Vieraan kumma tuttuus

Abstract

On the weird familiarity of the uncanny

In this essay, I describe hearing voices without a recognisable source as an experience that transcends everyday perceptive understanding, an experience of das Unheimliche. In Western medicine voice hearing is mostly classified as a deviant symptom of hallucinations or psychosis. As a phenomenon and experience, it touches upon the threshold between research and art. As a heard experience, it differs from other heard experiences; as thought, it differs from the usual ways of thinking. It is an occurrence of accumulated auditory sensations and includes not only perceiving, listening and paying attention to but also speaking. Hearing voices can be approached as a soundscape in which emergent and heard voices are not only in a lingual but also in an acoustic and melodic relationship that can become an element of hearing.

I examine the experience of hearing voices through the myth of Echo and Narcissus. Echo’s role in the myth highlights the core of an occurrence of hearing voices, the affective and touching nature of strangeness and the paradoxical lived impossibility, das Unheimliche, it evokes. However, Echo’s repetition is not mechanic; speaking in a voice that is a variation of the heard and the spoken, it changes and introduces something new to listen to. The mythical couple of the spoken and the heard can be considered a doppelgänger in that Echo, the encountered side of the doppelgänger, becomes the key figure of the enigmatic sensory occurrence.

Das Unheimliche, is a challenge for research. It involves a methodical prism to ask the question of how a vague, strange, and heterogenic Other is a way of knowing. These are topical and burning questions for societies connected to our understanding of the limits of knowledge. They direct us to reassess knowing also through bodily processes, of which hearing voices is an example. Strangeness cannot be defined, and it changes our experience of and relationship with reality and with that which is considered certain or true. The challenge introduced by the concept of strangeness reflects extensive discontent with the cultural dichotomy between what is considered normal or pathological as well as with the resulting control over individuals and various population groups.

.

Tiivistelmä

Olen kuvannut esseessäni äänten kuulemista vailla tunnistettavissa olevaa lähdettä arkiymmärryksen ylittävänä Unheimlich-kokemuksena. Se on länsimaisessa lääketieteessä yleensä luokiteltu poikkeavaksi, hallusinaation tai psykoosin oireeksi. Ilmiönä ja kokemuksena se haastaa tieteen ja taiteen välisiä rajoja. Kuultuna kokemus eroaa kaikesta muusta kuullusta ja ajateltuna muusta ajattelusta. Kokemus on tapahtumallinen aistimusten kertymä ja sisältää sekä kuulemisen, kuulostelun, kuuntelemisen että puhumisen.

Äänten kuulemista voi lähestyä äänimaisemana, jossa syntyneet ja kuullut äänet ovat kielellisen ohella myös akustisessa ja melodisessa suhteessa keskenään ja niillä on mahdollisuus tulla kuulemisen aineksiksi. Olen tarkastellut kokemusta Ekhon ja Narkissoksen myytin avulla. Ekhon osuus myytissä tuo esille sen, mikä tapahtumassa on esseeni kannalta olennaisinta: äänten kuulemisen koskettavan, affektiivisen vierasluonteen ja Unheimlichiin sisältyvän eletyn mahdottomuuden paradoksin. Ekho ei toista mekaanisesti vaan muuttuu itsekin ja tuo kuunneltavaksi jotain uutta, koska puhuu äänellä, joka on muunnelma kuullusta ja puhutusta. Myyttisen parin voi ajatella muodostavan kaksoisolennon siinä erityisessä merkityksessä, että kaksoisolennon se puoli, joka kohdataan, Ekho, muuttuu arvoituksellisen aistimustapahtuman avainhenkilöksi.

Unheimlich, kumma, on haaste tutkimukselle; se on metodinen prisma, jonka lävitse voi kysyä, miten hämärä, vieras, heterogeeninen tai toinen tapa tietää. Kysymykset ovat yhteiskunnallisesti polttavia sekä ajankohtaisia ja liittyvät käsityksiimme tietämisen rajoista. Ne johtavat tiedon uudelleen arvioimiseen myös sellaisten ruumiillisten prosessien avulla, joihin äänten kuuleminen lukeutuu. Kummaa ei voi tarkkaan määritellä, ja se muuttaa kokemustamme ja suhdettamme todellisuuteen ja siihen, mitä pidetään varmana, totena. Käsitteen esiin nostama haaste kuvastaa laajalti ilmaistua tyytymättömyyttä kulttuuriseen luokitteluun normaalin ja patologisen välillä ja siitä juontuvaan ihmisten ja väestöryhmien hallintaan.

Metsässä kävelyretkellä istahdin alas ja katselin lintua, joka oli lähellä pienessä puussa. Se oli siinä ja keskityin ajattelemaan, tai olemaan ääneti ajatuksin yhteydessä lintuun kuin telepatian avulla. Kysyin linnulta ajatuksin: mitä sinulle kuuluu? Lintu vastasi naisen äänellä ajatuksissani, että täällä on hankalaa. Juttelin hetken aikaa linnulle näin mielessäni, mikä tuntui luonnolliselta ja ymmärsin että kuulemani ääni oli erilainen kuin ääni, joka on yleensä puhunut [piip ääni puhelimesta, jokin sana jää sen alle] minun ajatuksiini. Se kuulosti aivan sopivalta kyseiselle linnulle. Juttelun päätteeksi lähdin kävelemään polkua takaisin, kunnes yläpuolelleni lehahti parvi lintuja, jotka asettuivat edessäni olevan puun oksille, niin että näin linnut selvästi läheltä. Huomasin yhden linnuista alaoksalla alkavan pörhistellä rintaansa niin kuin se näyttäisi minulle tämän pörhistelynsä. Se oli sinitiainen eikä siis sama lintu, joka – jonka kanssa koin juttelevani aiemmin. Hetken kuluttua lintuparvi poistui paikalta ja minua ihmetytti oliko tämä parvi jotenkin yhteydessä jutteluuni sen erään linnun kesken mielessäni hetkeä aiemmin. Edelleen muistelen tätä kohtaamista. (…) Kiitos kun kuuntelit tarinani, tuliko mieleesi jotain, josta haluaisit keskustella kanssani?

Vastaaja: Vau, hieno tarina. Oliko se ensimmäinen kerta kun – kun tunsit että – et joku eläin puhuu sulle?

Soittaja: Ei ollut […] ensimmäinen kerta.

[1]

Esseen tarkoituksena on ajatella arkiymmärryksen ylittävää, kummaa kokemusta inhimillisen kokemuksen jatkumolla psykoanalyyttisen ja fenomenologisen keskustelun virittämänä. Aihe on monella tavoin myös taiteellisen sekä kulttuurikeskustelun ydinaluetta ja se on säilyttänyt kiinnostavuutensa pitkään (esim. Royle 2003). Tarkastelen aihetta minua omassa tutkimuksessani askarruttavan ongelman, äänten kuulemisen valossa.

Äänten kuulemista pidetään länsimaisessa psykiatriassa hallusinaation ohella yhtenä skitsofrenian oireena. Kuitenkin äänten kuulijoiden ryhmä on moninainen ja siihen kuuluu myös satojatuhansia ihmisiä, joilla ei ole psykiatrista diagnoosia. Myös merkityksen kysymys on olennainen. Siitä huolimatta, että ihmiset luokitellaan oireiden perusteella psykiatrisiin diagnoosiluokkiin, oireilla on heille merkityksiä. On tärkeää kysyä, mitä äänet merkitsevät tai sanovat kuulijalleen, millaiseksi hän kokee niiden välittämät viestit ja miten kulttuuri muokkaa niiden merkitystä.

Freud[2] on varhaisessa esseessään käyttänyt kokemuksesta käsitettä Unheimlich. Hän tarkoittaa sillä jotakin sellaista, missä tavallinen ja kotoinen muuttuu äkkiä kammottavaksi. Lähden siitä, että arkiymmärryksen ylittävät tai käsittämättömältä tuntuvat Unheimlichin kokemukset kuuluvat inhimillisen kokemuksen kirjoon. Pragmatistifilosofi William Jamesin (1902) ajatuksiin perustuen en pidä tällaisia kokemuksia sen enempää yliluonnollisina, paranormaaleina kuin poikkeavinakaan (tarkemmin ks. Honkasalo 2017a). Essee on alunperin kirjoitettu korona-pandemian alkuaikoina. Pandemiaa seurasi uusi kriisi, sota Ukrainassa, ja kummankin aiheuttama epävarmuus on ollut merkittävää tuttujen käytäntöjen kyseenalaistajana ja rajojen rikkojana. Kummasta on tullut tavallisempaa kuin koskaan.

Käsitteelle Unheimlich on vaikeaa löytää tyydyttävää määritelmää, sillä se kattaa laajan kokemuspiirin. Lähestyn kirjoituksessani kokemusryvästä yhden askarruttavan ja useiden alojen tutkijoita kiinnostavan kokemuksen, nimittäin äänten kuulemisen kautta. Äänten kuulemisella tarkoitetaan tässä kokemusta puheesta ja äänistä, joita muut eivät kuule ja joille ei ole näkyvillä äänilähdettä (Woods ym. 2015). Ihmiset kertovat, että kokemuksia äänten kuulemisesta – niin kuin kummista kokemuksista yleensäkin – on vaikeaa jakaa muiden kanssa, usein häpeän pelossa (esim. Honkasalo 2017b). Pohdin kulttuurintutkijan näkökulmasta kokemuksen aistimellisuutta siihen kuuluvan vierauden ja arkisen kohtaamisen hämärältä rajapinnalta. Kysymystäni on virittänyt antropologi Tanya Luhrmannin (2014; 2015) tutkimustulos, jonka mukaan äänten kuulemisen sisällöt vaihtelevat eri kulttuureissa.

Sanoinkuvaamattomuuden, yksinäisyyden ja hankalan jaettavuuden ohella outoja kokemuksia yhdistää vielä yksi piirre: kokemus on aistimellista, ruumiillista – omien aistien välityksellä koettua, tavallisen arjen keskellä usein odottamatta tapahtuvaa, arkeen tunkeutuvaa.

Kumman käsitteestä

Unheimlich-käsitteen käyttö on ollut hankalaa arkipäiväisissä yhteyksissä samoin kuin psykoanalyyttisen ja psykoterapeuttisen käytännön ulkopuolella. Edelleen arkielämässä ja tutkimuksessakin ilmiöitä ja kokemuksia nimetään yliluonnollisiksi. Leimaavuudestaan huolimatta yliluonnollisen ohella myös paranormaalin käsite on edelleen käytössä tutkimuksen piirissä[3]. Nimeäminen kuvastaa osaltaan vaikeutta, minkä rajailmiö – tai vieras – tuottaa yhteiskunnallisille käytännöille[4], tiede mukaan lukien.

Yliluonnollisen ja normaalista poikkeavan, leimaavan käsitteen sijaan tutkijaryhmämme[5] on ehdottanut kumma-termin käyttöä (Honkasalo ja Koski 2017). Kumma kokoaa käsitteellisesti yhteen jotakin hyvin olennaista kaksoismerkityksessä: ilmiö on kummallinen ja häiritsevä yhteiskunnallisten asiantuntijalaitosten edustajien maailmankuvan perusteella, samalla kuin se on outo ja kummallinen kokijalleen Unheimlich-merkityksessä[6].

Äänten kuuleminen ilmiönä

Koronaviruksen aiheuttaman kriisin aikaan puhuttiin paljon siitä että kummat kokemukset ovat lisääntyneet. Sotien aiheuttamien kriisien aikoina kuullut äänet ovat olleet usein lyhyitä viestejä, joissa on välitetty ehkä tärkeä tieto, varoitus tai lohdutus. Ne ovat voineet myös olla enteitä tulevasta, usein traagisesta tapahtumasta. Myös suruaikana ihmiset kertovat kuulleensa ääniä. Jotkut ovat olleet mahdollisesti yhteydessä vainajaan lyhyiden viestien tai vierailujen, jotkut pitkään jatkuvien välienselvittelyjen muodossa[7].

Äänten kuulemista on ilmiönä patologisoitu. Kuulemista ilman näkyvää lähdettä pidetään mielenterveyden häiriönä tai psykoosin, skitsofrenian oireena. Mielen tutkimuksen piirissä aiheen tutkimus on keskittynyt psykiatriaan ja nykyisin neurotieteeseen, joissa harvoin viitataan akustiikan tai musiikin tutkimukseen. Ihmisten omat kokemukset äänistä ovat harvoin muodostuneet merkittäviksi tiedon lähteiksi – lukuun ottamatta taidetta[8], missä ääntenkuulijoiden kokemuksia on kuvattu monin tavoin.

Myös kulttuurintutkimuksen alalla eletyn, ensimmäisen persoonan ääntenkuulemiskokemuksen tutkimus on edelleen harvinaista[9]. Etnografisessa tutkimuksessa, omalla alallani, äänten kuulemista ei kuitenkaan jäsennetä ainoastaan mielensisäisenä, vaan auditiivisena, kuultuna ja kielellisenä kokemuksena ruumiiden välisessä tilassa ja sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Kulttuurisilla tekijöillä on merkittävä vaikutus siihen, miten äänet koetaan ja tulkitaan[10]. Näkökulma on uusi. Kulttuurintutkijat ja useat sosiaalitieteilijät ovat korostaneet, kuinka tärkeitä etnografiset lähestymistavat ovat tutkittaessa sitä, miten yhteisöt tulkitsevat, legitimoivat, tukevat ja jopa tuottavat ääntenkuulemiskokemuksia. Toistaiseksi äänten kuulemista on kulttuurintutkimuksen piirissä lähestytty kielellisenä tapahtumana, äänten välittämän viestin ja sen aistimellisen vastaanottamisen näkökulmasta. Äänten kuulijan kuulema ja vastaanottama ääni on kuitenkin myös äänellinen ilmiö, akustinen, auditiivinen ja ruumiillisesti resonoiva kokemus ja tapahtuma[11]. Ihmisillä on erilaisia tapoja, joilla he käyttävät ääniä ja akustiset kokemukset muovaavat kuulijan suhdetta ympäristöönsä. Äänimaisematutkimuksen piirissä (esim. Järviluoma ym. 2009) ääniä lähestytään kenttänä, joka koostuu myös yhteiskunnallisista ja historiallisista suhteista ääniin, joiden piirissä ääntelijä tai kuulija kulloinkin on. Äänten kuuntelemisen kokemukselliset kysymykset ovat äänitaiteen ja musiikin tutkimuksen ydinaluetta (esim. Vaden ja Torvinen 2014). Näitä keskusteluja ei äänten kuulemisen psykiatrinen tutkimus ole toistaiseksi merkittävästi tavoittanut. Äänten esikielellisiä ulottuvuuksia puolestaan tunnetaan lapsen kehitystä tutkivassa psykologiassa ja psykiatrisen hoivan tutkimuksessa (ks. Fast 2022). Kuulemisen lisäksi ääniä kuunnellaan, virittäydytään äänelliseen tilaan, jossa syntyy vuorovaikutuksen kannalta tärkeitä yhteyksiä. Myös äänten kuulijoiden kertomuksissa kuvataan kuuntelemista äänten kuulemisen ohella.

Äänten kuulemista pidetään psykiatriassa hallusinaation ohella yhtenä skitsofrenian oireena. Kuitenkin äänten kuulijoiden ryhmä on moninainen ja siihen kuuluu myös satojatuhansia ihmisiä, joilla ei ole psykiatrista diagnoosia[12]. Myös merkityksen kysymys on olennainen. Siitä huolimatta, että ihmiset voidaan luokitella oireiden perusteella psykiatrisiin diagnoosiluokkiin, oireilla on heille merkityksiä. On tärkeää kysyä, mitä äänet merkitsevät tai sanovat kuulijalleen, millaiseksi hän kokee niiden välittämät viestit.

Aikaisemmin on oletettu, että skitsofreniaa esiintyisi eri puolilla maailmaa suurin piirtein yhtä paljon. Etnografinen tutkimus on kuitenkin osoittanut, että sairauden kulku vaihtelee vakavuudeltaan ja sen kulku on erilainen eri yhteiskunnissa[13]. Tanya Luhrmannin tutkijaryhmä[14] on verrannut sitä, miten Ghanassa, Intiassa ja USA:ssa psykoottisten, ääniä kuulevien ihmisten kokemukset eroavat kulttuurisesti toisistaan sekä suhteessa äänen kuulemisen kokemukseen että äänten saamiin sisältöihin. Ghanassa ja Intiassa äänten kuulijat pitivät ääniä tavanomaisten ihmissuhteiden kaltaisina, kun taas useimmat yhdysvaltalaiset kokivat äänten puhuvan heille heitä moittien ja arvostellen.

Ghanalaiset kuvasivat kuulemiaan ääniä moraalisesti hyviksi ja voimaa-antaviksi ja intialaiset kertoivat niiden antavan hyödyllistä ohjausta elämään. Yhdysvaltalaisten kokemuksissa äänet kuvattiin etupäässä tunkeutuviksi ja raaoiksi. Miten kulttuuriset ilmiöt, puhutut äänet ja jaetut kokemukset voivat muokkaantua mielensisäisiksi ja kokemuksellisesti erilaisiksi?

Luhrmann tulkitsee tuloksia kahdesta näkökulmasta, joissa hän käyttää antropologian ja kognitiivisen psykologian ajatuksia. Kulttuuriset odotukset ja käsitykset siitä, miten ihmismieli toimii, samoin kuin yhteiskunnalliset käytännöt ja ihmiset, joiden kanssa kokemukset jaetaan, vaikuttavat siihen miten kokemus muotoutuu, millainen merkitys sille annetaan, ja miten sen kanssa selviydytään[15]. Myös paikalliset mielen teoriat, joita yhteisö pitää tärkeinä, vaikuttavat siihen, millaisia kummia, aistimellisia kokemuksia ihminen kuvaa kokevansa. Nämä muovaavat tapaa, jolla äänelliset ilmiöt tulevat havaintojen piiriin, samoin kuin sitä mihin ihminen kiinnittää huomionsa ja vastaa. Ympäristössä syntyvien ärsykkeiden virran pyörteissä ja vuorovaikutustilanteissa viriää sytykkeitä[16], eräänlaisia ”kulttuurisia kutsuja”, jotka ohjaavat sitä, mitkä ärsykkeet muodostuvat kokijalle tärkeiksi, millaisia havaintojen ryväksiä muovautuu.

Kutsun ja sytykkeen ideat ovat kiinnostavia. Jatkan esseessäni tätä ajatusta ja kysyn, miten äänten kuulemisen ja niiden kuuntelemisen erityinen kokemus voi auttaa ymmärtämään inhimillistä kokemusta, samoin kuin sen ja maailman välistä suhdetta.

Käytän aineistonani haastatteluja sekä kirjeitä, joita olen saanut Mieli ja toinen -tutkimushankkeeni aikana. Keskeinen osa argumentistani rakentuu yhteistyölle esitystaiteilija Teemu Päivisen kanssa. Teimme esitystaiteellisen installaation Puhelinkoppi – yhteys kummaan[17], missä pyrimme taiteen ja tieteen keinoin tavoittamaan äänten kuulemisen saamia sisältöjä.

Vieras

Tutkimuksessaan äänten kuulijoista Tanya Luhrmann perustaa tulkintansa äänten sisältämien viestien kulttuurisista vaihteluista käsityksiin, joita eri kulttuureissa esiintyy. Hänen tuloksensa ovat haastavia mielen tutkimuksen kannalta, koska ne tuovat universaaliin käsitteistöön vertailevan ja kontekstuaalisen ulottuvuuden. Pyrin kirjoituksessani jatkamaan sytykkeen ajatusta ontologiseen suuntaan ja esitän kysymyksiä – kahden filosofin, Mihail Bahtinin ja Bernard Waldenfelsin ajatuksia seuraten – kuulemisen ja kuuntelemisen tapahtumassa läsnä olevasta ihmisenä olemisen vieraudesta.

Otin esseeni alkuun otteen esitystaiteellisesta yhteisteoksestamme ’Puhelinkoppi – yhteys kummaan’. Eräs puhelinkoppiin soittanut ääntenkuulija kertoi:

Mä en tiedä, koska se kuulostaa tavallaan omalta ääneltä, mutta se ei oo tavallaan niinku oma ajatus eikä se ole myöskään semmoinen vaan mielessä virtaava semmoinen, et kun mielessä virtaa tekstejä ja ties mitä. Se ei oo niitä eikä se oo semmoinen oma aktiivinen ajatus, vaan se tulee jotenkin, se ei kuulosta vieraalta, se kuulostaa kuin omalta jutulta, mut se tulee silleen että sen laadussa on jotain erilaista. Se ei ole aktiivinen ajatus eikä se ole ajatusvirtaa mitä on, vaan se on jotenkin, se on jotenkin erilainen kun se tulee. Ja toisaalta mä toivoisin et niitä vois tullakin niin sais ihmetellä lisää.

Omaa ääntä muistuttava kuultu ääni on sekä tuttu että vieras[18]. Kokemusta koskevassa ruumiinfenomenologisessa keskustelussa ruumiillisuus ymmärretään elettynä ja kaksinaisena. Ruumis on samanaikaisesti subjekti ja kohde, kuuleva ja kuultu, näkevä ja nähty, koskettava ja kosketettu, aina kaksinainen. Myös vieraus on lähtökohtaisesti ruumiillinen kokemus. Fenomenologi Bernhard Waldenfels on syventänyt kokemuksen ja ruumiillisuuden tutkimusta kahdesta näkökulmasta, jotka avaavat tärkeää kysymystä kokemukseen sisältyvästä vieraudesta. Ne valottavat mielestäni Luhrmannin virittämää kysymystä kulttuuristen merkitysten muokkautumisesta kuuloaistimuksen sisällöiksi. Ensinnä Waldenfels ymmärtää kokemuksen aistimellisena ruumiillisena tapahtumana toisin kuin psykologisen tutkimuksen valtavirrassa, jossa aistimus jäsennetään yleensä aististimuluksen ja sen herättämän vasteen kautta. Fenomenologisen psykiatrin Erwin Strausin ajatuksen nojalla aistiminen voidaan ymmärtää tapahtumana ja omanlaisenaan kommunikaatiotapana, vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Straus (1958,166) määrittelee tämän siten, että ”aistiva kokee itsensä maailmassa, itsensä ja maailman kanssa, keskinäisen kehkeytymisen ja yhteenkietoutumisen prosessissa”. Äänten kuulemisen ja ajattelun välinen ero on siinä, että äänet kuullaan akustisina ja auditiivisina ilmiöinä, mutta ne ovat erilaisia suhteessa kaikkeen muuhun kuultuun. Kokemuksen sisältö muistuttaa ajatusta, mutta se vaikuttaa kokijaan enemmänkin kuin havaintotapahtuma: äänten vastaanottaminen on vaikutetuksi tulemista, kuten kuuleminen on. Tietoisuuden tason ohella tapahtumallisuus, aistiminen, mahdollistaa Strausin mukaan äänten kuulemisen tutkimisen puhujien ja kuulijoiden välisessä ruumiillisessa maailmassa. Kommunikatiivisuus toimii siten puhumisen ja kuulemisen ymmärrettävyyden ehtona.

Fenomenologisessa keskustelussa intentionaalisuus, suuntautuneisuus kokemuksen kohteeseen, on ollut keskeistä merkityksen ja ruumiillisuuden ymmärtämisessä. Toiseksi Waldenfels korostaa kokemusta responsiivisuuden, vaikutetuksi tulemisen kautta, josta Straus kirjoitti. Kokemus ei hänen mukaansa ole ainoastaan jotain, mikä soljuu, vaan se terävöityy, sähäköityy vieraan antaman yllättävän haasteen ja siihen vastaamisen välityksellä. Ajatus on kiinnostava, koska Waldenfels kulkee kokemuksen ajattelussaan ikään kuin toisin päin, fenomenologisen kokemustutkimuksen vastavirtaan: hän aloittaa vieraan kohtaamisen keskeisestä merkityksestä, sen aiheuttamasta säröstä, minkä jälkeen mikään ei ole ennallaan.

Waldenfelsin ajattelua seuraten kokemuksessa on jotain sattumanvaraisempaa ja juuri se pitäisi pystyä huomioimaan. Kokemuksessa saattaa yllättäen tulla kohdatuksi, vieraan kohtaamaksi ja koskettamaksi ennalta suunnittelematta, ennalta kysymättä. Kokemus on silloin jotain, jossa tapahtuu, jossa asiat näyttäytyvät. Vieras aiheuttaa levottomuutta, mikä saa aikaan mahdollisesti uusia suuntia. Merkitys syntyy kohtaamisen ja sen antaman haasteen virittämänä[19]. Strausin ajatusta seuraten vieraskokemus on mahdollinen elettynä aistimellisena kokemuksena sellaisessa maailmassa, jossa kokija on yhteydessä muihin ruumiidenvälisessä tilassa. Waldenfels radikalisoi vierautta palauttamalla sen kokemuksen ja merkityksen, ruumiillisen itsesuhteen ja toisen kohtaamisen tapahtumalliseen keskiöön. Ruumis sekä koskettaa että on kosketettu, näkee ja on nähtynä, kuulee ja on kuultu. Se on ilmaiseva ja haluava ja samalla kertaa itselleen vieras ruumis[20]. Vieraus kuuluu siten kokemukseen ja maailmassa olemiseen.

Kuulemisen ja puhumisen vieraudesta

Peilikokemus on psykoanalyyttisessa kirjallisuudessa muodostunut ikään kuin subjektin muodostumisen prototyypiksi. Kuitenkin näköaistimuksen, jossa lapsi katsoo itseään vieraana, voi ajatella suhteutuvan kaikuun puhumisen ja kuulemisen kokemuksen yhteydessä. Kuuleminen voidaan Waldenfelsia mukaillen ymmärtää aistimistapahtumana, missä tutun, oman äänen kuulemiseen sekoittuu jotain radikaalisti vierasta.

Kuulemme itsemme puhumassa. Vaikka olemmekin puhujia, olemme samalla myös puheemme kuuntelijoita. Puheeni kuuleminen tapahtuu siis vastaavana ”peilikokemuksena” itsestä toisena kuin näköaistimuksenkin kohdalla. Tätä voi havainnollistaa esimerkein elämän eri vaiheista. Pieni lapsi matkii omaa puhettaan opetellessaan puhumaan. Eräs ekolalian erityinen muoto puolestaan esiintyy muistisairauden yhteydessä puhuvan pyrkiessä toistamaan viimeksi kuulemansa voidakseen säilyttää paikkaansa puhemaailmassa.

Kuuloaistimuksen arvoitusta voi tutkia myytin avulla, jonka Ovidius on kertonut Ekhosta ja Narkissoksesta[21]. Ajatus on kiinnostava tässä myös siksi, että se kerrotaan useimmiten Narkissoksen näkökulmasta. Tulkinnoissa Ekho esiintyy yleensä mykkänä toistajana, joka kykenee ainoastaan toimimaan kaikuäänenä, joka kertaa Narkissoksen viimeiset sanat.

Ovidiuksen kertomassa myytissä kuvataan kahden päähenkilön metamorfoosiin päättyvä traaginen tarina. Kaunis nuorukainen, Narkissos, rakastuu lammen pinnalla heijastuvaan peilikuvaansa ja hukkuu tavoittamatonta tavoittaessaan. Toiselta päähenkilöltä, Ekholta, on oma äiti leikannut kielen rangaistuksena lörpöttelystä. Ovidiuksen mukaan Ekho pystyy ainoastaan toistamaan kauniilla äänellään, jossa ei ole enää jäljellä omia sanoja. Heidän välilleen puhkeava mahdoton rakkaus päättyy siten, että Narkissos muuttuu kukaksi ja Ekho kiveksi. Ekhosta jää myös ääni, joka kietoutuu jokaiseen lausuttuun puheeseen ja palautuu sen mukana takaisin puhujalle.

Waldenfelsin mielestä mekaanisen kaiun sijaan Ekhon puhe on kuitenkin jotain, mitä hän sanoo kaksoisolennon kaltaiseksi äänen erityiseksi kahdentumiseksi. Se ei toistuessaan ole sama ääni kuin puhujan, Narkissoksen puhuma eikä myöskään hänen kuulemansa ääni. Kuulemisen vieraus ilmenee siinä, että Ekho vastaa omalla äänellään.

Mitä siis tarkoitetaan kuulemisen responsiivisuudella? Mitä tapahtuu, ”mitä peliin tulee”, kun Ekho tulee siihen mukaan? Mihin kuuleminen vastaa[22]? Äänten kuulemisen aistimistapahtumassa tutun, oman äänen kuulemiseen sekoittuu radikaalisti vieras. Ekhon osalta tapahtuu erityinen kahdentuminen. Ei mekaanista kahdentumista, jossa syntyisi kaksi samanlaista ääntä, koska puhuttu ääni ei ole Ekhon toistama ääni, vaan syntyy jotain uutta: Waldenfelsin mukaan kaksoisolennon kaltainen kahdentuminen[23].

Ekho monimutkaistaa kuulemisen, koska hän kahdentaa äänen. Kuulen oman ääneni puhumanani ja kaiun toistamana. ”En kuule vain jotakin, vaan kuultu on myös suhteessa itseensä. Aistimuksen kahdentuminen ei tarkoita että olisi ainoastaan jotain kahdesti – silloinhan ei olisi mitään Ekhoa. Kaiku ei synny siitä että jotain tapahtuu yhtä aikaa tai seuraa ajallisesti toistaan, vaan siitä että joku kahdentuu[24]. Ekhon toistamana ääni on erilainen kuin mikään aikaisempi kuultu ääni. Tällaisen Ekho-vaikutuksen voi ajatella avaavan sisäisen lohkeaman puheeseen, syntyy puhuva ja puhuttu. Ääni ei ole siis jotain, mikä kuuluu kokonaan puhujalle itselleen. Äänensäkään suhteen puhuja ei siis ole kokonaan ”herra omassa kuulossaan” eikä siinä, mitä sanansa tai äänensä kautta ilmaisee[25].

Tämän voi ajatella koskevan sekä arkista, tavallista kuulemis- ja puhumistapahtumaa että äänten kuulemista. Kuten ruumiinfenomenologian piirissä on tapana, myöskään Waldenfels ei tee eroa ”normaalin” ja muun välillä vaan hahmottaa niitä jatkumona.

Näin ollen ääni ei ole ainoastaan jotain, joka jollain on, ja jota voi kuunnella. Se ei ole myöskään ainoastaan aistimus, vaan puhuessaan jokainen puhuja kohtaa toisen omalla äänellään. Waldenfelsin luenta vihjaa toisenlaiseen tapaan hahmottaa myytin ajatusta. Ekho saa aikaan lohkeaman puheeseen ja samalla myös jotain muuta. Toistaessaan Ekho puhui ja puhuessaan toi vieraan puheen ja kuulemisen tapahtumaan. Ekholle jäi molempien ääni ja sen kautta erityinen ruumiillisen puhujan paikka[26]. Myytissä Narkissos oli se puhuja, joka oli kykenevä kielelliseen ilmaisuun, Ekho kuvataan henkilönä, jonka kyky oli ainoastaan puhutun, jo sanotun piirissä. Sanottu ei ole kuitenkaan vähämerkityksellistä erityisesti silloin, kun se koskee viimeisiä sanoja. Ekhon merkitys oli myös siinä, että hän muovasi omalla äänellään puhumaansa viimeiset sanat ja siinä merkityksessä hänen puheellaan on kyky vaikuttaa.

Vieras ja normatiivinen sana

Pohtiessaan filosofina ja kielentutkijana kokemuksen responsiivisuutta Mihail Bahtin avaa tärkeän ja syventävän näkökulman puhutun äänen ruumiilliseen vierauteen ja vieraan haastavaan merkitykseen puhuvan ja puhutun tapahtumassa. Hän tuo tarkastelun piiriin sosiaalisen puhemaailman, jossa kuuleminen ja puhuminen tapahtuvat avoimena ja ennakoimattomana puhetapahtumana. Samoin kuin Straus, Bahtinkaan ei miellä kuulijaa ainoastaan passiiviseksi vastaanottajaksi tai ymmärtäjäksi. Kuulija on puheen aktiivinen vastaanväittäjä, sellainen jota vieraus jää vaivaamaan ja kiusaamaan, ja joka tuottaa vastauksen sikäli kuin sellainen on syntyäkseen; ”omassa kuuluu jo vieras” ja ”puhuessani siinä on mukana Toinen”[27]. Jokainen puhuttu sana on tavallaan vain puoliksi oma sana, se on puoliksi vieras ja silloin jo ladattu toisen aikeilla. Näin puheessa ja kielessä myös ”maailmankatsomukset kohtaavat toisensa, kietoutuvat ja kiistävät toisensa”. Puheeseen tulevat mukaan myös yhteiskunnalliset normit ja arvot sekä ”vieras sana”, jolla Bahtin tarkoittaa autoritaarista puhetta, joka ei ole vuorovaikutuksellista vaan pauhaavaa monologia[28].

Bahtin siis tuo vieraan piiriin puheyhteisön merkityksen. Vieras on peräisin sosiaalisen ja kulttuurisen vuorovaikutuksen tiheästä kudoksesta, ”kaduilta, ihmisjoukoista, (…) väkijoukon puheensorinasta” – äänimaisemasta, missä jokainen puhuja on myös ruumiillisesti osallisena. Puhujat punovat puhekudosta ja ovat samalla sitä tehdessään kudoksen välttämättömiä aineksia. Bahtinin (mts. 159) mukaan on vaikeaa erottaa puheessa sitä, mikä on omaa, koska ”jokaisen sosiaalisen ihmisen jokapäiväisessä puheessa vähintään puolet kaikista hänen lausumistaan sanoista ovat vieraita. Niiden esiintymistarkkuus ja puolueellisuus – tai puolueettomuus – on eriasteista”. Puhuttu sisältää eritasoisia lausumia ja niiden joukossa ovat myös lausutut normit. Joissakin yhteiskunnallisissa tilanteissa, kuten kriiseissä, ne ilmaistaan autoritaarisen sanan välityksellä.

Puhuja, kuulija ja puheyhteisö muodostavat liikkeessä olevan verkoston. Milloin ja mitkä normit sitten tunkeutuvat vieraan tavoin kokemuksen sisälle? Ne eivät ole staattisia tai passiivista kokemuksen ”sosiaalista kontekstia”, vaan ajoittain ikään kuin sytykkeitä, pistoksia – vieraita, jotka käynnistävät muutosta. Aistimukset ovat siten tapahtumia ihmisten välisissä suhteissa[29], sellaisia, jotka ovat vasta tietyissä tilanteissa kehkeytymässä ja tulevat havaintojen piiriin. Tietyissä tilanteissa ne ovat tuskin havaittavissa, kuin ”levossa”, joskus sellaisia, jotka havahduttavat virittäytymään puheelle ja kuulemiselle.

Vuonna 2020 alkanut pandemia on esimerkki virittäytymisestä ja sen aiheuttamat reaktiot esimerkkejä valppauden heräämisestä. Sekä taudin uhka että yhteiskunnalliset pakkotoimet sen säätelemiseksi herkistivät yksilön ohella myös yhteiskuntaruumiin odottamattomallakin tavalla vaaralle. Ihmiset kertovat näkevänsä uudenlaisia painajaisia ja monilla on ollut kummia kokemuksia, jotka ehkä pelottavat tai ainakin askarruttavat. Kansanrunouden tutkija Leea Virtanen[30] on kuvannut vastaavaa erityisesti Toisen Maailmansodan ajalta. Sodan aiheuttamissa kriisitilanteissa myös nykyisin ihmisillä on ollut kummia kokemuksia enemmän ja useammin kuin muulloin: monet esimerkiksi Ukrainassa ovat kertoneet kuulemistaan äänistä, jotka ovat varoittaneet tulevasta tapahtumasta, tai kertoneet jotakin tapahtuneen sotarintamalla samalla hetkellä, kun ääni on kuultu. Joskus ääni on varoittanut pommista, joka onkin sitten pudonnut. Joskus äänet ovat voineet olla vaarassa olevan omaisen puhetta sotarintamalta. Virtasen aineistossa myös lintukokemukset oli tässä yhteydessä tyypillisiä, pikkulintu saatettiin nähdä merkkinä rakkaasta vainajasta. Viesteissä tärkeää on niissä välittyvä arvosisältö, huolenpito ja lohdutus. Kertoessaan tai varoittaessaan ennalta järkyttävästä tapahtumasta menehtymässä oleva omainen vakuuttaa kuulijaa rakkaudestaan ja haluaa antaa toivoa jälkeenjääville[31].

Kaksoisolentoja ja puheensorinaa

Äänten kuuleminen vailla tunnistettavaa lähdettä on merkillisyydessään kiehtova Unheimlich-kokemus. Tuo kokemus on outo ja länsimaisessa lääketieteessä yleensä luokiteltu poikkeavaksi, hallusinaation tai psykoosin oireeksi. Niinkin äänten kuulemisen voi määritellä, mutta myös psykoosin oireet ovat inhimillisiä kokemuksia ja sellaisenaan, ilman patologisointia, inhimillisesti ja tutkimuksen kannalta arvokkaita. Useat Freudin aikalaiset[32] keskittyivät poikkeuksellisiin ilmiöihin ja ihmismielen tutkimiseen niiden näkökulmasta. Poikkeavassa itsessään ajateltiin tihentyvän inhimillisten ilmiöiden ominaisuuksia ja rakenteita, jotka tulevat erityisellä tavalla näkyviin.

Äänten kuuleminen on paradoksaalinen kokemus, koska se sisältää sekä kuulemisen, kuuntelemisen että puhumisen. Se on tapahtumallinen aistimusten kertymä ja samalla sitä voi lähestyä äänimaisemana, jossa syntyneet ja kuullut äänet ovat kielellisen ohella myös akustisessa ja melodisessa suhteessa keskenään ja niillä on mahdollisuus tulla kuulemisen aineksiksi. Tämä tulee esille äänten kuulijoiden haastatteluissa ja vihjeitä siihen antavat säveltaiteen ja musiikkitieteen työt. Kuultuna kokemus eroaa kaikesta muusta kuullusta samoin kuin puheena ja puhuttuna, tai ajateltuna muusta ajattelusta.

Tämä tuli myös esitystaiteellisessa työssämme esiin. Äänten vastaanottaminen puheena, joka oli samalla kertaa ”omaa ja toisen puhetta, mutta myös ajatus, joka ei oikeastaan ole oma”, mitä myös Teemu Päivinen käsittelee tässä julkaisussa, kuvastaa äänten kuulemisen kokemusta, samoin kuin linnun vastaus metsässä naisen äänellä. Puhelimeen vastanneiden henkilöiden hämmennys kuulemastaan oli ikään kuin ääniä kuulevan soittajan kokemuksen metaforinen ilmaisu. Ekhon osuus myytissä tuo esille sen, mikä tapahtumassa on esseeni kannalta olennaisinta: äänten kuulemisen koskettavan, affektiivisen vierasluonteen ja Unheimlichiin sisältyvän eletyn mahdottomuuden paradoksin. Ekho ei toista mekaanisesti, vaan muuttuu itsekin ja tuo kuunneltavaksi jotain uutta, koska puhuu äänellä, joka on muunnelma kuullusta ja puhutusta. Myyttisen parin voi ajatella muodostavan kaksoisolennon siinä erityisessä merkityksessä, että kaksoisolennon se puoli, joka kohdataan, Ekho, muuttuu arvoituksellisen aistimustapahtuman avainhenkilöksi.

Kumma puhuttelee tiedettä ja taidetta

Unheimlich ilmiönä ja kokemuksena haastaa tieteen rajoja. Freud (1919) siirsi esseessään käsitteen itseltään estetiikan alalle. Jään miettimään lopuksi juuri tämän hänen ajatuksensa merkitystä. Siitä huolimatta että Unheimlich, kumma, on vaikuttanut niin fenomenologiseen kuin psykoanalyyttiseen ajatteluun yhtälailla kuin kulttuurin ja taiteen tutkimukseen, se on pysynyt tieteen, erityisesti mielen tutkimuksen piirissä eräänlaisena nimettömänä ulkojäsenenä, likana, joka uhkaa kategorioiden järjestystä (vrt. Douglas 1966).

Kumman esiin nostamat kysymykset ovat yhteiskunnallisesti polttavia sekä ajankohtaisia ja liittyvät käsityksiimme tietämisen rajoista. Ne johtavat tiedon uudelleen arvioimiseen myös sellaisten ruumiillisten prosessien avulla, joihin äänten kuuleminen lukeutuu. Kummaa ei voi tarkkaan määritellä ja se muuttaa kokemustamme ja suhdettamme todellisuuteen ja siihen mitä pidetään varmana, mitä totena. Käsitteen esiin nostama haaste kuvastaa laajalti ilmaistua tyytymättömyyttä kulttuuriseen luokitteluun normaalin ja patologisen välillä ja siitä juontuvaan ihmisten ja väestöryhmien hallintaan. Sen vaikutus ulottuu eri rekistereihin, kaikkeen, missä on kyse vieraskokemuksesta: kulttuuriin, ajatteluun ja aistisuuteen, ruumiiseen ja mieleen.

Onko kummaa mahdollista tutkia herkistymättä rajoille ja raja-askelille, myös tutkimuksellisessa kanssakäymisessä? Taiteen – kuten psykoanalyysinkin – singulaarinen luonne, se että se elää vieraudesta kyseenalaistaen tunnettuja kategorioita ja hierarkioita, mahdollistaa kumman kohtaamisen. Se teki myös äänten kuulemista kuvaavan esitystaiteellisen työmme mahdolliseksi. Taiteessa outoja ja vieraita asioita on käsitelty osana taiteellista prosessia. Se edellyttää keskittymistä tieteen ja taiteen keskinäiseen vuorovaikutukseen, sen rajapinnan yli minkä tiede ja taide jakavat ja mitä ne toisissaan vierastavat.

Essee ”Vieraan kumma tuttuus” on korjattu versio samannimisestä julkaisustani Psykoanalyyttinen Psykoterapia -lehdessä 2020:16.

Viitteet

1 Ote puhelinkeskustelusta ääntenkuulijan ja keskustelijan välillä esitystaiteellisen installaatiomme yhteydessä, jonka esittelyyn palaan tuonnempana.

2 Freud 1919. Saksankielinen käsite kattaa ilmiön monitahoisuuden ja ambivalenssin toisin kuin käännökset muille kielille. Kantasana Heim viittaa kotoisuuteen, jonka keskelle outo, äkillinen tai pelottava kokemus sattuu. Se viittaa myös salaisuuteen, Geheimnis, mikä on ollut Freudin ajattelussa tärkeää. Suomeksi kääntäminen on kohdannut ongelmia (ks. esim. Lång 2005). Suomennoksia on kaksi, Långin (mt.) ja Rutasen suomennos (Freud 1919/2016). Lång käyttää sanaa ”epämukava”, Rutanen käännöstä ”kammottava”.

3 Yhteiskuntatieteen tuoreissa väitöskirjoissa termi esiintyy edelleen (Rancken 2017), samoin käsitettä käytetään myös nykyisessä kulttuurintutkimuksessa (Myllyniemi 2018).

4 Julkisten instituutioiden, kuten ympäristöhallinnon ja terveydenhuollon luonnontieteelliseen ajatteluun perustuvasta suhtautumisesta kummiin kokemuksiin, ks. Virtanen & Honkasalo 2020.

5 Suomen Akatemia: Mieli ja toinen -tutkimushanke (SA 266573).

6 Olemme vastikään ehdottaneet yhdessä alkuperäiskansojen kulttuuria ja käsityksiä tutkivan Pirjo Virtasen kanssa kumma-termin korvaamista ”käsittämättömällä” (engl. ungraspable). Useat tutkijat William Jamesista asti ovat puhuneet ”näkymättömistä” ilmiöistä mutta se viittaa mielestämme liiaksi näköaistimukseen, jolla on länsimaisen kulttuurin painolasti. Käsittämätön puolestaan olisi jotain mikä ei ole käsillä, ei kouraantuntuvaa. Kumma, Unheimlich, voisi juuri olla sellainen.

7 Siltala 2019.

8 Kuuluisimpia historiallisia ääntenkuulijoita lienee Sokrates. Muita eri historiallisten aikakausien tunnettuja ääntenkuulijoita ovat Mooses, Augustinus, Tuomas Akvinolainen, Hildegard van Bingen, Jeanne d’Arc, Margery Kempe, Juliana Norwichlainen, Pyhä Birgitta, Ávilan Teresa sekä Emmanuel Swedenborg, tutkijoista erityisesti Nikola Tesla ja kirjailijoista Charles Dickens ja Virginia Woolf ovat itse kirjoittaneet äänten kuulemisestaan (Poutanen 2015).

9 Esim. Holt ja Tickle 2014; Ratcliffe 2017.

10 Luhrmann ym. 2015.

11 Akusmaattisesta äänestä, ks. Kane 2014.

12 Esim. Woods 2015; Suomessa aihetta ovat ensimmäisenä lähestyneet Raij ym. (2009). Kansainvälinen liike Hearing Voices sekä meillä Suomen Moniääniset ry. ovat olleet aloitteellisia tutkimusten käynnistämisessä. McCarthy-Jones (20129 on arvioinut, että maailman väestöstä 1–3% kuulee ääniä vailla psykiatrista sairautta.

13 Luhrmann ja Marrow (toim.) 2016.

14 Esim. Luhrmann ym. 2015; Luhrmann ja Marrow (toim.) 2016.

15 Esim. Luhrmann ym. 2015; Luhrmann ja Marrow (toim.) 2016.

16 Luhrmann ym. 2015, 13. Läheinen käsite on affordanssi, jota havaintopsykologiassa käytetään (esim. Gibson 1979).

17 Esitystaideteoksemme Puhelinkoppi – yhteys kummaan on yksityinen tila keskellä julkista ja arkista. Puhelinkopin seinät sulkevat keskustelun kahdenkeskeiseksi. Puhelinkoppiin soittaa ääniä kuuleva henkilö ja puheluun vastaa sattumanvarainen ohikulkija.

Tässä merkityksessä teoksemme puhelinkoppi on metafora äänten kuulijan kokemuksesta. (Ks. Honkasalo 2018.)

18 Ks. Päivinen tässä teoksessa.

19 Ajatus kokemuksen responsiivisuudesta ei ole uusi. Se on alun perin peräisin Gestalt-teoreettisesta keskustelusta, kuten monet ruumiinfenomenologiset ideat (ks. Goldstein 1934; seikkaperäinen katsaus Goldsteinin tutkimuksesta, ks. Harrington 1999). Responsiivisuutta ja vierautta kokemuksessa on miettinyt hahmoterapeuttien aikalainen Mihail Bahtin (1929). Hän on kirjoittanut ”sanan” vieraudesta ja palaan siihen alempana. Ks. myös Barthes ja punctum.

20 Waldenfels 2000, 365.

21 Ovidius 1955.

22 Waldenfels 2000, 380.

23 Waldenfels. 2000, 381. Vastaava oman äänen kokeminen kaksoisolennon kaltaisena kahdentumisena voisi tapahtua myös omaa ääntä kuunnellessa äänityksen yhteydessä. Kaksoisolennosta ja vieraasta ks. Bahtin 1999, 293–325 sekä Envall 1988.

24 382, ”das die Stimme sozusagen ver-zweit wird”.

25 382, ”das die Stimme sozusagen ver-zweit wird”

26 Tutkimme Itsemurhat Suomessa -tutkimushankkeen saaman viestiaineiston avulla naisten kirjoituksia omasta kuolemastaan itsemurhan yhteydessä. Itsemurhaviesteissä kuvastui mielestämme Ekhon kohtalo: naisen kulttuurinen paikka ainoastaan puhutun, jo sanotun piirissä. Ääni on puheen ruumiillinen taso. Kuoltuaan häneltä jäi jäljelle ääni, joka oli hyvin kirjaimellisesti viimeinen sana. (Utriainen & Honkasalo 1996.)

27 Bahtin 1991.

28 Mt.

29 Straus, sama, 1958.

30 Vastaavia tuloksia myös Myllyniemi (2018), Kivimäki (julkaisematon aineisto rintamamieskokemuksista sekä Mustonen 2015.

31 Virtanen 1994. Kiinnostavaa kumman kannalta on äänten ennakoivuus, kuulemiseen liittyvä ennalta tietäminen. Äänten antama varoitus on viitannut tapahtumaan, joka on sattunut myöhemmin tai samaan aikaan (tästä myös Freud 1961).

32 James 1902; Durkheim 1892/1986.

Lähteet

Bahtin, Mihail. 1991. Dostojevskin poetiikan ongelmia. Suom. Paula Nieminen ja Tapani Laine. Helsinki: Orient Express. (Alkuperäisteos 1929.)

Bahtin, Mihail. 1979. Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia. Suom. Kerttu Kyhälä-Juntunen ja Veikko Airola. Moskova: Progress. (Alkuperäisteos 1929.)

Barthes, Roland. 1985. Valoisa huone. Suom. Martti Lintunen, Esa Sironen ja Leevi Lehto. Helsinki: Kansankulttuuri ja Valokuvataiteen museon säätiö. (Alkuperäisteos 1980.)

Canguilheim, Georges. 1978. On the Normal and the Pathological. Ranskasta englanniksi kääntänyt Carolyn. R. Fawcett. Dordrecht: Reidel. (Alkuperäisteos 1966.)

Douglas, Mary. 1996. Purity and danger. Lontoo: Routledge & Kegan Paul.

Durkheim, Emil. 1985. Itsemurha. Suom. Seppo Randell. Helsinki: Tammi. (Alkuperäisteos 1892.)

Envall, Markku. 1988. Toinen minä. Porvoo: WSOY.

Fast, Heidi. 2022. Ihmisääni ja virittäytymisen taito. sanattoman äänellisen kohtaamisen merkitys psyykkistä apua tarvitsevien ihmisten kokemuksissa. Aaltodoc, Aalto University Learning Centre. URN:ISBN:978-952-64-0699-2.

Freud, Sigmund. 2016. ”Kammottava.” Estetiikan klassikot I, toim. I Reiners, A. Seppä, & J. Vuorinen, pp–pp. Suom. Mirja Rutanen. Tallinna: Gaudeamus oy. (Alkuperäisteksti 1919.)

Freud, Sigmund. 2003. Uncanny. Toim. David McClintock. Engl. käänt. David McClintock. Lontoo: Penguin Books. (Alkuperäisteos 1919.)

Freud, Sigmund. 1961. Arkielämän psykopatologiaa. Suom. Martti ja Annika Takala. Keuruu: Otava.

Freud, Sigmund. 1917. ”Eine Scwierigkeit der Psychoanalyse.” Gesammelte Werke XII, Werke aus den Jahren 1917–1920, Band 12. Suhrkampf, Fischer Verlag.

Gibson, James. 1979. The Ecological Approach to Human Perception. Boston: Houghton and Miffin.

Goldstein, Kurt. 1932. Der Aufbau des Organismus. Einführung in die Biologie unter besonderer Berücksichtigung der Erfahrungen am kranken Menschen. Den Haag: Nijhoff.

Harrington, Anne. 1999. Goldstein, Kurt (1878–1965), neurologist and psychiatrist. Oxford: Oxford University Press.

Holt, L & A. Tickle. 2014. ”Exploring the experience of hearing voices from a first person perspective: a meta-ethnographic synthesis.” Psychology and Psychotherapy 87(3): 278–297. DOI: 10.1111/papt.12017.

Honkasalo, Marja-Liisa. 2018. ”Neither real nor true.” CARPA 5 – Colloquium on Artistic Research in Performing Arts. nivel.teak.fi/carpa5/marja-liisa-honkasalo-neither-real-nor-true-sharing-voices-in-the-intersubjective-space-and-beyond/

Honkasalo, Marja-Liisa. 2017a. ”Kirjoituksia elämästä.” Mielen rajoilla. Arjen kummat kokemukset, toim. Marja-Liisa Honkasalo & Kaarina Koski, 11–84. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Honkasalo, Marja-Liisa. 2017b. ”Ruumiillisuuden rajoilla.” Niin & Näin 3: 50–53.

James, William. 1994. The Varieties of Religious Experience: A study of human nature-being, the Gifford lectures on natural religion delivered in Edinburgh 1901–1902. New York: Random House. (Alkuperäisteos 1902.)

Järviluoma, Helmi, Meri Kytö, Henri Tuaux, H. Uimonen, N. Vikman. 2009. Acoustic environments in change & five village soundscapes. TAMK julkaisuja A 13. Tampere: Tampereen ammattikorkeakoulu.

Kane, Brian. 2014. Sound Unseen. Acousmatic Sound in Theory and Prexis. New York and London: Oxford University Press.

Lång, Markus (toim.). 2005. Sigmund Freud: Murhe ja Melankolia sekä muita kirjoituksia. Tampere: Vastapaino.

Luhrmann, Tanya. 2018. ”The Sound of Madness. Can we treat psychosis by listening to the voices in our heads?” Harper’s Magazine, 336: 45–54.

Luhrmann, Tanya & J. Marrow, (toim.). 2016. Our Most Troubling Madness. Los Angeles: University of California Press.

Luhrmann, Tanya, R. Padmavati, H. Tharoor, A. Osei. 2015a. ”Hearing voices in Different Cultures: A Social Kindling Hypothesis.” Topics in Cognitive Science 7: 646–663.

Luhrmann, Tanya, R. Padmavati, H. Tharoor, A. Osei. 2015b. ”Differences in voice-hearing experiences of people with psychosis in the USA, India and Ghana: Interview based study.” The British Journal of Psychiatry, 206: 41–44.

Merleau-Ponty, Maurice. 1968. The Visible and the Invisible. Evanston: Nortwestern University Press.

Merleau-Ponty, Maurice. 1962. Phenomenology of Perception. Lontoo: Routledge & Kegan.

Mustonen, Esko. 1988. Aavistuksia sodassa 1939–1944: Selittämättömiä tapauksia tulilinjoilla ja kotirintamalla. Helsinki: WSOY.

Myllyniemi, Satu-Maarit. 2018. ”Yliluonnollinen sota: Herkkää kokemusperintöä kartoittamassa.” Antroblogi. Haettu 16.6.2023. antroblogi.fi/2018/03/yliluonnollinen-sota-herkkaa-kokemusperintoa-kartoittamassa/.

Ovid. 1955. Metamorphoses. Engl. käänt. Mary M. Innes. Harmondsworth: Penguin Books.

Poutanen, Aatu. 2015. Auditory Verbal Hallucinations in the Context of Religious and Mystical Experiences. Uskontotieteen kandidaattitutkielma, Turun yliopisto, Turku.

Raij, Tuukka, Minna Valkonen-Korhonen, Matti Holi, Sebastian Therman, Riitta Hari. 2009. ”Reality of auditory verbal hallucinations.” Brain 152(11): 29–94.

Ratcliffe, Matthew. 2017. Real Hallucinations. Psychiatric Illness, Intentionality, and the Interpersonal World. Cambridge: MIT Press.

Romme, Marius & Sandra Escher. 1993. Accepting Voices. Lontoo: Mind books.

Rollo, May, Ernst Angel, Henri F. Ellenberger (toim.). 1958. Existence as a New Dimension in Psychiatry and Psychology. New York: Simon & Schuster.

Royle, Nicholas. 2003. The Uncanny. An Introduction. Lontoo: Routledge.

Santanen, Sami. 2017. Ajatuksen paikka. Helsinki: Tutkijaliitto.

Siltala, Markku. 2019. Hän oli siinä. Helsinki: S & S.

Straus, Erwin. 1969. Psychiatry and Philosophy. New York: Springer.

Straus, Erwin. 1958. ”Aesthesiology and Hallucination.” Rollo, May, Ernst Angel, Henri Ellenberger (toim.), Existence as a New Dimension in Psychiatry and Psychology, 126–139. New York: Simon & Schuster.

Vadén, Tere & Juha Torvinen. 2014. ”Musical Meaning in Between. Ineffability, Atmosphere and Asubjectivity in Musical Experience.” Journal of Aesthetics and Phenomenology 1 (2): 209–230. DOI: 10.2752/205393214X14083775795032.

Utriainen, Terhi & Marja-Liisa Honkasalo. 1996. ”Women writing their death and dying.” Semiotica 109(¾): 195–220.

Virtanen, Leea. 1974. Kun kello pysähtyi. Tavallisen suomalaisen yliluonnolliset kokemukset. Porvoo-Helsinki: WSOY.

Virtanen, Pirjo & Marja-Liisa Honkasalo. 2020. ”New Practices of Cultural Truth Making. Evidence Work in Negotiations with State Authorities.” Anthropology of Consciousness 31(1): 63–90.

Waldenfels, Bernhard. 1997. Bruchlinien der Erfahrung. Phänomenologie, Psychoanalyse, Phänomenotechnik. Frankfurt am Main: Suhrkampf.

Waldenfels, Bernhard. 2019. Erfahrung die zur Sprache drängt. Studien zur Psychoanalyse und Psychotherapie aus phänomenologischer Sicht. Frankfurt am Main: Suhrkampf.

Waldenfels, Bernhard. 2011. Phenomenology of the Alien. Basic Concepts. Evanstone: Nortwestern University Press.

Waldenfels, Bernhard. 2000. Das Leibliche Selbst. Frankfurt am Main: Suhrkampf.

Woods, Angela, N. Jones, B. Alderson-Day, F. Callard, C. Fernyhough. 2015. ”Experiences of hearing voices: analysis of a novel phenomenological survey.” Lancet Psychiatry 2(4): 323–331.

Woods, Angela, N. Jones, M. Bernini, F. Callard, B. Alderson-Day, J.C. Badcock, V. Bell, C.C.H. Cook, T. Csordas, C. Humpston, J. Krueger, F. Laroi, S. McCarthy-Jones, P. Moseley, H. Powell, A. Raballo, D. Smailes, C. Fernyhough. 2014. ”Interdisciplinary Approaches to the Phenomenology of Auditory Verbal Hallucinations.” Schizophrenia Bulletin 40(4): 246–254.