Tämän teoksen taustalla vaikuttaa Nordic Forum for Dance Research (NOFOD) -järjestön Suomen jaosto, jonka järjestämissä seminaareissa suomalaiset tanssintutkijat ovat päässeet vaihtamaan kuulumisiaan, jakamaan innostustaan ja keskustelemaan yhteisistä tutkimusongelmista. Jaoksen toiminta on osoitus siitä, että Suomessa näkökulmiltaan monitieteistä tanssintutkimusta tehdään yhä aktiivisemmin. Suomenkielistä tanssintutkimusta on kuitenkin julkaistu verrattain vähän, ja tanssintutkimuksen menetelmistä ei ole suomenkielistä kirjallisuutta oikeastaan lainkaan. Tutkijayhteisömme päätti paikata tätä puutetta ja koota antologian, jonka tarkoituksena on toimia alan perusteoksena.
Teoksen artikkelit kartoittavat kotimaisen tanssintutkimuksen metodologisia suuntaviivoja ja kirjoittajien omia tutkimuksen tekemisen käytänteitä. Artikkelit limittyvät tutkimuskohteiden ja menetelmien lisäksi nimenomaan suomalaisen näkökulmansa kautta. Kirjoittajia yhdistää paitsi innostus tanssiin ja tanssin tutkimiseen myös postpositivistinen maailmankuva, jonka mukaan tutkimusta värittävät aina inhimilliset, yhteiskunnalliset, kulttuuriset, institutionaaliset ja historialliset tekijät. Siten tekstit kiinnittyvät ennen kaikkea epistemologisiin kysymyksiin tiedon luonteesta (miten tiedämme tai perustelemme tietävämme jotain tanssista). Tanssin tutkimukselle on kuitenkin kovin tyypillistä, että tällaiset epistemologiset kysymykset johtavatkin ontologisiin kysymyksiin siitä, mitä ja miten tanssi on. Tutkimuskohteen ja aineiston valinta vaativat, että tutkija pohtii lähtökohtaisia olettamiaan esimerkiksi siitä, millainen liike tai oleminen on tanssia ja mikä taas rajautuu ”tanssimisen” ulkopuolelle.
Kokonaisuutena tämä kirja tarjoaa näköaloja siihen, millaista tanssintutkimusta Suomessa on viime aikoina harjoitettu ja millaisista tanssi-ilmiöistä täällä on oltu kiinnostuneita. Kirjan tarkoituksena on toimia oppaana tanssintutkimuksen tekemisessä korkeakoulujen perustutkintotasolla tai aloitteleville tutkijoille sekä johdatuksena tanssintutkimukseen muilta aloilta tuleville tutkijoille ja -tutkimuksen ohjaajille. Teos kuuluu siis tanssintutkimuksen (dance studies) alaan, joka on monitieteinen tutkimuskenttä.
Tanssintutkimuksen tavoitteena on tuottaa tanssiin kytkeytyvistä ilmiöistä erilaisin argumentein perusteltua systemaattista ja kriittistä tietoa. Tanssintutkimuksessa tarkastellaan muun muassa sitä, mitä tanssi on tai miten sen määrittelemme eri konteksteissa, millaisia erilaiset tanssimuodot ovat ja miten niitä harjoitetaan. Näitä kysymyksiä käsitellään usein suhteessa sosiaalisiin, historiallisiin, poliittisiin ja taloudellisiin tekijöihin, eli tanssi sijoitetaan aina johonkin kontekstiin. Tanssinhistoria, tanssinantropologia, kulttuurintutkimus sekä tanssianalyysi ovat vakiintuneet tanssintutkimuksen osa-alueiksi (esim. O’Shea 2010). Nämä tieteelliset lähestymistavat eivät kuitenkaan määritä tanssintutkimusta, vaan sen piirissä tehdyn tutkimuksen niin tieteelliset kuin teoreettiset ja menetelmälliset viitekehykset valikoituvat aina suhteessa kunkin tutkijan tutkimusintresseihin. Edellä mainittujen lisäksi Suomessa keskeisiä tutkimusalueita ovat tanssipedagogiikka, fenomenologinen tanssintutkimus sekä tanssin taiteellinen tutkimus. Kaikkia lähestymistapoja yhdistää tavoite synnyttää uuttaa ymmärrystä tanssiin liittyvistä erilaisista tekijöistä ja ilmenemismuodosta.
Nämä osa-alueet ja ennen kaikkea niiden risteymät näkyvät tässäkin teoksessa. Aino Kukkonen, Hanna Järvinen ja Petri Hoppu keskittyvät teksteissään tanssinhistorian menetelmiin, mutta Kukkonen käyttää lisäksi tanssianalyysia, joka on myös Kai Lehikoisen artikkelin keskeinen menetelmä, kun taas Hoppu liittyy etnografisten menetelmien kautta läheisesti Anu Laukkasen ja Mariana Siljamäen teksteihin. Siljamäen fenomenografia lähestyy paitsi Teija Löytösen narratiivisuuden tutkimusta myös Leena Rouhiaisen ja Kirsi Heimosen käyttämää fenomenologiaa. Lehikoinen ja Laukkanen sitoutuvat molemmat sukupuolentutkimuksen perinteeseen, kun taas Laukkasen diskurssianalyysi ja Järvisen genealogia puolestaan nousevat yhteisestä foucault’laisesta tutkimusperinteestä. Leena Rouhiaisen, Eeva Anttilan ja Hanna Järvisen yhteisartikkeli taiteellisesta tutkimuksesta avaa uuden tutkimisen tavan aluetta, tanssin käytännössä tutkimista, josta myös Anttilan, Heimosen ja Hanna Väätäisen tekstit ovat esimerkkejä. Anttila, Laukkanen ja Siljamäki pohtivat kaikki opettamista ja tanssipedagogiikkaa. Suomalaisessa tanssintutkimuksessa on kansainvälisestikin poikkeuksellisen tyypillistä kytkeä tanssin harjoittaminen elimellisesti myös akateemiseen tutkimukseen. Tanssin ammattilaisen – tanssijan, tanssinopettajan, koreografin – sydämen asiana on edistää ymmärrystä tanssista, ja tämän kokoelman keskeisenä innoituksena on ollut kirjoittajien jaettu rakkaus tanssiin ja intohimo tutkimiseen.
Artikkelikokoelman painopiste on menetelmällisyydessä, ei metodologioissa. Huolimatta siitä, että artikkeleissa viitataan todellisuuden ja -tiedon luonteeseen liittyviin ongelmiin, niissä tarkastellaan ennen kaikkea sitä, millaisten tiedon intressien, valintojen ja menettelyjen suuntaamana tanssintutkimusta voi toteuttaa. Vastaavasta painotuksesta on vähän esimerkkejä edes kansainvälisesti – yhtenä, sisällöltään jo hieman vanhentuneena, esikuvanamme on ollut Sondra Horton Fraleigh’n ja Penelope Hansteinin toimittama Researching Dance: Evolving Modes of Inquiry (1999). Tästä teoksesta poiketen olemme erityisesti toivoneet kirjoittajien tuovan esiin omaa tutkimustyötään ja käytännön valintojaan metodologisten periaatteiden konkretisoimiseksi. Mielestämme kouriintuntuvat esimerkit synnyttävät puhuttelevia tekstejä ja saavat lukijan helpommin oivaltamaan tekstissä kuvatun samankaltaisuutta ja eroa omaan tutkimustyöhönsä nähden. Omalta osaltaan juuri tämä henkilökohtaisuus myös hajottaa menetelmäkirjoissa perinteisesti esitettyjä jakoja toisistaan erillisiin tutkimisen tapoihin ja korostaa sitä luovuutta, jolla kirjan tutkijat lähestyvät omia kiinnostuksen kohteitaan.
Artikkeleista lyhyesti
Tanssin tanssitut kertomukset ja tanssista kerrottu ovat viime aikoina vahvistuneita tutkimussuuntia. Teija Löytönen tarkastelee artikkelissaan elämän, tarinan ja kerronnan suhteita ja niiden pohjalta tarinallisen tutkimuksen menetelmällisiä mahdollisuuksia ja rajoja. Ihmisten kertomat tarinat käsittelevät usein muutosta, sillä tarinoiden avulla kertojat jäsentävät omaa kokemustaan. Löytönen tunnistaa tanssista kerrotuissa tarinoissa juonia, tärkeitä episodeja ja loppuratkaisuja – rakenteita, jotka tarjoavat lähtökohtia kertojan identiteetin ymmärtämiseen.
Tanssin tutkimuksessa kielen ja kokemuksen suhde on keskeinen tutkimusongelma, josta on noussut myös useita tutkimuksen menetelmiä. Kai Lehikoinen esittelee näistä tanssianalyysin, jossa tuotetaan kuvaus esityksen osatekijöistä ja niiden välisistä rakenteellisista suhteista. Hän yhdistää tanssianalyysin intertekstuaaliseen tutkimusotteeseen, jossa tanssitaidetta tutkitaan katsoja-kokijan teokseen liittämien merkitysten pohjalta ja avataan siten teoksen merkityksiä ja arvoa suhteessa esityksen yhteiskunnallisiin, kulttuurisiin ja historiallisiin viitekehyksiin. Lehikoinen esittelee menetelmiä luennassaan Lloyd Newsonin teoksesta Enter Achilles (1995).
Tanssianalyysi on keskeinen myös Aino Kukkosen tekstissä, jossa hän pohtii historiatieteen ja teatteritutkimuksen tutkimusmenetelmien soveltuvuutta suomalaisen taidetanssin historian tutkimukseen. Tanssianalyysin menetelmiä käyttäen hän esittelee väitöstutkimuksensa Helsingin Kaupunginteatterin Tanssiryhmän historiasta ja korostaa rajauksia, jotka ovat tarpeen jokaisessa onnistuneessa tutkimuksessa.
Hanna Järvisen artikkeli jatkaa historiallisen tematiikan käsittelyä lähtökohtanaan Michel Foucault’n ajatus genealogiasta. Tanssin menneisyys saa pohjimmiltaan merkityksensä nykyhetkessä, ja historioitsija pyrkii tuottamaan lukijalle kokemuksen jostain, joka on joskus ollut todellisuutta. Järvinen kysyy, mitä historia on nyt, miten digitaaliset aineistokokoelmat suuntaavat tutkimusta ja miksi tällä on väliä historiantutkimukseen verrattuna pienelle tanssintutkimuksen alalle.
Pyrkiessään selvittämään seuratanssin merkitystä Petri Hoppu käyttää historiallisen aineiston tutkimukseen etnografisia ja kokemuksellisia menetelmiä. Nykyisyyden ja menneen vuorovaikutus osoittaa hedelmällisyytensä suomalaisen menuetin arvoitusten ratkomisessa: miksi yhteiskunnan muutoksista huolimatta paikallinen tanssi säilyy, millaisia merkityksiä siihen liitetään, ketkä sitä tanssivat ja mitä tanssi heille antaa?
Anu Laukkasen tutkimus siirtää katseen itämaisen tanssin opetukseen Suomessa. Etnografisessa tutkimuksessaan hän kysyy, miten tanssissa tuotetaan sukupuolta ja miten sukupuoli koreografioidaan. Laukkasen menetelmänä toimii diskurssianalyysi, jossa analysoidaan, miten puhe, teot ja toiminnat tuottavat todellisuutta.
Mariana Siljamäki esittelee fenomenografisen tutkimusmenetelmän analysoidessaan tanssinopetusta kulttuurikasvatuksen näkökulmasta. Tutkimushaastattelujen avulla hankkimastaan aineistosta hän etsi opettajien pedagogisia käsityksiä ja käytäntöjä ja löysi sanotusta lopulta kolme keskeistä tapaa perustella tanssin opettamista: tanssi taiteena, tanssi liikuntana ja tanssi hyvinvointina.
Siinä missä fenomenografia tutkii yleensä toisen kokemusta, fenomenologinen tanssintutkimus kohdistaa huomionsa tanssimisen tanssijassa synnyttämiin kokemuksiin. Leena Rouhiainen esittelee artikkelissaan laajempaa kokemuksen tutkimukseen liittyvää fenomenologista tutkimusmaastoa ja fenomenologisen tutkimuksen keskeisiä menetelmällisiä periaatteita. Samalla hän kuvailee, millaista tanssintutkimusta fenomenologisella otteella voi toteuttaa.
Eeva Anttilan artikkeli esittelee toimintatutkimuksen alueen, jossa tutkija toimii ja liikkuu yhdessä tutkittavien kanssa. Anttilan näkökulma on pedagoginen, ja hän demonstroi toimintatutkimuksen eri muotoja oman opettajan- ja tutkijanuransa pohjalta. Toimintatutkimuksen yhteiskuntatieteellinen tausta ja Paulo Freiren kriittisen pedagogiikan kutsu johtavat hänet lopulta kysymään, millaisia ominaisuuksia tanssi kasvattaa.
Hanna Väätäinen esittelee ajatuksiaan liikeimprovisaatiosta haastattelun tekemisen ja sen analysoimisen menetelmänä. Tässä menetelmässä kielellinen ja tanssi-ilmaisu muodostavat merkityksen verkoston, jonka mahdollisuutena on tuoda esiin sanoihin kytkeytyvää ruumiillista tietoa. Väätäinen kuvaa menetelmän mahdollisuuksia kertomalla tutkimuksesta, jossa haastatteli äitiään vammaisuudesta, ruotsinkielisyydestä ja musiikista.
Kirsi Heimonen kuvailee taiteessa tutkimistaan sosiaali- ja terveysalalla sekä rahoitusalan yrityksessä. Altistuminen ruumiillisuudessa, toisten ja ympäristön vastaanottaminen, tapahtuu taiteellisissa töissä ja tutkimusmenetelmissä, jotka ovat myös taiteellisia tekoja. Heimonen esittelee käyttäminään menetelminä tutkimussadutuksen, tanssin, kuljeskelun ja työpäiväkirjojen kirjoittamisen, joiden pohjalta hän pohtii tanssimisessa syntyvää tiedon laatua ja sen mahdollista välittämistä toisille.
Kirjan päättää Leena Rouhiaisen, Eeva Anttilan ja Hanna Järvisen yhdessä kirjoittama esittely tanssin taiteellisesta tutkimuksesta, joka on sekä tutkimusala että tutkimisen menetelmä. Taiteellinen tutkimus on käytäntöperustaista, systemaattista ja luovaa toimintaa, joka tuo esiin taiteilijan omalakista käytännön tietoa ja ylittää silti yksittäisen taiteilijan intentiot. Koska taiteellisessa tutkimuksessa tutkimisen menetelmät ja tiedon välittämiselle valitut tavat kietoutuvat erottamattomasti yhteen, kirjoittajat keskittyvät hiljaisen tiedon ja kehollisen kokemuksen kielellistämisen keinoihin erilaisissa esityksellisissä järjestelyissä ja monimediaisissa tutkimusjulkaisuissa.
Lopuksi haluamme kiittää Jenny ja Antti Wihurin rahastoa, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun julkaisutoimikuntaa ja Esittävien taiteiden tutkimuskeskusta teoksen kustantamisesta.
Helsingissä 2.10.2014
Toimittajat
Lähteet
Fraleigh, Sondra Horton & Hanstein, Penelope (toim.). 1999. Researching Dance: Evolving Modes of Inquiry. Lontoo: Dance Books.
O’Shea, Janet. 2010. ”Roots/Routes of Dance Studies.” Teoksessa Alexandra Carter & Janet O’Shea (toim.).
The Routledge Dance Studies Reader. Toinen laitos. Lontoo ja New York: Routledge.