaikaan asti oli varsin arvoituksellista, mutta etnografisen ja historiallisen aineiston sekä oman tanssikokemukseni vuoropuhelun pohjalta pystyin ymmärtämään paremmin, miten ja miksi paikallinen tanssi pystyy säilymään hyvinkin pitkään voimakkaasti muuttuvassa yhteiskunnassa, millaisia merkityksiä sillä oli paikallisessa tanssikulttuurissa ja millaisista tekijöistä sen tanssijoiden identiteetti muodostui.
Kenttätyöni ajoittui vuosien 1991 ja 1998 väliselle ajalle, ja se koostui valtaosin haastattelumateriaalista, mutta pääsin usein myös havainnoimaan tanssia ja osallistumaan joskus siihen itsekin. Suurimmaksi osaksi kenttätyöni kohdistui Uudenkaarlepyyn seudulla tanssittuun menuettiin, johon liittyvien mysteerien paljastumista käsittelen seuraavaksi.
Lähtökohtana tutkimukselle oli käytäntö, mieltymykseni menuettiin kansantanssin parissa, vaikkakin pitkän aikaa pidin oman tanssija-minäni erillään tutkimuksesta ja siihen liittyvästä tiedontuottamisesta. Vuosien aikana pystyin kuitenkin tuomaan näitä kahta näkökulmaa vähitellen lähemmäksi toisiaan, ja lopulta väitöskirjani pohjana olivat olennaisesti ne molemmat.
Kenttätyöni aikana tapasin joitakin informanttejani vain kerran mutta joitakin useita kertoja ja näin heidän esityksiään eri tapahtumissa. Vaikka minulla oli menuetista paljon kokemuksia vuosien varrelta, kuvani siitä muuttui -vähitellen lähes täydellisesti. Tämä muutos oli seurausta useista umpikujista ja jopa epätoivon hetkistä, joita kohtasin tutkimukseni varrella. Ensimmäisten vuosien aikana huomasin, kuinka vaikeaa minun oli löytää yhteys keräämäni etnografisen, historiallisen ja yhteiskuntatieteellisen aineiston välillä. Tanssi näyttäytyi minulle yhtenä ja sen konteksti toisena ilmiönä: analysoin näitä eri tavoin ja erillisinä, mutta yhteistä lähestymistapaa en tuntunut löytävän.
Loppujen lopuksi ratkaisevaksi käänteeksi muodostui se, että aloin erillisten analyysien sijaan kiinnittää huomioni informanttieni ja itseni kokemukseen tanssista. Hylkäsin kansantanssijoiden konventiot rakenteen tulkinnassa ja pyrin löytämään sen, millaisena tanssi avautui tanssijoille liikkeenä omassa musiikillisessa -kontekstissaan. Tällä tavoin löysin ensimmäisen merkittävän ”johtolangan”, joka oli sekä musiikissa että tanssissa korostuneet kaksi painollista tahdinosaa kunkin fraasin lopussa. Vaikka tanssissa itsessään oli paljon yksilöllisiä eroja, nämä kaksi tahdinosaa toivat aina tanssijat ja muusikot yhteen. Tämä havainto auttoi minua ymmärtämään, miksi informanttini kertoivat, että heidän oli vaikea tanssia muiden kuin paikallisten muusikoiden säestyksellä: muut eivät useinkaan osanneet painottaa rytmiä oikein, jolloin tanssijat eivät saaneet musiikista tukea tanssilleen.
Rakenteelliset seikat eivät kuitenkaan olleet ainoita, joiden merkityksiä tämä havainto avasi. Havainto auttoi minua ymmärtämään myös menuetin historiallista ja sosiokulttuurista kehitystä tällä alueella. Historiallinen aineisto osoitti, että menuetti ja sen merkitykset olivat muuttuneet täällä varsin dramaattisesti koko tanssin historian ajan. Uuden ruumiillisen ymmärrykseni avulla saatoin jäljittää, kuinka kehitys oli tapahtunut, missä se oli alkanut ja mitä seurauksia sillä oli ollut. Kaiken aikaa musiikin ja tanssin voimakas yhteys oli taustalla tunkeutuessani syvemmälle arkisto- ja kenttäaineiston paljastamiin johtolankoihin.
Minulle selvisi, että tämä painotustapa oli osa erityistä tanssityyliä, joka oli syntynyt 1800-luvulla tietyissä kylissä alueen keskiosissa. Nämä kylät eivät olleet tavanomaisia talonpoikaisyhteisöjä, vaan niihin oli vaikuttanut vahvasti 1700-luvulla alkanut varhainen rautateollisuus. Lisäksi samoilla seuduilla uskonnolliset herätysliikkeet olivat olleet voimakkaita 1800-luvulla ja kommunistinen liike oli saanut siellä poikkeuksellisen runsaasti kannattajia 1900-luvulla. Kuitenkin sekä herätysliikkeillä että kommunistisella toiminnalla oli erityisiä paikallisia piirteitä, jotka erottivat ne selkeästi laajemmasta uskonnollisesta tai poliittisesta yhteydestä Suomessa.
Lopulta saatoin tehdä lopulliset päätelmäni havaintojeni ja analyysini pohjalta tavalla, jossa tutkimuksen eri osa-alueet tanssin rakenneanalyysista -sosiokulttuuriseen analysointiin muodostivat koherentin kokonaisuuden. Menuetin tanssiminen avautui laaja-alaisena kulttuuri-ilmiönä, joka kiinnittyi lujasti Uudenkaarlepyyn seudun sosiaaliseen todellisuuteen. Menuetin tanssijoiden identiteetit näyttäytyivät erilaisten kulttuuristen, taloudellisten, uskonnollisten ja poliittisten vaikutteiden risteyminä. Identiteetti kytkeytyi tanssimiseen monin eri tavoin kunkin historiallisen tilanteen mukaan. Olennaista oli tanssin merkitysten rakentuminen yhä uudestaan erilaisten käytäntöjen pohjalta.
Vaikka pyrinkin välttämään ylitulkinnat ja suoraviivaiset yleistykset, pystyin kuitenkin tyydyttävästi osoittamaan menuetin keskeisen aseman alueen ruumiillisessa todellisuudessa. Saatoin todeta, että se oli osa erikoislaatuista radikalismia tällä seudulla, ja sillä oli vahva side paikallisuuteen ja perinteeseen. Vain yhdistämällä eri lähestymistapoja, näkökulmia ja aineistoja pystyin saavuttamaan jonkinlaisen kosketuksen menuetin ”näkymättömään” ulottuvuuteen: menuetti ja sen merkitykset olivat kulkeutuneet nykyaikaan elävänä perinteenä erilaisissa yhteyksissä, joissa tanssi ja musiikki sekä niiden historia, diskurssit ja sosiokulttuurinen konteksti risteytyivät ja kietoutuivat yhteen.
Yhteenveto
Tanssin kulttuurinen tutkimus vaatii tanssi-ilmiöiden jatkuvaa paikantamista ja kontekstualisointia. Nämä tulee ymmärtää tilannekohtaisena erilaisten ruumiillisten ja diskursiivisten tekijöiden vuorovaikutuksena, jossa keskeisessä asemassa on tutkija itse. Tanssietnografia on lähestymistapa, joka mahdollistaa tutkimuksen sijoittumisen sinne, missä tanssivat ihmisetkin ovat. Sen -metodologisia periaatteita on mahdollista soveltaa myös historialliseen tanssintutkimukseen, jossa tavoitteena on saavuttaa menneiden sukupolvien tanssikäytäntöjä. Etnografian avulla korostuvat toiminta ja kokemukset, jotka rakentavat tanssin merkityksiä ja tanssijoiden identiteettejä jatkuvana muutoksen, tulemisen ja risteytymisen prosessina.
Keskeisessä asemassa tanssietnografiassa ovat tutkijan itsereflektointi, omien ruumiillisten lähtökohtien tunnistaminen, sekä dialogisuus, toiseuden tunnistaminen ja tunnustaminen. Oli sitten kyseessä tässä ajassa tapahtuva kenttätyö tai arkistoissa tapahtuva tutkimus, tutkijan ruumis tuottaa kokemuksellisen tiedon ulottuvuuksia: ruumiin kautta rakentuu tutkimuksellinen näkemys tanssiliikkeistä, -käytännöistä ja ‑tilanteista ajassa ja tilassa. Reflektointi ja dialogi purkavat tutkijan ja tutkittavien välistä vastakkainasettelua, ja niiden avulla on mahdollista tuoda esiin tutkittavien ääni kaikessa moninaisuudessaan ja ristiriitaisuudessaan.
Lisäksi koska tutkijan ja tutkittavien kohtaaminen ovat etnografisen ja siitä ammentavan tutkimuksen ydin, tutkimuksessa tapahtuva vuorovaikutus ja siihen liittyvä ruumiilliset kokemukset pitäisi tehdä mahdollisimman näkyviksi. Näihin liittyvät tutkimukseen väistämättä kuuluvat huomion vaihtelut, unohdukset ja epätietoisuus yhtä paljon kuin asiantuntijuus, ahkeruus ja älykkyys. Parhaimmillaan etnografinen tutkimusraportti heijastaa tutkimusta kaikessa runsaudessaan yhdistäen sen aukottomasti terävään ja ennakkoluulottomaan analyysiin.
Lähteet
Borland, Katherine. 2006. Unmasking Class, Gender, and Sexuality in Nicaraguan Festival. Tucson: University of Arizona Press.
Buckland, Theresa J. 2006. ”Dance, History, and Ethnography: Frameworks, Sources, and Identities of Past and Present.” Teoksessa Theresa J. Buckland (toim.). Dancing from Past to Present: Nation, Culture, Identities. Madison: University of Wisconsin Press, 3–24.
Crenshaw, Kimberlé W. 1991. ”Mapping the Margins: Intersectionality, Identity Politics, and Violence against Women of Color.” Stanford Law Review 43:6, 1241–1299.
Dodds, Sherril. 2011. Dancing on the Canon: Embodiments of Value in Popular Dance. Basingstoke: Palgrave Macmillan.
Farnell, Brenda. 1999. ”It Goes Without Saying – But Not Always”. Teoksessa Theresa J. Buckland (toim.). Dance in the Field: Theory, Methods and Issues in Dance Ethnography. Lontoo: Macmillan Press, 145–160.
Fingerroos, Outi. 2003. ”Refleksiivinen paikantaminen kulttuurien tutkimuksessa.” Elore 10: 2. http://cc.joensuu.fi/~loristi/2_03/fin203c.html (20.3.2014)
Hastrup, Kirsten & Hervik, Peter. 1994. ”Introduction.” Teoksessa Kirsten Hastrup & Peter Hervik (toim.). Social Experience and Anthropological Knowledge. Lontoo: Routledge, 1–9.
Hoppu, Petri. 1999. Symbolien ja sanattomuuden tanssi: Menuetti Suomessa 1700-luvulta nykyaikaan. Helsinki: SKS.
Hoppu, Petri. 2003. ”Tanssintutkimus tienhaarassa.” Teoksessa Helena Saarikoski (toim.). Tanssi tanssi: Kulttuureja, tulkintoja. Helsinki: SKS, 9–51.
Hoppu, Petri. 2005. ”Hermeneutics of the Body: Connecting Research and Dancing in Dance Research.” Teoksessa Ingibjörg Björnsdottir (toim.). Dance Heritage: Crossing Academia and Physicality. Reykjavik: NOFOD, 106–110.
Hoppu, Petri & Seye, Elina. 2013. ”Tanssiantropologian näkökulmia ja menetelmiä.” Teoksessa Pirkko Moisala & Elina Seye (toim.). Musiikki kulttuurina. Helsinki: Suomen etnomusikologinen seura, 219–238.
Laitinen, Heikki. 1991. ”Oma perinne vieraana kulttuurina – 1800-luvun suomalainen kansan-musiikki tutkimuksen kohteena.” Teoksessa Pirkko Moisala (toim.). Kansanmusiikin tutkimus: Metodologian opas. Helsinki: VAPK.
Laitinen, Heikki. 2003. Matkoja musiikkiin 1800-luvun Suomessa. Tampere: Tampereen yliopisto.
Nykyri, Tuija. 1996. Naiseuden naamiaiset: Nuoren naisen diskoruumiillisuus. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Savigliano, Marta E. 1995. Tango and the Political Economy of Passion. Boulder: Westview.
Sklar, Deidre. 2000. ”Reprise: On Dance Ethnography.” Dance Research Journal 32:1, 70–77.
Thomas, Helen. 2003. The Body, Dance and Cultural Theory. Houndmills & New York: Palgrave Macmillan.
Turner, Roy. 1989. ”Deconstructing the Field.” Teoksessa Jaber F. Gubrium & David Silverman (toim.). The Politics of Field Research: Sociology beyond Enlightenment. Lontoo: Sage, 30–48.
Väätäinen, Hanna. 2003. Rumbasta rampaan. Turku: Åbo Akademis förlag.
Willis, Paul. 1984. Koulun penkiltä palkkatyöhön? Miten työväenluokan nuoret saavat työväen-luokan työt? Tampere: Vastapaino.
Ylönen, Maarit. 2004. Sanaton dialogi: Tanssi ruumiillisena tietona. Jyväskylä:
Jyväskylän yliopisto.