Oman äänen löytäminen – vieraana

Abstract

Finding one’s own voice – as an alien

The voice is hard to catch as it disappears as soon as it appears. In this essay article, I set out to listen to the voice produced and sensed by the body as well as the metaphorical own voice , a term that is commonly used to refer to the style and manner of an artist’s expression. I begin with my own childhood experience of hearing my own voice on a c-cassette recorder for the first time. The voice revealed to me something alien , something that did not seem to belong to me. I will examine this alien revealed in my voice from the perspectives of Mladen Dolar’s psychoanalytical and Bernhard Waldenfels’ responsive phenomenological thinking. Particular emphasis will be given to Waldenfels’ central notions of alien experience and pathos, which also electrify in an interesting way the questions of creativity and Otherness that are essential to the fields of art and art education. Through descriptions of experience and a theoretical examination, I will examine a performance art work Unfamiliar Dialogues – Uneksunnan näyttämö (eng. scene of reverie). Central elements of the performance are the voices of the self, the stranger and the Other. Finally, I will give voice to the participants’ observations and experiences that emerged during the performance process and the performances.

Tiivistelmä

Äänestä on vaikea saada kiinni, koska se katoaa heti ilmennyttyään. Tässä kirjoituksessa asetun kuulostelemaan sekä ruumiin synnyttämää ja aistimaa ääntä että metaforista omaäänisyyttä, jolla yleisesti viitataan taiteilijan ilmaisun tyyliin ja tapaan. Aloitan kirjoitukseni omasta lapsuuden kokemuksestani, jossa omasta äänestäni paljastui minulle ensi kertaa jotain vierasta, joka ei tuntunut kuuluvan itselleni. Tarkastelen tuota äänessäni paljastunutta vierasta Mladen Dolarin psykoanalyyttisen ja Bernhard Waldenfelsin responsiivisen fenomenologian näkökulmista. Erityisesti Waldenfelsin käsitteet vieraskokemus ja paattisuus sähköistävät kiinnostavalla tavalla taiteen ja taidekasvatuksen kentillä keskeisiä kysymyksiä luovuudesta ja toiseudesta. Kokemusten kuvailemisen ja teoreettisen tarkastelun kautta avaan Unfamiliar Dialogues – Uneksunnan näyttämö -esitystaideteosta, jossa keskeisinä elementteinä ovat sekä oma että vieraan ja Toisen ääni. Lopuksi tuon esiin havaintoja ja kokemuksia, joita esityksiin osallistuneilla nousi esitysprosessin yhteydessä.

Olin yhdeksänvuotias ja olimme kokoontuneet muutaman pihan lapsen kanssa veljeni ja mun huoneeseen. Äänitimme c-kasettinauhurille puhettamme. Kun nauhoitus katkesi, kelasin kasetin alkuun ja aloimme kuuntelemaan. Kaikki vaikutti ihan normaalilta siihen asti, kunnes kuulin oman ääneni tai ainakin äänen, jonka tajusin tulleen omasta suustani. Äänessä oli jotain vierasta, jotain, joka ei kuulunut minuun – jotain niin vierasta, että se jopa nolostutti, aivan kuin itsestäni olisi paljastunut jotain itsellenikin salaista. Muistan vaienneeni ja tarkkailleeni, huomasiko kukaan muu samaa, paljastuiko äänestä esiin noussut vieraus muillekin. Tein myös havainnon, että muiden puhetta kuunnellessani en huomannut heidän äänessään mitään eroa. Vaikutti siltä, että ainoastaan oma ääneni oli muuttunut. Kun olimme kuunnelleet nauhan loppuun, kysyin arasti, oliko kukaan muu huomannut, että äänessäni oli ollut jotain outoa. Kukaan muu ei kuitenkaan ollut huomannut ääneni muuttuneen. Kelasin kasetin alkuun ja pyysin muita kuuntelemaan uudestaan selvittääkseni, huomaisivatko he tällä kertaa mitään eroa, mutta toisellakaan kertaa kukaan ei huomannut äänessäni mitään outoa. Muiden huomio siitä, että ääneni ei ollut muuttunut, mutkisti asiaa entisestään. Toisaalta huokasin helpotuksesta, kun minut säikäyttänyt paljastuminen ei ollut kuulunut muille. Toisaalta kuitenkin olin tämän paljastumisen kanssa yksin, se ei koskettanut muita.

(Oma muisto lapsuudenkokemuksestani)

Taidekasvatuksen ja taiteen parissa toimiessaan ei voi olla kuulematta ilmaisua ”oman äänen löytäminen”. Sillä tarkoitetaan yleensä tekijän tyyliä ja tapaa tehdä taidetta omista lähtökohdistaan, omaäänisesti. Yhtä vähän taiteen ja taidekasvatuksen kentällä voi väistää kysymystä toisesta ja toisen kohtaamisesta, oli tämä toinen sitten yleisön edustaja, osallistuja, katsoja tai oppilas/opettaja. Taiteellisen työskentelyni sekä tämän artikkelin taustalla resonoi edellä esitetty lapsuudenkokemus, jossa löysin oman ääneni ensimmäistä kertaa itselleni vieraana – jonain, joka ei kokonaisuudessaan kuulunut minulle. Kenelle se sitten kuuluu? Kuuluuko se sinulle?

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on päästä kuulostelemaan metaforista omaa ääntäni: Kuinka paljon se kuulostaa juuri minulta? Löydänkö kirjoittaessani omaa ääntäni vai alanko kenties kadottamaan sitä? Metaforisen ”oman äänen” rinnalla olen kiinnostunut ruumiin tuottamasta ja aistimasta äänestä, joka kantaa sanojani puhuessani, sekä äänestä, joka kajahtelee kuulumattomissa, esimerkiksi paraikaa tässä lukemisen aktissa. Erityisen kierteen ääneni pohdinnalle tuo edellä esitetyssä kokemuksessa paljastunut vieraus. Koin ääneni jonain, joka ei kokonaisuudessaan kuulu minulle tai jossa juuri siksi, että se kuuluu minulle, paljastuu itselleni jotain vierasta, itseeni kuulumatonta.

Äänestä on vaikea saada kiinni, koska se katoaa heti ilmennyttyään. Akustista tilaa ei voi pysäyttää tarkasteltavaksi edes rajallisesti. Äänen pysäyttäminen ei onnistu äänentallennuslaitteillakaan, joilla äänen voi kyllä toistaa yhä uudelleen ja uudelleen kuunneltavaksi. Äänen tallentaminen ja tallennetun toistaminen on toiminut esityksissäni keinona yrittää saada hetkellistä otetta äänestä ja siihen kätkeytyneestä vieraasta. Olen esityksissäni toistanut tuota lapsuuden kokemuksessa auennutta suhdetta ääneen ja kutsunut yleisöjä ja osallistujia yhteisen ihmettelyn äärelle. Aloitin äänen vierautta käsittelevien esitysten tekemisen c-kasettinauhurilla, joka mahdollisti puhumisen nauhoittamisen ja nauhoitetun toistamisen kasetin alkuun kelaamisen jälkeen. Asetuin yleisön eteen ja aloin luettelemaan mikrofoniin ruumiinosiani päästä varpaisiin samalla nauhoittaen lausumaani kasetille. Kelattuani c-kasetin alkuun asetuin metrin päähän nauhurista ja annoin juuri lausumani toistua: ”silmät, suu, nenä, korvat….”[1] Muistan, että olin innoissani siitä, kuinka yksinkertaisella operaatiolla (äänen toistamisella kasettinauhurilta) (ihmis)ääni ja ruumis voidaan erottaa ja tehdä toisistaan erillisiksi. Sittemmin ääni on ollut esityksissäni lähes poikkeuksetta jollain tavoin erotettuna puhujasta. Tämä äänen ja ruumiin vieraantuminen on toiminut esitysteni perustavana elementtinä.

Kun aloitin yhteistyön äänitaiteilija Miro Mantereen kanssa, esitystilanteessa juuri lausutun tai tuotetun äänen välittömän toistamisen ja muokkaamisen mahdollisuudet laajenivat. Mantereen harjoittama live-looping-menetelmä mahdollistaa äänien tallentamisen ja välittömän toistamisen ilman kasettinauhan kelaamista alkuun. Tekniikka avaa myös mahdollisuuksia vieraannuttaa juuri nauhoitettua ihmisääntä entisestään erilaisten kaikujen, äänenkorkeuden säätelyn sekä äänisignaalin katkosten ja säröjen avulla. Taiteellisen työskentelyni lähtökohtina ovat olleet ruumis, kieli, ääni sekä subjektin muodostumisen ja purkautumisen välinen liike. Äänen toistaminen ja muokkaaminen ovat avanneet erilaisia mahdollisuuksia lähestyä esiintyvää ja esittävää ruumista monikollisena ja jatkuvasti rajojaan kysyvänä.

Oman ääneni lisäksi tässä artikkelissa tulevat kuuluviin saksalaisen fenomenologi Bernhard Waldenfelsin paattista vieraskokemusta tarkasteleva ajattelu, slovenialaisen filosofin Mladen Dolarin psykoanalyysista ammentava äänen pohdinta sekä Ruumis ja toinen: elettyjä mahdottomuuksia taiteen ja tieteen välissä -tutkimushankkeen (2018–2023) työryhmässä käytyjen keskustelujen kaiut.

Kenelle ääneni kuuluu?

Ennen kuin pääsen ääneen, löydän itseni jo kuulevana, maailmaan kuuluvana. Kuuleminen on itselleni yhtä selvää kuin maailmaan kuuluminen. Koen kuuluvani maailmaan, kun kykenen asettamaan asioita, ilmiöitä ja olioita – itseni mukaan lukien – niille kuuluville paikoilleen. Voin tuntea kuuluvani erilaisiin, enemmän tai vähemmän määriteltyihin ryhmiin, yhteisöihin ja yhteyksiin ja koen niiden kanssa yhteenkuuluvuutta. Välillä taas tuntuu, etten kuulu oikein minnekään. Havaitsen myös, jos jokin on poissa paikaltaan: ”Eihän tämän näin kuulu olla.” Kuuleminen ja kuuluminen kytkeytyvät toisiinsa. Lausuttu ja kuultu ääni toimii siltana kielen ja ruumiin välillä, se on kuin puuttuva lenkki, joka saa ne kuulumaan yhteen (Dolar 2008, 59). Ääni ei kuitenkaan kuulu kumpaankaan, vaan se on puhdasta läpikulkua, ohittavaa liikettä, jota ei voi pysäyttää tai josta ei voi saada otetta (mt. 35).

Minne ääni sitten kuuluu? Lausuessani pitkää äännettä, esimerkiksi vokaalia a – ”aaaaaa…” – voisin vannoa, että ääneni kuuluu minulle. Juuri kuuluvan ääneni kautta tavoitan itseni, kosketan kaikkein intiimeintä itsessäni, joka tuo ääni samaan aikaan on. Ääni voidaan nähdä näin puhtaana autoaffektiona, jolloin ollaan samanaikaisesti oman puhtaan sisäisyyden lähettäjiä ja vastaanottajia[2] ja tavoitetaan äänessä kaikkea itsereflektiota edeltävän tietoisuutemme ydin (Dolar 2004, 14). Mutta mitä sitten tuossa lapsuudenkokemuksessani tapahtui? Miten tuo itselleni kaikkein intiimein tuli kuuluviin vieraana? Dolar avaa asiaa psykoanalyyttisen teorian valossa: ”Jos on pinta joka palauttaa äänen, ääni saavuttaa autonomian ja astuu Toisen ulottuvuuteen; se lykkääntyy kauemmas ja narsismi romahtaa” (mt.). Tämä paljastaa, että äänen narsistisen ja autoaffektiivisen ulottuvuuden sisäpuolelle on kätkeytynyt jotain, joka uhkaa romuttaa sen – ääni, joka vaikuttaa kaikkein intiimeimmällä tasolla, mutta jota ei voi hallita, johon ei ole valtaa eikä kontrollia (mt.). Näin ymmärrettynä jokin vieras vaikuttaa kuuluvan ja kuuluu vaikuttavan omaan ääneeni.

Vieraan äänellä

Edellä kuvatussa kokemuksessa omalta intiimeimmältä alueeltani paljastui itselleni kuuluva ja itseeni vaikuttava vieraan ääni. Kuinka asettua suhteeseen tähän vieraaseen ääneen, johon minulla ei ole kontrollia? Tunnustelen kysymystä Bernhard Waldenfelsin esittämän responsiivisen fenomenologian valossa.

Dolarin tavoin Waldenfels paikantaa nauhoituksesta ja kaiusta kuuluvaan omaan ääneen vierauden ulottuvuuden. Hän esittää, että vieras (saks. fremd, engl. alien) tunkeutuu maailmaamme (vieraan) tilasta[3], joka edeltää kaikkia sellaisia järjestyksiä, joiden mukaisesti tunnemme kuuluvamme maailmaan (Waldenfels 2011, 19). Tämän yllättävän vieraan vaikuttavuus on luonteeltaan paattista[4]. Sana ”paattinen” kantautuu kreikan kielen sanasta pathos ja viittaa singulaariseen[5], yllätykselliseen tapahtumaan (Santanen 2017, 294). Näin ajateltuna vieras on kerrassaan ennenkuulumaton ja odottamaton tapahtuma, jossa kokija tulee siepatuksi siitä maailmasta, johon hän tuntee kuuluvansa. Lapsuuden kokemuksessani oman ääneni vieraus ei kuulunut toisille, vaan olin tuon vieraan äänen kanssa kaksin.

Waldenfels lähestyy paattista vieraskokemusta kokemuksen murtumana, jossa kokemuksen ja kokijan väliin repeää diastaattinen[6], ylittämätön ajallinen ja tilallinen jakauma. Kokijan kannalta tämä tarkoittaa sitä, että tässä yllätyksellisessä tapahtumassa edellämme itseämme ja vasta jälkikäteen huomaamme joutuneemme pois meille kuuluvalta paikaltamme, kun yritämme parhaamme mukaan ymmärtää tapahtunutta (Santanen 2017, 293). Toisin sanoen paattisesti virittyneessä vieraskokemuksessa vaikutus edeltää syytään.

Vieraskokemus on täten eräänlainen hyperilmiö, joka tulee havaintomme piiriin vasta vetäytyessään (Waldenfels 2011, 35). Kun tämän ennenaikaisesti tapahtuvan kokemuksen synnyttämä vaikutus jää vaivaamaan, käynnistyy auttamattomasti myöhässä oleva, jälkikäteinen vastaaminen[7]. Vieraan vaikutus, johon vastaamme, ei kuitenkaan ole sama kuin vieras, josta olemme alun perin vaikuttuneet. Tällöin vastaaminen keskittyy loittonevan vieraan sijasta eroon itsen ja vieraan välillä (Santanen 2017, 297). Näin vastaaminen ja vaikutus kytkeytyvät toisiinsa ja tapahtunut saa kontekstin, vaikkakin hajalleen revenneen (Waldenfels 2019). Asiaa voi lähestyä myös käänteisesti, jolloin vieraskokemuksen tuottama vaikutus ohitetaan olankohautuksella [8]. Tällöin emme lähde vastaamaan tuohon vaikutukseen. Eron jäädessä näin syntymättä ei synny myöskään itsen ja vieraan välistä suhdetta.

Vieraskokemuksen ollessa odottamaton ja meidät yllättävä emme voi valita sitä, mihin vastaamme, vaan ainoastaan sen, miten vastaamme. Tämä miten kysyy ja kutsuu esiin luovaa ja kekseliästä, omaäänistä vastaamista. Näin omaäänisyyttä ja luovuutta voi lähestyä jonain, joka saa alkunsa toisaalta, vieraan vaikutuksesta. Se syntyy jännitteisessä, resonoivassa suhteessa maailmaani kuulumattoman vieraan (vaikutuksen) ja itseni välillä. Edellä esitettyä vasten voin tarkastella taiteellista toimintaani eräänlaisena vastaamisen eleenä tuohon omalle kohdalleni sattuneeseen kokemukseen. Alettuani vastaamaan oman ääneni vierauteen löysin omaäänisyyteni.

Sinän ääni

Eron kautta avautuva ja sen varaan rakentuva suhde vieraaseen sähköistää kiinnostavalla tavalla myös kysymystä itsen ja toisen välisestä suhteesta. Kysymys toisesta ja toisen kohtaamisesta kuuluu omaäänisyyden ja luovuuden lailla taiteen ja taidekasvatuksen ydinalueelle – oli tämä toinen sitten yleisön edustaja, osallistuja, katsoja tai opetustilanteessa oppilas/opettaja. Waldenfels virittää toisen kohtaamista edellä esitellyn vaikutuksen ja vastaamisen synnyttämästä epäsymmetrisestä erosta käsin. Tällöin suhde toiseen rakentuu vaikutuksesta, jonka toisen toiseus aiheuttaa. Näin tulemme vaikuttuneeksi toisesta ennen kuin kykenemme kysymään toiselta, kuka hän on tai mitä hänen ilmaisunsa tarkoittaa. Tullessamme vaikuttuneiksi toisen toiseudesta emme tule vaikutetuiksi toisen egosta (minästä) tai toimijuudesta käsin, joka on erilaista ja jota voi vertailla, vaan kaltaisuudesta, joka on samalla kerrassaan verratonta [9] (Waldenfels 2011, 54.) Tällöin emme koe suhdettamme toiseen suorana ja itsestäänselvänä, jollaiseksi monet kulttuuri-, yhteiskunta- ja kieliteoreetikot olettavat sen (mt). Waldenfels ei kuitenkaan ole kohtaamisen epäsymmetrisyyden kanssa yksin. Hyvänä esimerkkinä aihetta omasta suunnastaan virittävästä ajattelijasta toimii Jean-Luc Nancy (1940–2021). Hänen toiseutta koskeva jäsennyksensä on Waldenfelsia muistuttava, jos kuitenkin omassa ajattelussaan verraton: ”Toisen toiseutta ei voi tunnistaa ilman, että pääsy toiseen sulkeutuu – pääsy on mahdollinen vain radikaalin toiseksi tulemisen tai pikemminkin vieraantumisen kautta” (Nancy 2021, 133).

Itsen ja toisen epäsymmetrinen suhde monimutkaistaa kysymyksiä toisesta ja toisen kohtaamisesta kiinnostavalla tavalla. Nämä kysymykset koskevat yhtä lailla teatteripedagogiikkaa kuin osallistujien kohtaamisen varaan rakentuvaa esitystaidetta, esityksiä, joiden keskiössä ovat kohtaaminen ja keskustelu. Eron kautta rakentuva suhde toiseen nyrjäyttää tutun ja arkisen keskustelun vieraan varaan rakentuvaksi.

Unfamiliar Dialogues – Uneksunnan näyttämö

Olemme astuneet sisään Helsingin Punavuoressa sijaitsevaan entiseen rukoushuoneeseen, joka on saanut uuden elämän esitystilana. Rukoushuoneesta muistuttavat vielä ikkunat lasimaalauksineen. Tilan keskelle on muodostettu tuoleista piiri. On pimeää, kohdevalot valaisevat penkeistä muodostetun ringin keskustaa. Ennen sisääntuloa olemme esitelleet lyhyesti esityksen kulkua ja lukeneet ääneen käsiohjelmaan painetun virittäytymisohjeen:

Tämä esitys piirtyy ulkoisen ja sisäisen rajapinnalle, jakamiselle ja vastaanottamiselle. Näyttämönä on Sinun mielesi, Meidän mielemme. Näyttämökuva rikastuu jakamisesta. Olet vapaa ottamaan vastaan toisten jakamaa ja jakamaan itsellesi esiinpiirtyvää: Minä tunnen, näen, koen, kuulen, muistan, haluan… Näyttämö on sitä rikkaampi mitä enemmän voimme jakaa sitä mitä meissä tapahtuu. Esityksellä ei ole ennalta odotettua lopputulemaa tai päämäärää, eikä myöskään aihetta. Unfamiliar Dialogues rakentuu vapaasti assosioiden, vastaamalla sisäisesti ja ulkoisesti tapahtuvaan.

(Unfamiliar Dialogues – Uneksunnan näyttämö. Käsiohjelma.)

Kaikkien löydettyä istumapaikkansa ringistä kerron vielä lyhyesti, kuinka aloitamme esityksen ja kuinka sen kulkuun voi osallistua. Tämän jälkeen nostan mikrofonin huulilleni ja lausun: ”Hei, olen Teemu, ja nyt mua jännittää, että mitä tapahtuu…” Ojennan mikrofonin vieressä istuvalle osallistujalle, joka myös sanoo nimensä sekä lyhyesti sen, mitä on mielen päällä juuri nyt. Lopetettuaan hän puolestaan ojentaa mikrofonin taas eteenpäin. Kaikki mikrofoniin lausuttu puhe nauhoitetaan. Mikrofoni jatkaa kiertämistä, kunnes se lopulta kuljettuaan kaikkien osallistujien kautta palaa takaisin käteeni. Tämä on merkki äänitaiteilijalle alkaa toistamaan mikrofonin kautta juuri lausuttua puhetta: ”Hei, olen Teemu, ja nyt mua jännittää, että mitä tapahtuu…” Ääneen lausutut sanat toistuvat selkeänä reilun kierroksen verran, jonka aikana jokainen osallistuja pääsee kuulemaan oman äänensä. Saamme kuunnella, kuinka äänemme kaikuu irrallaan meistä ja lausumistapahtumasta, jossa se sai alkunsa. Äänen toistuessa uudelleen äänitaiteilija alkaa ajamaan sitä erilaisten efektien läpi. Hän lisää ääneen erilaisia kaikuja ja muita tehosteita, jotka lopulta muokkaavat äskeiset selkeästi lausutut esittelyt täysin tunnistamattomaan muotoon. Näin syntynyt tunnistamaton äänimaisema velloo kymmenen minuutin ajan, kunnes se hiljenee, mutta jää yhä kuiskimaan taustalle.

Oma roolini esityksessä on rytmittää sen kulkua – sitä, milloin ja mitä voi esityksen mahdollistamissa rajoissa tehdä, miten toimia. Nostan mikrofonin käteeni ja ilmoitan, että seuraavaksi muodostetaan pieni sisäkehä. Sisäkehän muodostavat osallistujat, joiden eteen maahan on piirretty kuvio. Sisäkehän muodostuttua annan ohjeen: ”Sisäkehä on aktiivinen, ulkokehä pidättäytyy puhumasta.” Alkaa viidentoista minuutin mittainen keskustelu, johon vain sisäkehällä istuvat voivat osallistua ulkokehällä istuvien kuunnellessa. Kun viisitoista minuuttia on kulunut, äänitaiteilija nostaa taustalla hiljaa soineen äänimaiseman selkeästi kuuluviin. Äänimaiseman volyymi nousee tarpeeksi kovalle, jotta se peittää vielä keskustelua jatkavien sisäkehäläisten puheen kuuluvista ja on merkki heille lopettaa keskustelu. Äänimaisema velloo kymmenen minuutin ajan, kunnes se taas vaimenee, mutta ei kuitenkaan hiljene kokonaan. Nostan mikrofonin ja lausun: ”Ulkokehä on aktiivinen, sisäkehä pidättäytyy puhumasta.” Äsken ulkokehän muodostaneet pääsevät vuorostaan keskustelemaan sisäkehän pidättäytyessä. Jälleen viidentoista minuutin kuluttua ulkokehäläisten puheen keskeyttää esiin nouseva äänimaisema, joka velloo taas kymmenen minuutin ajan ja jonka jälkeen lausun mikrofoniin: ”Sisäkehäläiset palaavat takaisin osaksi ulkokehää, koko kehä on aktiivinen.”

Tämän kaikkia osallistavan keskustelun katkaisee jälleen viidentoista minuutin kuluttua esiin tunkeva äänimaisema, joka nousee kaikkien puheen yli. Toisin kuin aiemmilla kierroksilla ääni alkaa nyt pikkuhiljaa etsimään alkuperäistä muotoaan, toistamaan osallistujien äänet, jotka alkavat vähitellen selkiytymään ja palautumaan ymmärrettävään muotoon. Lopulta erotan äänimaisemasta selkeästi aloituslauseeni: ”Hei, olen Teemu ja nyt mua jännittää, että mitä tapahtuu…” Lopuksi osallistujien puhetta toistava ääni kiertää täysin ilman efektejä koko ringin ympäri palauttaen jokaisen osallistujan siihen hetkeen, jolloin he avasivat suunsa. Ääni katkeaa vasta sitten, kun jokainen on kuullut alussa mikrofoniin lausumansa sanat. Esitys päättyy. Trippi on ohi!

Taustaääniä

Unfamiliar Dialogues – Uneksunnan näyttämö -esityksessä altistuimme yhtä lailla toisten äänille kuin myös omalle äänellemme, jonka kuulimme äänentoistolaitteilta. Taustalla vaikuttava äänimaisema, joka velloi välillä pauhaten, välillä hiljaa taustalla kuiskien, piti meitä otteessaan koko esityksen ajan.

Esityksen kaksikielinen ja kaksiosainen nimi tuo itsessään esiin, että esitys toimi kahden erilaisen lähtökohdan leikkauspisteenä ja kohtauspaikkana. Toteutimme esityksen yhteistyössä esitystaiteilija ja ryhmäpsykoterapeutti Ursula Hallaksen sekä muusikko ja äänitaiteilija Miro Mantereen kanssa. Työskentely rakentui yhdessä tekemisen, keskustelujen ja kokeilujen kautta. Erisuuntaiset tulokulmat pääsivät näin vaikuttamaan toisiinsa ja alkoivat tuottaa yhteistä esityskieltä.

Hallaksen tulokulmana ja kiinnostuksen kohteena oli ryhmäpsykoanalyyttiseen teoriaan ja käytäntöön pohjautuva tekniikka, kollektiivinen uneksunta (reverie), ja tämän tekniikan soveltaminen esitystaiteen kontekstiin (ks. Hallas, tässä julkaisussa). Mantereen kiinnostus kohdistui puheesta muodostuvan, joka kerta ainutlaatuisen äänimaiseman rakentamiseen ja siihen, millaista tilallista kokemusta näin voi synnyttää.

Aloittaessamme työskentelyn ensimmäisen version parissa keväällä 2017 oli omana lähtökohtanani päästä toteuttamaan osallistava esitys, joka rakentuisi osallistujien äänen ja sen tallentamisen, toistamisen ja muokkaamisen kautta. Aikaisemmissa teoksissani, joissa äänen nauhoittamista ja tallentamista oli käytetty osana esitystä, yleisöä oli osallistettu hyvin rajallisesti. Toisena lähtökohtanani oli sattumanvaraisesti esitykseen saapuvien osallistujien kohtaaminen ja kohtaamisen käynnistämät keskustelut, joille ei ollut etukäteen määriteltyä aihetta tai päämäärää. Tekemisen taustalla kaikuivat myös kysymykset siitä, minkälaista keskustelua näin syntyy, mitä tulee kuuluviin, mikä painaa puhettamme, mitä sanottavaa meillä on toisillemme ja muuttuuko tuttu vieraaksi.

Uneksunnan kaikuja

Uneksunnan näyttämö -teoksen ajatuksena oli, että yhteisen aiheen sijaan esityksen kulkua ohjaa ja rajaa kaikkia osallistujia koskeva ja esityksen aikaa rytmittävä rakenne, jossa aukeaa tiloja kuulua ja kuulostella. Osallistujien äänitetystä puheesta muodostuva äänimaisema, joka vuorotteli avointen keskusteluiden kanssa, soi katkeamatta läpi esityksen. Tämä Mantereen improvisoima äänimaisema herätti osallistujissa erilaisia muistoja. Eräs osallistuja tunsi palaavansa 90-luvun alkuun ja ravebileisiin: hämärä tila, hypnoottinen ääni (joka välistä estää puhumisen) ja tuntemattomat ihmiset jakamassa kokemusta. Tämän ja muiden esiin jaettaviksi nousseiden kokemusten ja unien lisäksi esitys toi kuuluviin myös yhteisesti jaettuja mielikuvia, joiden valossa tilanteessa tapahtuvaa luettiin. Löysimme itsemme muun muassa saunasta sekä pyykinpesukoneen pyörteistä. Molemmat näistä jaetuista tiloista toimivat arkielämässämme puhdistumisen ja puhdistamisen paikkoina. Nostiko esitys hien pintaan, tai laittoiko se kuona-aineet liikkeelle? Entä jäikö esityksestä puhdistunut olo?

Kuin olisi astunut osaksi ikuiset ajat tunnettua rituaalia, joka on samaan aikaan hyvin tuttu ja turvallinen, mutta joka vie täysin uusille alueille omassa mielessä. Ihmisten kohtaaminen näin on uutta ja erilaista…

(Osallistujan kokemus 6.3.2020)

Myös toinen osallistuja vaikutti päätyneen uusille alueille omassa mielessään. Taustalla vellonut äänimaisema oli alkanut puhuttelemaan häntä. Siitä oli erottunut hokemia, jotka kohdistuivat häneen itseensä. Puhuttelu oli luonteeltaan vähättelevää, osallistujan esitykseen osallistumista arvostelevaa. Osallistuja ei ollut aiemmin kokenut vastaavaa, mutta suhtautui tapahtuneeseen innostuneen uteliaasti. Taustalla vellova äänimaisema sai näin kuulijaan vaikuttavan toimijan roolin. Entistä kiinnostavamman asiasta teki se, että kun harjoitustilanteessa asetuimme kuulostelemaan puheesta muodostettua äänimaisemaa, kaikki paikalla olleet pystyivät erottamaan äänestä erilaisia hokemia, mutta jokaista puhuteltiin eri tavoin.

Vastaava havainto nousi esiin työskennellessäni Moniääniset ry:n[10] jäsenistä koostuvan työryhmän kanssa [11]. Työryhmän jäsen Samuli Aalto löysi siitä kaltaisuutta, jonka kautta yksi jos toinenkin voi yrittää asettua ääntenkuulemiskokemukseen: ”Miron avulla saimme kuulla puheesta muodostettua toistuvaa luuppia, jossa puhuttu puhe muutettiin eri säätöjen avulla muuntuvaksi äänimassaksi. Tästä äänimassasta kuulija saattoi saada vaikutelman kuin siitä tulisi poimittua sanoja, joita mieli havaitsee hieman ääniharhan tapaan.” (Aalto 2022.)

Nämä havainnot nostavat esiin äänen puhuttelevuuden. Lähestyessämme kuulemista paattisesti virittyneenä löydämme itsemme jo äänen puhuttelemina – emme voi valita edeltä käsin sitä, mikä meihin vaikuttaa, mitä meille kuuluu tai mitä kuulemme. Vastuullemme jää vastata tavalla tai toisella äänen puhutteluun ja jännittyä näin vieraan varaan rakentuvaan dialogiin.

Unfamiliar Dialogues – Uneksunnan näyttämö vaikuttaa edellä esitetyn perusteella tavoittaneen jotain, joka muistuttaa uneksuntaa ja vieraan varaan rakentuvaa dialogia. Tunnista puoleentoista tuntiin venyneet esitykset olivat toistensa kaltaisia, mutta kerrassaan verrattoman erilaisia. Esitys synnytti kerta kerran jälkeen aina uudelleen ja uudelleen erilaisia tiloja, alkuja ja loppuja. Esityskerrat eivät olleet sisällöllisesti yhdenmukaisia, vaan ne virittyivät kulloinkin esiin erilaisina tiloina, joihin kukin osallistuja vastasi tavallaan. Tämä esityskertojen verraton luonne herätti yleisössä kiinnostusta palata esityksen äärelle uudestaan. Heti ensimmäisessä esityksessä eräs osallistuja kysyi, voisiko tämä esitys toteutua säännöllisesti ja tiedusteli mahdollisen sarjalipun perään. Ajatus sarjamuotoisesti toteutettavasta, jatkuvasti muuttuvasta osallistavasta esityksestä on kiinnostava ja virittää ajatuksia esityksen seuraavaan vaiheeseen. Tällöin vieraan varaan rakentuva esitys voisi kuulua arkirutiineihin lenkkisaunan tai pyykkivuoron tavoin. Miltä kuulostaa?

Viitteet

1 Esitin Ihmisen ensimmäisen kerran vuonna 2001 Turun Taideakatemian esittävien taiteiden koulutusohjelmassa järjestetyssä ääni-improvisaatiotyöpajassa. Olen esittänyt sitä myöhemmin mm. Porvoon Taidehallissa vuonna 2006 ja Poor Artist In Residence -performanssitapahtumassa Lahdessa vuonna 2009.

2 Näin ollen ääntely ja ääni eivät tähtää ainoastaan kommunikointiin itseni ja toisen välillä, vaan ne voivat olla puhdasta itsensä tunnistamisen riemua, samankaltaista, jollaista lapsi tuntee tunnistaessaan itsensä ensimmäisiä kertoja peilistä (Dolar 2004, 14).

3 Vieraasta ei tule ajatella niin, että se olisi jokin (osoitettava vieras), joka vaikuttaa minuun, eikä myöskään, että jokin olisi ymmärrettävissä tai tulkittavissa jonakin. Paattisen vieraskokemuksen kohdalla kysymys on paremminkin tilaa koskeva, eli missä tapahtuu, eikä mikä tapahtuu. (Waldenfels 2011, 26–27). Arkisesti tila ja sen vaikuttavuus tulevat kuuluviin erilaisissa ilmaisuissa, kuten ”se nyt oli ihan omissa tiloissaan” tai ”apua, missä tiloissa sitä eilen oli”.

4 Waldenfelsin fenomenologisen, vierasta koskevan ajattelun taustalla kaikuu Erwin Strausin (1891–1975) tekemä erottelu kognitiivisen eli gnostisen ja paattisen aistimisen momentteihin, toisistaan poikkeaviin aistimisen ulottuvuuksiin. Paattinen ulottuvuus avaa kokemista välittömänä alkukantaisena yhteytenä, jossa kokemus ja kokija eivät ole vielä jakautuneet subjektiksi ja objektiksi. Täten aistiminen ja sen vaikuttavuus edeltävät tietoista aistihavaintoa (Straus 1966, 11–12). Aistinnan gnostinen eli kognitiivinen momentti puolestaan viittaa aistihavainnossa annetun (kohteen) ominaisuuteen, siihen, mitä se on, eli siihen, mikä on representoitavissa (Santanen 250, 2017).

5 Singulaarisella Waldenfels tarkoittaa omalle kohdalle osuvaa, ainutkertaista tapahtumaa (event), jonka jälkeen maailman näkeminen, kuuleminen ja kokeminen ovat auttamattomasti muuttuneet.

6 Diastasis tarkoittaa kirjaimellisesti astumista hajalle/toisaalle, samalla tavalla kuin ”joutua ekstaasiin”, ekstasis, on astumista ulos itsestään (Waldenfels 2019).

7 Suomen kielen sana ”vastaaminen” on ymmärrettävissä sekä vastuun ottamisena (jostakin) että vastauksen antamisena (johonkin). Waldenfelsin responsiivisessa ajattelussa vastaaminen virittyy näissä molemmissa merkityksissään.

8 Voimme toki ohittaa tuon vieraan vaikutuksen palauttamalla sen omaan järjestykseemme tai lokeroimalla sen anomaliaksi, jolloin se ei jää vaivaamaan meitä (Waldenfels 2007 22–25; Santanen 2017, 294). Toisaalta Waldenfels (2019) ei vedä selkeää rajaa paattisen ja patologisen välille, jolloin, riippuen vaikutuksen voimakkuudesta, vaikutetuksi tuleminen ei aina ole ehdollista.

9 Waldenfels käyttää englannin kielen sanaa incomparable, joka juontaa suoraa latinan sanasta incomparabilis eli jotain, ”jota ei voi verrata” (”that cannot be equaled”, Online Etymology Dictionary 2015).

10 Suomen Moniääniset ry on ääniä kuulevien oma yhdistys, jonka tarkoituksena on edistää ääniä kuulevien ihmisten hyvinvointia heitä tukemalla, yhdistämällä ja aktivoimalla. (Suomen Moniääniset ry 15.10.2022.)

11 Suomen Moniääniset ry:n jäsenten kanssa yhteistyössä toteutetussa taiteellisessa prosessissa asetuimme kuulostelemaan esitysharjoitteiden ja ääniteknologian kautta omaa ja vierasta ääntä sekä jakamaan kuulemisen kokemuksia. Työskentelyn äänet tulivat kuultaviin mm. osallistavassa esitystaideteoksessa Puhelinkoppi – yhteys kummaan (2019; ks. Honkasalo ja Päivinen 2020) sekä videoteoksessa Kuulumaton (2021).

Lähteet

Tutkimuskirjallisuus

Dolar, Mladen. 2008. Nothing but a Voice. Cambridge, Massachusetts: The MIT Press.

Dolar, Mladen. 2004. Ääni-objekti. Suom. Markku Lehtinen. Helsinki: Nuoren Voiman liitto ry.

Honkasalo, Marja-Liisa & Teemu Päivinen. 2020. ”Eletyn ja esitetyn välissä.” Teatteri ja tutkimus 8: 204–229. journal.fi/teats/article/view/122812.

Nancy, Jean-Luc. 2021. Singulaarinen pluraalinen oleminen. Suom. Viljami Hukka ja Anna Nurminen. Helsinki: Tutkijaliitto.

Santanen, Sami. 2017. Ajatuksen paikka. Helsinki: Tutkijaliitto.

Straus, Erwin. 1966. Phenomenological Psychology. New York: Basic Books.

Waldenfels, Bernhard. 2011. Phenomenology of the Alien. Basic Concepts. Evanstone: Northwestern University Press.

Waldenfels, Bernhard. 2007. The Question of the Other. Hong Kong: The Chinese University Press.

Julkaisemattomat lähteet

Waldenfels, Bernhard. 2019. ”Memory and temporal deferment.” Luentomoniste. The Future of Memory, The Helsinki Trialogues, Tieteiden talo, Helsinki, 4.5.2019.

Internetlähteet

Aalto, Samuli. 2022. ”Kanssataiteilijana kummaa tutkivassa projektissa.” Kummastus-blogi. Haettu 15.9.2022. kummastus.utu.fi/kanssataiteilijana-kummaa-tutkivassa-projektissa.

Suomen Moniääniset ry. Verkkosivusto. Haettu 15.10.2022. www.moniaaniset.fi/yhdistys.

Online Etymology Dictionary. Verkkosivusto. Haettu 20.1.2023. www.etymonline.com/word/incomparable.

Esitykset

Kuulumaton. Videoteos. Esiintyjät: Samuli Aalto, Gabriele Goria, Sami Juntunen, Petri Kotilainen, Jonna Lehto. Kuvaus ja editointi: Jenni Kokkomäki. Äänet: Miro Mantere. Ohjaus: Teemu Päivinen. Esitetty 20.11–12.12.2021, Galleria 3H+K, Pori.

Puhelinkoppi – yhteys kummaan. Työryhmä: Teemu Päivinen, Marja-Liisa Honkasalo, Suomen Moniääniset ry:n jäsenet. Esitys 1.3.2019, The Pathic Body and the Uncanny in the Performing Arts and Research -seminaari, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu, Helsinki.

Unfamiliar Dialogues – Uneksunnan näyttämö. Työryhmä: Ursula Hallas, Miro Mantere ja Teemu Päivinen. Esitys 6.3.2020, Teatteritalo Universum, Helsinki.