Kuolemassa läsnä – tiibetiläinen kuolema­meditaatio Tukdam

Abstract

In what Tibetans call tukdam, advanced Buddhist practitioners die in meditation. Though declared clinically dead, they often stay sitting upright in meditation posture; remarkably, their bodies remain fresh and lifelike, without signs of decay for days, sometimes weeks after clinical death. According to Tibetan Buddhism, the meditators are resting in a subtle state of consciousness with an associated subtle material energy present in the body, and so are still in the process of dying. Yet according to modern biomedical and legal definitions they are dead. As a biological and cultural phenomenon, tukdam disrupts normative Western categories of life and death, mind and body. This short piece introduces the phenomenon of tukdam mostly from a Tibetan Buddhist perspective and offers some points of comparison between Tibetan and biomedical accounts of the death process.

Tukdam on tiibetiläinen kunnioitusta osoittava nimi meditaatiolle, ja sillä viitataan myös tietoisesti hallittuun tapaan kuolla meditaatiossa. Teen aiheesta tukdam-kuolemameditaatiosta (tiibetiksi thugs dam) väitöskirjaa University of California Berkeleyn ja UC San Franciscon yhteisessä lääketieteellisen antropologian tohtoriohjelmassa. Olen myös dokumenttiohjaaja, ja samaan aiheeseen liittyvä elokuvani Tukdam: Between Worlds sai ensiesityksensä vuonna 2022. Yle esitti lyhyemmän televisioversion siitä maaliskuussa 2023.

Olen vuodesta 2014 alkaen tutkinut kenttätyössä ja kuvauksissa kymmeniä tukdam-kuolemia, enimmäkseen tiibetiläisissä pakolaisyhteisöissä Intiassa, mutta myös Nepalissa, Yhdysvalloissa ja Ranskassa. Olen lisäksi seurannut University of Wisconsin–Madisonissa (UW-Madison) toimivan Center for Healthy Minds -keskuksen tieteellistä tukdam-tutkimusta. Tässä kirjoituksessa esittelen Suomessa ja yleensäkin lännessä huonosti tunnetun ilmiön lyhyesti, enimmäkseen tiibetiläisestä näkökulmasta. Samassa yhteydessä vertailen myös tiibetiläisen ja biolääketieteen käsityksiä ja käytäntöjä kuoleman suhteen.

Tukdamissa kuolevat meditoijat menehtyvät luonnollisiin syihin: he ovat usein vanhuksia, jotka kuolevat sairauteen tai sairauskohtaukseen. Kenttätyössä keräämieni kuolemantarinoiden perusteella meditoijat tuntuvat usein tietävän, milloin kuolema koittaa, ja asettuvat tätä ennakoiden meditaatioistuntaan. Haastattelemieni tiibetiläisten lääkäreiden mukaan tiibetiläisen lääketieteen perinteessä ja siihen läheisesti kytkeytyvässä tantrisessa buddhalaisuudessa tunnistetaan tarkkoja fysiologisia ja psykologisia merkkejä kuoleman lähestymisestä – ensimmäiset näistä voidaan havaita viikkoja ennen kuolemaa – ja ne auttavat kuolevia valmistautumaan tähän tärkeään siirtymään.

Vaivuttuaan syvään meditaatioon monet tukdamin harjoittajista kuolevat istuen. Toisin kuin yleensä ruumiisiin ei tule kuolonkankeutta (rigor mortis) eikä muita ulkoisia merkkejä, jotka yleisesti ilmaantuvat kuolemanjälkeisten tuntien tai päivien aikana. (Toki prosessi vaihtelee ja riippuu monista tekijöistä, kuten lämpötilasta, ilman kosteudesta, edesmenneen fyysisestä tilasta ja sairauksista jne.) Iho pysyy joustavana ja elävän värisenä. Itse asiassa meditoijat, joista monet ovat iäkkäitä ja hyvin sairaita, näyttävät usein kuoltuaan paremmilta kuin ennen kuolemaansa. Kehoissa ei näy ulkoisia hajoamisen merkkejä eikä mätänemisen hajua esiinny, vaikka kuolema tapahtuu usein trooppisissa, kuumissa ympäristöissä ilman ruumiiden viilentämistä. Olen itse tutkinut tapauksia muun muassa Etelä-Intian Karnatakassa sijaitsevissa tiibetiläisluostareissa, missä on kuumaa ja kosteaa ympäri vuoden eikä kuolleiden huoneissa ole ilmastointia. Yhdessä tapauksessa, josta uutisoitiin myös Intiassa, keho pysyi ”tuoreena” vailla kuoleman merkkejä lähes kolme viikkoa.

Tukdamin aikana sydämen alueella raportoidaan usein lämpöä. Tiibetiläisten mukaan tämä johtuu siitä, että kaikista hienosyisin tietoisuus on yhä läsnä kehossa ja sen materiaalinen aspekti, hyvin hienosyinen psykofyysinen energia, kerääntyy kuoleman jälkeen sydämen alueelle. Esimerkkitapauksena voisi mainita Karmapan, joka oli viime vuosisadan tärkeimpiä tiibetiläisiä henkisiä johtajia. Hän kuoli sairaalassa Chicagon lähellä. Haastattelin Karmapaa hoitaneita lääkäreitä, jotka kertoivat tunteneensa lämpöä Karmapan rintakehällä vielä 2–3 päivää kuoleman jälkeen osaamatta kuitenkaan selittää tätä normatiivisen biolääketieteen puitteissa. Tapahtuneesta kertoi muun muassa tohtori Mitchell Levy, josta tuli sittemmin huippuyliopisto Brown Universityn lääketieteen professori sekä Rhode Island Hospitalin teho-osaston johtaja. Levy lisäsi, että emme tosin tiedä, ilmeneekö tällaista lämpöä muillakin vainajilla. Länsimaisissa sairaala- ja kuoleman kulttuureissamme sairaalavuoteet pitää vapauttaa mahdollisimman pian ja ruumiit viedään kuoleman jälkeen nopeasti kylmäsäilöön. Tiibetiläisen perinteen mukaan vainajia ei pitäisi häiritä useaan päivään kuoleman jälkeen, sillä tietoisuus voi olla vielä läsnä. Tämä antaa tilaisuuden kuoleman jälkeisten ruumiinprosessien havainnointiin, mikä ei useimmiten ole mahdollista meillä lännessä.

Kuolleet meditoijat pysyvät tässä ”tuoreessa” tilassa keskimäärin kolmisen päivää, mutta on myös dokumentoitu useampia tapauksia, joissa tila on kestänyt monta viikkoa. Tällaisia tapauksia on koettu myös sairaaloissa ja lääkäreiden valvonnassa, jolloin nykylääketieteen ammattilaiset ovat todenneet meditoijat kliinisesti kuolleiksi. UW-Madisonin johtamassa tutkimuksessa tukdamissa kuolleet on niin ikään todettu kliinisesti kuolleiksi. Keväällä 2021 tutkimus dokumentoi Pohjois-Intiassa tapauksen, jossa koronavirukseen kuollut tiibetiläismunkki oli vailla odotettuja kuoleman merkkejä 37 päivää. Tapaus esitellään tulevassa yhdysvaltalaisen Culture, Medicine and Psychiatry -julkaisun Tukdam-erikoisnumerossa, jossa myös oma artikkelini aiheesta on määrä julkaista.

UW-Madisonin tutkijaryhmä on esittänyt, että peruselintoiminnoista vastaavassa aivorungossa voisi olla vähäistä toimintaa jonkin aikaa kliinisen kuoleman jälkeen, mikä voisi osittain selittää ruumiiden epätavallisen hyvän kunnon. Ensimmäisessä tutkimukseen liittyvässä julkaisussa Frontiers of Psychology -lehdessä (2021) ryhmä raportoi nollalöydöksestä (null-finding): yli kymmenen vuoden tutkimusponnistuksen aikana ryhmä ei ollut löytänyt aivotoimintaa tukdam-vainajissa. Kuten kuvitella saattaa, tutkimusta ovat vaikeuttaneet monet käytännölliset ja kulttuuriset ongelmat, joita julkaisussa – ja elokuvassani – myös avataan. Esimerkkinä voisi mainita, että tutkijat ovat useimmiten päässet ottamaan mittauksia vasta päivien kuluttua kuoleman jälkeen, osin johtuen yllä mainitusta tiibetiläisestä perinteestä, missä ruumiiden koskemattomuutta kunnioitetaan kolmen päivän ajan. Lisäksi tiibetiläiset tapaavat olla varovaisia tukdamin julistamisen suhteen ja saattavat odottaa useita päiviä varmistaakseen, että ruumiin tila todellakin on erikoinen, ennen kuin ilmoittavat tapauksista tutkijaryhmälle, vaikka tieteen näkökulmasta mittauksia pitäisi päästä tekemään mahdollisimman pian – mieluiten jo ennen kuolemaa ja kuoleman prosessin aikana.

Kuinka tiibetiläinen perinne sitten selittää tukdamin? Sen saavuttavat yleensä erittäin kokeneet meditoijat, jotka ovat elämänsä aikana toistuvasti harjoitelleet kuoleman prosessia meditaatiossa. Intiasta lähtöisin oleva ja Tiibetissä edelleen kehitetty kompleksinen tantrinen buddhalainen teoria ja harjoitusjärjestelmä opastaa kuoleman vaiheiden läpi sen ensioireista alkaen.

Perinteen mukaan kliinisen fyysisen kuoleman myötä kuolee aistielimistä ja keskushermostosta riippuvainen ”karkea” tietoisuus. Tätä seuraa syvempien tietoisuuden tasojen lakkaaminen, kunnes saavutetaan kaikista hienosyisin ei-käsitteellisen tietoisuuden tila, jonka väitetään olevan aivoista ja kehosta riippumaton. Henkilöt, jotka ovat eläessään harjoitelleet tämän tilan tunnistamista ja siinä olemista, kykenevät kuollessaan asettumaan tähän perustietoisuuteen, jonka energeettinen, äärimmäisen hienosyinen materiaalinen aspekti pitää myös ruumiin tuoreena.

Tantrisen fysiologian ja mielen prosessien tunteminen ja hallitseminen myös edesauttaa tukdam-kuoleman saavuttamista. Indo-tiibetiläinen teoria ja fysiologia juontuu vanhoista tantrisista buddhalaisista teksteistä ja on kehittynyt myös erilaisten psykofyysisten harjoitusten ja systemaattisten kokemuksellisten havaintojen tuloksena. Rajusti pelkistäen tantrinen fysiologia kartoittaa kehossa miljoonia erillisiä ”kanavia” – jotka eivät vastaa silmällä havaittavia verisuonia, hermoja tms. – joiden läpi kulkee erilaisia ”tuulia” eli tunteisiin ja ajatuksiin liittyviä psykofyysisiä energioita. Tuulilla on myös läheinen suhde erilaisiin hengitystapoihin.

Perinne selittää yksityiskohtaisesti, kuinka tämä tantrinen fysiologia syntyy ja synnyttää ihmisen sikiökehitysvaiheessa. Monet tiibetiläisen lääketieteen harjoittajat huomauttavat, että nykylääketieteen kuvaukset sikiön kehitysvaiheista vastaavat läheisesti yli tuhat vuotta vanhan tantrisen teorian kuvauksia – jo kaikista aikaisimmissa vaiheissa, missä sikiö on tuskin silmin havaittava – ja kuinka kehon osien varhainen jakaantuminen ja haaraantuminen vastaa tantrisen fysiologian pääkanavien haarautumista. (Tiibetiläinen lääketiede on läheisessä suhteessa tantriseen tiibetinbuddhalaisuuteen, jonka kanssa se jakaa muun muassa tällaisen käsityksen kehosta.) Nykyiset tiibetiläiset lääkärit näkevät yhtäläisyydet jonkinmoisena todistuksena tantrisen fysiologian todellisuudesta: energeettisten pääkanavien haarautuminen luo perustan fyysisille ruumiinmuodoille, kuten raajoille, jotka siis kehittyvät tantrisen fysiologian malleja seuraten jo aivan varhaisimmissa vaiheissa.

On tärkeää ymmärtää elämän syntymisen prosessi, sillä kuolemassa prosessi tapahtuu käänteisesti: eri kanavien ja tuulten puunomaisen haaroittumisen ja ulospäin kasvamisen sijaan kuolemassa nämä romahtavat kasaan tai sulautuvat toisiinsa, kunnes lopussa psykofyysiset energiatuulet kerääntyvät torson keskukseen sydämen seuduille. (Tukdamissa havaittava lämpö sydämen alueella liittyy tähän.) Samalla kuoleva henkilö saa erilaisia kehollisia tuntemuksia – esimerkiksi tietyssä vaiheessa suu kuivuu, myöhemmin eri aistit sumentuvat – sekä psykologisia, affektiivisia kokemuksia. Prosessin edetessä eri aistit ja tietoisuuden tasot lakkaavat; kehosta riippuvaisten karkeampien tietoisuuksien kuoriutuessa pois alta paljastuu hienosyisempiä tietoisuuden tasoja, kunnes jäljellä on enää tuhoamaton perustietoisuus – jonka väitetään olevan aina läsnä, mutta joka jää suurimmalla osalla ihmisistä yleensä ajatusten ja tunteitten myllerryksen peittoon.

Tiibetinbuddhalaisten mukaan kaikki käyvät läpi saman kuolemanprosessin eri vaiheineen. Kokenut meditoija on oppinut eläessään tunnistamaan ja hallitsemaan kanavansa ja näissä kulkevat tuulet ja tietää myös kuoleman prosessin eri vaiheet ja kokemukselliset merkit. Hän kykenee siis tiedostamaan ja kontrolloimaan prosessia sekä pitkittämään lopuksi paljastuvassa perustietoisuudessa lepäämistä – joka tavallisilla ihmisillä välähtää ohi hetkessä – mikä johtaa siis tukdam-­kuolemaan. Vaikka eri tiibetinbuddhalaiset koulukunnat jakavat pääpiirteittäin saman Intiasta periytyvän kuoleman teorian, niissä myös korostetaan eri selityksiä ja harjoituksia tukdamiin liittyen. Esimerkiksi yllä kuvattua tantrisen kehon hallintaa painotetaan erityisesti Gelukpa-koulukunnassa (jota esimerkiksi Dalai Lama edustaa), kun taas joissain muissa tiibetinbuddhalaisuuden päähaaroissa painotetaan perustietoisuuden tai ”mielen luonnon” tunnistamista ja siinä lepäämistä. Tämä ei välttämättä vaadi monimutkaisia tantrisen kehon joogaharjoituksia ja hallintaa, vaan sen voi oikean ohjauksen avulla tunnistaa kaikissa elämän tilanteissa niin, että siihen voi yksinkertaisesti antautua kuoleman koittaessa.

Tällaista hallittua kuolemaa ja tukdam-tilaa tavoitellaan, sillä sen katsotaan johtavan henkiseen vapautukseen. Kuolema tarjoaa ainutlaatuisen tilaisuuden: siinä paljastuva äärimmäisen voimallinen ja kaiken kattava perustietoisuus kykenee hälventämään syvälle juurtuneet tavanomaiset kognitiiviset ja affektiiviset vääristymät ja niistä kumpuavat harhaiset käsitykset, ajatukset ja tunteet. Tukdamissa kuoleva kykenee myös hallitsemaan jälleensyntymänsä toisin kuin muut, jotka ovat tiedostamattomien tapojensa ja käsityksiensä armoilla. Ne aktivoituvat jonkin aikaa kuoleman jälkeen johtaen seuraavaan elämään. Tukdamin harjoittaja valitsee sellaisen jälleensyntymän, josta on eniten hyötyä tunteville olennoille. Tämä kontemplatiivinen kuoleman perinne tapahtuu siis vahvojen eettisten raamien puitteissa.

Tukdam-tilan päättymiselle on myös selkeät merkit. Mikäli edesmennyt on istunut, pää notkahtaa alas, ruumis luhistuu kasaan, sieraimista (ja joskus sukuelimistä) valuu tantrisen fysiologian prosessien mukaisia nesteitä ja normaali hajoamisprosessi etenee nopeasti. Perinteen mukaan nämä ovat merkkejä siitä, että fyysisesti kuollut henkilö on lopettanut syvämeditaation ja hienosyisinkin tietoisuus on jättänyt kehon. Tiibetiläisille lopullinen kuolema koittaa vasta tässä vaiheessa. Tiibetiläisessä perinteessä ja biolääketieteessä kuolema tapahtuu siis eri kohdissa. Biolääketieteessä kuolema on totuttu näkemään binaarisena ”on/off”-muutoksena, missä henkilö on joko elossa tai kuollut, kun taas tiibetiläinen perinne hahmottaa kuoleman vaiheittaisena prosessina, joka jatkuu pitkälle kliinisen kuoleman yli ja kulminoituu tietoisuuden jättäessä kehon. Nykylääketieteessä kuolema tarkoittaa poissaoloa, mutta tiibetiläisille kuolemassa ollaan läsnä. Toki monet länsimaiset sairaanhoitoalan ammattilaiset ja kuoleman parissa työskentelevät puhuvat myös erikoisesta läsnäolon tunteesta kuolemassa ja sen jälkeen sekä sen hälvenemisestä. Näin kuvaillaan myös lääketieteellisen antropologian sairaalakuolemaa käsittelevässä kirjallisuudessa.

UW-Madisonin tutkijat ovat myös kiinnostuneet tiibetiläisestä näkemyksestä kuolemasta pitkänä prosessina ja ovat tässä yhteydessä nostaneet esiin muun muassa eettiset kysymykset elinsiirroista, jotka nykyään toimitetaan hyvin pian kliinisen kuoleman toteamisen jälkeen. Jos ihmisessä on vielä jokin prosessi meneillään, elinsiirrot voivat häiritä sitä.

Elvytystieteen saralla on tehty huimia harppauksia, jotka ovat kyseenalaistaneet elämän ja kuoleman selkeät rajat, mutta tukdam hämärtää näitä rajoja entisestään. Vaikkei aivoista riippumatonta tietoisuutta hyväksyisikään, meditoijat osoittavat tieteelle ennennäkemätöntä mielen ja ruumiin hallintaa, joka tuntuu vaikuttavan jopa kuoleman jälkeenkin. Elämän ja kuoleman kategorioiden lisäksi tukdam rikkoo myös mielen ja materian (tai kehon) kategoriat, joiden erottelu on ollut kulttuurissamme tyypillistä. Se mitä länsimainen ihminen saattaa pitää vain ”kulttuurisina uskomuksina” kanavista ja tuulista sekä hienosyisestä tietoisuudesta, ilmenee tukdamissa biologisina, ulkopuolisten havaitsemina fyysisinä ilmiöinä. Kuolleet ruumiit tuntuvat ilmentävän symbolisia, kulttuurisia muotoja. Tämä konkretia ja silminnähtävä elämän ja kuoleman hämärtyminen tekee tukdamista myös erityisen elokuvallisen aiheen.

Lääketieteellinen ja ontologinen antropologia tarjoavat tapoja käsitellä näitä tiibetiläisiä kehoja ja kuolemia, joita nykytiede ei ole kyennyt vielä selittämään. Sovellankin näiden alojen teorioita vuonna 2017 UC Berkeleyssä valmistuneessa pro gradu -työssäni ja tulevassa väitöskirjassani. Tieteen- ja teknologiantutkimuksen ja ontologisesti suuntautuneen antropologian piirissä esitetään argumentteja sen puolesta, ettei yhtä ”luontoa” tai objektiivista todellisuutta ole olemassa, vaan eri kulttuuriset käytännöt ja käsitteet osallistuvat erilaisten maailmojen – tai kehojen ja kuolemien – luomiseen. Eri kulttuurit eivät siis tee erilaisia tulkintoja yhdestä jaetusta maailmasta vaan ovat omia maailmojaan (jotka menevät toistensa kanssa osittain limittäin). Ontologisesti suuntautuneen antropologian piirissä esitetyt teoriat resonoivat myös buddhalaisen filosofian kanssa, jota myös hyödynnän. Teen näin ontologisen antropologian hengessä, joka peräänkuuluttaa ajattelun dekolonisaatiota.

Eri kulttuuristen maailmojen vertailu tekee näkyväksi omien kehon- ja kuolemankäsitystemme kulttuurisia erityispiirteitä ja suhteellisuutta. Luonnontieteellinen maailmankuva on myös osin kulttuurinen ja tulee olevaksi, kun maailmaa katsoo tietynlaisten käsitteiden, praktiikoiden ja teknologioiden kautta. Vaikka tiibetiläinen keho / kuoleman prosessi poikkeaa biolääketieteen malleista (toki yhteneväisyyksiäkin löytyy), se voidaan myös käsittää empiirisenä. Sen perusteella voidaan tehdä ennusteita havaittavista ilmiöistä, ja se toimii hyvin selitysmallina omassa maailmassaan.

Tukdam on pysäyttävä esimerkki siitä, kuinka erilaiset kehollisuuden, mielen ja kuoleman käsitykset ja käytännöt voivat tuottaa erilaisia biologisia kuolemia. Samalla se johdattaa meidät elämän perusdynamiikkaan, poissa- ja läsnäolon sekä siihen kytkeytyvän tietoisuuden mysteerin äärelle.