{"id":40,"date":"2014-10-12T14:00:54","date_gmt":"2014-10-12T11:00:54","guid":{"rendered":"http:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/?p=40"},"modified":"2016-10-06T16:58:07","modified_gmt":"2016-10-06T13:58:07","slug":"liike-tuo-outouden-tutkiminen-tanssille-vieraissa-ymparistoissa","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/liike-tuo-outouden-tutkiminen-tanssille-vieraissa-ymparistoissa\/","title":{"rendered":"Liike tuo outouden: tutkiminen tanssille vieraissa ymp\u00e4rist\u00f6iss\u00e4 Kirsi Heimonen<\/b>"},"content":{"rendered":"
Kirsi Heimonen<\/address>\n

”Liike tuo outouden: tutkiminen tanssille vieraissa ympäristöissä” kuvailee taiteessa tutkimistaan sosiaali- ja terveysalalla sekä rahoitusalan yrityksessä. Altistuminen ruumiillisuudessa sekä toisten ja ympäristön vastaanottaminen tapahtuu taiteellisissa töissä ja tutkimusmenetelmissä, jotka ovat myös taiteellisia tekoja. Tutkimussadutus, tanssi, kuljeskelu käytävillä tai kirjoittaminen ovat esimerkkejä Heimosen käyttämistä menetelmistä. Hän pohtii tanssimisessa syntyvää tiedon laatua ja sen mahdollista välittämistä toisille. Kirjoittamisesta tulee löytöretki, ei ennalta tiedetyn kirjaamista. Vieraat ympäristöt outouttavat itselle tutun tanssimisen, ja tanssijan vierailut tanssin kentän ulkopuolella olevissa paikossa herättelevät niiden toimijoita näkemään mahdollisuuksia toimia toisin. Heimonen kytkeytyy fenomenologiseen lähestymistapaan, jossa aistisuus ja kokemus saavat tilan ihmettelylle. Valppaus ennakoimattomuudessa ja toisen toiseuden kunnioitus viitoittavat polkuja tanssille vieraissa ympäristöissä, joissa tutkimusmenetelmät ovat syntyneet.<\/i><\/p>\n

Tanssija-tutkijana pohdin ruumiillisuutta ja tanssimista tiedon tuottamisen tapoina. Miten liike ja tanssiminen tuottaa tietoa eri ympäristöissä, millainen on tiedon laatu ja miten tietoa voi välittää toisille? Ympäristöillä viittaan sekä sosiaali- ja terveysalan että rahoitusalan paikkoihin, joissa olen työskennellyt tanssija-tutkijana. Kussakin paikassa työskentely taiteessa on avautunut yhteytenä ja altistumisena toiselle sekä ympäristölle. Tällainen kommunikaatio, toisen kuuleminen koko ruumiillisuudella, tarkoittaa esimerkiksi tanssi-improvisaatiota, kävelyä maisemakonttorissa tai muistisairaan kanssa puhumista keksityllä kielellä. Toimin tanssitaiteilijana sosiaali- ja terveysalalla yli vuosikymmenen, ja vähitellen tutkiminen lomittui siellä tekemääni taiteeseen. Eri menetelmät, joita esittelen lyhyesti tässä luvussa, ovat tapojani kaivaa esiin ja esittää näkökulmastani yksilöiden ja yhteisön tapaa toimia sekä toiminnan mahdollisia perusteita.<\/p>\n

Tutkimuspolkuni liittyy fenomenologiseen lähestymistapaan, jossa korostan altistumista kussakin tilanteessa ja luottamista omiin aisteihin. Oma (liike)kokemuksen kuuntelu on tutkimuksessani olennaista, ja vaikka kokemus pakenee ja väistelee sanoja, se tarjoaa yhden perspektiivin keskusteluun. Näkökulmani on yksilöllinen ja yksittäinen, ja se on sidottu kokemustodellisuuteeni tanssijana, tietoihini ja taitoihini. Valitsemani sanat ja lauseet kertovat suhteestani kieleen sekä siitä, kuinka todellisuus on ilmennyt ruumiillisuudessani juuri tietyissä paikoissa. Kerron valinnoistani,
\ntavastani toimia ihmisten parissa eri ympäristöissä, taiteellisten tekojen muotoutumisesta ja teoriataustasta. Jokaisessa tutkimuspolussani on ollut äkillisiä käännöksiä, pysähtymisiä, haparointia ja loikkia. Tämä tarkoittaa tutkimisen ennakoimattomuutta, ihmettelyä ja epäilyä. Silloin aikaisemmat oletukseni ovat joutuneet koetukselle ja uudet merkitysyhteydet ovat alkaneet muotoutua.<\/p>\n

Fenomenologia ja outouttaminen<\/h3>\n

Tanssimisen liikkeessä eläminen ja liikekokemukset ovat johdattaneet minut fenomenologiseen lähestymistapaan. Kysyn yhä uudelleen, miten tieto kiinnittyy ruumiillisuuteeni ja maailmassa olemiseeni ja kuinka voin sanallistaa koettua. Husserl (Husserl 1970<\/span>, 106–107) on todennut, että aistisuus, ruumiillisena toimiminen, on kokemuksen perusta elämismaailmassa, yksilön eletyssä maailmasuhteessa. Havainnot, jotka avautuvat ruumiillisina välittömästi ja ainutlaatuisesti, muodostavat kentän toimillemme. Näin ruumiillisuus saa tilan; se on keskiössä myös tutkimisessani. Fenomenologisessa lähestymistavassa ihmettely suuntautuu siihen, miten jokin ilmenee. Jonkin ilmeneminen tapahtuu ihmiselle tietyssä ajassa ja paikassa suhteessa hänen kokemustodellisuuteensa. Olen joutunut paikantamaan omia tapojani toimia ja ajatella työskennellessäni muistisairaiden hoitokodissa tai rahoitusalan yrityksessä; olen osa kenttää, jota tutkin.<\/p>\n

Fenomenologinen pyrkimys pois etukäteisteorioiden ja ennakkoluulojen kahleista kohti ilmiöitä sinänsä (Glendinning 2007<\/span>, 16–17; Varto 1992<\/span>, 86–88) haastaa minut koko ajan, koska totutut tavat toimia ja ajatella ovat piintyneet ruumiillisuuteeni. Miten asettua tuoreesti liikkeeseen ja aistisuuteen, minulle tanssija-tutkijana jokapäiväisiin asioihin? Olen koetellut ja joutunut koetelluksi taiteelle vierailla kentillä. Työskentely taiteelle vieraissa paikoissa on puskenut oletuksiani, muuttanut havaitsemisen tapaani ja samalla liikkumistani, tanssia. Ihmisten, tapahtumien sekä kirjoitetun ja puhutun kielen vastaanottaminen on tapahtunut lihassani, ja ihon painaumat liikehtivät kirjoittamisessani.<\/p>\n

Eri paikat ihmisineen ovat outouttaneet sekä tanssimisen että minut. Itselleni hyvin tuttu liikkeessä asustaminen on näyttäytynyt vieraana sekä sosiaali- ja terveysalalla että rahoitusalalla. Vieraan ja tutun leikkauspisteessä on paljastunut olennaista sekä taiteesta että ympäristöistä. Samalla on hahmottunut jotain ruumiin tavasta tuottaa tietoa liikkeessä. Läsnäoloni, tanssi tai vaellus käytävillä, on herätellyt eri paikoissa työskenteleviä ihmisiä näkemään toisin omat toimintatapansa. Omien asenteiden ja toimintatapojen toisin näkeminen, oudoksi tekeminen, ei ole ollut auvoista. Ihmiset ovat usein vastustaneet ja epäilleet toimiani. Olen asettunut vastukseksi heidän tavoilleen toimia, mutta ymmärtänyt, että työntekijöiden vieroksuntaa ei tarvitse ottaa henkilökohtaisesti. Taide voi ahdistaa, ihastuttaa tai vihastuttaa. Jokin tulee siinä näkyväksi.<\/p>\n

Elokuvatutkija Anu Koivunen (Koivunen 2004<\/span>, 250–251) esittelee outouttamisen menetelmää, jossa tuttu tehdään vieraaksi, tuttu etäännytetään. Koivunen esimerkiksi outoutti Niskavuori-elokuvia puhumalla niistä ei-suomalaisissa yhteyksissä ja lopulta hän kirjoitti tutkimuksensa niistä vieraalla kielellä, englanniksi. Outouttamisessa kysymys on tutkimuskohteen hajottamisesta ja kyseenalaistamisesta tavoilla, joilla aikaisemmat oletukset ja tulkinnat kadottavat itsestään selvän asemansa. Tanssimisessa tanssijaa ei voi erottaa tanssista. Oma toiminta, taiteessa tutkiminen, on sekä sisältö että menetelmä, joten tutun vieraaksi tekeminen, edes hiukan, on haastavaa, mutta luo mahdollisuuden etäisyyteen, toisin näkemiseen ja kokemiseen.<\/p>\n

Lähtökohtien avaaminen keskustelemalla erilaisissa työn tekemisen paikoissa helpottaa asettumista vieraisiin ympäristöihin taiteilijana. Paikan raivaaminen taiteessa tapahtumiselle on ensisijaista sellaisissa monialaisissa tutkimushankkeissa, joissa tutkimuksen suunta on etukäteen tarkasti määritelty. Tällaisessa keskustelussa ennakoimattomuus saa tilan, ja siinä voi paljastua sellaista, mitä kukaan ei voi etukäteen aavistaa. Henk Borgdorff (Borgdorff 2011<\/span>, 56) tähdentää taiteellisen tutkimuksen luonnetta löytämisenä, joka ei kulje hypoteesin mukaan. Aavistus ja intuitio kuljettavat tutkimusta, ja matkalla kompastelut ja odottamattomat asiat voivat muuttaa tutkimuksen suuntaa. Ennakoimattomuuteen voi kuitenkin valmistautua: valppaus liikkeessä tukee tutkimisen valppautta.<\/p>\n

Työpäiväkirjat paikallistavat kussakin tilanteessa koettua. Työpäiväkirjaan kirjaaminen ja tekstin edelleen työstäminen muodostavat kerroksisen maaperän, jossa pyrkimyksenä on säilyä lähellä koettua tapahtumaa. Kirjoitin työpäiväkirjamerkintöjä kussakin paikassa, kotimatkalla linja-autossa ja kotona. Kirjoitetut lauseet paikantavat jotain eletystä hetkestä, myöhemmin niiden työstäminen luettavammaksi palauttaa tapahtumaan ja suuntaa tutkimusorientaatiota. Koettu epämääräisyys ja tilanteiden vieraus sukeutuvat sanoiksi, ja kirjoitus kertoo omalla tavallaan välähdyksiä tapahtuneesta. Menetelmällisesti työpäiväkirjoituksissa on olennaista aika: kirjoittaa tai piirtää oitis hetken tunnelmat, joihin voi palata myöhemmin, kun kirjoittaa kokemuksia luettavampaan muotoon. Työpäiväkirjaan nopeasti kirjoitetut lauseet ovat materiaalia, jotka toimivat majakan valon tapaan. Ne paikantavat kirjoitusta tapahtuneeseen, kun antaudun kielelle ja luotan kielen voimaan kommunikoida. Tanssiminen voi viedä tilaan, jossa yhteys ympärillä olevaan todellisuuteen hämärtyy: samoin on kirjoittamisessa. Sukellan kieleen, mutta matkassani on eletyistä tapahtumista muutamia lauseita, jotka kertovat usein ristiriitaisiakin toteamuksia paikasta. Ne muodostavat paikan, värien, tunnelmien ja kysymysten kartan, että en eksy kieleen ja harhaudu asiasta, josta haluan kommunikoida. Työpäiväkirjaan nopeasti kirjoitetut lauseet ovat siis perusta, josta voin kirjoittaa monta variaatioita. Valitsen lopulta sen, jossa tunnistan parhaiten työpäiväkirjaan kirjoitetut merkinnät. Seuraavassa on työstetty ote työpäiväkirjamerkinnöistä(44) ajalta, jolloin toimin taiteilija-tutkijana rahoitusalan yrityksessä.(45)<\/span><\/p>\n

Laskeudun valkeita kierreportaita kerros kerrokselta alemmaksi. Katedraalimaisessa aulassa istahdan nahkasohvalle, vieressä pronssiveistos. Piirrän muutaman sanan muistivihkoon, että mustetahra herättäisi myöhemmin todellisuuden, jossa olen vieraillut. – Ruumiini on ääretön autiomaa, maa kuivuuden jälkeen, se imee kaiken itseensä. Iho on ahavoitunut, minussa luetaan ihmisiä ja paikkaa sellaisella voimalla, karulla kouralla, että minusta jää jäljelle vain väsymys, raskaus. Kunpa voisin vain kirjoittaa huomioita muistivihkoon ja mennä kotiin. Pujottaa tarkkailijan nuttu niskaan. Perääntyä, etääntyä, unohtaa, jättää. Miksi eleet, askeleiden rytmit, ihmisvirrat käytävillä, sanat, sanomattomuus, ovikorttien heilautukset sekä paikan avoimuuden ja sulkeutuneisuuden kehät piirtyvät tatuoinneiksi ihoon, eivät jätä rauhaan, eivät katoa vaan vellovat minussa unissakin. Miten tämä kierteinen, kerroksellinen, tahmainen, samea tieto voisi avautua kommunikoitavaksi toisille tai edes itselle, kun se pakenee syvälle lihan syövereihin?<\/p><\/blockquote>\n

Työpäivämerkinnöistä muokattu kuvaus vahvistaa vierauden, jota koin tilanteissa. Yritys sanallistaa epämääräisinä kokemani tuntemukset paikassa paljastaa toisena olemisen tuskaa ja tiedon laatua, joka velloo lihassa tahmaisena vailla tarkkoja määreitä.<\/p>\n

Toiminnassani kyse ei ole siitä, että toisen alan ihminen, taiteilija-tutkija, saapuu toiselle kentälle ja kertoo, miten siellä pitäisi toimia. Esimiehet kyseisessä rahoitusalan yrityksessä toivoivat minun toimivan juuri niin. He halusivat saada ohjeita työhönsä pian, kun olin kuljeskellut eri osastoilla ja käytävillä ja istunut kokouksissa useiden päivien aikana. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista, koska taiteessa tutkimisen tapani ei tarkoita konsultaatiota, asettautumista tietäjäksi. Tulkinta, olkoon se tanssi, kirjoitus tai puhe, vaatii myös aikaa: se muodostuu vähitellen vastaanottamisessa. Näin vierailuni yrityksessä, läsnäoloni eri tilanteissa, tuotti yrityksen työntekijöille ja esimiehille vähitellen oivalluksen siitä, miten he toimivat, ja omien oletusten verkko alkoi raottua. Tie siihen oli toisinaan karu. Heidän kommenteistaan ilmeni, että he ymmärsivät sokeutuneensa omille toimilleen. Tämä on suuri asia, koska omien tapojen tunnistaminen ja tunnustaminen vaatii rohkeutta. Kiinnostus toisenlaista tietoa kohtaan heräsi: avaus erilaisten todellisuuksien kohtaamiseen tapahtui suhteessa sekä taiteilijaan että työkollegoihin. Kyse on omien tapojen näkemisestä etsiytymällä kommunikaatioon toisten kanssa. Samoin Emmanuel Levinas korostaa valmiutta kuulemiseen ja kokemuksesta oppimiseen, ei niinkään käsitteellisten konstruktioiden laatimiseen. Levinasin näkemyksessä toisen toiseuden kunnioitus on ytimessä. Toista ei hallita, vaan toisen toiseudelle antaudutaan. Hän kirjoittaa toisen kasvojen kohtaamisesta ja aistisuudesta (Levinas 2005<\/span>, 16.) Toisten ihmisten fyysinen läsnäolo ja heidän kohtaamisensa, jonka tärkeyttä myös Levinas korostaa, on kuljettanut minut yhä uudestaan altistumisen tilaan, jossa kuulen ihmiset ja heidän tekemisen tapansa luissani. Annan oudon pysyä outona. Omat merkityssuhteet raottuvat suhteessa toisenlaisiin maailmassaolon tapoihin kussakin paikassa.<\/p>\n

Altistuminen, sadutus ja vastaanottaminen<\/h3>\n

Harjoittamissani eri tanssitekniikoissa ja somaattisissa menetelmissä, esimerkiksi Klein- ja Skinner releasing -tekniikoissa(46), aistisuus on ollut keskiössä. -Tämä tanssissa harjoiteltu herkistyminen ruumiillisuudelle on sittemmin, vuosien saatossa, siirtynyt ihmisten kohtaamiseen. Toisen kohtaaminen, jossa asettaudutaan suhteeseen hänen kanssaan, on suhde vailla suhdetta, koska sitä ei voi tematisoida tai käsitteellistää (Levinas 2005<\/span>, 295). Levinas (Levinas 1998a<\/span>, 76) on todennut, kuinka ihminen asettaa itsensä alttiiksi aistisuudessa, mikä ylittää oman itsen käsittämisen, koska ihminen kiinnittyy toisiin ennen itseä. Aistisuus – avoinna oleminen muistisairaiden parissa tai rahoitusalan johtoryhmän kokouksissa – avaa vieraita todellisuuksia. Kohtaamisessa toinen on aina ensin. Jokaisessa toimintaympäristössä se on ollut kivulias ja vaivalloinen suhde vailla suhdetta. Haavoittuvuus avautuu aistisuudessa, toiselle altistumisessa (Levinas 2006<\/span>, 15). Edellä siteeraamani työpäiväkirjaan pohjautuva kuvaus, jossa työstän vierailuani rahoitusalalla, sisältää raskaan vellovan taakan, joka puskee ihon läpi. Levinas (2006, 76) kuvailee aistisuutta, johon sisältyy rauhattomuus läheisyyden ja välittömyyden lisäksi. Aistinen kokemus, joka on aina ruumiillistunut, sitoo ruumiillisuuden yhteyteen toisen kanssa. Tässä koetussa yhteydessä ei riitä pelkkä ymmärrys itsestä. Altistumisen menetelmä, joka on sekä menetelmä että sisältö, viiltää aukkoja ruumiin ääriviivoihin; se vaatii paljautta, jotta kommunikaatio taiteessa ihmisten kanssa voisi tapahtua. Altistuminen – oleskelu ja taiteelliset teot yrityksen tiloissa tai hoitokodissa – ei ole ollut valinta, koska ihmisten kohtaaminen eri paikoissa on vaatinut sen (Heimonen 2012a<\/span>, 155–173; Heimonen 2012b<\/span>, 24).<\/p>\n

Yksinkertaisinta, ja yksinkertaisesti haastavinta, on ollut paikallaan seisominen: seisominen esimerkiksi maisemakonttorin keskellä, kun iho imee imupaperina tietoa ympäristöstä, kun näkyvä liike ei sekoita aistimusten tulvaa. Olen tottunut loputtomaan liikkeeseen tanssimisessa, siksi pelkistetty seisominen tuntui alussa vieraalta. Emmanuel Levinas (2005, 138) kirjoittaa seisomisesta, jossa -kappale maata ei ole ainoastaan kohde, vaan se myös tukee kohteiden kokemista. Seisominen tarkoittaa ensisijaista suhdetta itsen kanssa. Siinä avautuu ihmisen herkkyys ja vastaanottavuus. Seisominen merkitsee aistisuuden paikantumista, ei paikantumisen tunnetta. Seisominen paljastaa vastaanottamisen runsauden. Seisominen rahoitusalan yrityksen avokonttorissa paikallisti tutkimiseni, jossa ei ole erotettavissa tekijää ja kohdetta. Olin avoimena paikalle ja ihmisille, heidän työn tekemisen tavoilleen ja rytmeilleen. Altistuin itselleni ja toisille. Työn touhussa olevat ihmiset tarkkailivat liikkeitäni: seisomista, istumista, askeltamista maisemakonttorissa. Avokonttoriin eivät pääse ulkopuoliset, erottauduin vierailijaksi. Välillä joku tuli kysymään: ”Voinko auttaa?” Yksinkertaiset ja näennäisen päämäärättömät liikkeeni erottautuivat muista, olin työntekijöistä irrallinen. Olemiseni siellä paljasti meitä toisillemme – joskus ankarasti, toisinaan keveämmin. Ainakin se paljasti omaa tapaani aistia itseäni ja toisia.<\/p>\n

Jatkuva kyseenalaistaminen ja kyseenalaistuminen tapahtuu varsinkin vieraissa ympäristöissä, kun yhteiset tutut toimintatavat puuttuvat. Minän rajat ovat muutoksessa toisen läheisyydessä. Toisesta vastuussa oleminen muodostaa ihmisen ainutlaatuisuuden, ja tuossa eettisessä suhteessa minä saavuttaa yksilöllisyytensä, vastuullisuus tekee minästä korvaamattoman. Näin itseys riippuu toisesta, se on perustavanlainen puute, vajavuus, josta itseriittoisuus on kaukana. (Zahavi 1999<\/span>, 256.) Levinas on todennut, kuinka maailmassa oleminen voi höllentää minän ja egon välisiä siteitä, jolloin voi välttää itseensä koteloitumisen (Levinas 1987<\/span>, 62). Muistisairaan tai yritysjohtajan todellisuuden ihmettely on vaatinut kohtaamaan toisen ihmisen ja ympäristön hetkessä. Toisinaan kohtaaminen on ollut kovakouraista ravistelua; olen halunnut paeta ja palata tuttuun. Epäily ja taidetoiminnan oikeutuksen kysyminen on -kuulunut toimintaani. Vieraat ympäristöt ovat pakottaneet kohtaamaan -luutuneet käsitykset toisesta, taiteesta ja itsestä.<\/p>\n

Millaista tietoa kerääntyy tanssimisessa tutkimisessa, kun suuntautuu kohti toista ja minän rajat ajelehtivat muutoksessa? Ja mitkä ovat tiedon ehdot? Tekemäni tanssiesitykset, jotka muotoutuvat osallisten läheisyydessä ollessani esimerkiksi asukkaiden ympäröimänä hoitokodin pienessä aulassa, ovat olleet yksi tutkimukseni tiedon tuottamisen tapa. Seuraavaan tanssiesityksen kuvaukseen on koottu vuosien painaumat samojen ihmisten parissa muistisairaiden hoitokodissa.<\/p>\n

Sisään hengitys, huokaus ulos. Valmistautuminen on valmistautumista valmistautumattomaan, aikaisemmin koettu ei tuo turvallisuutta. Orientaatio levittäytyy, orientaatio sulkeutuu. – – Iholta rapisee tietämisen mahti, osallisten etäisyys, silmät, käsivarret, äännähdykset heijaavat minua tilassa. Näen heidät ihossani, kuulen heidät kantapäässäni. Musiikin sointi, lattian viirut ja ihmiset ympärillä muokkaavat tätä, tanssia minussa, välissämme. Heidän tarkkaavaisuutensa pistelee ihossani. Yksi nousee tanssiin kanssani, toinen lallattelee, kolmas tuijottaa. Tuulenvire syntyy liikkeestä ja läheisyys sukeutuu yhä tiiviimmäksi. Olen vieressä, olen kaukana tanssin todellisuudessa. (Heimonen 2012b<\/span>, 14–15.)<\/p><\/blockquote>\n

Tanssimisessa, yhteydessä toisiin, on paljastunut myös erillisyys toisesta; se on kuilun kaltainen. Näin kommunikaatiossa hohtaa erillisyys, koska vain samankaltaiset voivat tuntea yhdessä kuilun huimauksen (Heinämäki 2008<\/span>, 284). Yhteyden etsintä eri aloilla on muuttanut liikeratojani; tanssimisen rinnalle on tullut myös esimerkiksi kukkasipulien istutus tai ryytimaan perustaminen hoitokodin asukkaiden kanssa (Heimonen 2012b<\/span>, 6). Taiteeni rajat ovat kyseenalaistuneet muistisairaiden rinnalla olemisessa: altistuminen heidän todellisuudelleen on räväyttänyt taiteen tekemisen rajani uuteen paikkaan. Taidemuoto ei ole olennaisin, vaan se, miten jokin kehkeytyy ihmisten parissa ja miten pysyä avoimena toisille, paikalle, itselleni ja teokselle. En ole sulautunut toiseen, vaan erillisenä, toisena, olen ollut vastus, olen tarjonnut näkemisen ja kokemisen tapani niille, joiden parissa olen työskennellyt.<\/p>\n

Olen esittänyt outouttamisen menetelmän yhtenä mahdollisuutena luopua ennakkokäsityksistä ja luoda eroja samuuteen. Toimin päätoimisena tanssitaiteilijana sosiaali- ja terveysalan organisaatiossa, Helsingin Diakonissalaitoksella, kaksitoista vuotta. Eikö siis vieraus laimentunut tuttuudeksi ja menettänyt paljastavan voimansa? Ei, vaan vuosien mittaan ihmisten, asiakkaiden ja henkilökuntaryhmien yhteydet ja kohtaamattomuus alkoivat paljastua yhä tarkemmin. Altistuminen ihmisille ja koko organisaation tavalle toimia vaati erillisyyden, jonka taiteen ennakoimattomuus saattoi tarjota. Haasteeksi osoittautui taiteessa pysyminen, sen kuuleminen, miten taide toteutuu ihmisten parissa, oleminen taipumatta toisten ennakko-odotuksiin terveydestä, kuntoutuksesta, taiteen kaikkea-hyvää-tekevästä voimasta.<\/p>\n

Outouttaminen on siis tehnyt vieraaksi toiset ja itseni. On helpottavaa, että ei tarvitse tietää edes itseään. Hengittäminen, avonaisuuden pitäminen ruumiillisuudessa, on ollut tapani toimia tanssija-tutkijana. Tämä tapa muistuttaa Taina Rajantin kuvausta kaupungista ihmisen kotina. Asumaan asettumisessa jokin ottaa paikkansa, se on perustamista sokkina ja katkoksena, jossa ympäristöön suuntautuminen on avointa (Rajanti 1999<\/span>, 39). Ruumis ja liike kotina tarkoittaa valppaana pysymistä, valmistautumista -valmistautumattomaan. Silloin majailen ennakoimattomuuden tilassa ja vastaanotan maailman aistisuudessa. Tanssija-tutkijana en siis asetu tarkkailijan rooliin nurkkaan, vaan vastaanotan ihmiset, asiat, tapahtumat. Olen osallinen. Näin ovat syntyneet tanssiesitykset, lyhytfilmit tai keskustelukävelyt, jotka ovat taideteoksia ja tutkimustuloksia (Heimonen 2012b<\/span>, 8, 20.) Olen asettunut asukkaiden, eri ihmisten, vierelle pitkäksi aikaa ja hengittänyt heidän todellisuuttaan siinä. Taide on kasvanut tuosta läheisyydestä.<\/p>\n

Rahoitusalalla yksi menetelmistäni oli tutkimussadutus, jota käytin työntekijöiden ja esimiesten ryhmissä. Menetelmässä kuuntelen yksittäistä ihmistä tai ryhmän jäseniä, jotka kertovat kokemuksiaan valitusta teemasta – rahoitusalan yrityksessä teema liittyi työn tekemisen tapaan. Samalla kirjoitan puheet muistiin niin tarkasti kuin pystyn, en esimerkiksi korjaa puhekieltä kirjakieleksi. Sen jälkeen palautan keskustelun takaisin kertojille lukemalla sen ääneen, minkä jälkeen he voivat halutessaan tehdä vielä tarkennuksia tai korjauksia lukemaani tekstiin. Tilanteen kesto sovitaan etukäteen. (Heimonen 2013<\/span>, 169–175.) Sadutusmenetelmässä tapahtuu kohtaaminen: vastaanotan puhutun, kirjoitan sen tarkasti muistiin ja lahjoitan puheen takaisin kertojille lukemalla sen ääneen. Kuten mainitsin, mahdolliset muutokset tekstiin tehdään heti ja tekstin käyttöoikeus sovitaan tilanteessa. Ihmiset toivovat tulevansa kuulluiksi, ja sadutustilanne tarjoaa siihen yhden mahdollisuuden. Tilanteessa elän sanat ja sanonnat ruumiillisuudessa, koska kirjoitan ja luen ne. Omistaudun näille ihmisille. En johdattele tai tee lisäkysymyksiä. Tilanne vaatii koko tarkkaavaisuuteni, joten se eroaa esimerkiksi keskustelun nauhoittamisesta. En käytä myöskään tietokonetta; kirjoitan lauseet suureen vihkoon, koska sanojen kirjaaminen paperille vaatii toisenlaisen otteen kuin näppäimistön naputtelu. Olen käyttänyt sadutusmenetelmää aikaisemmin muun muassa ohjaamissani lyhytfilmeissä, joissa se on ollut pohjana käsikirjoitukselle. Sadutuksessa on paljastunut, kuinka ihmisten puheessa kaikuu eletty todellisuus, ja sadutusmateriaalin väkevyys luo pohjan taiteentekemiselle ja tutkimukselle. Sadutustilanne on itsessään taiteellinen teko.<\/p>\n

Lisäsin tutkimus-sanan sadutusmenetelmään rahoitusalan yrityksessä, koska kyseisellä elämänalueella sadutus-sana on hyvin vieras. Keräämäni sadutusaineisto oli yhtenä perustana analyysissa, jonka esitin yrityksen esimiehille. Lisäksi teatteriohjaaja kirjoitti keräämäni sadutusaineiston pohjalta käsikirjoituksen Forum-teatteriin, joka oli osa taidehanketta rahoitusalan yrityksessä. Näyttelijät esittivät sadutusmateriaalia, työntekijöiden puhetta, kohtauksissa, ja työntekijät kommentoivat ja osallistuivat esitykseen muodostamalla uusia ratkaisuja elettyihin tilanteisiin. Osana Forum-teatteria lihallistin osallistujien kommentteja liikkeeksi, tanssin niitä. Tutkimussadutusmenetelmä avautui useaan tapaan välittää ja käsitellä tietoa. (Heimonen 2013<\/span>, 168.)<\/p>\n

Tutkimussadutusta, kävelyä maisemakonttorissa ja esiintymistä muistisairaiden hoitokodissa yhdistää vastaanottaminen. Vastaanottaminen alttiutena on perusta, josta alkaa tanssi, siitä alkavat muut tulkinnat, kirjoitukset, lyhytelokuvat, erilaiset taiteelliset teot. Vastaanottamista voi kuvata eräänlaiseksi aktiiviseksi passiivisuuden tilaksi. Leena Valkeapää, joka on ympäristötaiteilija ja tutkija, nimeää tutkimisensa passiiviseksi viipyilemiseksi, jossa tutkimus punoutuu hänen arkeensa. Passiivinen läsnäolo tarkoittaa arjen sietämistä ja oman paikan tunnustamista. (Valkeapää 2011<\/span>, 105–107.) Hänen tutkimuksensa sitoutuu arkeen, jossa hän elää, ”poroelämään”: hänen kirjoituksensa elää pohjoisen luontoa. Omassa elämässäni liike ja tanssiminen on elinehto. Tutkimisessa en
\nvetäydy pois siitä, mitä tutkin, koska tanssijana liike, kuten sisään- ja uloshengitys, on läsnä koko ajan. Taiteelliset teot ja kirjoituksen tapahtuminen hengityksen tapaan vaativat kuitenkin kuuntelua ja odottelua.<\/p>\n

Ei-tietäminen ja kielen kaiku tapahtumisessa<\/h3>\n

Kysymys tiedon laadusta pyrkii esiin. Miten siis avata ihmisten parissa kerääntynyttä tietoa toisille, miten saattaa se kommunikoitavaksi? Ruumiin tieto on aina tulossa olevaa ja osin nimeämätöntä. Tällainen tieto ei asetu selkeiksi, yksiselitteisiksi lauseiksi. Ruumiin tieto kutsuu jatkuvaan ihmettelyyn, ja ihmettelevässä asenteessa tapahtuu kyseenalaistuminen. Georges Bataille (Bataille 1988<\/span>, 3, 52, 123) puhuu ei-tiedosta, joka on tiedon toisella puolella oleva. Ei-tieto on olemassa, mutta sitä ei voi ottaa käsittein haltuun. Bataille kuvaa ei-tietoa sisäisenä kokemuksena, joka kyseenalaistaa kaiken asettamalla paljaaksi sen, mitä olen tiennyt. Emmanuel Levinasilla ei-tietäminen kohdistuu ensisijaisesti toiseen ihmiseen: toista ei voi tietää. Hän kuvaa ei-tietämistä myös ranskankielisellä ilmauksella il y a<\/i> – jotain on, mutta emme voi tietää tarkasti, mitä. Levinasin ”on”, il y a<\/i>, merkitsee jonkin olemista, persoonatonta olemista, hiljaisuuden kohinaa. Se ei ole mitään tiettyä, mutta sitä ei voi kieltää. (Levinas 1996<\/span>, 52.) Ei-tiedon tunnustaminen on olennaista, tilan tarjoamista jollekin, joka on, vaikka se piiloutuu. Ei-tietäminen vie turvan, mutta kun siihen suohon astuu, vapautuu tietämisestä ja voi löytää. Liikkeessä ja tanssimisessa tuotettu tieto on olennaisesti jotain muuta kuin tieto perinteisessä mielessä. Se ei ole tietoa, jonka voi rajata, ymmärtää kokonaan tai joka voi hallita kohteensa.<\/p>\n

Kuinka sitten kirjoittaa outoudesta, piiloutuvasta ei-tiedosta, omasta kokemuksesta siten, että jokin välittyisi lukijalle? -Sosiologi Laurel Richardson, joka on kirjoittanut paljon laadullisesta tutkimuksesta, esittää kirjoittamisen tutkimusmenetelmänä. Tämä menetelmä sopii myös taiteelliseen tutkimukseen. Kirjoittaminen on siis tutkimusmenetelmä, jossa kirjoittaminen on tietämisen tapa ja kielen merkitys tunnustetaan. (Richardson 2000<\/span>, 923–947.) Joskus, kuten yritysmaailmassa tapahtui, kokemus pullisteli ja ravisteli ruumiista. Painautuneet jäljet etsiytyvät vaivoin sanoiksi työpäiväkirjaan, ja myöhemmin sanallistin merkintöjä yhä uudestaan. Toisinaan palaan alkuun, liikkeeseen ja tanssimiseen, aivan kuin koettelisin kirjoitettua liikkeessä, luiden kaarteissa. Vaikka tanssimisen todellisuus on toisenlainen kuin kirjoittamisen, näistä todellisuuksista saattaa tihkua jotain toisiinsa.<\/p>\n

Kirjoittamisessa kyse ei ole koetun tarkasta kääntämisestä. Kirjoittamisessani antaudun kieleen, jota en tunne. Altistun sille, mitä en tiennyt tietäväni; valpastumisessa sanat saapuvat vähitellen. Kirjoittaminen muodostuu löytöretkeksi, ei ennalta tiedetyn raportoinniksi. Kirjoittaminen on siis tutkimusmenetelmä, jossa kirjoittaminen on samalla myös tutkimustulos. Kirjoittamisessa selvyyden ja hämäryyden rajapinta muistuttaa Levinasin (1996, 22–23) termein sanomisen ja sanotun välistä kierrettä. Sanotun alueelle kuuluu hallinta ja määrittely, kun taas sanominen on suunnattu toiselle, jo ennen kuin se tulee sanotuksi. Sanominen on alttiiksi asettumista, vastaamista ruumiillisesti. Sanominen ei asetu tarkaksi puheeksi, ja jos yrittää tehdä sanomisesta sanotun, sen luonne petetään ja se katoaa. Sanomisen ja sanotun kierteeseen kuuluu, että sanottu tehdään uudestaan tyhjäksi sanomisessa, jossa määrittely katoaa. Sanottu ja sanominen vuorottelevat, mutta sanomista ei voi palauttaa sanottuun. Näin jokin, joka liikehtii taiteessa ja pakenee määrittelyjä, ottaa paikan kirjoituksessa, koska se on eletty ruumiillisuudessa.<\/p>\n

Kirjoitettu, etsimällä avautunut, vaikuttaa elettyyn. Se muovaa tapahtunutta, muovaa sen tietynlaiseksi muistijäljeksi, koska aistisuuden tulva ei kesyynny kokonaisuudessaan kirjoitusmerkeiksi. Paljon jää piiloon, mutta tanssimisen katoavuus ei ole puute vaan tanssimisen tapa olla olemassa.(47)<\/span> Jos luottamus kielen kokemuksellisuuteen on riittävän vahva, jotain tanssin ja liikkeen todellisuudesta voi pisaroida kirjoitukseen. Luetut kirjoitukset vaikuttavat kirjoittamiseen, ja sanat ja kielenkäyttötavat painautuvat ruumiiseen kuten eri tanssitekniikat. Kaunokirjallisuuden lukeminen tutkimuskirjallisuuden rinnalla on kielen todellisuudessa asustamista: se tukee ja palauttaa sanojen voiman merkitystä ja asettuu yhdeksi menetelmäksi.<\/p>\n

Mitä kirjoittamistapani, jossa majailen sanojen hämäryydessä, kommunikoi lukijalle? Tarja Roinila on kääntänyt Merleau-Pontyn kirjoituksia uppoutumalla kieleen. Roinila kirjoittaa tyylistä tekemisen tapana, joka läpäisee koko teoksen. Sitä, mitä ilmaistaan, ei voi erottaa siitä, miten ilmaistaan. (Roinila 2012<\/span>, 50.) Kun kirjoitus etsii ja ehdottaa samalla kertaa, se pyytää lukijalta valmiutta pysähtyä kuulemaan kieltä, sen kokemuksellisuutta. Silloin kieli ei ole vain tarkkojen määrittelyiden väline, vaan se ottaa oman hämärän tilansa, se on yksi ehdotus kommunikaatioksi. Kirjoittamiseni on altistumista, yritys sanoittaa todellisuuttani, jotta yhteys toiseen muodostuisi. Wildin mukaan Levinasille kommunikaatio vaatii oman maailman asettamista sanoiksi ja niiden tarjoamista toiselle. Toiselle vastaaminen on vastuun ottamista; kummakin autonomia säilyy koskemattomana. (Wild 2005<\/span>, 14–15.) Kirjoittamisen tapani avaa ilmiötä yhdelle lukijalle, toiselle se saattaa sulkea, koska lukija ei ole hallittavissani. Samoin luen toisten tekstejä omalla tavallani, ruumiillisuudellani, jolloin tekstien valinta ja ymmärrys tapahtuvat luiden tasolla. Ymmärtämiseni on sidottu elettyyn elämääni, jossa tanssimisella on merkittävä osa. Kun tekstit iskeytyvät ruumiillisuuteeni ja herättävät kiinnostukseni, niiden lähempi tarkastelu voi alkaa.<\/p>\n

Lopuksi: avoimuus tuntemattomalle<\/h3>\n

Ihmisten kohtaaminen taiteessa ja taiteessa tutkiminen suljetussa hoitopaikassa tai rahoitusalan yrityksessä ovat vieneet oudoille poluille. Outouttamisen menetelmä on selkiyttänyt taiteen paikkaa (ja itseäni). Tanssiesitykset ovat tuoneet osallistujille toisenlaisen tavan aistia syntynyttä yhteyttä. Avokonttorissa seisominen ja kuljeskelu ovat paljastaneet toisen alan ammattilaisten työtapoja, yrityksen avoimuuden ja sulkeutuneiden tapojen ristiriitaa. Vierailuillani ja tavoillani toimia olen tarjonnut vastuksen, jonka avulla ihmiset ovat voineet havahtua toimilleen ja niiden perusteille. Ruumiillinen altistuminen menetelmänä on lävistänyt tutkimisen: altistuminen kommunikaatiossa toisen kanssa ihon tasolla – rahoitusalan yrityksen esimiesten, työntekijöiden tai muistisairaiden parissa – sekä kirjoittamisessa ja lukemisessa. Samoin tutkimussadutusmenetelmässä olen omistautunut täydesti kertojille ja palauttanut esiin tiedettyä, mutta kuitenkin piilossa olevaa.<\/p>\n

Vastaanotettu ei-käsitteellinen ruumiin tieto alkoi vähitellen muotoutua sanoiksi, kysymyksiksi. Olen harjoitellut vuosikausia altistumista somaattisten liikemenetelmien parissa, ja tanssiminen kutoutuu tutkimiseeni. Olen kehitellyt menetelmiäni sekä kerännyt ja välittänyt niiden avulla tietoa eri ympäristöissä: työpaikoillani, tutkimisen yhteydessä, taidekentällä. Käyttämäni menetelmät kertovat omalla tavallaan – puheessani, kirjoituksessani, tanssiessani tai käytävillä vaeltaessani – jotain ruumiillisen tiedon laadusta. Rahoitusalan yrityksessä tai muistisairaiden hoitokodissa syntynyt tieto on haastanut siellä toimivat ihmiset, koska ruumiin tieto avautuu lukuisiin suuntiin. Selkeiden toimintaohjeiden sijaan taiteilija-tutkija voi toiminnallaan sysätä kysymään yrityksen tai yhteisön toimintaperusteita ja käytäntöjä. Taideteot eri paikoissa muotoutuvat yhteydessä eri alojen todellisuuksiin: ne kertovat sekä paikasta että tekijän tulkinnasta. Ne ovat sekä menetelmä että tutkimuksen tulos.<\/p>\n

Altistuminen, omien rajojen avonaisena pitäminen, tuo epävarmuuden: jokin muodostuu ja samalla purkautuu. Kuitenkin eettisyys suhteessa toiseen, toisen toiseuden kunnioitus, sisältyy tutkimusaiheeseen, taiteessa tapahtumiseen ja kirjoittamiseen. Tanssimisen todellisuudesta kirjoittamiseen sisältyy aina vierautta. Tommi Wallenius (Wallenius 1993<\/span>, 85) kirjoittaa Levinasin filosofiasta ja lopuksi kysyy lukijalta, millainen olisi tutkijan paikka, jossa tutkija astelisi totaliteetin ja äärettömyyden välisellä nuoralla ja purkaisi luomaansa totaliteettia. Tanssimisessa tutkiminen, joka avautuu ennakoimattomassa yhteydessä toiseen, ei-tiedettyyn, on nuoralla askeltamista. Tanssimisessa tutkiminen on jonkin sellaisen muotoutumista, joka samalla purkautuu omalla erityisellä tavallaan jokaisessa paikassa ja ajassa. Samoin kirjoitus paikantaa jotain tapahtuneesta ja samalla piilottaa jotain toista. Teksti sukeltaa aukkoihin valkealla paperilla.<\/p>\n

Tapahtuminen eri paikoissa on piirtynyt esiin outoutta vasten, ja kussakin paikassa on paljastunut paljon sellaista, jota ei voinut aavistaa. Taiteelliset teot ovat paljastaneet arjen kyseenalaistamattomia tapoja hoitokodin asukkaille ja työntekijöille sekä rahoitusalan yrityksen toimijoille. Vastustus vierasta – taidetta, minua – kohtaan on kuulunut asiaan. Taide on herättänyt voimallisia tunteita ihastuksesta inhoon ja kiukkuun, kun se on paljastanut jotain yhteisöstä tai ihmisestä. Olennaista kohtaamisessa on, että jokin liikahtaa ihmisessä, totuttu muuttuu.<\/p>\n

Tutkimisessani olen liittynyt tietoon, joka paljastuu yhteydessä ihmisiin ja paikkoihin ja joka on yksittäistä. Taiteessa tutkiminen on yksittäiseen kiinnittymistä. Yksittäinen ei kuulu yleistämisen piirin kuten esimerkki, josta voidaan johtaa yleinen, mutta se ei myöskään ole yleisen vastakohta. Filosofi Juha Varto kuvaa yksittäisyyttä, joka on sidottu aikaan ja paikkaan ja riittää oman maailman ymmärtämiseen. Yksittäisessä on myös kyky jakaa maailma toisen kanssa. Se ei kuitenkaan ole kuvitelma yhteisyydestä. Lihan ajallisuus ja paikassa, kohdassa oleminen, on keskeistä yksittäisen ontologiassa. Maailma ilmaantuu lihan ajallisuudessa ja paikallisuudessa. Aika ja paikka, jotka ovat yksittäisiä, ovat juuri siinä, kun ne kohtaavat toisensa ja minut. (Varto 2008<\/span>, 110–113.)<\/p>\n

Emmanuel Levinasin etiikassa eettinen suhde toiseen ihmiseen on perusta, josta filosofia ja inhimillinen olemassaolo saavat merkityksensä (Pönni 1996<\/span>, 7–8). Suhde toiseen ei ole teoria, jota voi tarkastella tai unohtaa, vaan se on asettunut liikeratoihini, tapaani lähestyä ihmistä, aina tuntematonta. Vierailla kentillä toimiminen on hämärtänyt omat rajani, ja toimintani on saanut uuden merkityksen suhteessa ihmisten elinpiiriin. Ruumiin tieto, joka muotoutuu osin yhteydessä toisiin, on olennainen tutkimisen tavassani, liikkeessä tutkimisessa. Se elää kaikissa taiteellisissa töissäni – tutkimusmenetelmissäni, jotka ovat taiteellisia tekoja – ja tutkimuksellisen lähestymistavan sekä kirjallisuuden valinnoissa. Käyttämissäni menetelmissä ruumiillisuus ja sen kuuleminen ovat olleet keskiössä. Passiivisuus, viipyily asioiden parissa, tuo vähitellen oivalluksia ja lisäkysymyksiä. Viipyily elää arjessa, ja tutkiminen ei eristäydy, vaan on läsnä arjen askelissa. Viipyily sisältää avoimen asenteen; samoin Paul Feyerabend on korostanut menetelmissä mahdollisuuksien auki pitämistä. Tiukat säännöt eivät auta, koska maailma on tuntematon kokonaisuus. (Feyerabend 2002<\/span>, 11–12.) Avoimuus ja valppaus uusissa tilanteissa mahdollistavat yhä uusien menetelmien syntymisen taiteellisessa tutkimisessa.<\/p>\n

\n

Viitteet<\/h4>\n

44)<\/strong> Työpäiväkirjat 25.2.–17.4.2013.<\/p>\n

45)<\/strong> Yritys kuului TAIKA-hankkeen yhteistyökumppaneihin. Ks. TAIKA 2008–2013<\/span>.<\/p>\n

46)<\/strong> Tanssijat Susan T. Klein ja Joan Skinner ovat kehittäneet nimeään kantavat tekniikat. Klein-tekniikassa etsitään ruumiin osien yhteyttä ja artikulaatiota luiden tasolla. Ks. Klein 2010<\/span>. Skinner releasing -tekniikassa kysytään liikkeessä, miten voi antautua mielikuvien liikuteltaviksi ja samalla luopua tutuista tavoista liikkua. Ks. Skinner Releasing Institute 2009<\/span>.<\/p>\n

47)<\/strong> Esimerkiksi Mark Franko on kritisoinut perinteistä ajattelutapaa, jossa tanssin katoavuus on puute, jota pitää vastustaa. Ks. Lepecki 2004<\/span>, 130–131.<\/p>\n<\/div>\n

Lähteet<\/h4>\n

Bataille, Georges<\/b>. 1988. Inner Experience<\/i>. Kääntänyt Leslie Anna Boldt. Albany: State University of New York Press (1954, ranskaksi 1943).<\/p>\n

Borgdorff, Henk<\/b>. 2011. ”The Production of Knowledge in Artistic Research.” Teoksessa Michael Biggs & Henrik Karlsson (toim.). The Routledge Companion to Research in the Arts<\/i>. Lontoo & New York: Routledge, 44–63.<\/p>\n

Feyerabend, Paul<\/b>. 2002. Against Method<\/i>. Lontoo & New York: Verso (1975).<\/p>\n

Glendinning, Simon<\/b>. 2007. In the Name of Phenomenology<\/i>. Lontoo: Routledge.<\/p>\n

Heimonen, Kirsi<\/b>. 2012a. ”Taiteen tekeminen alttiutena toiselle – sanojen suo ja lihan tieto muistisairaitten parissa.” Teoksessa Hanna Järvinen & Maiju Loukola & Liisa Ikonen (toim.). Näyttämöltä tutkimukseksi: Esittävien taiteiden metodologiset haasteet<\/i>. Näyttämö ja tutkimus 4. Helsinki: Teatteritutkimuksen seura, 155–173. www.teats.fi\/TeaTS4.pdf<\/a> (1.1.2014).<\/p>\n

Heimonen, Kirsi<\/b>. 2012b. Koska olet. Taidetoiminta muistisairaitten parissa<\/i>. Tutkimuksia ja raportteja 4. Helsinki: Helsingin Diakonissalaitos. www.hdl.fi\/images\/stories\/liitteet\/Raportti4_2012_Heimonen_netti.pdf<\/a> (28.12.2013).<\/p>\n

Heimonen, Kirsi<\/b>. 2013. ”Ruumiillisuus tutkimusmenetelmien keskiössä.” Artikkelissa Kirsi Heimonen & Mirja Hiltunen & Satu-Mari Jansson & Pälvi Rantala: Taideperustaisen toiminnan tutkimuksen monet menetelmät. Teoksessa Pälvi Rantala & Satu-Mari Jansson (toim.). Taiteesta toiseen: Taidelähtöisten menetelmien vaikutuksia<\/i>. Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan julkaisuja B: Tutkimusraportteja ja selvityksiä 10. Rovaniemi: Lapin yliopisto, 166–178.<\/p>\n

Heinämäki, Elisa<\/b>. 2008. Tyhjä taivas: Georges Bataille ja uskonnon kysymys<\/i>. Helsinki: Tutkijaliitto.<\/p>\n

Husserl, Edmund<\/b>. 1970. The Crisis of European Sciences and Transcendental Phenomenology<\/i>. Kääntänyt David Carr. Evanston: Northwestern University Press (1954).<\/p>\n

Klein, Susan T<\/b>. 2010. ”Mission statement.” http:\/\/kleintechnique.com\/kt_2010Mission.pdf<\/a> (3.1.2014).<\/p>\n

Koivunen, Anu<\/b>. 2004. ”Mihin katse kohdistuu? Feministisen elokuvatutkijan metodologinen itsereflektio.” Teoksessa Marianne Liljeström (toim.). Feministinen tietäminen: Keskustelua metodologiasta<\/i>. Tampere: Vastapaino, 228–251.<\/p>\n

Lepecki, André<\/b>. 2004. ”Inscribing Dance.” Teoksessa André Lepecki (toim.). Of the Presence of the Body: Essays on Dance and Performance Theory<\/i>. Middletown: Wesleyan University Press, 124–139.<\/p>\n

Levinas, Emmanuel<\/b>. 1987. Time and the Other and Additional Essays<\/i>. Kääntänyt Richard A. Cohen. Pittsburgh: Duquesne University Press (ranskaksi 1948).<\/p>\n

Levinas, Emmanuel<\/b>. 1996. Etiikka ja äärettömyys: Keskusteluja Philippe Nemon kanssa.<\/i> Kääntänyt Antti Pönni. Helsinki: Gaudeamus.<\/p>\n

Levinas, Emmanuel<\/b>. 1998. Collected Philophical Papers<\/i>. Kääntänyt Alphonso Lingis. Pittsburgh: Duquesne University Press (1987).<\/p>\n

Levinas, Emmanuel<\/b>. 2005. Totality and Infinity<\/i>. Kääntänyt Alphonso Lingis. Pittsburgh: Duquesne University Press (ranskaksi 1961).<\/p>\n

Levinas, Emmanuel<\/b>. 2006. Otherwise than Being or Beyond Essence<\/i>. Kääntänyt Alphonso Lingis. Pittsburgh: Duquesne University Press (ranskaksi 1974).<\/p>\n

Pönni, Antti<\/b>. 1996. ”Toinen on ensimmäinen: Lähtökohtia Emmanuel Levinasin ajatteluun.” Teoksessa Emmanuel Levinas. Etiikka ja äärettömyys: Keskusteluja Philippe Nemon kanssa<\/i>. Kääntänyt Antti Pönni. Helsinki: Gaudeamus, 7–32.<\/p>\n

Rajanti, Taina<\/b>. 1999. Kaupunki on ihmisen koti: Elämän kaupunkimuodon tarkastelua<\/i>. Tutkijaliiton julkaisu 91. Helsinki: Tutkijaliitto.<\/p>\n

Richardson, Laurel<\/b>. 2000. ”Writing: A Method of Inquiry.” Teoksessa Norman Denzin and Yvonna S. Lincoln (toim.). Handbook of Qualitative Research<\/i>. California: Thousand Oaks. Sage Publications, 923–947.<\/p>\n

Roinila, Tarja<\/b>. 2012. ”Kielen oppimisen ihme.” Teoksessa Maurice Merleau-Ponty. Filosofisia kirjoituksia<\/i>. Toimittaneet ja kääntäneet Miika Luoto ja Tarja Roinila Helsinki: Nemo, 35–56.<\/p>\n

Skinner Releasing Institute<\/b>. 2009. ”About Skinner Releasing Technique.” http:\/\/skinnerreleasing.com\/aboutsrt.html<\/a> (3.1.2014).<\/p>\n

TAIKA<\/b>. 2008–2013. www.taikahanke.fi\/etusivu\/<\/a> (5.1.2014).<\/p>\n

Valkeapää, Leena<\/b>. 2011. Luonnossa: vuoropuhelua Nils-Aslak Valkeapään tuotannon kanssa<\/i>. Aalto yliopiston julkaisusarja: Väitöskirjat 3. Helsinki: Maahenki.<\/p>\n

Varto, Juha<\/b>. 1992. Laadullisen tutkimuksen metodologia<\/i>. Helsinki: Kirjayhtymä.<\/p>\n

Varto, Juha<\/b>. 2008. Tanssi maailma kanssa: Yksittäisen ontologiaa<\/i>. Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura.<\/p>\n

Wallenius, Tommi<\/b>. 1993. ”Ainutlaatuinen persoona ja toinen.” Teoksessa Juha Varto (toim.). Kohti elämismaailman ja ihmisen laadullista tutkimista. <\/i>Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistosta 44. Tampere: Tampereen yliopisto, 53–89.<\/p>\n

Wild, John<\/b>. 2005.”Introduction.” Teoksessa Emmanuel Levinas. Totality and Infinity<\/i>. Kääntänyt Alphonso Lingis. Pittsburgh: Duquesne University Press, 11–20.<\/p>\n

Zahavi, Dan<\/b>. 1999. Self-awareness and Alterity: A Phenomenological Investigation<\/i>. Evanston: Northwestern University Press.<\/p>","protected":false},"excerpt":{"rendered":"

Kirsi Heimonen \u201dLiike tuo outouden: tutkiminen tanssille vieraissa ymp\u00e4rist\u00f6iss\u00e4\u201d kuvailee taiteessa tutkimistaan sosiaali- ja terveysalalla sek\u00e4 rahoitusalan\u00a0yrityksess\u00e4. Altistuminen ruumiillisuudessa sek\u00e4 toisten ja ymp\u00e4rist\u00f6n vastaanottaminen\u00a0tapahtuu taiteellisissa t\u00f6iss\u00e4 ja tutkimusmenetelmiss\u00e4, jotka ovat my\u00f6s taiteellisia tekoja. Tutkimussadutus, tanssi, kuljeskelu k\u00e4yt\u00e4vill\u00e4 tai kirjoittaminen ovat esimerkkej\u00e4 Heimosen k\u00e4ytt\u00e4mist\u00e4 menetelmist\u00e4. H\u00e4n pohtii tanssimisessa syntyv\u00e4\u00e4 tiedon laatua ja sen\u00a0mahdollista v\u00e4litt\u00e4mist\u00e4 toisille. Kirjoittamisesta […]<\/p>\n","protected":false},"author":1,"featured_media":0,"comment_status":"closed","ping_status":"open","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":[],"categories":[12],"tags":[],"_links":{"self":[{"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/40"}],"collection":[{"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/wp-json\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/wp-json\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/wp-json\/wp\/v2\/users\/1"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/wp-json\/wp\/v2\/comments?post=40"}],"version-history":[{"count":7,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/40\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":1186,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/40\/revisions\/1186"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/wp-json\/wp\/v2\/media?parent=40"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/wp-json\/wp\/v2\/categories?post=40"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/wp-json\/wp\/v2\/tags?post=40"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}