Kokemus etsii kokijaa – Wilfred Bionin ajatusten soveltamisesta esitystaiteessa

Abstract

Experience in search of an experiencer – W.R. Bion’s group ideas applying in performing arts

The article is based on the thoughts about the ”stranger” that arose during the research project Body and the other and the performance concept Unfamiliar Dialogues – reverie stage that was born based on these thoughts.

The article investigates how a performance event can pursue a collective reverie state. Through what kind of dramaturgical choices is it possible to create a space that enables reaching the experience here and now? The article also approaches dreaming from the perspective of individual and societal creativity. In society, reverie in society acts as a counterforce to efficiency and performance oriented thinking and individual-centeredness.

The article opens up the thinking of Unfamiliar Dialogues – Reverie stage performance (UD). The presentation has applied the setting of psychoanalytic group psychotherapy and its various variations such as Insight working. The starting point has been to create an ”empty space”, which creates a kind of dream (reverie) mental state, where fragmentary stage images are born from a shared stream of thought (free association). At UD, the participants of the show create a stage of the mind by sharing their experience in the moment, aware that they are part of a work of art. The presentation pursues immediate recognition of the experience. The experience is looking for an experiencer who would reach what is going on in the inner world right now.

The theoretical framework applies especially psychoanalytic group theory about reverie and the unconscious, i.e. the presence of the unknown. A common stage image is created by sharing an immediate experience ”without memory, without aspirations” as group psychoanalyst and phenomenologist W.R. Bion (1897–1979) describes the attitude with which the group psychoanalyst takes up each therapy session.

Keywords: reverie, free association, experience, unconscious, social mind

Tiivistelmä

Artikkeli perustuu Ruumis ja toinen -hankkeen aikana syntyneisiin ajatuksiin ”vieraasta” ja niiden pohjalta syntyneeseen Unfamiliar Dialogues – Uneksunnan näyttämö -esitykseen. Esityksen lähtökohtana on ollut luoda ”tyhjä tila”, joka luo eräänlaisen uneksunnan (reverie) mentaalisen tilan. Siinä yhteisesti jaetusta ajatuksen virrasta synnytetään vapaan assosioinnin kautta fragmentaarisia näyttämökuvia. Esityksen osallistujat luovat mielen näyttämön jakamalla kokemustaan tässä hetkessä, tietoisina siitä, että he ovat osa taideteosta.

Artikkelissa kysyn, miten esitystapahtuma voi tavoitella kollektiivista uneksunnan tilaa? Millaisten dramaturgisten valintojen pohjalta luodaan tila, joka mahdollistaa kokemuksen tavoittamisen tässä ja nyt?

Teoreettinen viitekehys soveltaa erityisesti psykoanalyyttista ryhmäteoriaa uneksunnasta ja tiedostamattomasta eli tuntemattoman läsnäolosta. Yhteinen näyttämökuva syntyy välittömän kokemuksen jakamisesta ”vailla muistia, vailla pyrkimyksiä”, kuten ryhmäpsykoanalyytikko ja fenomenologi W.R. Bion (1897–1979) kuvaa asennetta, jolla ryhmäpsykoanalyytikko asettuu jokaiseen terapiaistuntoon. Lähestyn artikkelissa uneksuntaa myös yksilön ja yhteiskunnan luovuuden näkökulmasta. Uneksunta toimii vastavoimana yhteiskunnan tehokkuus- ja suorituskeskeiselle ajattelulle sekä yksilökeskeisyydelle.

Avainsanat: reverie – uneksunta, vapaa assosiointi, kokemus, tiedostamaton, sosiaalinen mieli

Johdanto

Unfamiliar Dialogues – Uneksunnan näyttämö (UD) tarkastelee Wilfred Bionin kehittämän psykoanalyyttisen ryhmäpsykoterapian ja sen erilaisten muunnelmien, kuten Insight-työskentelyn tai kuuntelupaikan soveltamista esitystaiteen kontekstiin. Vertailen artikkelissani psykoanalyyttisen ryhmäpsykoterapian metodia ja sen soveltamista UD-esityksissä, joita olen ollut järjestämässä kollegojeni teatteripedagogi ja esitystaiteilija Teemu Päivisen ja äänitaiteilija Miro Mantereen kanssa. Vertailu perustuu havaintoihini sekä ryhmäpsykoterapeuttina että esitystaiteilijana. 

Wilfred Bionia (1897–1979) voidaan pitää yhtenä aikakautemme merkittävistä psykoanalyytikoista. Hänen kumouksellinen ajattelunsa on uudistanut käsitystämme ihmismielen synnystä, psyykkisistä muutosprosesseista ja yksilön psykodynamiikasta. Bion loi useita uusia käsitteitä siitä, miten ihmisen mieli kasvaa tiedostamattoman ja tietoisen vuorovaikutuksessa. Erityinen ansio Bionilla on omaperäisenä ryhmädynamiikan teorioiden sekä ryhmäpsykoterapian kehittäjänä.

Itse tutustuin Bionin ajatuksiin ja ryhmätekniikoihin opiskellessani psykoanalyyttista ryhmäpsykoterapiaa vuosina 2011–2021. Koulutusyhteisössä järjestettiin seminaareja, jotka toteutettiin asettamalla osallistujat erilaisiin ryhmämuodostelmiin. Iso-Britanniassa Tavistock Instituutin järjestämiin suurryhmiin osallistui parhaimmillaan jopa sata toisilleen tuntematonta psykoanalyyttisesti suuntautunutta ammattilaista. Koulutukseeni kuului myös yli kolmen vuoden oma ryhmäpsykoanalyysi. Ryhmäpsykoterapeuttina olen toiminut yli kymmenen vuoden ajan.

Kokemukseni ryhmistä, sekä psykoanalyyttisena ryhmäpsykoterapeuttina, että ryhmän jäsenenä inspiroivat minua soveltamaan Bionin ideoita myös esitystaiteen kontekstiin. Mahdollisuus idean testaamiseen tarjoutui Koneen Säätiön rahoittaman Ruumis ja toinen: Elettyjä mahdottomuuksia taiteen ja tieteen välissä -hankkeen puitteissa. Unfamiliar Dialogues – Uneksunnan näyttämö -projektin ensimmäinen kokeilu toteutettiin Höyhentämössä vuonna 2017 työnimellä Vieras. Esityksiä järjestettiin myös Teatteritalo Universumilla sekä Taideyliopiston Teatterikorkeakoululla. 

Uneksunta – Reverie

Bionilaisen ryhmäpsykoterapian lähtökohtana on ”tyhjä tila”, johon asettaudutaan olemaan yhdessä ryhmän kanssa. Ryhmäpsykoterapeuttina istahdan aina samaan tuoliin, samaan aikaan viikosta. Ihmiset osallistuvat ryhmään useamman vuoden ajan, ja he ovat alussa toisilleen tuntemattomia. Ryhmäpsykoterapiassa terapeutti ei tarjoa aiheita ryhmälle, vaan ryhmä alkaa useinkin hiljaisuuden jälkeen tuottaa verbaalista ja kehollista materiaalia yhteiseen tilaan vapaasti assosioiden ja merkityksiä etsien. 

Tällaista toimintaa kutsutaan nimellä reverie – uneksunta. Reverie tulee ranskan kielestä ja on käännetty muun muassa haaveiluksi, hourailuksi ja mietiskelyksi. Uneksunta ei ole tietoista unelmointia kuten unelmakartat tai tulevaisuuden unelmointi, vaan viittaa useiden aistien piiriin kuuluviin kokemuksiin, kuten visuaalisiin kuviin, ääniin, tai tuntoaistimuksiin. Hereillä ollessa mieleen tulevista representaatioista käytetään myös nimityksiä päiväunelmointi, fantasia tai mielikuvittelu. Reverie ilmiönä tavoittelee yhteyttä tiedostamattomaan, sen ilmenemiseen eri aistien mukaisesti valveillaolon unelmointina. 

Psykoanalyytikko Vuokko Hägg on kirjoittanut Psykoterapia-lehdessä psykoanalyytikon reveriestä seuraavasti: ”Psykoanalyyttisessa vuorovaikutuksessa reverie syntyy kahden tai useamman ihmisen sisäisen maailman kohdatessa. Täten reveriellä on myös kommunikatiivinen merkitys ja sitä voidaan pitää relationaalisena ilmiönä.” (Hägg 2020, 95.)

UD-esityksen osallistujat asetetaan niin ikään istumaan piiriin ja kehämuodostelmaan. Näin pyritään luomaan ei ohjattu, vapaa tila, joka mahdollistaa vastavuoroisen vapaan assosiaatioprosessin, toisin sanoen kollektiivisen uneksunnan. Lyhyt ohjeistus tutustuttaa osallistujat ajatukseen, että esityksen luojina toimivat esityksen osallistujat itse sisäisine ja ulkoisine huomioineen ja mielikuvineen siitä, mitä tapahtuu juuri nyt. Katsojia kehotetaan assosioimaan vapaasti. Piiriin asettuminen luo mielikuvan rituaalista, joka tehdään yhdessä.

Ei-tietäminen

Hägg kirjoittaa koulutetun ja kokeneen psykoanalyytikon reveriestä, johon ei ole helppo asettua. Entä sitten ryhmäpsykoterapiassa tai esitystaiteen kontekstissa? Molemmissa virikkeetön tila herättää aluksi hämmennystä, koska se ei tarjoa ohjattua toimintaa tai mitään mihin kiinnittyä. Ennen ryhmäpsykoterapian aloittamista potilaalle on kuvailtu työskentelyä ryhmässä, mutta silti asettuminen tutkimaan omaa kokemusta ja sen verbalisointi on haastavaa. Kokemusta kuvaillaan erilaisissa ryhmissä seuraavasti: ”Ei ole mitään mielessä” tai ”mieli on tyhjä”. Havaintoni mukaan kiinnittyminen, luottamus toisiin ja terapeuttiin sekä työskentelytapaan on syntynyt, kun uskalletaan pysähtyä kuulostelemaan mitä itsessä tapahtuu. Kiinnostutaan myös hiljaisuudesta ja avoimesta, vapaasta tilasta. Alku saattaa olla mentaalisesti haastavaa ja sen yli halutaan ”hypätä”. Pysähtyminen on mielestäni jo itsessään kiinnostava prosessi, joka ei tapahdu kiirehtimällä. 

Ryhmäpsykoterapiassa on aikaa toisin kuin UD-esityksessä, joka on kestoltaan tunnin mittainen ja usein kertaluontoinen kokemus. Esityksen alussa onkin kysymys siitä, sietääkö esitykseen osallistuja hiljaisuutta. Hiljaisuus, joka aluksi laskeutuu, antaa mieleen tilaa ja ruumiin asettua. Tila, jossa on vapautta, kutsuu keskittymään tässä ja nyt hetkeen. Mieli ei pelkästään käänny sisäänpäin vaan kommunikoi myös toisten kanssa, yhteisessä tilassa. Hiljaisuudessa voi tapahtua myös mielikuvituksen leikki. 

Kurkela (2022, 229) kirjoittaa Psykoterapia-lehdessä seuraavasti: ”Poieettinen asenne, uneksunta pyrkii tajunnallisuuteen ilman käsitteellistä tietämistä ja ajattelua: mielen asettumiseen, uppoutumiseen leikkiin, jonka sääntöjä ei vielä tunneta, arkiminän unohtamiseen.”

Sekä ryhmäpsykoterapiaan että UD-esityksen mentaaliseen tilaan liittyy läheisesti ajatus ei-tietämisestä. Ei-tietäminen ei ole tietämättömyyttä, vaan pyrkimystä avautua todellisuudelle. Bionin paljon käytettyä ja tunnettua sanontaa lainaten ”vailla muistia, ilman pyrkimyksiä”. Mieli avoinna, ikään kuin ensimmäistä kertaa tilanteeseen astuen, toimii sisäistettynä ohjenuorana asettuessani ryhmäpsykoterapeuttina tutkimaan sitä, mikä alkaa syntymään ja joka on tuloillaan. Myös UD-esityksen haasteena on luopua tietämisestä ja antautua ei-tietämiselle, joka tekee tilaa intuitiolle, mielikuvittelulle ja tässä ja nyt -tilaan asettumiselle. Ryhmäpsykoanalyytikko Harri Hyyppä kuvaa Bionin ajattelun ydintä tutkivana ja ihmettelevänä työotteena, ”tyhjän tilan” ainutlaatuisuuden varjeluna, erityisesti tietämisahneudelta, puheelta ja muistamiselta (Hyyppä 2012, 24). Tämä kuulostaa enemmänkin taiteen kuin tieteen menetelmältä. Tyhjän tilan varjelu siltä, joka on jo tiedossa, jotta pystyisi vastaanottamaan sen, mikä on tuloillaan, eikä täyttyisi jo etukäteen ja ennenaikaisesti.

Tuntematon

Bionia häiritsivät vanhat metapsykologiset käsitykset tiedostamattomasta. Hän toi keskusteluun mukaan kolmannen ulottuvuuden: ”äärettömän” tai ”tuntemattoman”. Tämän eri aspekteja hän ilmaisi merkillä O. Näin hän liittyi osittain Freudin ideoihin radikaalista ”toisesta”, tiedostamattomasta, josta emme saa lopulta mitään tietää. (Klemelä 2020, 210.)

Käsite O on kiehtova mystisyydessään. Bionia onkin kutsuttu mystikoksi. O on absoluuttinen totuus, joka on varsinainen psykoanalyyttinen objekti eli se, mitä lähestytään. Bion alkoi tutkia, mitä mielessä on, ennen kuin mieltä on olemassa, ennen aistimuksellisia kokemuksia. Hän tuli vakuuttuneeksi siitä, että syvimpien psyykkisten muutosten juuret ovat puhtaassa kokemuksessa, toisin sanoen jossakin sellaisessa, joka oli vasta tulossa (pure experience and being, becoming) (Klemelä 2020, 212; Vermote 2019,13.)

Hägg (2020) kuvaa psykoanalyytikko Ogdenin (1997) käsitystä reveriestä seuraavasti:

Odgen kuvaa analyytikon reverien käytön vaativan kykyä sietää tuuliajolla oloa. Tämän tuuliajon sietäminen koskee ryhmässä kaikkia. Vasta jälkikäteen ja usein yllättäen reverien merkitys löytyy, jos on löytyäkseen. Ogden painottaa kärsivällisyyttä reverien suhteen, samoin kuin analyysissakin, jossa aikaa olisi kokemuksellisesti hyvä olla tuhlattavaksi asti käytettävissä. Pakotettu symbolisaatio on kaukana reverien luonteesta.

(Hägg 2020, 94.)

Mikäli UD-esityksen kautta pyritään lähestymään O:ta, paradoksaalisesti tavoitellaan jotakin, joka on tavoittamattomissa. Uneksuntaa ei voi myöskään pakottaa – siihen voidaan vain kutsua. Kokemus etsii kokijaa, joka tavoittaisi oman sisäisen maailmansa ja pyrkisi siitä käsin olemaan yhteydessä toisiin. Kokemus muodostuu eletystä elämästä, eletystä ruumiista (embodied), mutta myös fantasioista, odotuksista, vaatimuksista sekä emootioista. Kokemus on kehollista tapahtumista (affektit), jota on usein vaikea tavoittaa verbaalisesti. 

Kysymys onkin, kuinka voi antaa tilaa sille, että voisi tuntea itsensä ja lähestyä sitä, mitä ei tiedä? Kysynkin usein ryhmäpsykoterapian yksilöllisessä alkutapaamisessa: ”Kuka sinä olet?”

Välähdyksiä

Kollektiivisen uneksunnan voi siis nähdä pyrkimyksenä lähestyä tuntematonta. Se on kuin salapoliisityötä, jossa etsitään vihjeitä arvoitukselle, joka ei koskaan täysin avaudu. Tuntemattomassa piileskelevät ihmisyyden puolet, joita on vaikea liittää itseen. Havaintoni mukaan tuntematon näyttäytyy psykoterapiassa erityisesti silloin, kun itsessä oleva sietämätön alkaa piirtymään osaksi itseä, esimerkiksi tulemalla tutuksi oman tuhoisuutensa, avuttomuutensa tai haavoittuvuutensa kanssa. 

Eräs esitykseen osallistuja kuvailee kokemustaan seuraavasti:

Kokemus oli unenomainen, jopa harras. Silti siitä oli kokonaan poissa juhlallisuus tai liiallinen ylemmyys. Kuin olisi astunut osaksi ikuiset ajat tunnettua rituaalia, joka on samaan aikaan hyvin tuttu ja turvallinen, mutta joka vie täysin uusille alueille omassa mielessä. Ihmisten kohtaaminen näin on uutta ja erilaista. Ihmeen nopeasti piirissä istuvien kesken syntyi yhteinen sopimus, luottamus. Tuntui, että puhuimme symbolisella tasolla ennen kaikkea tuntemattoman pelosta.

Eräässä esityksessä osallistujalle nousi mieleen kokemus yleisestä saunasta. Saunan lauteilla keskusteltiin vieraiden ihmisten kanssa spontaanisti. Liitin tämän saunakokemuksen esitystilanteeseen sanoittamalla sitä seuraavasti: ”Mulle tulee mieleen, että tässä me istumme ikään kuin saunan lauteilla puhumassa vieraille ihmisille spontaanisti ja täällä on aika kuumat paikat.” Esityksen kulku johti perhesaunaan, jossa oli perinteenä keskustelun sijasta laulaa körttiläisiä lauluja. Niinpä esitykseen osallistuja alkoi laulaa. Tuossa hetkessä koin, että laulun kautta esitys lähestyi O:ta. Tuossa hetkessä oli jotain sellaista, jossa ilmeni intuitiivisesti totta ja tärkeää yhteisesti jaettua, vaikka en tiedä miten esitykseen osallistujat kokivat tilanteen. Spontaani laulu, ihmisääni liikutti ja herkisti yhteyden mahdollisuudelle.

Toinen merkittävä kokemus esityksessä oli, kun esitykseen osallistunut henkilö tarttui impulssiin ja nousi ylös tuolista sanoen: ”Tässä mä nyt vaan seison teidän katseltavana. Emmä tiiä saako näin tehdä, mutta mä teen”. Käsitykseni mukaan hän uskalsi asettua katsottavaksi, ottaa itselleen konkreettisen tilan, joka kohdisti huomion välittömästi häneen. Konkreettista tilan ottamista voidaan lähestyä myös niin, että se ilmensi ihmisen halua tulla nähdyksi syvemmällä tasolla ja pelkoa, mutta myös toivetta siitä, että se, mikä tulee näkyväksi otetaan vastaan yhteisössä/ryhmässä. Piilotettu tarve näkyväksi tulemisesta näyttäytyi esityksessä toiminnallisesti. 

Kokemukseni mukaan UD-esitykseen osallistuvilla ihmisillä oli erilaiset valmiudet asettautua hetkeen, tuntemattoman äärelle. Hetki tarjosi mahdollisuuden sekä sanattomasti että sanallistamalla tutkia omaa kokemusta avoimesti yhdessä: mitä tapahtuu, kun pysähdyn.

Lopuksi

Esitystapahtuma on huomattavasti turvattomampi ei-tietämisen tila kuin ryhmäpsykoterapian konteksti. Uneksunta on myös vaativa tapa luoda esitys yhdessä. Tunnin mittainen esitys tarjoaa vain aavistuksen siitä mitä kollektiivinen uneksuminen voisi olla ja millaisia esityksiä pystyisimme yhdessä luomaan. 

Unfamiliar Dialogues -esitystapahtuma voidaan kokea myös terapeuttisena. Uteliaisuus tapahtumia, itseä ja toista kohtaan voi antaa kokemuksen liittymisestä. Yhteyden kokemus voi syntyä, ja esitys voi heilauttaa arkiminästä nousevaa ajattelua tuoden tilaa uudelle. Uteliaisuus (curiosity, cure) onkin avainsana istahtaessamme olemaan toisten kanssa. 

Reverie ja kollektiivinen uneksunta voi tuottaa vastavirran suorittamisen ja mittaamisen maailmaan. Reverien kautta olemme suoraan yhteydessä potentiaaliseen luovuuteen. Reverie antaa luvan olla, ja se on kutsu kohti O:ta, joka ruokkii yhteisesti jaettua kaipuuta yhteydestä toiseen ja maailmaan. Ja kuten Bion toteaa, totuus on mielelle vahvistavaa ja tarpeellista ravintoa, siinä missä ruoka ruumiille. UD-esityksestä voi muodostua eräänlainen yhteinen ateriahetki. 

Mietin, voisiko reverie olla myös taiteellisen tutkimuksen metodi, jonka avulla tutkia sisäistä maailmaa ja kokemusta yhdessä? Esimerkkini ovat kokeiluja ja niitäkin on vain muutama. Kiinnostavaa on, että Joshua Holmes (2019) on kehittänyt uuden metodisen lähestymistavan psykoterapian tutkimukseen, ja hän on nimennyt sen reverien mukaan Reverie Research Method (RRM) (Holmes 2019, 2). Uneksin erilaisista kollektiivisen uneksunnan tiloista, joihin voisi piipahtaa ja asettua kuulostelemaan millaista yhteistä kudelmaa alkaa mieleen piirtymään. 

Lähteet

Holmes, Joshua. 2019. A practical psychoanalytic guide to reflexive research: The reverie research method. Lontoo: Routledge.

Hyyppä, Harri & Timo Totro. 2012. ”Vailla muistia, vailla pyrkimyksiä…” : Todellisuuksien kohtaaminen – W.R. Bionista keskiajan mystiikkaan. Jyväskylä: Bookwell Oy. 

Hägg, Vuokko. 2020. ”Reverie-käsite ja sen soveltaminen kliiniseen käytäntöön.” Psykoterapia-lehti 2020, 39(2). www.psykoterapia-lehti.fi/verkkolehti/wp-content/uploads/pdf/2020/02/Psykoterapia_2_2020_Hagg.pdf?a=1398 Haettu 18.12.2022.

Klemelä, Esko. 2020. Tuntemattoman psykoanalyytikko. Johdantoa Wildred R. Bionin ajatteluun. Helsinki: Therapeia-säätiö.

Kurkela, Kari. 2022. ”Mietteitä luovasta oivalluksesta psykoterapeutin työssä: Maailma, O ja psykoterapian poiesis.” Psykoterapia-lehti 2022, 41(3). www.psykoterapia-lehti.fi/verkkolehti/wp-content/uploads/pdf/2022/03/Kurkela.pdf?a=4867 Haettu 18.12.2022.

Ogden, Thomas H. 1997. ”Reverie and metaphor. Some thoughts on how I work as a psychoanalyst.” International Journal of Psycho-analysis 78(4): 719–732.

Vermote, Rudi. 2019. Reading Bion. London and New York. Routledge.