”Taiteellinen tutkimus yhtenä tanssintutkimuksen juonteena” esittelee taiteellisen tutkimuksen oppialan ja tutkimusmenetelmän tanssintutkimuksen näkökulmasta. Oppialana taiteellinen tutkimus tuottaa uudenlaista tutkimusta, joka ei kiinnity tiukasti mihinkään olemassa olevaan tiedonalaan. Myös menetelmällisesti taiteellinen tutkimus on jatkuvassa muutoksessa. Kun taiteellinen tutkimus pyrkii taiteen syvempään ymmärtämiseen ja uudistamiseen, se murtaa siis osaltaan perinteisiä taiteen ja tieteen välisiä rajoja ja haastaa sekä taiteen että tutkimuksen alueilla vallitsevia toimintatapoja ja ideologioita. Toiminnassa tapahtuvan materiaalisen ajattelun artikulointi on erityisesti tanssin taiteellisessa tutkimuksessa johtanut pohdintaan kokemuksen ja kielen suhteesta sekä kielellistämisen näkemiseen menetelmällisenä valintana.
”Taiteellinen tutkimus synnyttää uusia
mahdollisuuksia sen perusteella, mitä emme tiedä,
haastaakseen sen, mitä tiedämme.”(48)
Tässä artikkelissa esittelemme taiteellisen tutkimuksen keskeisiä periaatteita ja viimeaikaista kehitystä erityisesti tanssin-tutkimuksen näkökulma huomioon ottaen. Luonnehdimme aluksi laajasti taiteellisen tutkimuksen maastoa ja yleistä luonnetta, sitten tutkimuksen mahdollisuuksia ja haasteita. Tanssin taiteellisessa tutkimuksessa erityisesti kokemuksen ja kielen suhde nousee keskeiseksi: miten artikuloida tanssikokemuksia ja niiden tuottamia merkityksiä? Laajentamalla -kirjoittamisen käsitettä pohdimme erilaisten medioiden hyödyntämistä tutkimuksen dokumentoinnissa ja kuvailussa mutta myös tutkimisen menetelmänä. Tanssin taiteelliselle tutkimukselle keskeistä on etsiä tanssille ominaisia tutkimisen ja tiedon välittämisen tapoja. Toivomme, että esittelymme rohkaisisi tanssintutkijoita kokeilemaan omalakisia keinoja oman tutkimustyönsä toteuttamisessa ja tuottamaan siten tanssille ominaisia tutkimustuloksia.
Taiteellinen tutkimus monitaiteisena ja -tieteisenä tutkimusalana
Taiteellinen tutkimus on osa laajempaa akateemiseen tutkimukseen liittyvää murrosta. Ihmistieteiden alueella käsitykset tiedon luonteesta ovat viime vuosikymmeninä kulkeneet suuntaan, jossa hiljaisen tiedon merkitystä todellisuutemme jäsentymisessä arvostetaan enemmän. Tämä ilmenee muun muassa siten, että yhä useammat tutkijat katsovat kokemuksen ja sosiaalisten käytäntöjen sisältävän ei-kielellistä tietoa ja näkevät, kuinka arjen käytännöt ja sosiaaliset tapahtumat toteutuvat merkittäviltä osin kulttuurisesti muodostuneen toiminnallisen tietämisen varassa. Monien tutkijoiden viimeaikaisen kiinnostuksen kohteena onkin ollut ei vain se, millaista tämä hiljainen tieto luonteeltaan on, vaan myös se, miten hiljaiseen tietoon perustuva toiminta aktuaalisesti tuottaa uutta tietoa ja vaikuttaa meihin ihmisiin ja ympäristöihimme (Kershaw 2009). Tutkimuskohteen oman luonteen mukaisen toiminnan sisällyttäminen itse tutkimukseen ei kuitenkaan ole ollut kovin tavanomaista akateemisen tutkimuksen piirissä. Aivan tyypillistä ei ole ollut sekään, että tekijä tutkii omaa työtään. Toki laadullisen tutkimuksen kentän moninaistuminen on myös osaltaan purkanut akateemisia konventioita, kun kenttä on avautunut käsittelemään henkilökohtaisia, toimintaan ja käytäntöön liittyviä aiheita ja ilmiöitä.(49)
Käytäntöperustaista (practice-based research) tutkimusta edistävät tutkijat suhtautuvat edellä kuvattuihin näkökulmiin vakavasti. Käytäntöperustaisia menetelmiä käytetään ja niiden puolesta argumentoidaan lisääntyvästi erityisesti taiteeseen ja suunnitteluun liittyvillä luovilla aloilla, esitystutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen piirissä sekä kasvatus-, hoito- ja terveystieteen aloilla. Käytäntöperustainen tutkimus perustuu niin sanottuun postpositivistiseen paradigmaan,(50) jonka mukaan käsityksemme todellisuudesta ovat sosiaalisesti ja historiallisesti muovautuneita myös tutkimuksessa eikä inhimillinen toiminta tai todellisuuden luonne ole tyhjentyvästi selitettävissä numeroin ja sanoin. Käytäntöperustainen tutkimus on myös malliesimerkki niin sanotusta performatiivisesta tutkimusparadigmasta, jossa tutkimus itsessään nähdään asiantiloja synnyttävänä luovana toimintana. Tutkimuksen raportoinnin ja välittämisen keinot vaikuttavat tiedon luonteeseen, koska ne rakentavat erilaisia suhteita asioiden välille (Haseman 2006; Bolt 2008; Gergen and Gergen 2012).
Kontekstin mukaan käytäntöperustaiseen tutkimukseen viitataan muun muassa termeillä käytäntö tutkimuksena (practice as research), esitys tutkimuksena (performance as research), käytännön johtama tutkimus -(practice-led research), tutkimusjohtoinen käytäntö (research-led practice), taideperustainen tutkimus (art-based research), performatiivinen tutkimus (performative research) ja taiteellinen tutkimus (artistic research). Suomessa ja muissa pohjoismaissa erityisesti taiteeseen liittyvää käytäntöperustaista tutkimusta kutsutaan taiteelliseksi tutkimukseksi. Taiteen ja suunnittelun tutkimusta edistävät yliopistot Suomessa ovat kansainvälisiä taiteellisen tutkimuksen edelläkävijöitä. Niissä on edistetty ja tuotettu taiteellista tutkimusta jo muutaman vuosikymmenen ajan (Arlander 2013).(51)
Taiteellinen tutkimus on siis nuori tutkimusala, joka kietoo taiteellisen toiminnan ja tutkimuksen toisiinsa (esim. Kirkkopelto 2014). Taiteellinen tutkimus on lähtökohdiltaan niin monitaiteista, monitieteista kuin monimediaistakin, koska se toteutuu tämän risteymän alueella. Monialaisuus voi tarkoittaa myös sitä, että taiteellinen tutkimus ei kiinnity tiukasti mihinkään olemassa olevaan tiedonalaan tai tietämisen tapaan ja että sen ominaislaatu on liikkeessä oleminen ja uudenlaisen tutkimuksen tuottaminen. Myös menetelmällisesti taiteellinen tutkimus on alati kehkeytyvää, muuntuvaa.(52) Sen taiteelliset tulokset ja sen tuottama tieto mielletään usein aukolliseksi, osittaiseksi ja moniselitteiseksi. Taiteellinen tutkimus murtaa siis osaltaan perinteisiä tiedon käsittämisen tapoja, kun se pyrkii taiteen syvälliseen ymmärtämiseen ja uudistamiseen. Samalla se haastaa taiteen ja tutkimuksen alueilla vallitsevia toimintatapoja ja ideologioita sekä murtaa taiteen- ja tieteenalojen välisiä raja-aitoja.
Taiteellinen tutkimus valottaa, artikuloi ja uudistaa taiteellista toimintaa, siihen liittyviä prosesseja, ymmärrystä ja tietoa. Taiteellisen toiminnan ohella tämän tavoitteen saavuttamiseksi taiteelliseen tutkimukseen sitoutuvat tutkijat hyödyntävät olemassa olevia tutkimusmenetelmiä ja teorioita ja kehitettävät uusia. Tiedon ja tietämisen tapojen kyseenalaistamista voi pitää taiteelliselle tutkimukselle luonteenomaisena, jopa määritelmällisenä. Yleensä tällaisen tutkimuksen prosesseihin liittyy niin taiteen tekemistä, sen dokumentointia kuin kirjallista pohdintaa. Tutkimusta määrittääkin keskeisesti suuntautuminen taiteen käytäntöihin, siis se, että taiteen tekeminen on tutkimisen keino ja että taiteellinen toiminta ja taideteokset ovat tutkimuksen materiaalisia tuloksia. Tämänkaltaisen tutkimuksen tekijät ovat yleensä aina itse taiteilijoita, taidepedagogeja tai muita taiteen ammattilaisia.
Kaikkein painavimmin taiteellinen tutkimus ehkä ymmärretäänkin taiteilijan tekemän taiteellisen toiminnan tai työn dokumentointina, kontekstualisoitina ja teoretisointina. Esimerkiksi Borgdorff (Borgdorff 2012, 43, 53) korostaa, että taiteellinen tutkimus on taiteilijan itsensä tekemää käytäntöperustaista, prosessinomaista, performatiivista tutkimusta, jolla on kontekstualisoiva näkökulma. Tämä näkökulma liittyy yhtäältä tutkimuksen kysymyksenasetteluun (mitä tutkitaan ja miksi), toisaalta niihin taiteen konventioihin, joiden parissa taitelija työskentelee, sekä niihin viitekehyksiin, joissa hän niin tekee. Lisäksi kontekstualisoiva näkökulma voi liittyä johonkin valittuun teoreettiseen viitekehykseen, jonka valossa taiteellista prosessia toteutetaan tai tarkastellaan.
Elain Aston (Aston 2007, 11) varoittaa kuitenkin, että taiteilija-tutkijan omaksuman teoreettisen intressin myötä hän saattaa sokaistua näkemästä taiteen omaleimaisia piirteitä. Näin taide asettuisikin palvelemaan teorian edistämistä taiteen ja taiteellisen tutkimuksen sijaan. Kuten tanssintutkija Anna Pakes (Pakes 2004) toteaa, taiteellisten prosessien omalakinen käytännöllinen tieto paikantuu itse taiteen tekemiseen ja on luonteeltaan kehkeytyvää sekä yksittäisen taiteilijan intentiot ylittävää. Hän korostaa, että tekemällä tietäminen sisältää erityistä kulttuurista, sosiaalisista, kognitiivista ja affektiivista ainesta. Esa Kirkkopellon (Kirkkopelto 2012, 91) mukaan taiteellinen tutkimus itse asiassa tutkii näitä perustavanlaatuisia inhimillisyyden piirteitä: havaintoa, tunteita ja poliittisia prosesseja. Siten taiteellinen tutkimus on itsekriittinen transformaation prosessi, jossa taiteilija muuttaa taiteellisen tekemisen tapansa tutkimuksen tekemisen tavaksi. Tutkimuksen tuloksena ei ole tällöin synny vain uudenlainen taiteen tekemisen menetelmä tai taideteos vaan myös ”uudenlainen taiteellinen toimija, keksijä tai soveltaja, taitelija-tutkija” (Kirkkopelto 2014, 244). Taiteen tutkijat Katve-Kaisa Kontturi ja Milla Tiainen (2007) pohtivat yhtä lailla tätä eroa ja näkevät, ettei käytännön ja teorian suhdetta tulisi pohtia epistemologisena ongelmana vaan ennemmin -tapahtumisen ontologian näkökulmasta – taiteellisessa tutkimuksessa niin taiteen tekeminen kuin siinä mahdollisesti sovellettu teoria muuttuvat. Taiteen aistista luonnetta kunnioittaen taiteellisen tutkimuksen voi ymmärtää perustuvan ajatukseen, että hiljainen ja implisiittinen tietäminen on epistemologisesti samanarvoista propositionaalisen eli väitelausein ilmaistavan tiedon kanssa. Lisäksi taiteellisessa tutkimuksessa ei-tietäminen tai ei-vielä-tietäminen ovat keskeisiä: epävarmuuden tila tarjoaa mahdollisuuden odottamattoman piirtyä esiin ja tutkimusprosessin toteutua radikaalin ennakoimattomasti (Borgdorff 2006; Borgdorff 2012).
Tanssin taiteellisesta tutkimuksesta Suomessa
Taiteellinen ja käytäntöperustainen tutkimus on nykyisin jo niin yleistä taidealoilla, että tanssin nimenomainen tutkimusorientaatio on vaarassa hukkua massaan. Toistaiseksi tanssin taiteelliseen tutkimukseen keskittyvää oppimateriaalia ei ole saatavilla edes englanniksi.(53) Suomalaiselle tanssintutkimukselle on suorastaan tyypillistä, että aihetta tutkii tanssia tekevä ammattilainen, joka voi käyttää tutkimuksen tiedonmuodostukseen ja tiedonvälitykseen tanssille ominaisia luovia, usein yhteistoiminnallisia keinoja. Tämänkin teoksen kirjoittajista valtaosa paitsi toimii tanssijoina, koreografeina ja tanssinopettajina myös käyttää tanssissa syntynyttä syvällistä ymmärrystään tutkimuksessaan. Taiteellisen tutkimuksen orientaatioon sitoutuvana tanssintutkimuksena voi pitää muun muassa Kirsi Monnin (Monni 2004), Hanna Väätäisen (Väätäinen 2009), Raisa Fosterin (Foster 2012), Heli Kauppilan (Kauppila 2012) ja Soile Lahdenperän (Lahdenperä 2013) tutkimuksia.
Tutkivasta taiteesta(54) poiketen taiteellinen tutkimus on pitkäkestoinen yhden ongelmavyyhdin äärelle syventymisen prosessi, joka on luonteeltaan kriittinen ja itsekriittinen: taiteellinen tutkimus perustelee omat lähtökohtansa tai tiedonmuodostamisen keinonsa ja keskustelee ei vain taiteen vaan myös erilaisten tutkimusperinteiden kanssa. Taiteilija-tutkija joutuu siis väistämättä etsimään itselleen ja aiheeseensa sopivia keinoja, menetelmiä sekä taiteellisen prosessin että tutkimuksellisen ajattelun luonnehdintaan. Tanssin taiteellisessa tutkimuksessa tämä on tarkoittanut erityisesti kehon, kokemuksen ja kielen välisen suhteen pohdintaa. Esimerkiksi nykytanssin alueella etsitään jatkuvasti uudenlaisia tapoja havainnoida kehoa, ilmaista todellisuutta kehon liikkein ja asettua keholliseen vuorovaikutukseen toisten ihmisten ja ympäristön kanssa (Fabius 2009; Foster 2011). Osaltaan nykytaiteen voimistuneen käsitteellisen luonteen ja osaltaan tanssintutkimuksen edistymisen myötä näihin tanssin harjoittamisen ja esittämisen ulottuvuuksiin on yhä kiinteämmin kytkeytynyt niiden kielellinen ja käsitteellinen artikulointi (Lepecki 2012, erit. 275-276).
Yhtenä tapana ratkaista käytännön sijoittuminen taiteelliseen tutkimukseen tanssin alueella on ollut ymmärtää käytäntö tutkimusmenetelmänä, jossa tanssin harjoittaminen tuottaa analysoitavaa tutkimusmateriaalia. Taiteellisessa tutkimuksessa tutkimuksen voi kuitenkin ymmärtää myös sellaisena selvitystyönä, joka mahdollistaa luovan työn tekemisen, jonka lopputuloksena siis esimerkiksi syntyy uusi taiteen tekemisen tai opettamisen menetelmä tai taideteos. Tutkimus voi olla myös taiteellisen prosessin tai taideteoksen tekemisen aikana tehtyä tutkimusta. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa kontekstuaalista koreografiaa käsittelevää väitöstutkimustaan viimeistelevä Per Roar Thorsnes (Roar 2011) esimerkiksi yhdistää näitä lähestymistapoja. Hän käyttää etnografin menetelmiä tutustuessaan koreografiansa käsittelemään sosiopoliittisen aiheeseen ja hyödyntää näin kertynyttä materiaalia (mm. muistiinpanoja, -valokuvia, haastatteluaineistoa ja lehtiartikkeleita) esityksen tekemiseen. Esityksen rakennusprosessi on kenttätyön tuomien oivallusten suuntaamaa materiaalin taiteellista jäsentämistä yhdessä muiden esiintyjien kanssa. Tällainen praktiikka voi teoretisoitua parhaiten monimuotoisilla esityksellisillä järjestelyillä, vaikkapa luentoesityksenä, joka sisältää niin tanssia ja kuvaa kuin sanoja tai tekstiä (esim. Roms 2009). Koreografiaa tutkiva esiintyjä Bojana Cvejic (Cvejic 2013, 46, 49) esittää, että ongelman keksiminen sisältää ratkaisunsa edellytykset ja jopa ne käsitteet, joilla se tuodaan julki. Ongelma siis viitoittaa kokeellisen polun, joka purkaa jo tiedetyt liikkeen ja kehon kompositiot erilaistaen niitä. Tällä polulla kulkeminen voi sinänsä olla taiteellisen tutkimuksen prosessi ja lopputulema.
Edellä esittämämme näkökulmat kertovat mielestämme siitä, että taiteellista tutkimusta tekevän tulee löytää sopiva tasapaino taiteen tekemisen ja käsitteellistämisen välillä tutkimuksensa tavoitteiden mukaisesti. Lisäksi hän joutuu pohtimaan esityksellisiä järjestelyjä, jotka voivat välittää hänen tutkimustyölleen ominaisen taiteellisen ajattelun yleisölle. Esityksellisiin järjestelyihin liittyen taiteellista tutkimusta onkin viima aikoina suunnannut keskustelu tutkimuksen vaikuttavuudesta, sen niin sanotusta impaktista (impact). Tutkimuksen totuusarvoa tai menetelmällisiä keinoja tärkeämmäksi tekijäksi on nousemassa tutkimuksen vakuuttavuus, sen todentuntuisuus ja vaikutus (Arlander 2014). Keskustelu tutkimuksen vaikuttavuudesta juontuu osin laajemmasta akateemisen koulutuksen laatuarvioinnista, mutta saa taiteellisen tutkimuksen kohdalla erityisen merkityksen. Taiteellista tutkimusta ei nimenomaisesti ole haluttu palauttaa taiteen tutkimuksen tekijöitä ja teoksia arvottavaan puhetapaan. Päinvastoin: vaikka taiteellinen tutkimus tapahtuu akateemisessa kontekstissa ja sitä arvioidaan samoin akateemisin mittarein kuin muitakin aloja, käytäntöperustainen ja tekijälähtöinen tutkimus haastaa aina akateemisen tiedonmuodostuksen perinteen ja tiedon esittämisen tavat. Erityisesti esittävissä taiteissa tämä tarkoittaa yleensä myös sitä, että muunlaista kirjallista ja suullista ilmaisemista, monimediaisia esittelyitä ja siten myös erilaisia menetelmiä sovelletaan, kun tutkimusta välitetään yleisölleen. Tätä edistävät myös taiteellisen tutkimuksen kausijulkaisut JAR ja RUUKKU sekä muut verkkomuotoiset tutkimusjulkaisut.(55)
Taiteellisen tutkimuksen artikuloimisesta ja välittymisestä
Taiteellisen tutkimuksen haaste on tasapainoilla perinteisten akateemisten oletusten ja taiteen omalakisuuden välillä: kuten sanottua, taiteellisessa tutkimuksessa ei välttämättä edes pyritä vastauksien tuottamiseen tai tutkimuksen tuloksiin samassa merkityksessä kuin perinteisiin tutkimusotteisiin nojaavassa tutkimuksessa, koska taiteen käytäntö on aina esteettistä ja poeettista. J. L. Austinin (Austin 1986) puheaktiteorian käsitteitä käyttääksemme taiteessa ei ole kyse oikeista ja vääristä vaan onnellisista tai onnettomista lausumista. Tanssin taiteellinen tutkija työskentelee tyypillisesti ei-sanallisten prosessien äärellä ja joutuu etsimään keinoja välittää pohjimmiltaan ei-kielellistä tietoa ja tutkimuksellista ymmärrystä. Kinesteettisen kokemuksen, erilaisten ruumiiden, yhdessä tekemisen tai liikkeille annettujen merkitysten avaaminen sanoiksi tai tekstin muotoon on äärimmäisen vaativaa, ja tanssin taiteellisessa tutkimuksessa monimediaisuus ja esitykselliset järjestelyt toimivat yhä enemmän sanallistamisen rinnalla, sanoja ja tekstiä haastaen ja täydentäen. Michael Schwab ja Henk Borgdorff (Schwab and Borgdorff 2014, 15–16) kutsuvat näitä vaihtoehtoisia artikuloimisen tapoja hybrideiksi teksteiksi (hybrid texts). Koska ne operoivat taiteen ja kirjoittamisen välimaastossa, ne tarjoavat mahdollisuuden taiteellisen käytännön kahdentamiseen (re-doubling of practice) – sellaisen reflektiivisen etäisyyden omaksumiseen, joka sallii taiteellisen toiminnan olla samanaikaisesti kysymisen subjekti ja objekti. Taiteelliselle tutkimukselle tällaiset hybridit tekstit ovat yhä tavanomaisempia mutta eivät kuitenkaan voi syrjäyttää taiteellisessa toiminnassa tapahtuvaa materiaalista ajattelua (esim. Kontturi ja Tiainen 2007). Sellaisen kirjallisen ilmaisun luominen, joka mahdollistaa taiteellisesta tutkimuksesta kommunikoinnin ja tutkimuksen arvioinnin, saattaa olla jopa merkityksellisempää kuin soveltuvien tutkimusmenetelmien laatiminen – kielellistäminen itsessään voi siis muotoutua tutkimuksen menetelmäksi. Tästä syystä paneudumme seuraavassa syvemmin kokemuksen ja kielen väliseen suhteeseen ja esittelemme joitakin kirjoitusotteita.
Tanssin taiteellisessa tutkimuksessa kysymys kokemuksen ja kielen suhteesta on erityisen haastava. Näkemys kielen ja käsitteiden kehollisesta alkuperästä voi antaa tukea tanssin taiteellisen tutkimuksen kielelliselle esittämiselle. Viime vuosina kehollisen kokemuksen ja kielen välinen yhteys ja sen syntymisen mekanismit ovat saaneet lisää huomiota eri alojen tutkijoiden parissa. Kysymys ontologisesta erosta on lieventymässä, kun kognitio- ja kielitieteilijät yhdessä filosofien ja praktikkojen kanssa ovat tarkastelleet kielen ja käsitteiden kehollista alkuperää. (Ks. esim. Damasio 2000; Lakoff and Johnson 1999.)
Antonio Damasion (2000) mukaan kieli nousee kehollisiin, esireflektiivisiin kokemuksiin perustuvista sanattomista tarinoista. Sanattomilla tarinoilla hän viittaa eri aistikanavien tuottamien aistimusten, havaintojen, tuntemusten ja tunteiden tuottamiin muistoihin ja jälkiin. Nämä ovat erilaisia representaatiota eli ”kuvia” ihmisen ja maailman välisestä vuorovaikutuksesta. Ne ovat ”yhtä suuressa määrin aivojen luomuksia kuin ne ovat luomisen käynnistävän ulkoisen todellisuuden tuotetta” (Damasio 2000, 289). Ihminen on kielellinen olento, joka kääntää sanattomat tarinat kielen muotoon välittömästi. Damasio toteaa, että ”kaikki mikä tulee mielen sanattomille raidoille kääntyy nopeasti sanoiksi ja lauseiksi (2000, 170–171).
Tanssin ei-kielellinen luonne ja tanssitaiteeseen kietoutuneet historialliset konventiot ovat tuottaneet myytin tanssin sanattomuudesta ja siitä, että tanssimisen kokemus pakenee kieltä (mm. Järvinen tässä teoksessa). Tanssintutkimuksessa esiintyy väitteitä siitä, että tanssi, siihen liittyvät keholliset kokemukset, sen tuottamat merkitykset ja verbaalinen kieli ovat ontologisesti toisistaan irrallisia. Esimerkiksi Kirsi Heimonen (Heimonen 2009, 9) toteaa, että ”tanssiminen on oma puhutun ja kirjoitetun kielen todellisuudesta poikkeava todellisuutensa”. Myös kokemuksen tutkimuksessa tunnustetaan laajalti se, että kokemusta ei koskaan voida toisintaa sanoin. Sanat ovat siis korkeintaan kokemuksen representaatio, eräänlainen jälki, joka vain heijastaa kokemusta itseään. Toisaalta jos tanssin taiteellisessa tutkimuksessa ei olla ensisijaisesti kiinnostuneita siitä, mitä tietoa (tanssimisen) kokemuksista voidaan saada, vaan mitä ne merkitsevät, ei kysymys alkuperäisen kokemuksen tavoittamisen mahdollisuudesta tai mahdottomuudesta ole enää niin polttava. Toisin sanoen kokemuksen muisto, sen jälki, ja sen suhde muihin kokemuksiin ja merkityksiin nousevat kiinnostaviksi. Aikaan, paikkaan ja kehoon sidotun kokemuksen, havainnon tai tapahtuman luonne, objektiivisessa mielessä, ei itsessään vaadi perinpohjaista selvittämistä. Kiinnostavampaa on sen vaikutus (impact), mitä se aiheuttaa, mitä tapahtuu sen seurauksena ja mitä merkityksiä tapahtumilla on. Tämä johtaa meidät tarttumaan kysymykseen merkityksistä. Tässäkään ei ole mitään erityisen poikkeuksellista: laadullinen, tulkinnallinen ja fenomenologinen tutkimus on ollut kiinnostunut merkityksistä jo kymmenien vuosien ajan. Tanssin ja tanssipedagogiikan alan laadullinen tutkimus suorastaan painottaa kysymystä merkityksistä. (Ks. esim. Stinson 1985; Green and Stinson 1999.)
Kysymys siitä, kuinka kokemus syntyy, jäsentyy ja merkityksellistyy, on kiehtova tanssin taiteellisen tutkimuksen kannalta. Jonkinlainen orgaaninen, ruumiiseen sijoittuva tapahtuminen tai muutos on käsityksemme mukaan olennaista kokemuksen syntymisessä. Jotain tapahtuu kehollisella tasolla. Kun tämä jokin synnyttää ihmisessä aistimuksen tai havainnon, eli tunnistettavan muutoksen hänen kehollisessa tilassaan, voidaan ajatella, että on syntynyt uusi kokemus. Uusi kokemus on luonteeltaan esikielellinen; silti se kuuluu tajunnallisuuden piiriin, ja silloin kokemus tunnistetaan tapahtuneeksi tai tapahtuvaksi (Rauhala 2005). Suuri osa potentiaalisesta kokemuksellisuudestahan jää tunnistamatta (Klemola 2005). Ihmisellä on mahdollisuus tarkastella omia kokemuksiaan, kiinnittää niihin huomio. Tällöin ne on myös mahdollista muuntaa symboliseen muotoon, kuten kuvaksi, keholliseksi ilmaukseksi tai sanoiksi. Voidaan myös puhua representaatiosta: alkuperäinen kokemus saa uuden ilmiasun, ja samalla sille syntyy merkitys. (Anttila 2013, 32.)
Taiteellisessa toiminnassa tämä tapahtumaketju voi tapahtua myös toisin päin: ensin on merkitys (aihe, idea, ajatus), joka puretaan, kyseenalaistetaan tai jolle haetaan uusia representaatioita materiaalisin, taiteellisin keinoin. Tässä tapahtumisessa merkitykset voivat kehkeytyä moniin suuntiin, eikä lopullista, tarkoin määriteltyä merkitystä useinkaan tavoitella eikä saavuteta. Tässä merkitysten moninaisuudessa ja kehkeytyvyydessä piilee myös taiteellisen tutkimuksen kiehtovuus. Se, mikä kieleen tulee ja sanoiksi ja kirjoitukseksi päätyy, on eräällä tavalla jäädytetty hetki. Painettu kirjoitus tai dokumentoitu hetki sotii tanssin muuntuvaa ominaislaatua vastaan. Tanssin taiteellisen tutkimuksen kielellisten representaatioiden ei tarvitse eikä pidä noudattaa minkään muun alan kirjoittamisen konventioita. Haasteena onkin luoda kirjoittamisen ja kielellisen esittämisen tapoja, jotka nousevat tanssista, liikkeestä ja kehosta.
Esittävissä taiteissa ”kirjoittamisen” käsite laajenee luontevasti tarkoittamaan monimediaista ilmaisua, joka sisältää sanallistamisen ja tekstin kirjoittamisen ohella myös muita ilmaisumuotoja (kuva- ja äänimateriaalia sekä erilaisia installaation ja esittämisen tapoja.) Sanallistaminen, teksti ja kirjoittaminen voivat toimia erilaisin tavoin ja vaihtelevat luonteeltaan dokumentaarisesta kuvailevaan, esittävään ja tutkivaan kirjoittamiseen. Dokumentaarista kirjoittamista ovat esimerkiksi luentomuistiinpanot tai työpäiväkirjat, jotka dokumentoivat (kirjaavat muistiin) tutkimisen prosesseja. Dokumentaarisessa kirjoittamisessa pyritään siis kirjaamaan muistiin hetkessä syntynyttä ymmärrystä sitä suuremmin muokkaamatta tai analysoimatta. Siksi dokumentaarinen kirjoittaminen liittyy läheisesti muihin tutkimusprosessin aikana syntyneisiin tallenteisiin (valokuviin, äänitteisiin, videointeihin, jne.) ja toimii parhaiten yhdessä niiden kanssa.
Kuvailevan kirjoittamisen tarve taas on tuottava: se pyrkii artikuloimaan esiymmärrystä ympäristöstä ja toimijoista, joissa tutkija liikkuu. Kuvaileva -kirjoittaminen painottaa henkilökohtaista ja esteettistä ulottuvuutta. Se voi pyrkiä avaamaan toivottuja assosiaatioita tai korostamaan henkilökohtaisen kokemusmaailman piirteitä, esimerkiksi affekteja. Erityisesti monimediaisissa konteksteissa kuvaileva teksti tuo yleensä esiin, mitä muusta materiaalista ei suoraan käy ilmi. Kuvailevuus on osa dokumentaarisuutta ja päin vastoin: esimerkiksi työpäiväkirjoihin sisältyy yleensä sekä dokumentaarista että kuvailevaa kirjoittamista, jopa samojen lauseiden sisällä. Eräs tanssin tutkimukseen hyvin soveltuva kuvailevan kirjoittamisen muoto on niin sanottu kokemuskirjoittaminen, jossa kirjoittaja pyrkii kohdistamaan huomionsa esimerkiksi kehollisiin kokemuksiinsa ja aistimuksiinsa niitä arvottamatta tai selittämättä (ks. van Manen 1990).
Esittävä (joskus myös nimellä performatiivinen) kirjoittaminen pyrkii vakuuttamaan jonkinlaisen yleisön tai tuottamaan halutunlaisen vaikutelman; se on aina suunnattu ulospäin. Esittävän kirjoittamisen muodoista perinteisin on draaman teksti ja akateemisessa kontekstissa luento, jotka ovat puhutuksi tarkoitettuja, usein ainakin osin myös esitettäessä improvisoituja tekstejä, joissa käytetään retorisia ja rakenteellisia keinoja vaikuttamaan oletettuun kuulijaan. Esittävä kirjoittaminen tarkoittaa myös tekstin asettelua paperille eli sitä, miten painettu teksti ”esiintyy” (esim. Spry 2011). Erityisesti yhdistettynä ei-tekstuaalisiin medioihin esittävä kirjoittaminen tarjoaa akateemisesta kirjoittamisesta poikkeavan tavan lähestyä myös tutkimusta: se siirtää huomion akateemisesta monologista dramaturgian kautta dialogiin yleisön kanssa ja johtaa pohtimaan ja luomaan tutkimuksen esityksellisiä järjestelyjä kyseiselle tutkimisen tavalle ominaisen epistemologian avulla (ks. esim. Conquergood 2002; Denzin 2003; Pelias 2014).
Tutkiva kirjoittaminen on itsereflektiivistä ja analysoivaa kirjoittamista, joka pyrkii etäännyttämään tutkijan tutkimuksestaan, vieraannuttamaan tutkittavan aiheen tunnustaen silti tutkijan henkilökohtaisen aseman tutkimuksensa keskiössä. Kirjoittaminen – tekstin tuottaminen, muokkaaminen ja uudelleen muokkaaminen – on nyt menetelmä tutkimiselle. Tutkivassa kirjoittamisessa tekstin tuottaminen toimii sekä tutkimuksen (osa)aineistona että sen tuloksena ja välittäjänä. Esimerkiksi autoetnografiassa tutkijan henkilökohtainen kokemus avaa kriittisen reflektion kautta laajempia kulttuurisia, poliittisia tai sosiaalisia merkityksiä tutkimuksen tematiikasta – autoetnografia ei koskaan ole pelkästään omaelämäkerrallista (Ellis 2004).
Taiteellisessa tutkimuksessa on tyypillistä, etteivät tutkivan kirjoittamisen muodot rajoitu akateemisiin tyylilajeihin vaan avaavat tutkimuksen -tematiikkaa esimerkiksi runon, kuvakäsikirjoituksen tai fiktion avulla. Taiteellisessa tutkimuksessa siis fiktiota ei ole rajattu tutkimuksen kohteeksi tai kokonaan tutkimuksen ulkopuolelle, vaikka tutkimuksen eettisyyden nimissä tutkimuksen oletetun lukijan tai tutkimusesityksen katsojan tulisi aina kyetä erottamaan fiktiivinen aines faktuaalisesta.
Dokumentaarinen, kuvaileva, esittävä ja tutkiva kirjoittaminen ovat parhaimmillaan kaikki läsnä taiteellisessa tutkimisessa. Yhdessä ne reflektoivat ja välittävät tutkimuksen kokemuksellisuutta ja siten myös taiteellisen tutkimuksen prosesseille tyypillistä epävarmuutta ja ei-tietämistä. Kirjoittaminen voi tarkoittaa eri asioita tutkimuksen eri vaiheissa ja jo kirjoitettu saada uusia rooleja: kun työpäiväkirja muuttuu puhtaasti työprosessia dokumentoivasta lähteestä tutkimisen välineeksi, myös sen kirjoittamisen muoto lähenee tutkivaa tai esittävää kirjoittamista tai molempia. Esityksellisiä järjestelyjä pohdittaessa tutkiva kirjoittaminen voi auttaa esimerkiksi esityksen metatason rakenteiden havaitsemisessa ja tutkimuksen erilaisten osa-alueiden koostamisessa yleisölle lähestyttävään muotoon. Tutkimuksen esteettisen luonteen vuoksi kaikella tekstin tuottamisella on aina myös esteettinen ulottuvuus, joten huomion kiinnittäminen kirjoittamiseen ja eri tyylilajeilla ja kirjoittamisen tavoilla kokeilu ja leikittely tutkimusprosessin eri vaiheissa palvelevat aina prosessin oletettua lopputulosta eli tutkimuksellista esitystä. Tuloksesta ei kuitenkaan aina tule muiden ihmistieteiden tapaan selkeää mitattavaa julkaisua tai laadullisesti määritettävissä olevaa teosta, koska taiteellinen tutkimus avautuu aina määrittelemättömille esteettisille prosesseille ja kokemukselle. Taiteellinen tutkimus kiertyy omalakisesti kohti kysymystä vaikuttavuudesta, impaktista, koska taiteilija-tutkija haastaa yleisönsä aina jonkinlaiseen ajatusten ja kokemusten vaihtoon, dialogiin ja yhdessä – esimerkiksi tutkimusryhmässä – tutkimiseen.
Lopuksi
Taiteellinen tutkimus tarjoaa tanssintutkimukselle monivaikutteisen kokeellisen ympäristön harjoittaa tanssia uusin tavoin ja tuottaa reflektiivisiä esityksiä sen merkityksestä. Taiteelliselle -tutkimukselle luonteenomaista on sen piirissä toteutettujen hankkeiden omalakisuus, kokemuksellisuus, monimuotoisuus ja avoimuus. Tanssintutkimuksessa monimediaisena ymmärretty kielellistäminen voi nousta tutkimuksen menetelmäksi, sillä tanssi myös haastaa kielen ja sanojen asemaa viestintäkulttuurissamme.
Viitteet
48) ”Artistic research creates new possibilities from what we do not know to challenge what we do know” (Sullivan 2008, 93).
49) Esimerkiksi autoetnografia ja fenomenologinen tutkimus hyödyntävät avoimesti tutkijan henkilökohtaisia kokemuksia (esim. Ellis 2004; Rouhiainen tässä teoksessa); myös toimintatutkimuksessa tutkija usein tutkii omaa työtään ja omaa yhteisöään. (Heikkinen et al. 1999; Anttila tässä teoksessa).
50) Postpositivistinen eli vapaasti suomennettuna varmuuden jälkeinen paradigma kyseenalaistaa varman, pysyvän tiedon mahdollisuuden ja pitää kaikkea tietoa suhteellisena, aukollisena, aikaan ja paikkaan sidottuna ja muuntuvana. Suuri osa niin sanotusta laadullisesta tutkimuksesta sitoutuu postpositivistiseen paradigmaan.
51) Taiteellinen tutkimus on jalkautunut suomalaiseen tutkimusmaastoon siinä määrin, että jo vuonna 2009 julkaisemassaan raportissa valtiollinen tiederahoituksen asiantuntijaorganisaatio, Suomen Akatemia, tunnusti sen olemassaolon. Raportissa todetaan, että taiteellinen tutkimus on haaste sitä toteuttaville, mutta tarjoaa uusia reittejä tiedon tuottamiselle (Evaluation report: Research in Art and Design 4/09).
52) Niin sanottu post-kvalitatiivinen (post-qualitative), eli vapaasti suomentaen laadullisen jälkeinen tutkimussuuntaus peräänkuuluttaa avarampaa suhtautumista tutkimusmenetelmiin ja -otteisiin. Tämän suuntauksen edustajat korostavat myös posthumanistista ja uusmaterialistista ajattelua ja haluavat irtautua metodologisista säännöistä, jolloin jokainen tutkija ja tutkimus luo metodologiansa uudelleen. (Ks. esim. Lather and St. Pierre 2013.)
53) Esittävien taiteiden käytäntöperustaista tai taiteellista tutkimusta käsittelevissä kokoomateoksissa toki on useita tanssiaiheisia artikkeleita (ks. esim. Barrett and Bolt 2007; Allegue et al. 2009; Riley and Hunter 2009; Smith and Dean 2010; Biggs and Karlsson 2011). Lisäksi muutamat suhteellisen tuoreet tanssintutkimusta käsittelevät antologiat sisältävät artikkeleita tai puheenvuoroja tanssin taiteellisesta tutkimuksesta (ks. esim. Gehm et al. 2007; Butterworth and Wildschutt 2009; Brandstetter and Klein 2013; Siegmund and Hölscher 2013).
54) Kymmenkunta vuotta sitten taiteellisessa tutkimuksessa oli tyypillistä rakentaa eroa myös taiteen tekemiseen – erityisesti sellaiseen nykytaiteeseen, jossa kysyvä, kokeellinen ja uutta luova taiteellinen toiminta on keskeisellä sijalla. Musiikin teoreetikko Henk Borgdorff (Borgdorff 2012, 71, 183) painottaa nykytaiteen olevan kriittistä materiaalista ajattelua, tekemällä ajattelemista, joka kyseenalaistaa vallitsevan todellisuuden kokeellisen toiminnan, keksintöjen ja innovaatioiden avulla.
55) Ks. esim. Journal of Artistic Research; Ruukku; Ikonen et al. 2012; Kanninen 2012; Lahdenperä 2013.
Lähteet
Internetsivut
Journal of Artistic Research. Kausijulkaisu. www.jar-online.net (15.9.2014).
Ruukku. Kausijulkaisu. http://ruukku-journal.fi (15.9.2014).
Kirjallisuus
Academy of Finland. 2009. ”Research in Art and Design in Finnish Universities: Evaluation report.” Publications of the Academy of Finland 4/09. www.aka.fi/Tiedostot/Tiedostot/Julkaisut/04_09%20Research%20in%20Art%20and%20Design.pdf (15.9.2014).
Allegue, Ludivine & Jones Simon & Kershaw, Baz & Piccini, Angela (toim.). 2009. Practice-as-Research in Performance and Screen. Basingstoke: Palgrave Macmillan.
Anttila, Eeva. 2013. Koko koulu tanssii: Kehollisen oppimisen mahdollisuuksia kouluyhteisössä. Acta Scenica 37. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu.
Arlander, Annette. 2013. ”Artistic Research in a Nordic Context.” Teoksessa Robin Nelson (toim.). Practice as Research in the Arts: Principles, Protocols, Pedagogies, Resistancies. Basingstoke & New York: Palgrave Macmillan, 152–163.
Arlander, Annette (toim.). 2014. The Impact of Performance as Research. Proceedings of CARPA 3 – Colloquium on Artistic Research in Performing Arts, Theatre Academy Helsinki 28th February to 2nd March 2013. Helsinki: Theatre Academy. www.nivel.teak.fi/carpa (15.9.2014).
Aston, Elaine. 2007. ”Knowing Differently: ’Practice as Research’ and the Women’s Writing for Performance Project” in Currents and Trends in Contemporary Scholarship, Nordic Theatre Studies 19, 8–17.
Austin, J. L. 1986. How to Do Things with Words: The William James Lectures Delivered at Harvard University in 1955. Toim. J. O. Urmson & Marina Sbisà. New York & Oxford: Oxford University Press (1962).
Barrett, Estelle & Bolt, Barbara (toim.). 2007. Practice as Research: Approaches to Creative Arts Enquiry. Lontoo: I. B. Tauris & Co Ltd.
Biggs, Michael & Karlsson, Henrik (toim.). 2011. The Routledge Companion to Research in the Arts. Oxon & New York: Routledge.
Bolt, Barbara. 2008. ”A Performative Paradigm for the Creative Arts?” Working Papers in Art and Design 5. http://sitem.herts.ac.uk/artdes_research/papers/wpades/vol15/bbful.html (15.11.2007).
Borgdorff, Henk. 2006. ”The Debate on Research in the Arts.” In Sensuous Knowledge: Focus on Artistic Research and Development 2. Norja: Bergen National Academy of the Arts, 1–31.
Borgdorff, Henk. 2012. The Conflict of the Faculties: Perspectives on Artistic Research. Leiden: Leiden University Press.
Brandstetter, G. & Klein. G. (toim.). 2013. Dance and Theory. Bielefeld: Transcript Verlag.
Butterworth, J. & Wildschut, L. (toim.). 2009. Contemporary Choreography: A Critical Reader. Lontoo: Routledge.
Conquergood, Dwight. 2002. “Performance Studies: Interventions and Radical Research”. The Drama Review 46:2, 145–156.
Cvejic, Bojana. 2013. “A Few Remarks about Research in Dance and Performance or The Production of Problems.” Teoksessa Gabriele Brandstetter & Gabriele Klein (toim.). Dance and Theory. Bielefeld: Transcript Verlag, 45–50.
Damasio, Antonio. 2000. Tapahtumisen tunne: Kuinka tietoisuus syntyy. Kääntänyt Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita.
Denzin, Norman. 2003. Performance Ethnography: Critical Pedagogy and the
Politics of Culture. Thousand Oaks: Sage.
Ellis, Carolyn. 2004. The Ethnographic I: A Methodological Novel About Autoethnography. Walnut Creek: Altamira Press.
Fabius, Jeroen. 2009. “Seeing the body move: Choreographic investigation of kinaesthesia at the end of the twentieth century.” Teoksessa Jo Butterworth & Lisebeth Wildschut (toim.). Contemporary Choreography: A Critical Reader. Lontoo & New York: Routledge, 331–345.
Foster, Susan Leigh. 2011. Choreographing Empathy: Kinesthesia in Performance. New York: Routledge.
Foster, Raisa. 2012. The Pedagogy of Recognition: Dancing Identity and Mutuality. Acta Universitatis Tamperensis 1779. Tampere: Tampere University Press.
Gehm, Sabine & Husemann, Pirkko & von Wilcke, Katharina (toim.). 2007. Knowledge in Motion: Perspectives of Artistic and Scientific Research in Dance. Bielefeld: Transcript Verlag.
Gergen, Mary & Gergen, Kenneth. 2012. Playing with Purpose: Adventures in Performative Social Science. Walnut Creek: Left Coast Press.
Green, Jill & Stinson, Susan W. 1999. “Postpositivist Research in Dance”. Teoksessa Sondra Horton Fraleigh & Penelope Hanstein (toim.). Researching Dance: Evolving Modes of Inquiry. Pittsburgh: University of Pittsburg Press, 91–123.
Haseman, Brad. 2006. ”A Manifesto for Performative Research.” Media International Australia incorporating Culture and Policy 118, 98–106. http://eprints.qut.edu.au/3999 (10.2.2010).
Heikkinen, Heikki & Huttunen, Raino & Moilanen Pentti. 1999. Siinä tutkija, missä tekijä: Toimintatutkimuksen perusteita ja näköaloja. Jyväskylä: Atena.
Heimonen, Kirsi. 2009. Sukellus liikkeeseen: Liikeimprovisaation tanssimisen ja kirjoittamisen lähteenä. Acta Scenica 24. Helsinki: Teatterikorkeakoulu.
Ikonen, Liisa & Järvinen, Hanna & Loukola, Maiju (toim.). 2012. Näyttämöltä tutkimukseksi: esittävien taiteiden metodologiset haasteet. Näyttämö & tutkimus 4. Helsinki: Teatterintutkimuksen seura. www.teats.fi/TeaTS4.pdf (15.9.2014).
Kanninen, Mikko. 2012. Teatteri kehon projektina. Väitöstutkimus, Viestinnän, median ja teatterin yksikkö, Tampereen yliopisto. http://mikkokanninen.com (15.9.2014).
Kauppila, Heli. 2012. Avoimena aukikiertoon: Opettajan näkökulma kokonaisvaltaiseen lähestymistapaan baletinopetuksessa. Acta Scenica 30. Helsinki: Teatterikorkeakoulu. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/37874 (15.9.2014).
Kershaw, Baz. 2009. “Practice-as-Research: An Introduction.” Teoksessa Ludivine Allegue & Simon Jones & Baz Kershaw & Angela Piccini (toim.). Practice-as-Research in Performance and Screen. Basingstoke: Palgrave Macmillan, 11–16.
Kirkkopelto, Esa. 2014. ”Inventiot ja instituutiot – taiteellisen tutkimuksen yhteiskunnalliset ehdot.” Teija Löytönen (toim.). Tulevan tuntumassa: Esseitä taidealojen yliopistopedagogiikasta. [Helsinki]: Aalto Arts Books, 238–257.
Kirkkopelto, Esa. 2012. ”Inventiot ja instituutiot: Taiteellisen tutkimuksen kritiikistä.” Synteesi 3/2012, 89–96.
Klemola, Timo. 2005. Taidon filosofia – Filosofian taito. Tampere: Tampere University Press.
Kontturi, Katve-Kaisa & Tiainen, Milla. 2007. ”Taide, teoria ja liikkuva vuorovaikutus. Osallistuvan taiteentutkimuksen ratkaisuja.” Teoksessa Risto Pitkänen (toim.). Taiteilija tutkijana, tutkija taitelijana. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 90. Vaajakoski: Jyväskylän yliopisto & Gummerus, 13–65.
Lahdenperä, Soile. 2013. Muutoksen tilassa: Alexander-tekniikka koreografisen prosessin osana. Acta Scenica 36. Helsinki: Teatterikorkeakoulu. www.actascenica.teak.fi/lahdenpera_soile (15.9.2014).
Lakoff, George & Johnson, Mark. 1999. Philosophy in the Flesh: The Embodied Mind and its Challenge to Western Thought. New York: Basic Books.
Lather, Patti & St. Pierre, Elizabeth A. 2013. “Post-qualitative Research.” International Journal of Qualitative Studies in Education, 26:6, 629–633.
Lepecki, André. 2012. Tanssitaide ja liikkeen politiikka. Kääntänyt Hanna Järvinen. Kinesis 3. Helsinki: Teatterikorkeakoulu & LIKE (englanniksi 2006).
Manen, Max van. 1990. Researching Lived Experience: Human Science for an Action Sensitive Pedagogy. New York: SUNY Press.
Monni, Kirsi. 2004. Olemisen poeettinen liike: Tanssin uuden paradigman taidefilosofisia tulkintoja Martin Heideggerin ajattelun valossa sekä taiteellinen työ vuosilta 1996–1999. Acta Scenica 15. Helsinki: Teatterikorkeakoulu.
Pakes, Anna. 2004. ”Art as action or art as object? The embodiment of knowledge in practice as research.” Working Papers in Art and Design 3. www.herts.ac.uk/artdes/research/papers/wpades/vol3/apfull.html (15.11.2007).
Pelias, Ronald J. 2014. Performance: An Alphabet of Performative Writing. Walnut Creek: Left Coast Press.
Rauhala, Lauri. 2005. Ihmiskäsitys ihmistyössä. Helsinki: Yliopistopaino.
Riley, Shannon Rose & Hunter, Lynette (toim.). 2009. Mapping Landscapes for Performance as Research: Scholarly Acts and Creative Cartographies. Lontoo: Palgrave Macmillan.
Roar, Per. 2011. ”An unfinished story: on ghostly matters and a mission impossible.” Teoksessa Johannes Birringer & Josephine Fenger (toim.). Tanz und WahnSinn / Dance and ChoreoMania. Leipzig: Henschel Verlag.
Roms, Heike. 2009. “The Practice Turn: Performance and British Academy.” Teoksessa Jon McKenzie & Heike Roms & C. J. Wan-Ling Wee (toim.). Contesting Performance: Global Sites of Research. Basingstoke: Palgrave Macmillan, 51–70.
Schwab, M. & Borgdorff, H. (toim.). 2014. The Exposition of Artistic Research: Publishing Art in Academia. Leiden: Leiden University Press.
Siegmund, Gerald & Hölscher, Stefan (toim.). 2013. Dance, Politics & Co-Immunity. Thinking Resistances: Current Perspectives on Politics and Communities in the Arts 1. Zürich: diaphenes.
Smith, Hazel & Dean, Roger T. (toim.). 2009. Practice-led Research, Research-led Practice in the Creative Arts. Edinburgh: Edinburgh University Press.
Spry, Tami. 2011. Body, Paper, Stage: Writing and Performing Autoethnography. Qualitative Inquiry and Social Justice. Walnut Creek: Left Coast Press.
Stinson, Susan W. 1985. Research as Art: New Directions for Dance Educators. Teoksessa Proceedings of the Third International Conference of Dance and the Child International. Auckland: Dance and the Child International, 217–238.
Sullivan, Graeme. 2008. “The Artist as Researcher: New Roles for New Realities.” Teoksessa Janneke Wesseling (toim.). See it Again, Say it Again: The Artist as Researcher. Amsterdam: Valiz/Antennae Series, 80–101.
Väätäinen, Hanna. 2009. Liikkeessä pysymisen taika: Etnografisia kokeiluja yhteisötanssiryhmässä. Turku: Eetos.