{"id":13,"date":"2014-10-19T22:00:16","date_gmt":"2014-10-19T19:00:16","guid":{"rendered":"http:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/?p=13"},"modified":"2026-01-23T12:04:21","modified_gmt":"2026-01-23T10:04:21","slug":"nakokulmia-tanssihistorian-tutkimukseen","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/nakokulmia-tanssihistorian-tutkimukseen\/","title":{"rendered":"N\u00e4k\u00f6kulmia tanssihistorian tutkimukseen"},"content":{"rendered":"

”Näkökulmia tanssihistorian tutkimukseen” käsittelee tanssihistorian tutkimusta suomalaisesta perspektiivistä. Se esittelee lyhyesti myös tanssianalyysiä sekä muun muassa erilaisia lähteitä ja niiden merkitystä tanssin historian tutkimuksessa. Lopuksi esitellään Kukkosen omaa tutkimusta Helsingin Kaupunginteatterin Tanssiryhmän historiasta.<\/em><\/p>\n\n\n\n

Tässä artikkelissa käsittelen tanssihistorian tutkimusta suomalaisesta perspektiivistä. Käsittelen myös erilaisia lähteitä ja niiden merkitystä sekä esittelen lyhyesti tanssianalyysiä. Artikkelin loppuosan muodostaa niin sanottu tapaustutkimus eli Helsingin Kaupunginteatterin Tanssiryhmän (nykyään Helsinki Dance Company) varhaisvaiheiden tutkimus, joka toimii yhtenä esimerkkinä siitä, millaista tanssihistorian tutkimus voi olla.<\/p>\n\n\n\n

Mitä historioitsija tutkii?<\/h2>\n\n\n\n

Teatterihistorioitsija Bruce McConachie (2005) on kuvaillut, kuinka positivistisen historiantutkijan mielestä vain faktoilla on merkitystä: hän kerää ensin kaiken olennaisen todistusaineiston, tarkastelee sitä kriittisesti ja ilmoittaa lopuksi löytämänsä tulokset. McConachie (2005, 39) tuo esiin, kuinka postpositivistisesta näkökulmasta katsottuna tutkija aloittaa omista kysymyksistään eikä arvoista vapaata reittiä tosiasioihin ole; hän toteaakin, että ”on mahdottomuus löytää objektiivinen näkökulma menneen esityksen estetiikkaan”. Erika Fischer-Lichte (2005, 112) puolestaan kirjoittaa, kuinka ”[o]n olemassa yhtä monta teatterihistoriaa kuin esitettyjä kysymyksiäkin. [–] Teatterihistorian kirjoittaminen merkitsee siis subjektiivisen rakennelman luomista tietyn ongelman ratkaisemiseksi ja esitettyyn kysymykseen vastaamiseksi.” Yhden totuuden sijaan on monta. Tämä sama pätee myös tanssihistoriaan.<\/p>\n\n\n\n

McConachie hahmotteli alun perin 1980-luvun puolivälissä ilmestyneessä keskeisessä artikkelissaan käynnissä ollutta muutosta teatterihistorian kirjoittamisessa. Tämän taustalla vaikuttivat tieteellisen ajattelun laajemmat muutokset, jotka alkoivat historiantutkimuksen ja sen ontologian yhteydessä muutamia vuosikymmeniä aiemmin. Hän ehdotti artikkelissaan, että niin sanottu postpositivistinen tapa lähestyä historiallista tietoa avaa uusia näkökulmia myös teatterintutkimukselle. Erityisenä kiinnostuksen kohteena hänellä olivat kysymykset ja metodit, jotka auttavat teatterin ja yhteiskunnallisten tapahtumien välisten suhteiden tutkimisessa. Aiemmin teatterihistorian tutkimuksessa oli myös ohitettu yleisö ja esityksen vastaanotto sekä niiden tutkimukseen liittyvät teoreettiset kysymykset. (McConachie 2005<\/span>.)<\/p>\n\n\n\n

Edellä kuvatut muutokset ovat vaikuttaneet myös tanssintutkimukseen (ks. esim. Green and Stinson 1999). Alexandra Carter (2008) on nojannut niin sanottuun postmoderniin historiantutkimukseen, erityisesti Keith Jenkinsiin, ja tuonut esiin, kuinka myös tanssiesitys nähdään osana menneisyyttä, johon meillä ei ole enää pääsyä. Siitä on jäljellä erilaisia jäänteitä, joita historiantutkija tarkastelee. Positivistisesta neutraalista objektiivisuuden vaatimuksesta on näin ollen luovuttu ja samalla hyväksytty monien erilaisten historiantulkintojen mahdollisuus. Jenkinsin mukaan kyse on perustavanlaatuisesta muutoksesta ajattelussa, sillä menneisyyden ja historian välille tehdään selkeä ero: menneisyys on tapahtumia, jotka ovat lopullisesti ohi. Niitä ei voida tuoda takaisin, mutta niitä voidaan käsitellä ja ne saavat merkityksiä historioissa. Objektiivisuuden tavoittelun sijaan tunnistetaan, että historiat ovat tutkijan menneisyydestä luomia narratiivisia diskursseja, jotka ovat olemassa muiden diskurssien joukossa. (Jenkins 2003<\/span>.) Carterin (2008, 24) mukaan myöskään tanssihistorioitsija ei pyri saamaan takaisin itse tanssia vaan käsityksen esitystapahtumasta, ja kun esitetään monia näkökulmia menneeseen esitykseen, esityksen luonne vankkana, pysyvänä ”faktana” kyseenalaistuu. Carter toteaakin, että historiallisen projektin kiehtovuus on juuri erilaisissa näkemyksissä menneisyydestä, mutta hänelle postmoderni historiantutkimus ei kuitenkaan tarkoita nihilismiä, kaikkien arvojen kieltämistä.<\/p>\n\n\n\n

Tanssihistoriasta kiinnostuneella on edessään laaja kirjo mahdollisia tutkimuskohteita ja näkökulmia. Tutkimusprosessissa tutkijan omat subjektiiviset valinnat, mukaan lukien teoreettiset lähestymistavat, vaikuttavat historian rakentumiseen (Fischer-Lichte 2005<\/span>, 112). Aihetta voi tutkia myös esimerkiksi henkilöhistorian, instituution tai vaikka tietyn tanssiryhmän näkökulmasta. Yleisesti ottaen historiaa voidaan lähestyä joko synkronistisesta tai diakronistisesta näkökulmasta. Ensin mainittu tarkoittaa keskittymistä johonkin teemaan pitkän ajanjakson kuluessa ja jälkimmäinen taas tiettyjen piirteiden välisten suhteiden tarkastelua lyhyellä ajanjaksolla (Hammergren 2004<\/span>, 29). Aikaisemmin kansainvälisessä tanssihistoriassa kiinnostuksen kohteina olivat niin sanotut suuret linjat ja suuret nimet, mikä on tarkoittanut esimerkiksi nimekkäiden koreografien kuten vaikkapa Merce Cunninghamin tai George Balanchinen tutkimusta tai tyylien kuten ekspressionismin tai niin sanotun amerikkalaisen postmodernin tanssin tutkimusta. Nykyisin tanssihistoriaa voi lähestyä myös esimerkiksi mikrohistoriallisesta näkökulmasta, jolloin sitä lähestytään yhden, ei aina -välttämättä nimekkään, tanssijan tasolla (ks. esim. Hammergren 2004<\/span>; Korppi-Tommola 2013<\/span>).<\/p>\n\n\n\n

Lähteiden monimuotoisuus<\/h2>\n\n\n\n

Kysymys lähteistä on tanssintutkijalle erityisen tärkeä, ja seuraavaksi pohdin, mikä on lähteiden luonne osana historiantutkimusta ja tanssianalyysiä. Millaisia lähteitä historiantutkija käyttää ja mistä niitä voi löytää? Entä jos kiinnostavasta aiheesta ei ole vielä kirjoitettu mitään, esitystallennetta ei ole olemassa ja aikakauden tanssin perustutkimus puuttuu – mistä aineksista silloin lähdetään liikkeelle? Tätä viimeksi mainittua lähtökohtaa käsittelen lopuksi myös oman tutkimukseni pohjalta.<\/p>\n\n\n\n

Tanssihistorian tutkijan tulisi etsiä ja käyttää monenlaisia lähteitä, sillä ne auttavat muodostamaan rikkaampaa kuvaa menneisyyden tapahtumista. Kuten June Layson on luetellut, tanssista on olemassa kirjallisia lähteitä kuten esimerkiksi mainokset, muistelmat, käsiohjelmat, kritiikit, tanssinotaatiot, koreografin muistiinpanot, kirjeet, kirjallisuus, sanomalehdet, nuotit, sanomalehdet, julisteet, päiväkirjat ja sopimukset. Tanssista on myös visuaalisia lähteitä, joita ovat muun muassa puvut, filmit, piirrokset, lavastusluonnokset, valokuvat ja videot. Visuaaliseksi lähteeksi Layson mainitsee myös itse tanssin. Hän ei kuitenkaan kerro, tarkoittaako sillä nyt nähtävää esitystä, alkuperäisversiota vai esimerkiksi rekonstruktiota, eli tanssiteoksen määritelmä jää tässä yhteydessä auki. Hän kiinnittää huomiota myös äänellisiin lähteisiin, joihin lukee musiikin (elävä musiikki sekä äänite) ja suulliset lähteet kuten haastattelut ja muistelut. Länsimaisessa tanssihistorian tutkimuksessa kirjalliset lähteet ovat olleet dominoivassa asemassa, mutta uusien metodologioiden myötä myös visuaaliset ja äänelliset lähteet ovat saaneet yhä enemmän huomiota. (Layson 1998<\/span>, 20.)<\/p>\n\n\n\n

Tutkimuksen luotettavuutta on usein arvioitu jaottelemalla sen lähteet niin sanottuihin primääri- ja sekundäärilähteisiin eli ensi- ja toissijaisiin lähteisiin. Laysonin artikkelissa ensisijaisiksi käsitetään esimerkiksi koreografin -”käsikirjoitus” merkintöineen (jos sellainen on), alkuperäiset esityspuvut tai silminnäkijän kertomus. Toissijaiset lähteet ovat niin sanottuja toisen käden tulkintoja, ja usein ne ovat myös ajallisesti kauempana tapahtumasta. Tällaisia ovat muun muassa tanssihistoriat. (Layson 1998<\/span>, 18–19.) Lähteen luonne kuitenkin määrittyy tutkimuskysymyksestä käsin.<\/p>\n\n\n\n

Primäärilähteiden käyttö on tärkeää uuden tiedon tuottamisessa. Uudemmassa tanssintutkimuksessa kysymys lähteistä on kuitenkin monimutkaistunut ja huomiota on alettu kiinnittää myös esimerkiksi tapaan, jolla sekundäärilähteet voivat vaikuttaa primäärilähteisiin: kirjoitettu historia, kuten tietosanakirja, voi vaikuttaa siihen, miten tanssija muistaa oman menneisyytensä. Tanssiteosta ajallisesti lähellä olevat lähteet ovat myös jo tulkintoja: niin kuvaaja, kriitikko kuin tapahtumaan osallistujatkin kaikki tulkitsevat esitystä, eli ”suoraa” lähdettä itse tanssiteokseen ei siis ole olemassa (Carter 2008<\/span>, 23). Viime aikoina myös muut kuin tekstuaaliset lähteet, esimerkiksi ruumiinhistoriat, ovat herättäneet kiinnostusta (ks. esim. Järvinen ja Makkonen 2012).<\/p>\n\n\n\n

Lähteiden käytössä on tärkeää, että lähteiden luonne tunnistetaan ja tuodaan tarpeen mukaan esiin, jolloin lähteitä voidaan myös pohtia ja kyseenalaistaa. Kun lähteitä tarkastellaan osana tiettyä diskurssia, niin sekä ensi- että toissijaiset lähteet ovat yhtä tosia ja tärkeitä, ja on syytä huomioida myös erilaisten lähteiden väliset suhteet ja niiden kontekstit (Hammergren 2004<\/span>, 20–24). Tutkimus on tuonut esiin myös uusia näkökulmia sekundäärilähteisiin kuten tanssihistorioihin (ks. esim. Laakkonen 2009). Usein tutkijoilla on tapana käyttää samoja kansainvälisiä, lähinnä angloamerikkalaisia lähteitä, joka sisältävät tiettyjä oletuksia. Kuitenkin se, mitkä tapahtumat ja tekijät ovat merkittäviä, riippuu siitä, mistä päin niitä katsotaan. (Hammergren 2004<\/span>, 21–22.) Hammergren kannustaa etsimään ja tuomaan esiin uutta, kansallista materiaalia, joka voisi rikastuttaa näkemyksiä. Alueellisuuden teemaan onkin kiinnitetty erityisesti huomiota viimeaikaisessa pohjoismaisessa tanssintutkimuksessa (ks. esim. Vedel ja Hoppu 2014).<\/p>\n\n\n\n

Suomalaisen tanssin menneisyyttä on tutkittu varsin vähän. Suomalaisten aiheiden tutkimus on merkityksellistä siksi, että varsinainen perustutkimus puuttuu suurelta osin. Tähän mennessä ilmestyneissä alan väitöskirjoissa on tutkittu muun muassa suomalaisen vapaan tanssin vaiheita 1920–30-luvuilla (Makkonen 2007<\/span>), Suomen Kansallisbaletin perustajan, Edvard Fazerin, 1900-luvun alussa järjestämiä venäläisten balettitanssijoiden kiertueita (Laakkonen 2009) ja suomalaisen modernin tanssin muutosprosessia 1960-luvulla tanssijan näkökulmasta (Korppi-Tommola 2013<\/span>). Suomalaisen taidetanssin historiasta ei ole vielä tehty tutkimukseen perustuvaa laajaa yhtenäisesitystä tai artikkelikokoelmaa. Eräs hyvä peruslähde on kuitenkin Valokuvan tanssi<\/em> -julkaisussa ilmestynyt Tiina Suhosen (Suhosen 1997<\/span>) artikkeli, joka esittelee suomalaisen tanssitaiteen pääpiirteitä ja vaiheita 1970-luvulle saakka.<\/p>\n\n\n\n

Suomalaisen taidetanssin historia-aiheita on käsitelty muutamissa tutkimusartikkeleissa muun muassa teoksissa Kansaa teatterissa: Helsingin Kaupunginteatterin historia<\/em> (Koski ja Palander 2007) ja Suomen teatteri ja draama<\/em> (Seppälä ja Tanskanen 2010). Myös erilaiset artikkelikokoelmat, kuten esimerkiksi Näyttämö ja tutkimus 2<\/em> (Houni et al. 2006<\/span>) ja Askelmerkkejä tanssin historiasta, ruumiista ja sukupuolesta<\/em> (Pakkanen et al. 1999<\/span>), sisältävät yksittäisiä suomalaisen tanssin historiaan liittyviä artikkeleita. Teatterimuseon sivuilla on julkaistu museossa pidettyyn Weimarista Valtoihin ‑seminaariin (Laakkonen ja Suhonen 2012) liittyvä verkkojulkaisu, joka tarjoaa uusia näkökulmia suomalaisen tanssin historiaan.<\/p>\n\n\n\n

Viime aikoina suomalaisesta tanssista on kirjoitettu yhä enemmän myös muissa kuin tieteellisissä julkaisuissa. On julkaistu tanssiryhmien, teattereiden tai henkilöiden juhlavuosiin liittyviä kirjoja, esimerkiksi Raatikko tanssii… <\/em>(Pauniaho 1997<\/span>), Rotta vai tarua – Tanssiteatteri Hurjaruuth<\/em> (Maukola 2006<\/span>), Zodiak: Uuden tanssin tähden<\/em> (Ojala ja Takala 2007), Hetken kannattelija: ainutkertaisia tanssihetkiä Reijo Kelan kanssa<\/em> (Jyrkkä 2008<\/span>). Laaja valikoima eri-ikäisten koreografien omia tekstejä on julkaistu kokoelmissa Tanssin tekijät<\/em> (Jyrkkä 2005<\/span>) ja Nykykoreografien jalanjäljissä<\/em>
\n(Jyrkkä 2011<\/span>). Tällaiset julkaisut kokoavat yhteen aineistoa ja tarjoavat aikalaismuistoja ja näkökulmia, ja ne voivat toimia lähteinä myös historiantutkijalle, vaikka niiden tekstit eivät kenties täytäkään tanssihistorian tutkimuksen kriteerejä. Erityyppisiä tekstejä julkaistaan myös verkkosivuilla: laajimpia suomalaisen tanssin sivustoja on Liikekieli.com. Suomalaisista ammattitanssijoista, lähinnä balettitanssijoista, on kirjoitettu, ja he ovat myös itse kirjoittaneet elämäkertoja. Muistelmat kertovat osaltaan myös ajan sosiohistoriallisista koodeista, arvoista sekä siitä, kuinka historiaa tuotetaan kertomalla (Hammergren 2004<\/span>, 25–27).<\/p>\n\n\n\n

Tanssianalyysi historiantutkijan työkaluna<\/h2>\n\n\n\n

Omassa tutkimustyössäni olen halunnut usein käsitellä myös itse tanssiteoksia. Muiden tutkimusalojen vaikutuksesta tanssintutkimuksessakin on havaittu formalistisen analyysin ongelmat (Carter 2004<\/span>, 24). Formalismi edustaa teoslähtöistä ajattelua, jossa painottuu itse tanssiteos, ei sen ulkopuolinen maailma. Nykyään esitystä käsitellään useimmiten osana kulttuurista ja sosiaalista verkostoa, jotka liittyvät toisiinsa. Carterin (2008, 24) mukaan ”historioitsijan päätehtävänä ei ole vain kuvailla, mutta myös tulkita ja selittää ja näin rakentaa ’uusia’ historioita”, ja tämä ”historioiden rakentaminen onnistuu vain turvautumalla kulttuuriseen kontekstiin, jossa esitys on luotu, esitetty ja vastaanotettu”. Näin ollen vain liikkeeseen keskittyvä analyysi ei riitä tanssihistorian tutkijalle. Teoreettisen näkökulman valinnan lisäksi historiantutkija tarvitsee muitakin työkaluja, ja eräänä metodina voi olla tanssianalyysi.<\/p>\n\n\n\n

Janet Adsheadin teos Dance Analysis (Adshead 1988<\/span>) toimi pitkään tanssianalyysin perusteoksena. Siinä pyrittiin luomaan tanssille oma oppikirjamainen analyysisysteemi. Kirja on luonteeltaan varsin yksityiskohtainen ja hierarkkinen. Adshead pyrki tuolloin lähestymään kohdetta vielä positivistisen ajattelun kautta eli ”tieteellisen” objektiivisesti. Kun tutkitaan menneitä teoksia, tarvitaan usein sellaisia tanssianalyysin keinoja, joissa kontekstin tuntemukseen yhdistyvät analyysi ja tulkinta. Myöhemmin Adsheadin näkemys muuttuikin niin, että kohteen tarkan kuvailun sijaan kohteen tulkinta sai suuremman roolin, ja näin ollen suhde teokseen on ikään kuin väljempi. Tämä on osa laajempaa muutosta, jossa painopiste on siirtynyt taiteilijan intention tutkimisesta teoksen tulkintaan ja vastaanottoon. (Adshead-Lansdale 1999<\/span>; Lansdale 2008<\/span>.) Adshead on tuonut tanssintutkimukseen näkemyksiä muun muassa kirjallisuustieteestä ja keskittynyt intertekstuaalisuuden näkökulmiin, joista Kai Lehikoinen kirjoittaa tässä kirjassa. Lehikoinen (Lehikoinen 2014<\/span>) on myös koonnut äskettäin ilmestyneen ensimmäisen suomenkielisen yleiskatsauksen tanssianalyysiin.<\/p>\n\n\n\n

Tutkimuksessani historiantutkimus ja teosanalyysi ovat usein läheisessä vuorovaikutussuhteessa. Erika Fischer-Lichte näkee, että teatterintutkimus voi yhdistää nämä kaksi aikaisemmin erilaisiksi, jopa vastakkaisiksi, katsottua tieteenalaa eli historiallisen ja esteettisen. 1970–80-lukujen uudet tutkijapolvet ja metodit -herättivät arvostelun niin sanottua vanhaa teatterihistoriaa kohtaan sen positivistisen luonteen takia. Teatterihistorian tutkimus oli keskittynyt kirjallisen materiaalin keräämiseen ja esittelyyn, ja samalla senhetkiset esitykset jäivät vaille huomiota. Kuten historiantutkimus, myös esitysanalyysi tehdään jälkikäteen tutkimalla aineistoa, joka ei ole itse esitys. Vaikka esitysanalyysiin katsotaan kuuluvan myös tapahtumaan osallistumisen aiheuttama esteettinen kokemus, ei katsoja pysty havainnoimaan kaikkea esityksessä, ja lukijalle esitysanalyysi viittaa historialliseen tapahtumaan. Voidaankin ajatella, että tutkijalla on lopulta käytössään samat työkalut niin menneen kuin nykyisenkin esityksen tutkimiseen. Fischer-Lichte toteaa teatterihistorian ja esitysanalyysin tutkimuskenttien rajojen hämärtyneen; niitä yhdistävät samat lähestymistavat, eikä niitä ole syytä erottaa metodologisessa mielessä. (Fischer-Lichte 2005<\/span>.)<\/p>\n\n\n\n

Tapaus: Helsingin Kaupunginteatterin Tanssiryhmän synty ja alkuvaiheet<\/h2>\n\n\n\n

Ensimmäisen kerran pohdin tanssijan asemaa sekä tanssijan työtä musiikkiteatterissa teatteritieteen kandidaatintyössäni, joka käsitteli musikaali West Side Storyn<\/em> varhaista versiota Suomen Kansallisbaletissa (1965). Musikaalin suomalaisen kantaesityksen (Tampereen Teatteri 1963), samoin kuin Kansallisbaletin version, koreografiasta vastasi baletin silloinen ensitanssija Heikki Värtsi. Helsingin Kaupunginteatterin Tanssiryhmän parissa aloitin pro gradu ‑työni, josta julkaistiin muokattu Tanssiryhmän 30-vuotisjuhlavuoden historiikki (ks. Kukkonen 2003a<\/span>; Kukkonen 2003b<\/span>). Tärkeintä aiheen valinnassa oli oma kiinnostus sitä kohtaan. Tanssiryhmästä ei ollut tätä ennen tehty varsinaista tutkimusta, eli oma tutkimukseni oli niin sanotusti ensimmäinen perustutkimus aiheesta. Ehkä juuri siksi aihe tuntui vaativalta, mutta samalla myös erityisen antoisalta.<\/p>\n\n\n\n

Aluksi aloin etsiä, mitä Tanssiryhmästä oli siihen mennessä kirjoitettu. Tanssiryhmän silloinen tuottaja tiesi vinkata Teatterikorkeakouluun tehdystä lyhyestä seminaariesitelmästä, josta sain jotain tietoa aiheesta. Myös Suomen Tanssitaiteilijain Liiton (STTL) 50-vuotisjuhlakirja (1987) käsitteli ryhmän toimintaa muutamalla sivulla. Myös tässä tutkimuksessa lähdin aluksi hakemaan arkistoista vastauksia peruskysymyksiin, kuten kuka, mitä ja missä. Pikkuhiljaa tutkimuksen aikarajaus asettui vuosiin 1965–1981. Vuonna 1965 Helsingin Kaupunginteatteri aloitti virallisesti kaupunginteatterina, jolloin Värtsi kiinnitettiin talon omaksi koreografiksi. Samalla hänen perustamansa Teatteritanssikoulun opiskelijoista alkoi vähitellen muotoutua uusi tanssiryhmä Kaupunginteatterin yhteyteen. Vuonna 1981 Jorma Uotinen vieraili ensimmäisen kerran Kaupunginteatterissa teoksella Unohdettu horisontti<\/em>. Seuraavana vuonna hänet kiinnitettiin taloon niin sanotuksi tanssimestariksi ja koreografiksi, ja myöhemmin työnkuva laajeni ryhmän johtajaksi. Samalla 1980-luvun alussa Tanssiryhmän ohjelmisto ja sen asema talossa muuttuivat, ja näin ollen tästä tuli luonteva päätepiste tutkimukselle.<\/p>\n\n\n\n

Vietin paljon aikaa Kaupunginteatterin arkistossa, jota ei ollut vielä järjestetty. Koska varsinaista arkistonhoitajaa ei tuolloin ollut, minulle osoitettiin hyllyjä, joissa oli sekalaisia tanssia koskevia mappeja. Sain tutkia niitä rauhassa itsekseni, mikä oli hauskaa, mutta myös aikaavievää, sillä hyllyissä oli lopulta paljon muutakin kuin suoraan tutkimuskohteeseeni liittyvää materiaalia. Teatterin muuta toimintaa ja ohjelmistoa koskevat lehtikirjoitukset olivat kiinnostavia, sillä Tanssiryhmän toiminnan alku osui samaan aikaan, jolloin Helsingin Kansanteatteri-Työväenteatteri muuttui virallisesti -Kaupunginteatteriksi ja oma rakennus valmistui. Mikä oli uuden teatterin linja ja tanssin paikka (ja tanssijan palkka) siellä? Koska Kaupunginteatteri on instituutio, sieltä löytyi myös perinteistä, -kirjallista arkistomateriaalia, kuten esimerkiksi toimintakertomuksia, muistioita, sopimuksia ja kirjeenvaihtoa. Kirjeenvaihdosta löytyi tietoa muun muassa vierailevista opettajista ja koreografeista. Tanssijat perustivat vuonna 1969 Helsingin Kaupunginteatterin Tanssijat ry:n, jonka toimintakertomukset sekä pöytäkirjat olivat arvokkaita lähteitä. Teatterisäätiön toimintakertomukset taas valottivat instituution toimintanäkökulmaa. Samalla kun keräsin materiaalia, tein myös gradun liitetaulukot, jotka sisälsivät ryhmän ohjelmistotiedot sekä kertoivat tanssijoiden osallistumisesta teatterin muihin produktioihin.<\/p>\n\n\n\n

Luin läpi kaikki esityksiä ja tanssijoita käsittelevät uutisjutut, haastattelut ja teosarviot, jotka sain käsiini. Teatteri oli kerännyt yhteen lehtileikkeitä, mutta niiden ohella käytin myös Helsingin yliopiston kirjastoa. Siellä olevat suomalaiset sanomalehdet on mikrofilmattu, ja esityksen ensi-iltapäivämäärän avulla voi lehdistä lähteä etsimään siihen liittyviä artikkeleita. Teatterimuseossa taas oli saatavilla esimerkiksi STTL:n materiaalia, teatterin käsiohjelmia ja valokuvia. Valokuvat ovat tanssintutkijalle tärkeä lähde, sillä niitä on useimmiten saatavilla, toisin kuin esitysnauhoja. Kuvia tulkittaessa tulee kuitenkin ottaa huomioon niiden luonne ja käyttötarkoitus: onko kyseessä esimerkiksi markkinointia varten otettu ennakkokuva, harjoitus- vai esityskuva.<\/p>\n\n\n\n

Haastattelututkimukseen teatterintutkimuksen lähteenä olin tutustunut perusopinnoissa (ks. Koski 1997<\/span>; haastatteluista myös Houni 2012<\/span>). Oman tutkimukseni alkuvaiheessa päätin haastatella muutamia Tanssiryhmässä mukana olleita henkilöitä. Tämä johtui siitä, että välillä materiaali oli ristiriitaista, siinä oli aukkoja ja kaipasin mukana olleiden näkökulmaa ja tietoja. Haastatteluihin en lähtenyt kylmiltään heti projektin alkuvaiheessa, vaan vasta silloin, kun olin jo niin sanotusti materiaalissa sisällä. Valmistelin suuren määrän kysymyksiä etukäteen, mutta joskus keskustelut muuttivat niiden suuntaa ja hyvä niin. Tärkeää oli luottamuksellinen ja asiallinen ilmapiiri, vaikka hauskaakin pitkissä istunnoissa oli. Tapasin useita kertoja Värtsin, joka toimi 1960-luvulla paitsi koreografina myös tanssinopettajana sekä piti tunteja Kaupunginteatterin näyttelijöille. Haastattelin myös ryhmän pitkän linjan tanssijaa, Liisa Prihaa, josta tuli 1970-luvulla myös teatterin luottokoreografi, sekä myöhemmin talossa aloittanutta tanssijaa Riikka Korppi-Tommolaa. Näistä kaikista tapaamisista sain äänilähteitä nauhoituksina. Lisäksi sain käyttööni Prihasta ja Värtsistä aiemmin tutkimusta varten tehtyjä haastattelunauhoja, joita ei kuitenkaan ollut käytetty.<\/p>\n\n\n\n

VHS-tekniikka tuli yleiseen käyttöön vasta 1980-luvulla, ja sitä varhaisemmilta ajoilta ei ole juurikaan säilynyt esitystallenteita. Esimerkiksi 1960-luvulla television kuvanauhojen päälle äänitettiin yleensä uudelleen, sillä nauhat olivat kalliita. Teosanalyysi Tanssiryhmän teoksia peräkkäin nauhalta katsoen ei siis ollut tässä yhteydessä mahdollista. Vaikka kuvanauhojen puuttumisen voi nähdä ongelmana, oli se toisaalta myös tutkimuksen kannalta rikkaus. Jos olisin vain keskittynyt niin sanotusti itse teoksiin eli katsonut vain tallenteita, tutkimuksestani olisi jäänyt puuttumaan paljon ajan ilmiöitä ja tanssin historiallista vaikutusta ympäristöönsä (vrt. Carter 2008<\/span>, 26). Koska nauhoja ei ollut, koin erityisen tärkeänä visuaalisena lähteenä valokuvat. Harjoituskuvia löytyi jonkin verran teatterin arkistosta sekä myös haastateltavien kotialbumeista. Tutkimuksen yhteydessä löytyi myös hienoja, aiemmin julkaisemattomia esityskuvia, joita oli ottanut muun muassa Kari Hakli 1970-luvulla. Jotkin negatiivit olivat jo alkaneet osittain mennä pilalle, mutta tutkimuksen yhteydessä niitä samalla digitoitiin. Valokuvat antoivat viitteitä teosten ja ajan estetiikasta ja tanssitekniikoista ja ne täydensivät erilaisten tekstien sekä haastattelujen sisältöjä.   <\/span><\/p>\n\n\n\n

En jakanut tutkimukseni lähteitä eksplisiittisesti primääri- ja sekundäärilähteisiin, vaan kokosin niin paljon kaikenlaista materiaalia kuin mahdollista. Erilaisista paloista kokosin jonkilaista ”tarinaa” samalla, kun yritin selvittää itselleni, miksi ja miten ryhmä perustettiin ja millaisia sen alkuvaiheet ja ohjelmisto olivat. Graduni teoreettisena viitekehyksenä toimi Howard Beckerin (Becker 1982<\/span>) taidemaailman käsite. Becker ei tarjoa kirjassaan systemaattista teoriaa taidemaailmasta, vaan luo käsitteistöä, jolla voidaan kuvailla ja analysoida reaalisessa taidemaailmassa tapahtuvaa konkreettista toimintaa. Hän on tutkinut taidemaailmaa sosiologisena ilmiönä ja näkee taidemaailman koostuvan nimenomaan sen erilaisten toimijoiden yhteistyön pohjalta.<\/p>\n\n\n\n

Keskityin Tanssiryhmän toiminnassa sen päälinjoihin, mutta käsittelin jonkin verran myös itse esityksiä ja niiden saamaa vastaanottoa. Peilasin myös kohteen erilaisia konteksteja tutkimalla sitä, miten ryhmän perustaminen liittyi kulttuuripolitiikkaan sekä ajan teatteri- ja tanssikentän muutoksiin (konteksteista laajemmin ks. Postlewait 2009<\/span>). Pohdin myös ryhmän merkitystä tanssin kentälle sekä sitä, miten tapahtumat suhteutuivat suomalaisen tanssin historiaan. Koko tutkimuksen läpikulkevana teemana oli modernin tanssin ammattilaisuus ja sen problematiikka 1960–70-luvuilla.<\/p>\n\n\n\n

Kaupunginteatterin Tanssiryhmän varhaisvaiheet osoittautuivat mielenkiintoiseksi tutkimuskohteeksi. Jälkikäteen katsottuna siitä on nyt olemassa yksi näkemys, omani: toivottavasti tulee vielä lisää uusia. Materiaalin etsiminen, itse kirjoitustyö ja paluu materiaaliin vaihtelivat koko prosessin aikana. Kopiokone lauloi, ja tutkimuksesta jäi konkreettisesti käteen myös monta mapillista aineistoa. Itselleni projekti opetti laajan ja monipuolisen aineiston merkityksen, ja sen kuluessa löysin oman tapani lähestyä ryhmää ja käsitellä sen teoksia. Värtsin kanssa työskentelin vielä -uudestaan hänen muistelmiensa (Kukkonen 2011<\/span>) parissa, ennen kuin hän kuoli syksyllä 2013. Haastattelunauhoilla voi kuulla liikettä Värtsin esitellessä olohuoneessaan Luigin jazztekniikkaa, jota hän opiskeli aikoinaan New Yorkissa. Myös monia muita suomalaisia tanssijoita ja koreografeja olisi syytä haastatella osana suomalaisen tanssin historian perustutkimusta.<\/p>\n\n\n\n

Tutkimusprosessille on tyypillistä, että dokumentista saattaakin löytyä vastaus toiseen kysymykseen kuin oli parhaillaan etsimässä – tutkimus elää, ja lähteet määrittävät uudelleen tutkimuskysymystä. Tämä vaatii tutkijalta avoimuutta ja uteliaisuutta erilaisten materiaalien äärellä.<\/p>\n\n\n\n

Myöhemmin Kaupunginteatterin musikaaleja tutkiessani olen voinut palata kokoamaani aineistoon ja löytää sieltä uusia asioita. Sama lähdemateriaali voi siis antaa erilaisia vastauksia sen mukaan, mitä siltä kysytään. Lähteet itse ovat ”mykkiä”, ja historioitsija antaa niille äänen, kuten Jenkins (2003, 46) on todennut. Itselleni tutkimus synnytti jatkotutkimuksen aiheita, ja väitöskirjatyössäni käsittelen myös Tanssiryhmän 1980-luvun teoksia.<\/p>\n\n\n\n

Lähteet<\/h2>\n\n\n\n

Julkaisemattomat lähteet<\/h3>\n\n\n\n

Makkonen, Anne. 2007. One past, Many Histories. Loitsu (1933) in the Context of Dance Art in Finland.<\/em> Väitöskirja. University of Surrey, Department of Dance Studies.<\/p>\n\n\n\n

Kukkonen, Aino. 2003a. Kohti modernin tanssin ammattilaisuutta: Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmä 1965–1981.<\/em> Pro gradu. Helsingin yliopisto, teatteritiede.<\/p>\n\n\n\n

Kirjallisuus<\/h3>\n\n\n\n

Adshead, Janet (toim.). 1988. Dance Analysis: Theory and Practice. <\/em>Lontoo: Dance Books.<\/p>\n\n\n\n

Adshead-Lansdale, Janet. 1999. ”Creative Ambiguity: Dancing Intertexts.” Teoksessa Janet Adshead-Lansdale (toim.). Dancing Texts: Intertextuality in Interpretation. <\/em>Lontoo: Dance Books, 1–25.<\/p>\n\n\n\n

Becker, Howard S. 1982. Art Worlds.<\/em> Berkeley: University of California Press.<\/p>\n\n\n\n

Carter, Alexandra. 2004. ”Destabilising the Discipline: Critical Debates about History and Their Impact on the Study of Dance.” Teoksessa Alexandra Carter (toim.). Rethinking Dance History: A Reader. <\/em>Lontoo & New York: Routledge, 10–19.<\/p>\n\n\n\n

Carter, Alexandra. 2008. ”Betraying history? An Historiographic Analysis of The Judas Tree (1992).” Teoksessa Janet Lansdale (toim.). Decentering Dancing Texts: The Challenge of Interpreting Dances. <\/em>Basingstoke: Palgrave MacMillan, 21–37.<\/p>\n\n\n\n

Fischer-Lichte, Erika. 2005. ”Teatterin historiankirjoitus ja esitysanalyysi.” Kääntänyt Johanna Savolainen. Teoksessa Pirkko Koski (toim.). Teatterin ja historian tutkiminen. <\/em>Helsinki: Like, 105–125.<\/p>\n\n\n\n

Green, Jill & Stinson, Susan W. 1999. ”Postpositivist Research in Dance.” Teoksessa Sondra Horton Fraleigh & Penelope Hanstein (toim.). Researching Dance: Evolving Modes of Inquiry. <\/em>Pittsburgh: University of Pittsburgh Press, 91–123.<\/p>\n\n\n\n

Hammergren, Lena. 2004. ”Many Sources, Many Voices.” Teoksessa Alexandra Carter (toim.). Rethinking Dance History: A Reader.<\/em> Lontoo & New York: Routledge, 20–31.<\/p>\n\n\n\n

Houni, Pia & Laakkonen, Johanna & Reitala, Heta & Rouhianen, Leena. Liikkeitä näyttämöllä. <\/em>Näyttämö & tutkimus 2. Helsinki: Teatterintutkimuksen seura.<\/p>\n\n\n\n

Houni, Pia. 2012. ”Haastattelu taiteellisen työn sosiaalisena tallentajana.” Teoksessa Liisa Ikonen & Hanna Järvinen & Maiju Loukola (toim.). Näyttämöltä tutkimukseksi: esittävien taiteiden metodologiset haasteet. <\/em>Näyttämö & tutkimus 4. Helsinki: Teatterintutkimuksen seura. www.teats.fi\/TeaTS4.pdf<\/a> (29.4.2014).<\/p>\n\n\n\n

Jenkins, Keith. 2003. Re-thinking History.<\/em> Uudistettu laitos. Lontoo & New York: Routledge (1991).<\/p>\n\n\n\n

Jyrkkä, Hannele (toim.). 2005 Tanssintekijät: 35 näkökulmaa koreografin työhön<\/em>. Helsinki: Like.<\/p>\n\n\n\n

Jyrkkä, Hannele (toim.). 2008. Hetken kannattelija: Ainutkertaisia tanssihetkiä Reijo Kelan kanssa.<\/em> Helsinki: Maahenki.<\/p>\n\n\n\n

Jyrkkä, Hannele (toim.). 2011. Nykykoreografien jalanjäljissä: 37 tapaa tehdä tanssia. <\/em>Helsinki: Like.<\/p>\n\n\n\n

Järvinen, Hanna & Makkonen, Anne. 2012. ”Speaking, Moving, Dance: Incorporated Language in Practice and Research.” Teoksessa Liisa Ikonen & Hanna Järvinen & Maiju Loukola (toim.). Näyttämöltä tutkimukseksi: esittävien taiteiden metodologiset haasteet. <\/em>Näyttämö & tutkimus 4. Helsinki: Teatterintutkimuksen seura. www.teats.fi\/TeaTS4.pdf<\/a> (29.4.2014).<\/p>\n\n\n\n

Korppi-Tommola, Riikka. 2013. Toisia liikkeitä, uusia virtauksia: Suomalaisen modernin tanssin muutosprosessi 1960-luvulla.<\/em> Helsinki: Yliopistopaino.<\/p>\n\n\n\n

Koski, Pirkko. 1997. ”Teatterilaitos historiallisena tutkimuskohteena ja prosessina.” Teoksessa Pirkko Koski & Outi Lahtinen & Eeva Mustonen (toim.). Näkökulmia menneeseen. <\/em>Helsinki: Teatterimuseo, 39–58.<\/p>\n\n\n\n

Koski, Pirkko & Palander, Misa (toim.). 2007. Kansaa teatterissa: Helsingin Kaupunginteatterin historia.<\/em> Helsinki: Like.<\/p>\n\n\n\n

Kukkonen, Aino. 2003b. Stretch: Tanssiryhmä teatterissa. <\/em>Helsinki: Like.<\/p>\n\n\n\n

Kukkonen, Aino. 2011. Heikki Värtsi: Laidasta laitaan.<\/em> Helsinki: Like.<\/p>\n\n\n\n

Laakkonen, Johanna. 2009. Canon and Beyond: Edvard Fazer and the Imperial Russian Ballet 1908–1910. <\/em>Helsinki: Finnish Academy of Science and Letters.<\/p>\n\n\n\n

Laakkonen, Johanna & Suhonen, Tiina (toim.). 2012. Weimarista Valtoihin: Kansainvälisyys suomalaisessa tanssitaiteessa.<\/em> Teatterimuseon verkkojulkaisuja 1. Helsinki: Teatterimuseo.www.teatterimuseo.fi\/wp-content\/uploads\/weimarista_valtoihin_www.pdf<\/a> (11.4.2014).<\/p>\n\n\n\n

Lansdale, Janet. 2008. ”Intertextual Narratives in Dance Analysis.” Teoksessa Janet Lansdale (toim.). Decentering Dancing Texts: The Challenge of Interpreting Dances. <\/em>Basingstoke: Palgrave MacMillan, 1–20.<\/p>\n\n\n\n

Layson, June. 1998. ”Dance History Source Materials.” Teoksessa Janet Adshead &  <\/span>June Layson (toim.). Dance History: An Introduction. <\/em>Lontoo: Routledge, 18–30.<\/p>\n\n\n\n

Lehikoinen, Kai. 2014. Tanssi sanoiksi: Tanssianalyysin perusteita. <\/em>Kinesis 4. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu. helda.helsinki.fi\/handle\/10138\/42834<\/a> (11.9.2014).<\/p>\n\n\n\n

McConachie, Bruce A. 2005. ”Kohti positivismin jälkeistä teatterihistoriaa.” Teoksessa Pirkko Koski (toim.). Teatterin ja historian tutkiminen. <\/em>Kääntänyt Johanna Savolainen. Helsinki: Like, 14–52 (englanniksi 1985).<\/p>\n\n\n\n

Maukola, Riina (toim.). 2006. Rotta vai tarua – Tanssiteatteri Hurjaruuth. <\/em>Helsinki: Like.<\/p>\n\n\n\n

Ojala, Raija & Takala, Kimmo (toim.). 2007. Zodiak: Uuden tanssin tähden. <\/em>Helsinki: Like.<\/p>\n\n\n\n

Pakkanen, Päivi & Parviainen, Jaana & Rouhiainen, Leena & Tudeer, Annika (toim.). 1999. Askelmerkkejä tanssin historiasta, ruumiista ja sukupuolesta. <\/em>Tanssintutkimuksen vuosikirja 3. Helsinki: Taiteen keskustoimikunta.<\/p>\n\n\n\n

Pauniaho, Paula (toim.). 1997. Raatikko tanssii… Näkökulmia Tanssiteatteri Raatikon historiaan ja nykypäivään.<\/em> Oulu: Kustannus Pohjonen.<\/p>\n\n\n\n

Postlewait, Thomas. 2009. The Cambridge Introduction to Theatre Historiography. <\/em>Cambridge & New York: Cambridge University Press.<\/p>\n\n\n\n

Seppälä, Mikko-Olavi & Tanskanen, Katri. 2010. Suomen teatteri ja draama.<\/em> Helsinki: Like.<\/p>\n\n\n\n

Suhonen, Tiina. 1997. ”Kaunoliiketaiteesta tanssirealismiin: Suomalaisen tanssitaiteen historiaa.” Teoksessa Hanna-Leena Helavuori & Jukka Kukkonen & Riitta Raatikainen & Tuomo-Juhani Vuorenmaa (toim.). Valokuvan tanssi: Suomalaisen tanssin kuvat 1890–1997. <\/em>Oulu: Pohjoinen, 11–34.<\/p>\n\n\n\n

Vedel Karen & Hoppu Petri (toim.). 2014. Nordic Dance Space: Practicing and Imagining a Region. <\/em>The Nordic Experience 4. Lontoo: Ashgate.<\/p>\n","protected":false},"excerpt":{"rendered":"

\u201dN\u00e4k\u00f6kulmia tanssihistorian tutkimukseen\u201d k\u00e4sittelee tanssihistorian tutkimusta suomalaisesta perspektiivist\u00e4. Se esittelee lyhyesti my\u00f6s tanssianalyysi\u00e4 sek\u00e4 muun […]<\/p>\n","protected":false},"author":1,"featured_media":0,"comment_status":"closed","ping_status":"open","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"_acf_changed":false,"footnotes":""},"categories":[12],"tags":[],"class_list":["post-13","post","type-post","status-publish","format-standard","hentry","category-nivel03"],"acf":[],"_links":{"self":[{"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/13","targetHints":{"allow":["GET"]}}],"collection":[{"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/wp-json\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/wp-json\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/wp-json\/wp\/v2\/users\/1"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/wp-json\/wp\/v2\/comments?post=13"}],"version-history":[{"count":7,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/13\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":1299,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/13\/revisions\/1299"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/wp-json\/wp\/v2\/media?parent=13"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/wp-json\/wp\/v2\/categories?post=13"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/wp-json\/wp\/v2\/tags?post=13"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}