{"id":7,"date":"2014-10-21T09:39:22","date_gmt":"2014-10-21T06:39:22","guid":{"rendered":"http:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/?p=7"},"modified":"2016-10-06T16:58:06","modified_gmt":"2016-10-06T13:58:06","slug":"tanssin-tarinallinen-tutkimus","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/tanssin-tarinallinen-tutkimus\/","title":{"rendered":"Tanssin tarinallinen tutkimus Teija L\u00f6yt\u00f6nen<\/b>"},"content":{"rendered":"
Teija Löytönen<\/address>\n

”Tanssin tarinallinen tutkimus” käsittelee tanssintutkimuksessa viime vuosina vahvistunutta tarinallista lähestymistapaa. Artikkeli alkaa yleisillä huomioilla elämän, tarinan ja kerronnan suhteista ja etenee yksityiskohtaisempaan metodologiseen ja menetelmälliseen pohdintaan tarinallisesta tutkimuksesta. Tarinallisuus on erityisen hedelmällinen tutkimusmenetelmä tanssin tutkimuksessa silloin, kun tutkitaan tanssitaiteilijoiden elämäkertoja tai kun ollaan kiinnostuneita tanssiin liittyvistä kulttuurisista (malli)tarinoista.<\/em><\/p>\n

”Elämässä ei ole juonta.
\nMiksi romaanissa pitäisi olla?”<\/p><\/blockquote>\n

Antti Nylén kiteyttää edellä olevalla lainauksella yhden niistä ajatuksista, joihin Virginia Woolf (1882–1941) perusti kirjallisen työnsä. Helsingin Sanomissa 16.2.2014 julkaistussa kirja-arvioissaan Nylén paitsi arvioi vastasuomennettua Woolfin teosta ”Kiitäjän kuolema ja muita esseitä” myös esittelee joitakin Woolfin taideajattelun piirteitä. Lainaukseen kiteytyy yksi tarinalliseen tai narratiiviseen tutkimusotteeseen liittyvä keskeinen kysymys – miten elämä ja siitä kerrotut tarinat liittyvät toisiinsa? Jos elämässä ei ole juonta, miten siitä voi ja voiko ylipäänsä kertoa tarinoita? Mikä määrittää tarinan kerrontaa ja tarinan muotoa? Onko tarina totta? Tarkastelen artikkelissani tanssintutkimuksessa viime vuosina vahvistunutta tarinallista lähestymistapaa. Aloitan yleisillä huomioilla elämän, tarinan ja kerronnan suhteista, minkä jälkeen etenen yksityiskohtaisempaan metodologiseen ja menetelmälliseen pohdintaan tarinallisesta tutkimuksesta. Päätän artikkelini joihinkin kiteytyksiin siitä, milloin tarinallisuus on erityisen hedelmällinen tanssin tutkimuksessa.<\/p>\n

Elämässä ei (ehkä) ole juonta, mutta siitä kertominen on usein juonellista<\/h3>\n

Tarinallisessa tutkimuksessa käytetään vaihtelevasti tarinan, kertomuksen ja narratiivin käsitteitä. Usein eri käsitteet viittaavat kuitenkin samaan ilmiöön eli tarinoiden tai kertomusten paikkaan ihmisten elämässä. Käytän artikkelissani systemaattisesti tarinan käsitettä sen selkeyden ja napakkuuden vuoksi: tarina viittaa (elämän)kokemusten juonelliseen kerrontaan. Edellä mainitut käsitteet eivät kuitenkaan ole suoraan korvattavissa toisillaan, minkä sosiologi Matti Hyvärinen on useissa kirjoituksissaan osoittanut erinomaisella tavalla (ks. esim. Hyvärinen 2006<\/span>; Hyvärinen ja Löyttyniemi 2005; Hyvärinen et al. 2010<\/span>). Käsitteellinen valinta on kussakin tutkimuksessa syytä perustella selkeästi.<\/p>\n

Elämän ja tarinan suhde ei ole mitenkään yksiselitteinen seikka tutkijoidenkaan piirissä. Esimerkiksi kasvatuspsykologi ja -filosofi Jerome Bruner (Bruner 1987<\/span>;Bruner 1991<\/span>) on pohtinut elämää tarinana ja esittänyt, että kokemukset, elämä ja todellisuus rakentuvat pitkälti tarinallisesti: (elämän)tapahtumilla ja ilmiöillä on syynsä ja seurauksensa. Narratiivien tutkija David Carr (Carr 1986<\/span>) puolestaan on todennut, että elämä on pirstaleinen ja kaoottinen, ja vasta yhteisesti jaettu merkitysmaailma eli kulttuuri antaa ihmiselle välineet jäsentää sitä tarinan muotoon: elämä on mitä on, mutta teemme siitä selkoa tarinallisin keinoin.<\/p>\n

Jos ajattelen omaa elämääni ja kaikkea, mitä kuluneeseen runsaaseen viiteenkymmeneen vuoteen on sisältynyt, on selvää, ettei elämässäni ole ollut mitään ennalta laadittua käsikirjoitusta, tarinaa tai juonta. Elämä on kulkenut kulkuaan, ja kohdalleni tulleet tapahtumat ovat muokanneet eloa ennalta arvaamattomiin suuntiin. Mutta jos esimerkiksi nyt tätä kirjoittaessani pysähdyn tarkastelemaan elettyä elämääni, saatan löytää erilaisten tapahtumien välille yhteyksiä ja merkityksiä, jotka liittävät ne toisiinsa. Kun suuntaan katseen elettyyn elämääni, se alkaa saada tarinallisen hahmon eli tapahtumien kronologisesti etenevän juonen. Juoni tai juonentaminen, kuten filosofi Paul Ricoeur (Ricoeur 1984<\/span>; ks. myös Hyvärinen 2006<\/span>) on asian ilmaissut, kutoo elettyä elämää yhteen ajallisesti etenevien tapahtumien ketjuiksi. Esimerkiksi se, että olen tanssintutkija, juontaa juurensa innokkaasta tanssinharrastuksesta muiden innokkaiden tanssinharrastajien ja innostavien tanssinopettajien parissa jo lapsuudessa, mikä suuntasi sekä opintojani että moninaisia ammatillisia valintojani myöhemmin elämässäni – tai ainakin tämä lyhyt ketjutus on yksi mahdollinen tarina tutkijantyöni taustoista. Tarina elämästä ei siis ole valmiina, etukäteen annettuna. Tarina ei avaudu yhtä aikaa tapahtumien kanssa, vaan kuten sosiologi Matti Hyvärinen (Hyvärinen 2004<\/span>, 305) toteaa, tarina on aina aktiivisen työstämisen tulos ja edellyttää jonkinlaista etäisyyttä tapahtumien kulusta. Tarina tehdään, konstruoidaan. Silti kerrottu tarina on yhteydessä elettyyn elämään monella eri tavalla.<\/p>\n

Yhtäältä eletty elämä antaa ne peruskoordinaatit (ajan, paikan ja henkilöt), joiden puitteissa tarinaa kerrotaan. Kertyneet elämänkokemukset ja kohdatut ihmiset ovat kerronnan ja tarinoiden aihioita. Brunerin (Bruner 1987<\/span>, 11−12) mielestä ei kuitenkaan ole olemassa mitään sellaista kuin ”elämä itsessään” ilman, että sitä olisi tulkittu. Tämä viittaa siihen, että elämästä kertominen ei paljasta mitään puhdasta alkuperäisyyttä tai ihmisen itseyttä sinänsä, vaan kerrotut tarinat tarjoavat näkökulmia itseen ja omaan elämään. Tarinat tässä mielessä eivät ole elämää vaan jäljittelevät elämää: tarina on ihmisen itsestään ja elämästään tietyssä ajallis-paikallisessa tilanteessa luoma tapahtumien kulku. Tähän liittyy myös ajatus siitä, että kertominen voi vaihdella tilanteesta toiseen: jollekin henkilölle voin kertoa tiettyjä elämäni tapahtumia, kun taas toiselle niitä en voi kertoa − ja kymmenen vuotta sitten kerroin elämästäni eri tavoin kuin tänään. Elämä ei siis pysy paikoillaan, vaan sitä rakennetaan (erilaiseksi) yhdessä toisten ihmisten kanssa, ja tulevat tapahtumat saattavat muuttaa sitä, miten aikaisemmat elämäntapahtumani tulevat muistetuiksi, tulkituiksi ja kerrotuiksi (ks. myös Heikkinen 2001<\/span>, 197–212; Hyvärinen 2008<\/span>; Saarenheimo 1997<\/span>, Saarenheimo 2012<\/span>).<\/p>\n

Toisaalta tarinan kerronta on monin tavoin kietoutunut aiemmin kerrottuihin (elämän)tarinoihin ja kulttuurisiin kertomisen tapoihin. Vaikka elämäntarina on aina subjektiivinen (kunkin ihmisen oma tarina elämästään), se kuitenkin kietoutuu myös kulttuurisesti jaettuihin kertomisen malleihin, perinteisiin ja lajityyppeihin. (Hyvärinen 2006<\/span>, 2.) Näitä kertomisen lajityyppejä ovat esimerkiksi romanssi, tragedia, komedia, farssi ja ironia. Vilma Hänninen (2000) puolestaan puhuu kulttuurisista tarinamalleista, joiden turvin me kerromme omasta elämästämme. Erilaiset myytit, pyhät tarinat, sadut ja legendat ilmentävät näitä kulttuurisia tarinallisia malleja. Esimerkiksi tuhkimotarina on yksi tarinallinen malli, jossa (sankaritar) nainen joutuu mahdottomaan tilanteeseen, mutta onnistuu ratkaisemaan sen.<\/p>\n

Myös eri aloille (kuten tanssitaiteeseen) on saattanut kehkeytyä omia tarinoita, jopa mallitarinoita, jotka opastavat yhteisön jäseniä toimimaan kyseisen yhteisön jäseninä: miten tulee toimia, mitä pidetään hyvänä ja arvokkaana, mitä puolestaan vältettävänä ja jopa halveksittavana (Ylijoki 1998<\/span>). Vaikka oman tutkimukseni kohteena ei ollutkaan analysoida tanssitaiteen alalla vaikuttavia mallitarinoita, löysin haastattelemieni tanssitaiteilijoiden puheesta kuitenkin kertomisen tapoja, joiden avulla piirtyi kuva tuolloin vallalla olleesta ideaalista tanssioppilaasta (Löytönen 2004<\/span>, 197−206). Vastaavalla tavalla Hanna Pohjolan (2013) tutkimus uransa loukkaantumiseen päättäneen nykytanssijan identiteetistä osoitti sen, kuinka vaikeaa loukkaantumisesta puhuminen on tanssiyhteisössä. Tanssijan mallitarinaan loukkaantuminen ei tunnu mahtuvan, vaikka se paradoksaalisesti koskettaa lähes kaikkia tanssijoita, tavalla tai toisella. Omassa kertomisessamme me usein, tavalla tai toisella, sovittaudumme erilaisiin mallitarinoihin ja suuntaamme elämistämme ja toimintaamme näiden (ideaali)mallien suunnassa tai niitä vasten. Tarina ei siten käsittele vain elettyä elämää, vaan sillä on aina vaikutuksensa tulevaan elämään: kerronta nykyhetkessä on menneisyyteen palaamista muistelemalla ja tulevaisuuden ennakointia (Hyvärinen 2006<\/span>, 15).<\/p>\n

Tyypillisimmin tarinan tunnistaa siis juonesta eli kerronnan sisältämistä ajallisista vaiheista: on alkutilanne, josta jokin toiminta tai tapahtuma saa alkunsa, ja tapahtuessaan se tuottaa muuttuneen tai joiltakin osin toisenlaisen asiaintilan. Muutos on tarinassa olennaista. Itse asiassa nykykulttuurin tutkija Erkki Vainikkala (Vainikkala 2008<\/span>) on todennut, että vasta muutos kutsuu esiin tarinan. Kertomisen ja tarinoiden avulla me suhteutamme tapahtumia toisiinsa ja yritämme ymmärtää, perustella ja oikeuttaa tapahtumien syy-seuraussuhteita: miksi näin on käynyt minulle tai meille (Hyvärinen 2006<\/span>, 4). Jos ei ole muutosta, jos mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei tapahdu, ei ole olemassa tarinaakaan. Tarinan tunnistaminen kaiken muun puheen tai kerronnan (esim. mielipiteet, faktat, opastukset, raportoinnit) joukosta on edellisen vuoksi melko helppoa. Psykologi Marja Saarenheimo (2001, 29) toteaakin, että tarinat ovat arjen keskusteluihin ja jäsennyksiin sisältyviä (narratiivisia) tihentymiä, joiden erityisyys liittyy niiden kykyyn kantaa jotakin ydinsanomaa tai opetusta elämänmakuisessa muodossa. Kun tarina alkaa, se saa kuulijat hiljentymään ja odottamaan usein kertojan omakohtaisiin kokemuksiin liittyvien tapahtumien etenemistä kohti muutosta tai peräti loppuratkaisua.<\/p>\n

Tarinallinen tutkimus<\/h3>\n

Tarinallisen tutkimuksen juuret ulottuvat monille eri tieteenaloille kirjallisuudentutkimuksesta sosiaalitieteisiin (ks. esim. Hänninen 2000<\/span>, 16−19). Tarinoiden (kertomusten, elämäkertojen, juttujen, anekdoottien, muistelmien) tutkimus on yleistynyt parin vuosikymmen aikana niin yhteiskuntatieteissä, kasvatustieteissä, psykologiassa kuin terveyden ja sairauksien tutkimuksessa. Myös taiteen ja taidepedagogiikan alalla tarinallinen tutkimusote on saanut sijaa.(1)<\/span><\/p>\n

Tarinallinen, narratiivinen tai kerronnallinen tutkimusote on väljä kehikko, jonka sisään mahtuu erilaisia tutkimusmenetelmiä, aineiston hankinta- ja lukutapoja. Vaikka tutkimusote ei ole yhtenäinen eikä selvärajainen, ajattelutavan keskeisenä nimittäjänä on kuitenkin tarinan käsite. Tällöin on tärkeä erottaa tarinan metaforinen ja metodologinen käyttö tutkimuksessa. Tarinan metaforinen käyttö viittaa lähinnä siihen, että kaikkea, mitä ihmiset sanovat, nimetään tarinoiksi tai kertomuksiksi, mikä on varsin kapea käsitys tarinallisuudesta ja sen merkityksestä. Tarinan metodologinen käyttö sen sijaan viittaa yksityiskohtaisempaan puheen ja kielenkäytön analyysiin. Tällöin tarinallisuutta pidetään yhtenä keskeisenä kielellisenä resurssina niin kulttuurin, identiteettien ja kuin poliittisten projektienkin muodostumisessa. (Ks. myös Saarenheimo 2001<\/span>.) Tarinallinen näkökulma auttaa hahmottamaan yksittäisistä merkityksistä ja tulkinnoista jäsentyneitä kokonaisuuksia sekä yksilöllisellä että yhteisöllisellä tasolla. Tietoteoreettisesti tarinallinen tutkimusote tukeutuu pitkälti sosiaalisen konstruktionismin perinteeseen (ks. esim. Burr 1995<\/span>; Gergen 1999<\/span>).<\/p>\n

Merkittävä osa tarinallisesta tutkimuksesta kiinnittyy ihmisten omaelämäkertojen ja henkilökohtaisten tarinoiden tutkimiseen. Kyse on silloin tarinoista ja niiden paikasta yksilön elämässä, vaikka tarinoita saatetaankin tarkastella sosiaalisista ja kulttuurisista näkökulmista. Elämäntarinaan kietoutuu myös kysymys yksilön identiteetistä, joka niin ikään on yksi keskeinen tarinallisen tutkimuksen kohde. Kuten monet psykologit ja sosiologit ovat esittäneet, ihmisen identiteetti on niin sisällöltään kuin muodoltaankin henkilökohtainen tarina. Ihminen poimii itselleen merkityksellisiä asioita elämäntarinaansa ja jättää toisia pois: ihminen rakentaa omaa identiteettiään (yhä uudestaan) kertomalla tarinoita elämästään. Ja kuten edellä jo kävi ilmi, tämä kerronta tapahtuu sosiaalis-kulttuurisessa kontekstissa: tarinat muotoutuvat kulttuurisesti ja ovat riippuvaisia toisten vahvistamisesta (ks. esim. Bruner 1986<\/span>; McAdams 1993<\/span>; ks. myös Saarilammi 2007<\/span>).<\/p>\n

Tarinallinen ote on lisääntynyt myös instituutioiden, kuten tanssi-instituutioiden, tutkimisen välineenä (Löytönen 2004<\/span>). Tällöin instituutioita tarkastellaan kertomuksellisina konstruktioina, jolloin instituutiot ja niiden erilaiset toiminnot (kuten johtaminen) jäsentyvät juonellisina tapahtumina menneisyydestä nykyisyyden kautta tulevaan. Tällaiset kertomukset eivät organisaatiotutkija Barbara Czarniawskan (1997; 1998) mukaan olekaan yksinomaan raportteja instituutioiden elämästä, vaan olennaisella tavalla tietynlaisen elämänmuodon rakentajia, kantajia ja ylläpitäjiä. Instituutioista kerrotut kertomukset suuntaavat sitä, miten instituutioissa ajatellaan, toimitaan ja tunnetaan. Hän edelleen korostaa, että ilman kertomuksia ei instituutioilla eikä siellä työskentelevillä ihmisillä olisi jatkuvuutta omassa toiminnassaan. Tarinallinen kertominen instituutioiden kontekstissa on eräänlaista jatkuvaa merkityksenantoa, jonka kautta tietynlainen institutionaalinen toiminta (mm. tavat, rutiinit, rituaalit, säännöt, normit, mahdollisuudet ja tulevaisuuden suunnitelmat) oikeutetaan. (Czarniawska 1997<\/span>, 21, 24.)<\/p>\n

Kuten aiemmin mainitsin, useat tarinalliset tutkimukset jäsentävät ihmisten kohtaamia muutoksia ja niiden merkitystä heidän elämänkulussaan. Tarina on yksi mahdollisuus hahmottaa muutosta osaksi menneen ja tulevaisuuden yhdistävää juonta. Esimerkiksi muutto toiselle paikkakunnalle työn tai opiskelun vuoksi asettaa arkisen elämän uusiin uomiin. Muutos voi olla myös elämässä tapahtunut dramaattinen katkos – menetys, sairaus, loukkaantuminen – jonka jälkeen entinen elämä ei enää ole mahdollista ja elämän merkityksiä on arvioitava uudelleen. (Ks. esim. Hänninen 2000<\/span>.) Tanssitaiteen alalla jo mainitsemani Hanna Pohjolan (2013) väitöskirja Toinen iho: Uransa loukkaantumiseen päättäneen nykytanssijan identiteetti on hieno esimerkki muutoksen tai muuttuneen elämäntilanteen merkityksestä tanssijan identiteetille. Analysoimalla tanssitaiteilijoiden kerrontaa loukkaantumisestaan Pohjola osoittaa, kuinka elämänmuutos näyttäytyy niin sosiaalisena, taloudellisena kuin tanssijaidentiteetinkin muutoksena. Tarinallista otetta soveltamalla hän niin ikään tuo esille loukkaantumisen (muutoksen) positiivisia merkityksiä tanssitaiteilijoille: loukkaantumisesta voi selvitä, se voi jäsentää ja kirkastaa tanssijan työn merkitystä ja johtaa vahvistumiseen, vakavoitumiseen ja aikuistumiseen. Kerronnan avulla tanssitaiteilijat jäsensivät omaa identiteettiään, loukkaantumista ja sen merkitystä elämänkululleen, ja näissä tiivistyksissä he eräällä tavalla kiteyttivät kohtaamansa muutoksen opetukset myös tarinansa kuulijoille ja lukijoille.<\/p>\n

Tarinallisen tutkimuksen aineistot ja niiden analyysi<\/h3>\n

Kaiken tutkimuksen perustana on tutkimuksen kohde ja tutkimuskysymys: mitä tutkimuksella halutaan selvittää ja minkälaista tietoa tuottaa. Tarinallinen tutkimus nojaa pitkälti ihmisten kertomuksiin omasta elämästään. Siksi aineistot kerätään usein haastattelemalla ihmisiä. Haastattelutekniikoita on useita, ja aiheesta on ilmestynyt monenlaisia oppaita (ks. esim. Kvale 1996<\/span>; Mishler 1986<\/span>). Kun puhutaan tarinallisesta haastattelusta, ollaan kiinnostuneita juuri tarinoista, joko elämäntarinoista kokonaisuudessaan tai erilaisista pienistä ja suurista tarinoista haastateltavan viime aikojen kokemuksista. Kuten Matti Hyvärinen ja Varpu Löyttyniemi (2005) ovat kuvanneet, tarinallinen haastattelu viittaa siihen, että tutkija pyytää tarinoita, antaa tilaa kertomiselle ja esittää sellaisia kysymyksiä, joihin hän olettaa saavansa vastaukseksi tarinoita. Tarinallistakin haastattelua määrittävät monet seikat, ja haastattelut poikkeavat toisistaan paljonkin muun muassa tutkimuksen aihepiirin mukaan (identiteetti, menneisyyden muistelu, nykyinen instituutio, muutos…), haastattelun tekniikan (vapaa vai tarkkaan määritelty), kysymysten määrän (yksi vai rajoittamaton) ja toivotun vuorovaikutuksen (rajattu vai tiivis) mukaan.<\/p>\n

Aineistoa on toki mahdollista hankkia myös muilla tavoilla. Esimerkiksi musiikintutkija Marja-Liisa Saarilammi (2007) käytti omassa väitöstutkimuksessaan lehtihaastatteluita, joita analysoimalla hän eritteli musiikkitaiteilijoiden kuvaamisessa käytettyjä kulttuurisia tarinamalleja. Tarinallisessa tutkimuksessa on siis mahdollista käyttää myös ”valmiita” aineistoja, esimerkiksi kirjeitä ja päiväkirjoja, joiden avulla tehdään selkoa ihmisten elämänkulusta (ks. esim. Makkonen 1996).<\/p>\n

Tarinallista otetta on mahdollista soveltaa myös tutkimuksissa, joiden kohteena ei alun perin ollut tarinoiden kerääminen tai tarinoiden tutkiminen. Esimerkiksi omassa tutkimuksessani tanssi-instituutioiden arjesta (Löytönen 2004<\/span>) tutkimuskohteena olivat tanssijoiden ja tanssinopettajien jäsennykset omasta arkityöstään tanssiteatterissa ja tanssioppilaitoksessa. Kertoessaan arjestaan tanssitaiteilijat käyttivät kuitenkin monenlaisia kielellisiä tapoja tehdäkseen selkoa kokemuksistaan. Yksi näistä tavoista oli tarinallinen kertominen, minkä vuoksi sovelsin tarinallista otetta vasta aineiston analyysivaiheessa.<\/p>\n

Kuten aineiston keruu, myös aineiston analyysi löytää kussakin tutkimuksessa aina oman tapansa ja muotonsa.(2)<\/span> Kun tutkimuskohdetta tai ‑aihetta lähestytään tarinallisella otteella, ollaan kiinnostuneita niistä yksilöllisistä ja kulttuurisista resursseista (kielenkäytön tavoista, puhetavoista, diskursseista), joita ihmiset käyttävät kertoessaan elämästään. Koska tarina on kerronnan hetkellä aktiivisen työstämisen tulos, ei elämäntapahtumiin sellaisenaan päästä käsiksi. Mitä elämässä siis todella tapahtui, jäsentyy edellä esitettyjen erilaisten kerronnallisten perinteiden avulla. Tarinallisessa tutkimuksessa ei useinkaan esitetä väitteitä siitä, mitä todella tapahtui, vaan kuvataan sitä, miten ihminen kertoo elämästään tietyssä tilanteessa tiettyjen kuulijoiden tai keskustelijoiden kanssa. Käyn seuraavaksi läpi joitakin tarinallisen otteen mahdollistamista -analyysitavoista pääasiassa tanssintutkimuksessa sovellettujen esimerkkien avulla.<\/p>\n

Tarinan kokonaishahmo<\/h3>\n

Tarinan kokonaisuuden analyysissä pyritään ymmärtämään ja rakentamaan tarinan, esimerkiksi elämäntarinan, juoni tai rakenne. Tällöin ollaan kiinnostuneita siitä, millä tavoin henkilö kertoo omasta elämästään ja vastaa paitsi kysymyksen kuka minä olen myös kysymykseen miten minä olen. Jo aiemmin esittelemässäni Hanna Pohjolan (2013) tutkimuksessa tarinan kokonaishahmo rakentuu loukkaantumisen määrittämänä. Loukkaantumisen tuoma muutos jäsentyy hänen analyysissään särkymisen ja selviytymisen, kristallisoitumisen sekä nähdyksi tulemisen ja autonomian tarinoina. Särkyminen viittaa minuuden särkymiseen ja peruuttamattomaan muutokseen, jonka tanssija lopulta hyväksyy osaksi elämäänsä. Kristallisoitumisen tarina puolestaan kuvaa (uuden) identiteetin löytämistä, joka avautuu tanssijanuran päättymisen myötä. Nähdyksi tulemisen ja autonomian tarina kuvaa kahdensuuntaisesti välittyvän identiteetin rakentamista: yhtäältä tietoisesti rakennettuna tanssijan ammatillisena identiteettinä ja toisaalta myös tanssijan henkilökohtaisemman identiteetin rakennusaineena. (Pohjola 2013<\/span>, 114–124.)<\/p>\n

Myös Pia Houni (2000) on väitöstutkimuksessaan näyttelijäidentiteetistä soveltanut tarinallista aineiston analyysiä. Hän löysi haastateltujen näyttelijöiden omaelämäkerrallisesta puheesta kolme erilaista elämäkerrallista tarinamallia: kehitystarina, sattumatarina ja vahvistustarina. Kehitystarina on Hounin kuvauksessa kulttuurinen malli, jota käyttäen näyttelijä rakentaa tarinaa elämästään loogisesti lapsuudesta nykyhetkeen. Sattumatarinassa korostuu näyttelijäksi tulemisen yllätyksellisyys ja epävarmuus. Vahvistustarinassa näyttelijän identiteettiä rakennetaan puolestaan elämäntapahtumien oikeutusten ja perustelujen avulla. Näyttelijät kertovat identiteetistään kiinnittymisenä, toistona ja etsimisenä suhteessa aiempiin elämäntapahtumiin. (Houni 2000<\/span>, 111–113.)<\/p>\n

Tärkeät episodit tai rakenneanalyysi<\/h3>\n

Kun tarinan kerrontaa tarkastellaan rakenneanalyysin tai tärkeiden episodien avulla, suunnataan huomio yksityiskohtaisiin tarinan kertomisen elementteihin. William Labovin (1972, 362–370; ks. myös Saarenheimo 1997<\/span>, 76–78; Saarenheimo 2001<\/span>, 26; Hyvärinen 2006<\/span>) kehittelemän rakenteellisen mallin mukaan arjen keskustelujen (henkilökohtaiset) tarinat koostuvat seuraavista rakenneosista: 1) tiivistelmä tai ”esipuhe”, 2) orientaatio, 3) juonen tapahtumat, 4) loppuratkaisu, 5) arviointi sekä 6) coda. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki kertomukset olisivat näin lineaarisia ja sisältäisivät kyseiset rakenteet täydellisinä. Labovin analyysiä voi siten pitää pikemminkin ideaalisena mallina, jonka elementit näyttäytyvät eri tavoin tarinankerronnassa. Se minkälaiseksi kulloinenkin tarina muotoutuu, liittyy muun muassa kertojaan, kerrontatilanteeseen ja kuulijoihin. Toisin sanoen tarinoilla on erilaisia funktioita, jotka muotouttavat tarinan ja kerronnan rakenteita (Gergen 1999<\/span>, 68).<\/p>\n

Olen omassa tutkimuksessani soveltanut edellä kuvattua tarinan kerronnan rakenneanalyysiä yhden tanssitaiteilijan kokemuskerrontaan. Rakenneanalyysi tarjosi mahdollisuuden monipolvisen tapahtumaketjun hahmottamiseen ja kerronnan keskeisen viestin ymmärtämiseen. (Löytönen 2004<\/span>, 162–175.)<\/span><\/p>\n

Labovin mallin mukaisesti kertomuksen aloittaa tiivistelmä tai esipuhe, joka pohjustaa kaikkeen siihen, mitä on tulossa. Esimerkiksi omassa tutkimuksessani tanssija pohjusti tarinaansa toteamalla, että ”täs on ollu aikamoisii vaiheita tänä talvena”. Lyhyt tarinan tiivistys antaa ennen varsinaista kertomista viitteen siitä, että tarina sisältää aikamoisia asioita. Tarinan orientaatiossa selviää tapahtumien aika, paikka, keskeiset henkilöt ja alkutilanne (Labov 1972<\/span>, 364). Orientaatio voi olla rakenteellisesti joko kertomuksen alussa tai siroteltuna pitkin kertomusta (Saarenheimo 1997<\/span>, 77). Tanssijan tarinassa pääosa orientaatiosta oli heti alussa, ja siinä ilmenivät tarinan keskeiset henkilöt: hän itse kertojana, koreografi ja hänen esimiehensä. Myöhemmin tapahtumaan liittyivät myös kertojan puoliso ja joitakin tanssiteatterin tanssijoita. Tapahtumapaikka oli tanssiteatteri, tarkemmin tanssijan työhuone ja teatterin käytävät. Tapahtuma-aika sijoittui aluksi syksyyn mutta jatkui sitten noin puolen vuoden ajan syksystä talveen.<\/span><\/p>\n

Konkreettisena alkulähtökohtana tapahtumien kululle oli tilanne, jossa koreografi luetteli joukon epäkohtia, joista kävi ilmi, että hän oli ollut hyvin tyytymätön tanssijan työhön. Tämä tilanne aloitti sarjan tapahtumia, jotka muodostivat tarinan juonen. Juoni ei kuitenkaan ollut johdonmukaisesti ajassa etenevä vaan muodostui pikemminkin erilaisista episodeista ja takautumista. Tarinan ensimmäinen juoni koostui keskusteluista ja kirjallisesta kommunikaatiosta tanssijan ja koreografin sekä tanssijan esimiehen välillä. Tarinan toinen juoni jäsensi koreografin ja tanssijan välistä suhdetta, joka kehittyi heilurimaisesti puhumisen ja puhumattomuuden, selvyyden ja epäselvyyden sekä epäluottamuksen rajoilla. Kolmas tarinan juoni liittyi tanssijan yrityksiin ratkaista vaikea tilanteensa. Hän kertoi erilaisista ajatuksistaan ja toimenpiteistään, joilla hän yritti löytää tietä pois tilanteestaan.<\/p>\n

Tarinan loppuratkaisu liittyi siihen, miten tanssija koki voivansa jatkaa työtään tanssiteatterissa. Kerronnan lopussa hän totesi, että ”ei se tanssija työ ainakaan enää ole”. Tarina kokonaisuudessaan oli eräänlainen tanssijan identiteettikertomus. Kerronnassaan hän työsti identiteettiään syklisesti eli etenemällä ja palaamalla taas takaisin, ja kerronnan lopussa se näyttäytyi toisenlaisena kuin tarinan alussa.<\/p>\n

Labovin mallin mukaisesti tarinaan liittyy edellisten rakenneosien lisäksi vielä arviointi. Se voidaan esittää joko tarinan päätyttyä tai, kuten tanssijan tarinassa, useissa kohdissa tarinaan upotettuna. Arvioinnin tehtävänä kertomuksissa on tuoda esiin tarinan merkitys tai se, miksi tarina kerrotaan. Se on eräänlainen moraalinen selitys tarinalle tai opetus, jonka kertoja haluaa välittää kuulijalle tai kuulijoille. (Saarenheimo 1997<\/span>, 77; 2001, 30.) Tanssijan tarinassa arviointi kiteytyy siihen, että tanssija jäi yksin ratkomaan institutionaalisiin käytäntöihin syntyneitä ongelmia: ”kyl mä olen kokenu pohtivani sitä kauheen yksin”. Tulkitsin tanssijan kuvaaman yksinäisyyden eräänlaiseksi kertomuksen ydinsanomaksi. Se sisälsi moraalisen arvion tapahtumien merkityksestä niin tanssijalle itselleen kuin kuulijallekin.<\/p>\n

Tarinat päättyvät tavallisesti niin sanottuun coda-osaan. Se on ilmoitus tarinan päättymisestä, ja siinä kertoja itse määrittelee tarinansa loppukohdan (Saarenheimo 1997<\/span>, 77; Saarenheimo 2001<\/span>, 26). Näin tapahtui myös tanssijan tarinassa, jossa hän totesi, että ”en tiedä mitäs nyt sitte muuta osaisin sanoo”.<\/p>\n

Milloin valita tarinallinen ote tanssin tutkimuksessa?<\/h3>\n

Kuten Hyvärinen (2006, 1) on todennut, tarinoita on haluttu tutkia monesta eri syystä: tarinoiden avulla voidaan ymmärtää ja hallita menneisyyttä samalla kun ne suuntaavat toimijoita tulevaisuuteen. Tarinoiden avulla voidaan ymmärtää ihmisten identiteettien rakentumista. Tarina on myös sellainen tietämisen muoto, jota on pidetty ihmisen tärkeimpänä välineenä elämän ja kokemusten (ajallisuuden) jäsentämisessä. Tarina on kommunikaatiota ihmisten välillä. Tarinat jäsentävät eettistä paikkaamme maailmassa. Tarina on myös vuorovaikutuksen väline, sillä kertomalla jaetaan ja tehdään ymmärrettäväksi kokemuksia, luodaan luottamusta ja ylläpidetään ryhmiä.<\/p>\n

Tanssin tarinallinen tutkimus on käyttökelpoinen silloin, kun tutkitaan tanssitaiteilijoiden elämäkertoja, tai kun ollaan kiinnostuneita tanssiin liittyvistä kulttuurisista (malli)tarinoista. Kun tutkimuskohteena on tavalla tai toisella muutos tai kun aineistossa ilmenee kertomuksia, on tarinallinen ote erityisen hedelmällinen. Tarinat ovat läsnä ihmisen elämässä ja siitä kertomisessa monin tavoin, ja siksi tarinallinen lähestymistapa tarjoaa elämänmakuisen otteen niin elämäkertojen kuin kokemustenkin tutkimiseen.<\/p>\n

\n

Viitteet<\/h4>\n

1) <\/strong>Ks. esim. Houni 2000<\/span>; Löytönen 2004<\/span>; Huhtanen 2004<\/span>; Broman-Kananen 2005<\/span>; Saarilammi 2007<\/span>; Kinnunen 2008<\/span>; Oikarinen-Jabai 2008<\/span>; Pohjola 2013<\/span>.<\/p>\n

2) <\/strong>Tarinallisista analyysitavoista on julkaistu useita menetelmäoppaita, joihin perehtymällä saa hyvän käsityksen erilaisista analyysin tavoista ja tavoitteista (ks. esim. Riessman 1993, 2008; Lieblich et al. 1998; Czarniawska 2004; Clandinin 2007; Gubrium & Holstein 2009).<\/p>\n<\/div>\n

Lähteet<\/h4>\n

Broman-Kananen, Ulla-Britta<\/b>. 2005. På klassrummets tröskel: Om att vara lärare i musikläroinrättningarnas brytningstad<\/i>. Studia Musica 24. Helsinki: Sibelius-Akatemia.<\/p>\n

Bruner, Jerome<\/b>. 1986. Actual Minds, Possible Worlds<\/i>. Cambridge: Harvard University Press.<\/p>\n

Bruner, Jerome<\/b>. 1987. “Life as narrative.” Social Research<\/i> 54, 11–32.<\/p>\n

Bruner, Jerome<\/b>. 1991. <\/i>“The Narrative Construction of Reality.” Critical Inquiry<\/i> 18, 1–21.<\/p>\n

Burr, Vivien<\/b>. 1995. An Introduction to Social Constructionism<\/i>. London: Routledge.<\/p>\n

Carr, David<\/b>. 1986. Time, Narrative and History<\/i>. Bloomington: Indiana University Press.<\/p>\n

Clandinin, D. Jean<\/b> (toim.). 2007. Handbook of narrative inquiry: Mapping a methodology<\/i>. Thousand Oaks: Sage.<\/p>\n

Czarniawska, Barbara<\/b>. 1997. Narrating the Organization: Dramas of Institutional Identity<\/i>. Chicago: The University of Chicago Press.<\/p>\n

Czarniawska, Barbara<\/b>. 1998. A Narrative Approach to Organization Studies<\/i>. Qualitative Research Methods Series 43: A Sage University Paper. Thousand Oaks: Sage.<\/p>\n

Czarniawska, Barbara<\/b>. 2004. Narratives in Social Science Research<\/i>. Lontoo: Sage.<\/p>\n

Gergen, Kenneth J<\/b>. 1999. An Invitation to Social Construction<\/i>. Lontoo: Sage.<\/p>\n

Gubrium, Jaber F. & Holstein, James A<\/b>. 2009. Analyzing Narrative Reality<\/i>. Lontoo: Sage.<\/p>\n

Heikkinen, Hannu L. T.<\/b> 2001. Toimintatutkimus, tarinat ja opettajaksi tulemisen taito: Narratiivisen identiteettityön kehittäminen opettajankoulutuksessa toimintatutkimuksen avulla.<\/i> Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research 175. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.<\/p>\n

Houni, Pia.<\/b> 2000. Näyttelijäidentiteetti: Tulkintoja omaelämänkerrallisista puhenäkökulmista<\/i>. Acta Scenica 5. Helsinki: Teatterikorkeakoulu.<\/p>\n

Huhtanen, Kaija<\/b>. 2004. Pianistista soitonopettajaksi: Tarinat naisten kokemusten merkityksellistäjinä<\/i>. Studia Musica 22. Helsinki: Sibelius-Akatemia.<\/p>\n

Hyvärinen, Matti<\/b>. 2004. ”Eletty ja kerrottu kertomus.” Sosiologia<\/i> 4, 297–309.<\/p>\n

Hyvärinen, Matti<\/b>. 2006. ”Kerronnallinen tutkimus.” www.hyvarinen.info (20.2.2014).<\/p>\n

Hyvärinen, Matti<\/b>. 2008. ”Jerome Bruner ja kertomuksenkaksinaisuus.” Plenaariesitelmä Kertomuksen tutkimuksen päivillä Jyväskylän yliopistossa. www.jyu.fi\/hum\/laitokset\/taiku\/opiskelu\/nykykulttuuri\/arkisto\/tapahtumat\/kertomus08\/plenaarit\/hyvarinen<\/a> (20.2.2014).<\/p>\n

Hyvärinen, Matti & Hydén, Lars-Christer & Saarenheimo, Marja & Tamboukou, Maria<\/b> (toim.). 2010. Beyond Narrative Coherence<\/i>. Amsterdam: John Benjamins.<\/p>\n

Hyvärinen, Matti & Löyttyniemi, Varpu<\/b>. 2005. ”Kerronnallinen haastattelu.” Teoksessa Johanna Ruusuvuori & Liisa Tiittula (toim.). Haastattelu: Tutkimus, tilanteet ja vuorovaikutus<\/i>. Tampere: Vastapaino, 189–222.<\/p>\n

Hänninen, Vilma. <\/b>2000. Sisäinen tarina, elämä ja muutos.<\/i> Acta Universitatis Tamperensis 696. Tampere: Tampereen yliopisto.<\/p>\n

Kinnunen, Helka-Maria.<\/b> 2008. Tarinat teatterin taiteellisessa prosessissa.<\/i> Acta Scenica 21. Helsinki: Teatterikorkeakoulu.<\/p>\n

Kvale, Steinar.<\/b> 1996. InterViews: An Introduction to Qualitative Research Interviewing. <\/i>Thousand Oaks: Sage.<\/p>\n

Labov, William.<\/b> 1972. Language in the Inner City: Studies in the Black English Vernacular. <\/i>Philadelphia: Universty of Pennsylvania Press.<\/p>\n

Lieblich, Amia & Tuval-Maschiach, Rivka & Zilber, Tamar.<\/b> 1998. Narrative Research: Reading, Analysis and Interpretation.<\/i> Applied Social Research Methods Series Volume 47. Thousand Oaks: Sage.<\/p>\n

Löytönen, Teija.<\/b> 2004. Keskusteluja tanssi-instituutioiden arjesta.<\/i> Acta Scenica 16. Helsinki: Teatterikorkeakoulu.<\/span><\/p>\n

McAdams, Dan P.<\/b> 1993. The stories we live by: Personal Myths and the Making of the self.<\/i> New York: The Guilford Press.<\/p>\n

Mishler, Elliot G.<\/b> 1986. Research Interviewing: Context and Narrative.<\/i> Cambridge: Harward University Press.<\/p>\n

Oikarinen-Jabai, Helena. <\/b>2008. Syrjän tiloja ja soraääniä: Performatiivista tutkimista ja kirjoittamista Gambian ja Suomen välimaastoissa.<\/i> Taideteollisen korkeakoulun julkaisu A 84. Saarijärvi: Gummerus.<\/p>\n

Pohjola, Hanna.<\/b> 2013. Toinen iho: Uransa loukkaantumiseen päättäneen nykytanssijan identiteetti. <\/i>Acta Scenica 29. Helsinki: Teatterikorkeakoulu.<\/p>\n

Ricoeur, Paul. <\/b>1984. Time and Narrative, Vol. 1. <\/i>Chicago: Chicago University Press.<\/p>\n

Riessman, Catherine K. <\/b>1993. Narrative Analysis.<\/i> Newbury Park: Sage.<\/p>\n

Riessman, Catherine K. <\/b>2008. Narrative Methods for Human Sciences. <\/i>Thousand Oaks: Sage.<\/p>\n

Saarenheimo, Marja. <\/b>1997. Jos etsit kadonnutta aikaa: Vanhuus ja oman elämän muisteleminen.<\/i> Tampere: Vastapaino.<\/p>\n

Saarenheimo, Marja. <\/b>2001. ”Narratiivinen tutkimus ja kertomisen käytännöt asiakastyössä.” Teoksessa Merja Korhonen & Birgitta Puustinen (toim.). Elämä tarinoina<\/i>. Life and Counselling in Context ‑seminaarin julkaisu. Joensuu: Joensuun yliopisto.<\/p>\n

Saarenheimo, Marja.<\/b> 2012. Muistamisen vimma.<\/i> Tampere: Vastapaino.<\/p>\n

Saarilammi, Marja-Liisa.<\/b> 2007. Meediotaiteilijasta mediataitajaksi: Taiteilijan kulttuuriset tarinamallit musiikkialan erikoislehdessä.<\/i> Studia Musica 31. Helsinki: Sibelius-Akatemia.<\/p>\n

Vainikkala, Erkki.<\/b> 2008. ”Murtuva kertomus? Kertomusmuodon kulttuuriset ja teoreettiset haasteet.” Plenaariesitelmä Kertomuksen tutkimuksen päivillä Jyväskylän yliopistossa. www.jyu.fi\/hum\/laitokset\/taiku\/opiskelu\/nykykulttuuri\/arkisto\/tapahtumat\/kertomus08\/plenaarit\/vainikkala<\/a> (20.2.2014).<\/p>\n

Ylijoki, Oili-Helena. <\/b>1998. Akateemiset heimokulttuurit ja noviisien sosialisaatio.<\/i> Tampere: Vastapaino.<\/p>","protected":false},"excerpt":{"rendered":"

Teija L\u00f6yt\u00f6nen \u201dTanssin tarinallinen tutkimus\u201d k\u00e4sittelee tanssintutkimuksessa viime vuosina vahvistunutta tarinallista l\u00e4hestymistapaa. Artikkeli alkaa yleisill\u00e4 huomioilla el\u00e4m\u00e4n, tarinan ja kerronnan suhteista ja etenee yksityiskohtaisempaan metodologiseen ja menetelm\u00e4lliseen pohdintaan tarinallisesta tutkimuksesta. Tarinallisuus on erityisen hedelm\u00e4llinen tutkimusmenetelm\u00e4 tanssin tutkimuksessa silloin, kun tutkitaan tanssitaiteilijoiden el\u00e4m\u00e4kertoja tai kun ollaan kiinnostuneita tanssiin liittyvist\u00e4 kulttuurisista (malli)tarinoista. \u201dEl\u00e4m\u00e4ss\u00e4 ei ole juonta. Miksi […]<\/p>\n","protected":false},"author":1,"featured_media":0,"comment_status":"closed","ping_status":"open","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":[],"categories":[12],"tags":[],"_links":{"self":[{"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/7"}],"collection":[{"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/wp-json\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/wp-json\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/wp-json\/wp\/v2\/users\/1"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/wp-json\/wp\/v2\/comments?post=7"}],"version-history":[{"count":16,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/7\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":1193,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/7\/revisions\/1193"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/wp-json\/wp\/v2\/media?parent=7"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/wp-json\/wp\/v2\/categories?post=7"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/nivel.teak.fi\/tanssiva-tutkimus\/wp-json\/wp\/v2\/tags?post=7"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}