Johdanto – mahdottoman metodologioita

Teoksemme aiheena on mahdoton ja haluamme kysyä miten sen tutkiminen voi olla mahdollista? Millaista tietoa sen kautta voi tavoittaa? Entä miten hämärä, vieras, heterogeeninen, kumma, voi olla tapa tietää? Kysymyksemme ovat ajankohtaisia ja tärkeitä ja liittyvät käsityksiimme tietämisen rajoista.[1] Ne johtavat tietämisen uudelleen arvioimiseen sellaisten ruumiillisten prosessien avulla, joita ei voi tarkkaan määritellä tai systematisoida. Kuitenkin ne muuttavat kokemustamme ja suhdettamme todellisuuteen sekä toimintaamme merkityksellisellä tavalla. Kysymykset kuvastavat myös laajalti ilmaistua tyytymättömyyttä kulttuuriseen dikotomiseen luokitteluun normaalin ja patologisen tai luonnon ja kulttuurin välillä ja tästä juontuvaan ihmisten ja ryhmien hallintaan.

Taiteen piirissä kummaa vastaa vakiintunut nimi, Unheimlich, mutta länsimaisen, luonnontieteeseen pohjautuvan tiedenäkemyksen piiristä termi toistaiseksi puuttuu. Tässä teoksessa käytämme käsitettä kumma kuvaamaan outoa ja vierasta, arkiymmärryksen ylittävää, mahdotonta. Kumma, arkiymmärryksen ylittävä ja samalla ihmisten tuikitavalliseen elämänpiiriin kuuluva ruumiillinen kokemus on antanut teoksen tekijöille mahdollisuuden tutkia mahdotonta. Taide sekä tieteen- ja taiteenvälinen tutkimus tarjoavat otollisen maaston kumman väläyttämän tiedon tutkimiseen, koska taiteessa outoja ja vieraita asioita käsitellään osana taiteellista prosessia. Monet taiteilijat ovat olleet kiinnostuneet käsittämättömistä tai anomaalista kokemuksista luovuuden lähteinä ja pyrkineet antamaan niille hahmon teoksissaan. Taiteen singulaarinen luonne, se että se elää vieraudesta kyseenalaistaen tunnettuja kategorioita ja hierarkioita, mahdollistaa kumman kohtaamisen ja käsittelyn. Tieteelliset menetelmät eivät ole riittäviä vaan tarvitaan myös taiteen keinoja ja vuoropuhelua taiteen ja tieteen välillä. Vuoropuhelu on tärkeää myös sen vuoksi, että sekä taiteen että tieteen itseymmärrys kehittyisi. Tällaisen vuoropuhelun edistäminen on tämän julkaisun tavoitteena, samalla kun pyrimme tuottamaan niin kummasta kirpoavaa ja sitä esittävää taidetta kuin kumman moninaista luonnetta selvittävää tutkimusta.[2]

Teoksemme tekijäryhmä koostuu taiteilijoista ja tutkijoista, jotka ovat toimineet Ruumis ja toinen -hankkeessa, ja lisäksi tähän julkaisuun on kutsuttu mukaan kaksi taiteilija-tutkijaa. Avausesseessä Air Journey Riikka-Theresa Innanen ja Leena Rouhiainen tutkivat ilmaa, moninkertaista paradoksia, “mahdotonta itsestäänselvyyttä”, hengityksen ja ruumiin rajojen kautta. He kuvaavat taiteellisen tutkimuksen keinoin miten hengitys näkymättömänä ja välttämättömänä elää ilmasta ja pitää yllä kuulumista ihmisyksilöiden ja planetaaristen suhteiden välillä. Esitystaiteilija Teemu Päivinen tutkii esseessään oman työnsä kautta äänen ja kuulemisen sekä vieraan ja oman välistä jännitteistä liikettä, vieraan varaan rakentuvaa suhdetta itseen ja toiseen. Päivisen kysymyksen ytimessä on “kaikkein omin”, oman äänen sisältä löytyvä vieraus, johon hän perehtyy sekä filosofian että esitystaiteen keinoin. Päivinen on luonut yhdessä Ursula Hallaksen kanssa esitysteoksen Uneksunnan näyttämöt, missä yksittäisen puhujan ääni saatettiin muiden osallistujien äänten kanssa yhteen äänimassaksi. Silloin vaimentuivat sekä yksittäiset sanat että yksilöinä puhuvat lausujat. Äänistä syntyi yhteinen, liikkeessä oleva kumma tila. Kokemuksen kummuus ja unenomaisuus on myös Ursula Hallaksen metaforana hänen psykoterapiaprosessia kuvaavassa esseessään.

Antropologi ja lääkäri Marja-Liisa Honkasalo tutkii esseessään ääntenkuulemista kumman virittämänä toisenlaisen tietämisen tapana. Hän kysyy miten kumma kokemus voi kontribuoida neurotutkimuksen kysymyksiin ja hän käyttää esimerkkinään Tanya Luhrmannin tutkimustuloksia kulttuuristen merkitysten muovautumisesta kuuloaistimuksen sisällöiksi. Havaintopsykologian piirissä aistimus jäsennetään pitkälti aististimuluksen ja sen herättämän vasteen kautta. Kuitenkin ääntenkuulijoiden kokemukset haastavat tätä näkemystä hahmottamaan aistimista pikemminkin tapahtumana ja omanlaisenaan kommunikaatiotapana, vaikutetuksi tulemisena ja vuorovaikutuksessa muiden kanssa oikeastaan niin että “aistiva kokee itsensä maailmassa, itsensä ja maailman kanssa, keskinäisen kehkeytymisen ja yhteenkietoutumisen prosessissa”.

Ympäristötaiteilija Pia Lindman avaa näkökulmia tietämiseen subsensoriaalista eli aistinalista tutkimalla. Hän kuvaa kuvataiteen keinoin, miten monin eri tavoin ihminen on kietoutunut ympäristöönsä, ruumiiden väliseen elollisen ja ihmisen ylittävään todellisuuteen. Lindman kysyy työssään miten taide voi lujittaa kokemusta kuulumisesta ja toimia sellaisena hoivan ja huolenpidon tapana, joka ulottuu yksilöiden ohella myös ei-inhimillisiin toimijoihin ja ympäristöihin?

Lindman soveltaa työssään dekoloniaalisessa tutkimuksessa[3] kehitettyjä käsitteitä, joiden avulla taiteen ja tieteen tiedontuottamisen tapoja ja niiden sisältämää – usein lukkiutuneelta ja valkoiselta vaikuttavia – dikotomioita ja hierarkkisia rakennelmia voi purkaa.

Donagh Coleman on dokumenttitaitelija ja antropologi, joka on tutkinut tiibetinbuddalaista kuolemanrituaalia Tukdamia. Esseessään hän tarkastelee länsimaisen neurotieteen rajantekoa elämän ja kuoleman välillä ja samalla länsimaisen neurotutkimuksen ja tiedonmuodostuksen kulttuurisia rajoja. Tukdam ilmiönä kyseenalaistaa elämän ja kuoleman välistä rajaa, jonka länsimainen tiede on määritellyt ja uskonut dikotomiseksi. Colemanin työ tarjoaa totutun ja tieteeseen sekä arkiymmärrykseemmekin juurtuneen kahtiajaon tilalle häkellyttäviä ja pitkälti tuntemattomia teitä kuljettavaksi matkalla kohti toisenlaisen tietämisen tapoja.

Mistä puhutaan, kun puhutaan kummasta?

Tuhannet taiteilijat, tutkijat, kokijat, hoivaajat ja uskonnonfilosofit ovat pyrkineet määrittelemään mahdotonta – tai selittämätöntä, kuten sen voi hahmottaa tietoteoreettisena kysymyksenä. Heidän luonnehdinnoistaan tunnistetaan taiteen ja tieteen keskusteluissa sellaisia käsitteitä kuin Unheimlich, vieras tai outo, pyhä, hämärä, ylenpalttinen, tuhlaileva, arkiymmärryksen ylittävä, kumma tai raja-objekti, vain muutamia mainitakseni. Tässä julkaisussa käytämme kumman käsitettä.

Aistikokemuksena ja aistimellisen tiedontuottamisen näkökulmasta kumma voi koostua rykelmästä, joka vuotaa sanallistamisen yli ja käsitteiden väleistä ja niiden ympäriltä. Sen vuoksi representaatioiden tai uskomusten tutkiminen ei ole riittävää. Kokemuksella on tapana välittyä eri aistien kautta samanaikaisesti ja se tuo aistimellista, esteettistä tietoa. Kokemus voi olla äänten kuulemista, näkyjä, kaksoisolentojen tai vainajien kohtaamisia, outoja kosketuksia, läsnäolon tunteita tai ennalta tietämistä. Kokemuksessa on jotain tuttua ja samalla suunnattomalta tuntuvaa vierautta, joka saattaa saada ruumiin sanattomaksi, jäykäksi tai puutuneeksi. Kumma muistuttaa pyhän kokemusta radikaalissa ”täydellisessä toiseudessaan”[4], sellaisessa, johon mitään aikaisempaa ei voi verrata. Pyhän kokemusta luonnehtii täydellisen toiseuden mahtavuus sekä samanaikainen arkuus ja kauhun tunne sen edessä, mysterium tremendium et fascinans. Samoin kuin kummalle, myös pyhän kokemukselle voi olla ominaista salaisuus[5], johon se kätkeytyy ja jolla kokijat ehkä pyrkivät suojaamaan kokemuksensa erityisyyttä.

Arkiymmärryksen ylittävät ilmiöt ja kokemukset ovat olleet taiteellisten töiden ikiaikaisena aiheena ja kiinnostuksen kohteina. Menneen ja nykyisyyden, ajan ja paikan yhtäaikaisuus, elämän ja kuoleman välisen rajan kyseenalaistuminen, kaksoisolennot, yksisarviset ja merenneidot esiintyvät taiteen piirissä toistuvina hahmoina. Monimerkityksellisyys, hämäryys tai ambiguiteetti, hurmos, paniikki tai haltioituminen kuuluvat taiteellisen ilmaisun konventioihin samoin kuin teemoina vieraus ja ulkopuolisuus, kodittomuus, harhailu tai eksyminen. Taiteelliselle työlle on ominaista se, että kumma ei ole ainoastaan aihe tai kokemus, vaan tapa toimia ja tutkia todellisuutta ja maailman mahdollisuuksia[6].

Kirjailijoilla on tapana luoda romaanihenkilöitä kuvittelemalla heidät, ja esitystaiteen hahmot puhkeavat olemaan kenenkään kysymättä tai kyseenalaistamatta niiden ontologista totuutta. Kumma pakenee sanallista ja kuvallista ilmaisua; performatiivisten keinojen välityksellä saattaa olla mahdollista tavoittaa jotain enemmän.

Taiteen ja tieteen elävä kudos

Taiteella, taiteellisella tutkimuksella ja estetiikalla on tärkeä merkitys[7] Unheimlich’in hahmottamisessa. Tämän teoksen tekijät ovat ruumiidenvälisyyden, rajan, toiseuden ja outouden kysymysten parissa työskenteleviä taiteilijoita ja tutkijoita. Luvuissa etsitään teitä selittämättömään toiminnan ja ruumiidenvälisyyden katvealueilta, liikkeestä taiteessa ja tieteessä sekä niiden välillä. Katve hahmottuu joissakin luvuissa osin sanallistettavana, osin käsitteistöjen varassa ja joissain luvuissa myös kuvina. Teoksessa selittämätöntä lähestytään usein monikossa: kudelmina, liikkeessä muuttuvina kontingentteina häivähdyksinä tai ilmana ja hengityksenä.

Teoksessa kummaa lähestytään metodologisesti elettynä kokemuksena.[8] Tarkoitamme eletyllä taiteellisten ja etnografisten töiden elävää kudosta; jollekin tekijälle sitä kuvaa aistiva ruumis ja toiselle ruumiiden väliset suhteet puheensorinan maailmassa tai ihmisten ja ympäristön kesken. Suhteet muodostavat kentän,[9] jonka välityksellä tieteen ja taiteen käyttämät abstraktit käsitteet saavat merkityksensä. Yhteistyömme kuluessa keskeisille käsitteille, kuten välisyydelle, syntyi useita sisäkkäisiä liikkeessä olevia merkityksiä. Teemu Päiviselle suhteisuus on merkittävää toisenvaraisuuden ja radikaalin vierauden tavoittamiseksi. Pia Lindmanin puolestaan ulottaa työssään välisyyden näiden ja toisten maailmojen kudoksiin ja aistinaliseen, kuten hän ilmaisee: maailmoiden väliin ja niiden alle.

Eletty teoria tarkoittaa taiteilijan työssä sitä, että taiteelle merkityksellistä teoriaa ei irroteta taiteen tekemisen käytännöistä. Yksi tapa rakentaa lähellä taiteellista työtä olevaa elettyä teoriaa toimii bricolagen tavoin, kokeilemalla ja sovittelemalla taiteellisen ja tutkimusprosessin aineksia toisiinsa. Bricolage tarkoittaa Jyrki Siukosen[10] mukaan kahta seikkaa, sekä erityistä tapaa määritellä ajattelun ja tekemisen välistä suhdetta siten että tiedollinen ja ilmaisullinen ovat toisistaan erottamattomia. Tieto ei ole asioita ennen tai niistä erillään, vaan se on yhtäaikaista tietoa asioiden kanssa. Bricolagella tarkoitetaan myös spesifisti sellaista työtä, jonka ehtona ovat kulloinkin käsillä olevat resurssit, työkalut ja voimavarojen riittävyys. Sosiaalisten käytäntöjen näkökulmasta ne kaikki ovat toimijoita, jotka ovat muodoltaan, painoltaan, liikkeeltään sekä rytmiltään ja ympäristöltään omalakisia ja osallistuvat tiedon tuottamisen prosessiin.

Kolmas tärkeä lähtökohta on eletty käytäntö, joka viittaa maailman ajattelemiseen paikallisissa tilanteissa, niiden koskettamina. Etsiessäni tieteen ja taiteellisen toiminnan ”välisyyttä” sovellan tässä johdannossa filosofi ja kulttuurintutkija Bruno Latourin ajatusta tieteestä sosiaalisena käytäntönä[11]. Sen mukaisesti tiedettä – ja taidetta – muokkaavat ihmisten ja teknologisten toimijoiden ohella tutkimuskäytännöt ja niitä ohjaavat käsitteet, menetelmät, laitteet, yhteisöissä vakiintuneet normit sekä instituutiot, kumman kohdalla voimakkaasti myös yhteiskunnalliset toimet esimerkiksi terveydenhuollon ja sosiaalitoimen piirissä. Sosiaalinen käytäntö sisältää tärkeitä oletuksia tilanteista ja konteksteista, joista käsin abstraktit käsitteet saavat merkityksensä[12] sen sijaan, että merkitykset syntyisivät rationaalisuudesta tai universaalista maailmasta, kuten luonnontieteeseen perustuvassa tieteessä oletetaan ja usein väitetään. Eletty käytäntö käsitteenä ammentaa sisältöä filosofi Isabelle Stengersiltä[13], joka korostaa käsitteiden paikantunutta ja elettyä luonnetta ja niiden yhteyttä kokemisen, tuntemisen ja läsnä olemisen tapoihin. Kun taidetta ja tiedettä ajatellaan sosiaalisina käytäntöinä, niiden välille on mahdollista löytää tiedon muodostuksen kannalta tärkeitä yhteyksiä siitä huolimatta, että kokemuksellisina, käsitteiden koskettamina kysymisen tapoina taide ja tiede eroavat toisistaan.

Kirjoitan johdantoa kulttuurintutkijan kokemuksen ja asiantuntemuksen näkökulmasta. Käsittelen ensin taide- ja tutkimushankettamme virittänyttä yhteiskunnallista keskustelua ja valotan kummasta käytyä käsitteellistä vuoropuhelua. Sen jälkeen jäsennän sosiaalisten käytäntöjen näkökulmasta taiteen- ja tieteenvälisyyden ongelmaa. Seuraan taide- ja tutkimushankkeemme logiikkaa ja rakennan johdantoa etsimällä vastausta kysymykseen kummasta toisenlaisena tapana tietää. Sitä kautta syntyy mahdollisuus etsiä vastausta kysymykseen miten taide voi toimia kumman tutkimuksen paradigmana?

Kumma – ilmiö, kokemus ja käsite

Tämä julkaisu on juurtunut kahtaalle: sekä laajan tieteellisen tutkimuksen että taide- ja tutkimushankkeen kokemuksiin. Ensin toteutettiin monen tieteenalan yhteistyönä Mieli ja toinen -tutkimushanke[14], jonka tavoitteena oli tutkia kulttuurisia käsityksiä ihmismielestä sen kummaksi nimettyjen reunailmiöiden näkökulmasta. Taideyliopistolla toteutettu Ruumis ja toinen -hanke jatkoi Mieli ja toinen -hankkeen kysymyksenasetteluja taiteen sekä taiteen ja tieteen välisen tutkimuksen keinoin. Hankkeen tavoitteena on ollut avata kummanetiikkaa ja estetiikkaa ammentamalla aineksia keskusteluista, jotka perustuvat lacanilaiseen ja fenomenologiseen ajatteluun,[15] kuten Teemu Päivinen tekee esseessään. Tämän ohella Marja-Liisa Honkasalo on kirjoituksessaan ḱutsunut mielen tutkimusta äänimaisemaan, missä kummaa aistikokemusta, äänten kuulemista, puhutellaan puheyhteisön “tiheässä kudoksessa”, “kaduilla, ihmisjoukoissa ja väkijoukon puheensorinassa”. Toimimalla näin hän on pyrkinyt asettamaan abstraktin Vieraan yhteiskunnallisten käytäntöjen kontekstiin.[16]

Selittämättömien, kummien kokemusten voidaan väestöjä kuvaavan tutkimustiedon perusteella arvioida olevan tuttuja yli puolelle suomalaisista.[17] Taiteessa kummaa voi pitää tiedonmuodostuksen aistimellisena ja esteettisenä ydinalueena, toisin kuin modernin länsimaisen tieteen piirissä, missä se määrittyy edelleen hankalaksi välijäseneksi dikotomisten olettamusten väliin, normaalin ja patologisen kesken. Kumma on taiteellisen työskentelyn olennainen ulottuvuus eikä kuulu normatiiviseen totuuden arvioinnin piiriin siten kuin tieteen piirissä. Vaikka kulttuurintutkimuksessa kumma käsitetään vain harvoin normatiivisesti, sitä teoretisoidaan edelleen useimmiten ”yliluonnollisena” tai uskomuksena. Taiteen soveltamassa esteettisessä tulkintakehyksessä puolestaan kumma saa jäädä selittämättömäksi, jotain missä aikaisemmin ilmentymätön ilmenee. Se voi olla myös arvoitus, joka saa tapahtumisen ja maailmaan osallistumisen näyttäytymään uudessa valossa. Kummalla on myös lupa olla salaisuus ja siten vapaus selitetyksi tulemisen pakosta.[18] Kummaa, kuten taidekokemustakin, luonnehtii tuntemattoman, aikaisemmin ilmentymättömän kohtaaminen ja sille avautuminen,[19] jokin sellainen, mikä mahdollisesti on ollut olemassa aikaisemmin. Heideggeria seuraten voisi ajatella, että esteettiseen kokemukseen liittyy aikaisemmin ilmentymättömän kontemplaatiota, kokemuksellista silleen jättämistä vailla pyrkimystä määrittelyyn.

Kulttuurin- ja uskonnontutkimuksen piirissä uskonnollista, mystistä tai pyhän kokemusta sekä esteettistä kokemusta kuvataan varsin samankaltaisin termein kuin kummaa, Unheimlichia psykoanalyysin piirissä. Jälkimmäistä lukiessa tulee mieleen kysymys onko Freud työstänyt ja siirtänyt pyhän käsitteistön mielen sisälle, psykodynaamiseen teoriaansa? Kumma – tai pyhä – voi olla kokemuksia ”kynnyksellä”, kuten Mihail Bahtin[20] kirjoittaa tai muistuttavat kokemuksia, jotka fenomenologi Karl Jaspers[21] määrittelee rajatilanteiksi: sellaisiksi, joille ihminen ei mahda mitään ja joita ei voi muuttaa. Jaspersin mukaan nämä tilanteet ovat ihmettelyn ja epäilyn jälkeen filosofian syvimpiä lähteitä. Pragmatistifilosofi William James[22] kuvaa mystistä kokemusta sanoin kuvaamattomana, ohimenevänä ja passiivisena antautumisena kokemukselle, josta on kokijalle usein merkittäviä seurauksia.

Yhteistä uskonnolliselle ja esteettiselle kokemukselle on myös se, että niiden kokijoita ei pyritä stigmatisoimaan vaan kokemuksellisuutta tulkitaan useimmiten rikkautena ja välineenä ymmärtää maailmaa. Ei ole tapana kysyä, onko taideteos totta. Näitä kahta erottaa kielen ja rituaalin merkitys, joka on uskonnollisessa kokemuksessa usein voimakas ja ohjaava. Kuitenkin taide ja uskonto ovat vahvoja tulkintakehyksiä, joiden puitteissa on mahdollista kokea ja tulkita kummaa tulematta kummeksutuksi.

Freud (1919/2016) käytti yhdessä ainoassa mutta sitäkin kuuluisammaksi tulleessa esseessään käsitettä Unheimlich. Freud tarkoitti sillä toisensa poissulkevia elementtejä sisältävää kokemusta, jossa tavallinen ja kotoinen muuttuu äkkiä pelottavaksi ja kammottavaksi. Saksankielisellä sanalla on kaksoismerkitys: se tarkoittaa sekä kotoista ja tavallista, joka on muuttunut kummalliseksi, että salaisuutta, joka paljastuu. Kokemukselle on Freudin mukaan ominaista voimakkaat tunnereaktiot, kuten pelästyminen tai suoranainen kauhu. Kumma saattaa puhjeta odottamatta, pyytämättä, usein keskelle tavallista arkea. Juuri se voimistaa kokemuksen eriskummallisuutta. Kummassa saattaa välähtää esille ja paljastua jotain merkillistä, Freudin tulkinnan mukaan piilotajuntaan torjuttua mielensisältöä, mikä saa ilmentyessään ihmiset pois tolaltaan. Freudin mukaan “yliluonnolliset” kokemukset – kuten magia, telepatia ja kuolleiden kohtaaminen – ovat aikansa eläneitä ilmiöitä, ”emmekä enää usko niihin vaan olemme ylittäneet sellaiset ajattelun tavat” (mt. 154). Ne ovat kuitenkin painuneet mielen piilotajuisiin kerroksiin, mistä Unheimlich ajoittain puhkeaa esille. Freud sekä aloittaa että päättää esseensä kirjoittamalla estetiikasta, koska hän katsoo, että psykoanalyytikolla on vain vähän tekemistä sellaisten emotionaalisten impulssien kanssa, jotka muodostavat estetiikan tutkimuskohteen ja taiteen metodin, joksi hän Unheimlichin määritteli. Hänen mukaansa joskus näin kuitenkin käy, mutta silloin on kyseessä tavallisesti tieteen sivuuttama marginaalinen alue: ”Kummaa (Unheimlich) ei ole reaalitodellisuudessa olemassa ihmiselle, joka on hylännyt nämä hänen animistisiksi ja maagisiksi nimeämänsä ajattelutavat”(mt.).

Tulkitessaan Unheimlichia Freud liitti yhteen unen, leikin, taiteen ja esteettisen kokemuksen psyykkiset sisällöt. Hän ei kuitenkaan jäänyt teoretisoimaan kummien ilmiöiden äärelle miettiessään uutta ja modernia mielen psykologista teoriaa. Salaisuus saa Unheimlich-käsitteen yhteydessä ajattelemaan Freudin käsitteen yhteyksiä pyhään. Vaikka pyhän kokemusta kuvataan uskonnontutkimuksessa ja uskontoantropologiassa samoilla termeillä kuin Unheimlichia – kammottavana, pelottavana, pysäyttävänä ja samanaikaisesti kiehtovana – Freud ei viittaa tässä eikä juuri muissakaan kirjoituksissaan pyhään. Vastaavasti kuin kumman kohdalla hän sijoitti myös uskonnollisia kokemuksia mielen patologisten häiriöiden piiriin ja tulkitsi kokemukset ehkä tukahdutettujen piilotajuisten impulssien seurauksiksi. Siten onkin houkuttelevaa tehdä päätelmiä Freudista modernina – ja siis myös sekulaarina – tiedemiehenä.

Freud kuitenkin pohti Unheimlich-kokemuksia useissa yhteyksissä siitä huolimatta, ettei hän ollut kiinnostunut sen käsitteellistämisestä. Kirjoittaessaan psykoanalyyttisessä teoriassa keskeisestä transferenssin käsitteestä Freud (1920) kuvaa ilmiötä intuition termein viittaamatta kuitenkaan intuition tai telepatian käsitteisiin. Toinen mielen toimintaa, muistia ja aikaa kuvaava käsite on Nachträglichkeit (engl. deferred action)[23], jossa mieli ikään kuin tuo viiveellä esille aikaisempia muistijälkiä.

Useissa Unheimlichia kuvaavissa tutkimuksissa kokemus kuvataan äkillisenä ja välähdyksenomaisena tapahtumana, flip[24], joka ei jätä mitään entiselleen. Kuitenkin Mieli ja toinen -hankkeelle kirjoittaneiden henkilöiden kokemukset esimerkiksi äänten kuulemisesta[25] antavat viitteitä siitä, että Unheimlich voisi olla ymmärrettävissä käytäntönä, elettynä toimintana tai kehkeytymässä olevana tapahtumana, jonka jäsentäminen edellyttää ajallisuutta pitkäkestoisuuden merkityksessä. Kumma voi kokemuksena olla pikemminkin liikkeessä ja jännitteinen toisensa poissulkevien ja toisiaan edellyttävien kätkemisen ja ilmi tulemisen välillä.

Kirjeitä kummasta

Toisin kuin taiteen piirissä, kumma on tieteellis-tekniseen maailmankuvaan nojaavissa moderneissa yhteiskunnissa usein vaiettu ja edelleen suorastaan tabuluontoinen keskustelunaihe. Kuultuaan ihmismielen rajoja tutkineesta Mieli ja toinen -hankkeesta ihmiset eri puolilta Suomea ottivat oma-aloitteisesti yhteyttä tutkijoihin kertoakseen kokemuksistaan. He kirjoittivat esimerkiksi äänten kuulemisesta, telepatiasta ja vainajien kohtaamisesta, joista he olivat saattaneet siihen asti vaieta peläten väärinymmärretyksi tulemista tai hulluksi leimautumista. Kirjeissä rakennettiin kokemuksille erilaisia selitysteorioita, pyrittiin vakuuttamaan lukijaa kokemusten todellisuudesta ja käsiteltiin ympäristön suhtautumista kokijaan[26].

Jotkut kirjoittajista kuvasivat taiteellista toimintaansa mahdollisuutena ilmaista kokemusta. Kirjeitä yhdisti pyrkimys löytää kummille kokemuksille tieteellistä tunnustusta, joka yhteiskunnasta puuttuu.[27] Useat Mieli ja toinen -hankkeeseen lähetetyistä kirjoituksista noudattivat muodoltaan testimonioita, todistuskertomuksia[28]. Kirjeet tekivät näkyväksi sitä, miten erilaiset luonnontieteellisten ja lääketieteellisten selitysmallien ulkopuolelle jäävät kokemukset todellistuvat eletyssä elämässä sekä millaisin tavoin ihmiset pyrkivät oikeuttamaan kummat kokemukset tieteellisinä tosiasioina[29].

Vieras, raja ja välisyys – vai kehkeytyminen yhdessä?

Eletyn ruumiillisuuden kannalta kumma tuo mukanaan tavan tietää, joka perustuu rajankäyntiin ja toiseuteen. Ruumis ja toinen -hankkeen tutkimusasetelmaan on sisältynyt näkemys ruumiillisuudesta, joka ei palaudu objektiivisesti jäsennettäväksi fyysiseksi olioksi. Ruumiinfenomenologisesti ymmärretty ruumis on kaksinainen: eletty ruumis ja fyysinen ruumis. Olemme ajatelleet ruumiillisuutta omakohtaisesta, eletystä ruumista lähtien. Myös psykoanalyyttiselta kannalta ruumis jäsentyy kaksinaiseksi, biologiseksi tarveruumiiksi ja siitä eriytyneeksi halun ja nautinnon ruumiiksi. Nämä kaksinaisuudet kertovat ruumiin jännitteisestä toiseudesta länsimaisen kulttuurin puitteissa. Olemme kysyneet, meneekö aistisuuden normaali rooli ja järjestys toisen kohtaamisesta sijoiltaan, kun kumma kokemus purkaa oletetun ruumiillisuuden rajoja.

Ruumis ja toinen -hankkeen kysymys kumman mahdollistamasta toisenlaisesta tavasta tietää rakentui kolmen teeman kautta. Ne olivat raja, ruumiidenvälisyys sekä ilma ja tila. Käsittelen näitä kysymyksiä seuraavaksi, koska sekä taiteellinen että tieteellinen kokemus hankkeessa on saanut pohtimaan, mitä ”välisyys” sekä taiteen- ja tieteenväliset ”rajapinnat” voisivat merkitä.

Taiteen- ja tieteenvälisyydestä on tullut yleinen käytäntö tieteen puolella muun muassa taidekasvatuksen, interventiotutkimuksen sekä laadullisten lähestymistapojen yhteydessä samoin kuin taidetta soveltavien julkisten toimien sekä taiteen ja tieteen hallinnossa[30]. Vielä kymmenisen vuotta sitten tiedehallinnossa taiteen- ja tieteenvälisyyteen sisältyvät tutkimusnäkökulmat edellyttivät perusteluja, mutta nykyisin taiteen- ja tieteenvälisyydestä on tullut pitkälti käypä, lähes tekninen termi. Taiteen- ja tieteenvälisyyden oletetaan tuovan tutkimushankkeille innovatiivisuutta ja sen avulla voidaan myös perustella taiteen yhteiskunnallista merkittävyyttä[31], eikä se enää edellytä välttämättä määrittelemistä sen enempää tutkimussuunnitelmissa kuin tiedehallinnon asiakirjoissa. Tämän ohella myös ”taideperustainen” ja ”taidelähtöinen” tutkimus on vakiinnuttanut asemaansa tieteen ja taiteen alueilla.

Ruumis ja toinen -hankkeen työssä kertynyt kokemus on kuitenkin ravistellut ajattelua taiteen- ja tieteenvälisyydestä. Miten jäsentää pintaa tai rajaa, jonka avulla luonnehditaan taiteen- ja tieteenvälisyyttä? Sekä ”pinta” että ”raja” ovat abstrakteja käsitteitä, ja ne molemmat pohjautuvat eroon ja viittaavat implisiittisesti dikotomiaan, jonka oletetaan vallitsevan kahden kysymisen ja kuvaamisen tavan välillä. Taiteen piirissä rajojen ohella kiinnostaviksi kysymyksiksi ovat osoittautuneet kuitenkin myös jatkuvuudet, erityisesti tilallisuus, limittäisyys ja punoutuvuus, joiden avulla suhteita taiteen ja tieteen välillä voi kuvata. Nekään eivät vältä abstraktista luonteesta koituvaa pulmaa. Pinta, raja ja välisyys näyttäytyvät eletyn käytännön näkökulmasta toisin kun ne ovat vastavuoroisessa liikkeessä ääntelevien ja kuuntelevien puhujayksilöiden ja liikkeessä olevaksi puhemassaksi muuntuneen yhteisön kesken, kuten Teemu Päivinen ja Ursula Hallas esittävät Uneksunnan näyttämöt -työssään.

Stengersin ajatus taiteellisen ja tieteellisen toiminnan välisistä suhteista on kiinnostava kun pyritään etsimään kumman mahdollistamaa toisenlaisen tietämisen tapaa. Hän esittää, että taiteellinen ja tieteellinen toiminta tulevat toistensa koskettamiksi siten että ne pysyvät erillisinä mutta ikään kuin säilyttävät viitteen toisesta[32]. Tällöin ne asettuvat tarkasteltaviksi yhdessä-kehkeytymisen[33] näkökulmasta.Stengers tarkoittaa tällä käsitteeellä syntymistä ja muotoutumista yhdessä toisen kanssa sen sijaan, että jotain tapahtuisi yksin omalakisuutensa seurauksena. On myös mahdollista saattaa toistensa yhteyteen tai ”sijoittaa uudelleen” käsitteitä, kuten Stengers ehdottaa. Hän tarkoittaa eletyn kontekstin etsimistä kokemuksille ja ilmiöille uusissa mahdollisissa yhteyksissä, joissa ne voivat syntyä yhdessä jonkin ehkä aikaisemmin löytämättömän kanssa.

Kiinnostava esimerkki käsitteiden uudelleen sijoittamisesta avautuu Pia Lindmanin aistinalisuutta tutkivassa työssä, jossa parantaminen ja hoiva ovat läsnä. Parantamisen, lääketieteen – mutta myös muiden tieteellisten ja taiteellisten menetelmien – yhteisiä historiallisia ja metodisia juuria on löydettävissä kansanparannuksen ja mytologian kirjallisuudesta sekä sielua ja ruumista[34] koskevasta historiallisesta tutkimuksesta. Suhteisuuden ja huolenpidon merkitys on näissä olennainen osa parantamista ja toipumista. Sairauksien etsinnässä ja nimeämisessä kumma on ollut mitä merkittävimmässä roolissa samoin kuin parantajan kyvykkyys intuition kokemiseen. Näitä Pia Lindman kuvaa lukuisissa töissään, samoin kuin parantajan kykyä siirtää oireen tai kärsimyksen kokemusta ja sijoittaa se potilaalta tutkittavaksi itselle, omaan parantajan ruumiiseen.

Toinen kiinnostava esimerkki uudelleen sijoittamisesta koskee aistimellisuutta, havaintoa ja mielenliikkeitä, joista kumma kumpuaa kokemuksena. Nykyisessä mielen tutkimuksessa vailla osoitettavaa äänilähdettä tapahtuva äänten kuuleminen, josta kirjoitamme tässä teoksessa, luokitellaan useimmiten patologiseksi aistimukseksi ja kokemukseksi[35]. Myös tämän ilmiön ”sijoittaminen uudelleen” aatehistorialliseen kontekstiin avaa mahdollisuuksia kumman mahdollistaman tiedon tutkimiseksi. Hallusinaation alkuperäinen latinankielinen merkitys juontuu verbistä alucinor (hyperkorrekti muoto halucinor), joka tarkoittaa mielelle ja myös kielelle annettua lupaa vaellella. Suomen kielelle käännetty alkuperäismerkitys vaihtelee haaveilun, harhailun, turhan haaveilun, haahuilun, hajamielisyyden, poissaolevuuden ja lörpöttelyn välillä. Taustalla on kreikan verbi aluõ, vaeltaa[36] jalan, mutta myös mentaalisesti.

Hallusinaation varhainen merkitys antaa etnografista kulttuurintutkimusta tekevälle mahdollisuuksia lähestyä kysymyksiä arvottamatta sekä sellaisilla menetelmillä, jotka ovat sekä tieteen että taiteen tunnistamia. Sellaiset käsitteet kuin haahuilu ja kuulostelu lähestyvät myös Bachelardin[37] ajatuksia uneksunnasta ja tuovat uneksuntaa filosofiasta lähemmäs elettyä kokemusta tekemisenä, toimintana tai käytäntöinä[38]. Kiinnostavaa käsitteessä halucinor ovat myös tilallisuus sekä tilan ja liikkeen väliset yhteydet, jotka kuvaavat aistimuksellisuutta liikkeessä. Halucinor, kuulostelu, sisältää myös tuuliajolla olemisen ja eksymisen teemoja, joita uneksunnan tutkimus[39] on nostanut esiin mytologiassa, esimerkiksi Ekhoa ja Narkissosta kuvaavassa myytissä,[40] esiintyvien merkitysten ohella.

Suomen kielen synonyymisanakirja[41] antaa kuulostelulle seuraavia merkityksiä:

• aavistella
• uumoilla
• vaistota
• arvata
• kumara
• aavistus
• kumara, olla kumarassa
• pohtia

Halucinor kantaa mukanaan muutakin kummaan kuuluvaa, uumoilun ja ounastelun lisäksi myös nykyisin intuition piiriin liitettyjä merkityksiä. Ääntä, joka kulkee tilojen läpi, resonoi ja mentyään lakkaa olemasta, pidetään kumman ja kummituksen prototyyppinä. Kuulostelun ympärille viriävä käsitteiden kimppu avaa yhden mahdollisuuden sijoittaa uudelleen ja tutkia kummaa käsitteiden historian valossa ja suuntautua kysymykseen, mistä on peräisin ja miten matkaa kokemus, joka vaihtelee kulttuureittain ja kantaa mukanaan kulttuurisia merkityksiä? Kysymystä avataan äänellisyyttä, hengitystä sekä elettyä aistinalista tutkivissa julkaisumme töissä. Stengersiä mukaillen tarkastelu on virinnyt ajatuksista asettaa abstrakti käsite elettyyn, kumman koskettamaan yhteyteen.

Kolmas metodologinen seikka liittyy hitauteen ja viipymiseen. Lähentymisvaiheiden ohella taide ja tiede ovat kysymisen tapoina eriytyneet etäälle toisistaan, ja kummankin rajat ovat varsin tarkkaan vartioidut. Siitä instituutiot pitävät huolen. Useissa erityisesti taiteen tai taiteentutkimuksen keskusteluissa korostetaan väliin jäävän tilan luovaa luonnetta. Jos sellainen on mahdollista löytää, ”voi katsoa sekä taiteen että tieteen suuntaan”, Hanna Vilkka (2019) kirjoittaa. Katsomisen lisäksi on mahdollisuuksia solmia suhteita ja siteitä, ja sen vuoksi on tärkeää kysyä, mitä mahdollisuuksia tieteen lähestyminen elettynä käytäntönä voi avata taiteilijalle. Taiteen- ja tieteenvälinen tutkimus voi antaa mahdollisuuden ikään kuin upota kummankin tapoihin kysyä ja tutkia maailmaa sekä kannustaa taiteeseen asettumista[42] ja vaikuttuneisuudelle avautumista. Hitaus mahdollistaa kosketetuksi tulemisen. Väliin jäävän tilan voi löytää ja on mahdollista paneutua siihen, mitä löytö elettynä käytäntönä voi merkitä toisenlaisen tiedon muodostumisen kannalta. Etsiminen ja löytäminen ovat hitaita prosesseja ja hitauden oikeuttaminen on tärkeä metodologinen vaatimus. Kysymykset, joiden kautta taiteellisten ja tieteellisten käytäntöjen keskenään resonoivia yhteyksiä voi etsiä, ovat lähtökohtaisesti monimutkaisia – tai sotkuisia, ”messy” – ja siksi hitaita, kuten Stengers[43] korostaa. Hänen teoksensa otsikko A Manifesto for Slow Science viittaa ajattelua edellyttäviin ongelmiin, jotka ovat väistämättä sotkuisia. Tärkeät kysymykset ovat sellaisia. Niiden löytäminen ja ajatteleminen vie aikaa ja niihin paneutuminen edellyttää oppimista.

Kohti toisenlaista tapaa tietää

Viittasin aikaisemmin omaan tieteelliseen taustaani, joka juontuu etnografisesta tutkimusperinteestä. Tutkimuksessani minulle on tullut tavaksi ”asettua aineistooni” tavalla, jota kuvaa parhaiten attunement, virittyminen. Siinä on mukana viipymistä ja suoranainen viipyilemistä tutkimuskentällä[44]. Se miten teoria koskettaa elettyjä kokemuksia, tapahtumia ja vuorovaikutusta, ylenpalttista ja tuhlailevaa kenttää, etnografista aineistoa, on ehdollista ja virittymisestä riippuvaista. Etnografisisten teorioiden kannalta hedelmälliset taiteesta käytävät keskustelut ovat lähellä tekemisen kenttää ja resonoivat eletyn kanssa. Mitkä taiteen kannalta merkitykselliset teoreettiset keskustelut voisivat koskettaa sellaisia kulttuurintutkijan lähtökohtia, joita voi ajatella kuulostelun etnografian hitaana kenttänä? Uneksunnan näyttämöt -teoksessa[45] tekijät Teemu Päivinen, Ursula Hallas ja Miro Mantere ovat koetelleet uneksuntaa kumman elettynä teoriana. Oma kysymykseni kohdistuu kummaan ja siitä avautuvaan tietoon suhteisena ja vuorovaikutuksellisena tieteen ja taiteen välisissä erityisissä, kontekstuaalisissa kohtaamisessa kognitiivisen antropologian ja kummaa kuulevan kesken. Avaan luvussani ”Vieraan kumma tuttuus” kumman, kuulostelun ja uneksunnan välisiä suhteita ihmisäänten ja puheensorinan synnyttämien käytäntöjen, sosiaalisten kudosten avulla. Äänten kuulemisen kokemus tarjoaa tieteelliselle tutkimukselle kosketuspintoja, mahdollisuuksia keskinäiseen keskusteluun tiedosta sellaisessa äänimaisemissa, joissa rajanteko ruumiin sisä- ja ulkopuolen välillä käy mahdottomaksi tai turhaksi. Esimerkkinä tästä on taiteellisen menetelmän tarjoama tieto “ääntenkuulemisesta”, ja siinä erottuvat toisistaan kuunteleminen ja kuuleminen.

Uneksunta saa ehdottamaan ja kysymäänkin, miten kumma voi avata toisenlaisen tavan tietää ja olla ymmärrettävissä sosiaalisena käytäntönä[46], elettynä toimintana tai kehkeytymässä olevana tapahtumien rykelmänä, ”sommittumana”. Sellaisena, joka on liikkeessä ja jännitteinen toisensa poissulkevien ja toisiaan edellyttävien kätkemisen ja ilmi tulemisen välillä? Toisiko halucinorin esiin kutsuman aavistelun merkityksessä siihen liikkeen, josta toisenlainen tietämisen tapa tavoittelee edellyttäessään runouden kuvastoa, ylenpalttisuutta ja kajahtelua[47], yhdessä-kehkeytymistä?

Lopuksi

Julkaisumme päättää Donagh Colemanin Tukdamia[48] tiibetinbuddhalaista kuolemanrituaalia käsittelevä essee, jossa hän tutkii länsimaisen neurotieteen rajantekoa elämän ja kuoleman välillä ja samalla länsimaisen neurotutkimuksen ja tiedonmuodostuksen kulttuurisia rajoja. Tukdam ilmiönä kyseenalaistaa elämän ja kuoleman välistä rajaa, jonka länsimainen tiede on määritellyt ja uskonut dikotomiseksi. Elävät kuolleet ja kuolemanrajan ylittävät kokemukset on leimattu nykyaikaiseen länsimaiseen, luonnontieteen luomaan tiedekäsitykseen perustuen sairaan tai ainakin jollain tavoin poikkeavan mielen tuotteiksi mutta Tukdamin avaamassa tieteellisessä – ja taiteellisessa – kuvassa niistä syntyy jaettavissa olevaa elävää todellisuutta. Colemanin työ tarjoaa totutun ja tieteeseen sekä arkiymmärrykseemmekin juurtuneen kahtiajaon tilalle häkellyttäviä ja pitkälti tuntemattomia teitä kuljettavaksi.

Miten taide voi toimia kumman tutkimuksen paradigmana? Tämä teos on houkuttanut ajattelemaan Isabelle Stengersin kanssa kokemusta kummasta ja yhdessä ajattelemisen pohjalta syntyy ehdotus etsiä taiteellisen ja tieteellisen tekemisen yhteistä juurakkoa jossa taiteellinen toiminta punoutuu lähtökohtaisesti tieteellisen, etnografisen tutkimuksen kanssa. Tuolloin kysymys saa uudenlaisen muodon: millaiseen paradigmaan kumma haastaa taiteellista ja tieteellistä toimintaa, jotta olisi mahdollista tietää toisin tavoin kuin nyt? Kumma ei jätä rauhaan kumpaakaan, vaan haastaa tiedettä ja taidetta muuttumaan ja kehkeytymään yhdessä – ja kysymään pikemminkin, miten muutosta voidaan tutkia?

Viitteet

1 Käytämme käsitettä kumma kuvaamaan kokemusta, jota Unheimlich vastaa. Kumma on uudistermi, ja se viittaa kokemuksiin ja ilmiöihin, jotka ovat arkikokemuksesta poikkeavia ja jotka saattavat viitata toisiin todellisuuksiin tai selittämättömiin ilmiöihin. Termi ei ota kantaa näiden ilmiöiden ontologiaan vaan niiden asemaan toisaalta kokijoiden itsensä kannalta, toisaalta moderniin länsimaiseen luonnontieteeseen perustuvassa maailmankuvassa. Kumma käsitteenä jättää myös tilaa kokijoiden tulkinnoille.

2 Taide- ja tutkimushankkeessa “Ruumis ja toinen: elettyjä mahdottomuuksia taiteen ja tieteen välissä”, jossa suurin osa kirjoittajista työskenteli, haluttiin kysyä taiteen mahdollisuudesta toimia kumman kokemuksen paradigmana. Hankkeen tutkimussuunnitelmassa kysyimme, miten voidaan lähestyä sekä taiteellisesti että tutkimuksellisesti kumman tuottamaa vieraskokemusta ja sen merkitystä sekä ymmärrystä ruumiiden välisyydestä?

3 Esim. Kimmerer 2015.

4 Eliade 1957/2003, 31.

5 Salaisuudesta pyhän kokemuksen yhteydessä ovat kirjoittaneet myös Gregory ja Mary Catherine Bateson (1987) kirjassa Angels Fear. Heidän mukaansa salaisuus suojaa pyhän koskemattomuutta.

6 Derridan (1983) puheenvuoro Ghost Dance on yksi tärkeä esimerkki.

7 Royle 2003; ks. Masschelein 2012.

8 Merleau-Ponty 1962.

9 Mt.

10 Levi-Strauss 1962; Siukonen 2011; ks. esim. Tikkaoja 2021, 36–37.

11 Latour 2005, ks. Kokkonen 2017. Latour pitää ontologista jakoa luonnon ja yhteiskunnan välillä keinotekoisena. Ne eivät voi olla tutkimuksen lähtökohtia ja tästä syntyy hänen määritelmänsä ”litteästä ontologiasta”. Latour määrittelee yhteiskunnan sosiaalisena käytäntönä, performatiivisesti, sellaisten käytäntöjen kautta, joita luodaan ja vakiinnutetaan jatkuvasti jokapäiväisissä käytännöissä. Kollektiivi on jatkuvasti muuttuva, siinä muodostuu ”assemblageja”, sommittumia.

12 Stengers 2011.

13 Stengers 2008; 2011.

14 Suomen Akatemia: Mieli ja toinen (2023–2016; hankenumero 266 573). Ks. Honkasalo ja Koski (toim.) 2017. Mielen rajoilla. Arjen kummat kokemukset.

15 Waldenfels 2011; ks. Santanen 2017.

16 James 1909, 211.

17 Arvio koskee läntisten teollisuusmaiden väestöjä, joiden keskuudessa kokemusten tulkinta tapahtuu luonnontieteeseen perustuvan tutkimuksen pohjalta. Suurimmalle osalle maapallon ihmisistä kokemukset eivät välttämättä ole erityisen kummia – eivätkä ole olleet sellaisia myöskään historiallisesti (ks. Coleman tässä julkaisussa; Virtanen & Honkasalo 2020).

18 Jalonen 2017, 340.

19 Varto 2008, 39.

20 Bahtin (1991, 217) kuvaa kynnystä hyppynä ”ajan ja paikan, olemassaolon ja järjen lakien yli jotta pysähdytään vasta kohdissa, joista sydän uneksii”.

21 Jaspers 1953/1970, 26.

22 James 1902, 380–381.

23 Myös Freud (1922) teoksessa Infantile neurosis (Susimies). Freud ei kirjoittanut Nachträglichkeit’in käsitteestä erillistä tutkielmaa vaan lähestyi sitä useassa muistia ja erityisesti traumaattista muistamista käsittelevässä teoksessaan.

24 Esim. Kripal 2019.

25 Päivinen, tässä julkaisussa

26 Hankkeen saaman mediajulkisuuden jälkeen aineistoa kertyi yli 300 kirjettä ja viestiä eri-ikäisiltä kummia kokeneilta suomalaisilta.

27 Andell 2020.

28 Virtanen & Honkasalo 2020

29 Andell, Poutanen ja Honkasalo 2020.

30 Esim. Cole ja Andia 2007; Seppälä, Sarantou ja Miettinen (toim.) 2021.

31 Ks. esim. Hilden https://www.uniarts.fi/artikkelit/puheenvuorot/rehtori-kaarlo-hilden-yhteiskunnallinen-osallistuminen-vaatii-luovuutta-rohkeutta-ja-hyvinvointia-ja-taideaineet-tarjoavat-juuri-niita/.

32 Tästä yhtenä esimerkkinä toimii Ruumis ja toinen -hankkeessa esitetty Puhelinkoppi-installaatio. Ks. Honkasalo tässä julkaisussa.

33 Stengers 2011. Haraway käyttää käsitettä becoming-with, joka on suomennettu yhdessä-kehkeytymiseksi.

34 Ahonen 2019.

35 American Psychiatric Association APA 2013.

36 Vaeltaa, aivan konkreettisesti jaloin, myös mentaalisesti. Tuli latinan kielen käyttöön dosentti Ville Vuolannon mukaan nähtävästi keisariajalla Ciceron ajan jälkeen.

37 Bachelard, Gaston 1957. Tilan poetiikka. Ks. Hallas tässä julkaisussa.

38 Eletystä tässä yhteydessä, ks. Stengers 2010, Tikkaoja 2022.

39 Ks. Hallas tässä julkaisussa.

40 Lörpöttelystä, esim. Narkissos ja Ekho-myytti, ks. Honkasalo tässä julkaisussa.

41 Suomen kielen sanoja ja sanastoja, www.kotus.fi.

42 von Bonsdorff; Aura 2021.

43 Stengers 2018, 120. Ks. Haila 2021, 243.

44 Honkasalo 2008.

45 ks. Hallas tässä julkaisussa.

46 Latour 2005.

47 Bachelard 1957.

48 Coleman, Donagh: Tukdam – Between Worlds.

Lähteet

Ahonen, Marke. 2019. Galenos. Lääkärin kirjoituksia sielusta. Helsinki: Basam Books.

American Psychiatric Association APA. 2013. Diagnostic and statistical criteria from DSM-5-TR. Washington: American Psychological Association.

Andell, Kia, Aatu Poutanen, Marja-Liisa Honkasalo. 2020. https://ilmiomedia.fi/artikkelit/kumma-haastaa-modernia-tiedekasitysta/.

Aura, Laura Katriina. 2021. ”Jos saisin kosketuksen luovuuteeni”. Fenomenologistaiteellinen tutkimus yliopisto-opiskelijoiden matkanteosta ekspressiiviseen taideterapiaan pohjaavassa oppimisen ympäristössä. Jyväskylän yliopisto. Väitöskirja. Humanistinen tiedekunta: URN:ISBN:978-951-39-8838-8.

Bachelard, Gaston. 1957. Tilan poetiikka. Suom.Tarja Roinila. Helsinki: Nemo.

Bateson, Gregory & Mary Catherine Bateson. 2005. Angels’s Fear. Towards an Epistemology of the Sacred. Hampton Press.

Bonsdorff, Pauline von. 2009. ”Taiteilija ja lapsi esteettisinä toimijoina.” Synteesi 29 (1): 4–15.

Cole, Andia & Gary Knowles. (toim.). 2007. Handbook of the arts in qualitative research: perspectives, methodologies, examples, and issues. London and New York: Sage.

Eliade, Mircea. 1957/2003. Pyhä ja profaani. Suom. Teuvo Laitila. Loki-kirjat, Helsinki.

Eliade, Mircea. 1937. ”Folklore as an Instrument of Knowledge.” Teoksessa Bryan Rennie (toim.). Mircea Eliade, A Critical Reader. London and Oakville, CT, 2006, 25–37.

Freud, Sigmund. 1922. ”The History of an Infantile Neurosis.” The Standard Edition of the Complete Psychological Works of Sigmund Freud, Volume XVII (1917–1922): Toimittanut & kääntänyt James Strachey. The Hogart Press, London.

Freud, Sigmund. 1919/2016. ”Kammottava.” Suom. Mirja Rutanen. Teoksessa Reiners, I., Seppä, A. ja Vuorinen J., toim. Estetiikan klassikot I. Tallinna: Gaudeamus.

Freud, Sigmund. 1918. ”From the history of an infantile neurosis.” SE 17, 1–122.

Haila, Yrjö. 2021. ”Isabelle Stengers: tieteenanalyysin ja -kritiikin moniulotteinen käytännöllisyys.” Tiede & Edistys 46 (4): 235–248.

Haraway, Donna. 2008. When Species Meet. Minneapolis: University of Minnesota Press.

Honkasalo, Marja-Liisa. 2020. ”Vieraan outo tuttuus.” Psykoanalyyttinen psykoterapia. 16: 2020.

Honkasalo, Marja-Liisa. 2018. ”Neither Real nor True.” Proceedings of Carpa5. Nivel 9. Theatre Academy, University of the Arts Helsinki. https://nivel.teak.fi/carpa5/marja-liisa-honkasalo-neither-real-nor-true-sharing-voices-in-the-intersubjective-space-and-beyond/.

Honkasalo, Marja-Liisa. 2008. Reikä sydämessä. Sairaus pohjoiskarjalaisessa maisemassa. Tampere: Vastapaino.

Honkasalo, Marja-Liisa & Kaarina Koski (toim.). 2017. Mielen rajoilla. Arjen kummat kokemukset. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

James, William. 1909. A Pluralistic Universe. Suom. Todellisen moneus. Basam Books 2021.

Kimmerer, Robin. 2015. Braiding Sweetgrass for Young Adults: Indigenous Wisdom, Scientific Knowledge, and the Teachings of Plants. Xx xx

Kokkonen, Tuija. 2017. Esityksen mahdollinen luonto – suhde ei-inhimilliseen esitystapahtumassa. Taideyliopisto: Acta Scenica 48. URN:ISBN:978-952-7218-01-3.

Kripal, Jeffrey. 2019. Flip! The Epiphanies of Mind and the Future of Knowledge. New York.

Kripal, Jeffrey. 2010. Authors of the Impossible. The Paranormal and the Sacred. Chicago. Chicago University Press.

Latour, Bruno. 2005. Assembling the Social. An Introduction to Actor-Network Theory. Oxford: Oxford University Press.

Lähdeoja, Otso. 2020. Matter Dialogues. Ruukku. Taiteellisen tutkimuksen kausijulkaisu 14/2020. Ruukku-journal.fi/issues/14.

Masschelein, Annleen. 2012. The Unconcept: The Freudian Uncanny in Late-Twentieth-Century Theory. New York: SUNY Press.

Mäkelin, Marianne, Lotta Hautamäki. 2021. ”Luonnon spekulatiivinen problematisointi.” Tiede & Edistys 46 (4): 249–265.

Royle, Nicholas. 2003. The Uncanny. An Introduction. London: Routledge.

Santanen, Sami. 2017. Ajatuksen paikka. Helsinki: Tutkijaliitto.

Seppälä, Tiina, Melani Sarantou, Satu Miettinen (toim.). 2021. Arts-Based Methods for Decolonising Participatory Research. New York: Routledge.

Siukonen, Jyrki 2011. Vasara ja hiljaisuus. Lyhyt johdatus työkalujen filosofiaan. Helsinki: Kuvataideakatemia.

Stengers, Isabelle. 2021. ”Putting Problematization to the Test of Our Present.” Theory, Culture & Society 38: 71–92.

Stengers, Isabelle. 2018. Another Science is Possible. A Manifesto for Slow Science. London: Polity Press.

Stengers, Isabelle. 2011. Thinking with Whitehead. A Free and Wild Creation of Concepts. Cambridge: Harvard University Press.

Stengers, Isabelle. 2010. Cosmopolitics I. Minneapolis. University of Minneapolis Press.

Tikkaoja, Oona. 2021. Reality Tinkering. An Artistic Approach to the Abundance of the Familiar. Helsinki: Aalto University. URN:ISBN:978-952-64-0254-3.

Vilkka, Hanna. 2019. Taiteessa tutkiminen – suhteiden harmoniaa ja karikoita. AGON: Pohjoinen tiede- ja kulttuurilehti, 61(1). http://agon.fi/article/taiteessa-tutkiminen-suhteiden-harmoniaa-ja-karikoita/.

Virtanen, Pirjo & Marja-Liisa Honkasalo. 2020. ”New Practices of Cultural Truth Making: Evidence Work in Negotiations with State Authorities.” Anthropology of Consciousness, 31(1): 63–90. https://doi.org/10.1111/anoc.12118.

Waldenfels, Bernard. 2011. Phenomenology of the Alien. Evanston: Nortwestern University Press.

Waldenfels, Bernard. 1996. Order in the Twilight. Springfield: Ohio University Press.