Virpi Juntti Tanssija, opettaja ja koreografi tutkijana

Opiskelin tanssitaiteen laitoksella 1992–1996 ja tanssi- ja teatteripedagogiikan laitoksella 2000–2003. Pohdin, miten nämä opinnot ovat vaikuttaneet minuun. Miten opiskelutaustani vaikuttaa valintoihini ja siihen, mihin suuntaan ammatissani kuljen? Mielestäni suurin henkilökohtainen vaikutus on se, että olen yhä alalla.

Koko koulutuksen ajan kuljin epävarmuusalueella sellaisten asioiden ja taitojen äärellä, joita en vielä osannut tai edes tiennyt tarvitsevani. Päämäärä ei ollut selkeä: en tiennyt, mihin tähdätä, koska mitään takuita työllistymisestä ei annettu eikä ollut mitään rajaa siihen, mitkä taidot ammatissa riittävät. Päinvastoin koko koulutus korosti sitä, että et ole koskaan valmis ja kaikki saadut työtkin ovat vain osa kehittymistäsi. Se mihin pystyin keskittymään ja mikä oli selkeää, oli oman kehon kehittäminen ja sen haastaminen. Koulutus oli todella aikataulutettua ja määrättyä ja rytmittyi tanssin harjoittelun, teoria-aineiden ja teosten harjoittelun ympärille. Päivät olivat pitkiä, ja tehtävien suorittamisessa oli jatkuvasti takarajoja. Sellaisesta lähtökohdasta ammattikentälle siirtyminen oli jossain mielessä vapauttavaa, kun sai itse valita, mihin halusi keskittyä ja milloin – toisaalta epävarmuus pelotti, mutta pelko oli jollain lailla tullut tutuksi opintojen aikana ja kuului ammatin kuvaan esiintymisjännityksenä.

Koulutuksen jälkeen kuljetut ammattipolut ovat olleet vuosikurssillamme opiskelleiden kesken hyvin erilaisia. Niihin olen aina voinut peilata omaa reittiäni, erityisesti silloin, kun on tullut epäusko tanssialaa kohtaan. Opiskeluaikanani päivittäin oli aina ne muutamat meistä, joilta löytyi energiaa, jota välittyi niillekin, joilla oli huono päivä. Muistikuvieni mukaan yleisvire pysyi tämän ansiosta suurimmaksi osaksi aina plussan puolella. Vetovastuu vuorotteli. Samalla tavalla ammatissa ollessani, kun on tehnyt mieli luovuttaa, olen ajatellut niitä vuosikurssilaisiani, joilla juuri sillä hetkellä riittää intoa, positiivisuutta, töitä ja arvostusta. Silloin alan vaihto ei näyttäydy vaihtoehtona, vaan mietin, että jos he jaksavat, niin sitten minäkin. Lisäksi valmistumisella Teatterikorkeakoulusta on ainakin minulle ollut se merkitys, että koska kouluun on niin vaikeaa päästä ja koulutus on hyvin intensiivistä, niin en halua heittää koulutustani hukkaan. Kun 1996 valmistuin, oli mahdollisuus tanssin korkeakouluopintoihin ja tanssija ammattinimikkeenä oli edelleen niin uusi asia, että halusin osoittaa omalta osaltani, että ura tanssin parissa on saavutettavissa. Luovuttaminen heti valmistumisen jälkeen ei edes käynyt mielessäni, sillä katsoin opintojeni Teatterikorkeakoulussa velvoittavan minua jatkamaan yrittämistä.

Diskurssi, praktiikka, reflektointi, diversiteetti ja representaatio ovat vuonna 2016 tanssin kentän muotisanoja. Todennäköisesti ne ovat pyörineet ympärilläni jo kauan, mutta vasta hiljattain havahduin niiden jatkuvaan läsnäoloon. Tämä käsitteistö liittyy tanssin tutkimukseen, eikä sitä käytetty vielä yleisesti silloin, kun vuosikurssini valmistui. Tanssin tutkimuksen sanasto alkoi vasta muotoutua. Asiat, jotka silloin herättivät kysymyksiä, olivat erilaisia kuin nykypäivänä ja yhteiskunnan tilanne täysin toisenlainen. En muista, että valmistuessani olisin ollut huolissani ilmastonmuutoksesta, tasa-arvokysymyksistä, maahanmuuttajista tai hallituksemme toiminnasta. En kokenut, että minun olisi pitänyt ottaa kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Tanssijaksi valmistuminen oli jo itsessään kannanotto, ja tärkeimpänä tulevaisuuden haasteena koin itseni työllistämisen alallani. Oman äänen, liikekielen ja esitysestetiikan etsintä olivat päällimmäisenä mielessä.

Meitä edeltävät vuosikurssit ja ne, jotka olivat tehneet tanssijan työtä ammattimaisesti jo ennen tanssitaiteen laitoksen perustamista, olivat vakiinnuttaneet tanssin asemaa taidekentällä. He näyttivät esimerkillään, että valmistumisen jälkeen ammattilaisena toimiminen ja ammattitaidon kehittäminen vaatii vuosien työn. Yleinen mielikuva tanssijan uran lyhyydestä ei enää ollut todellisuutta. Alettiin arvostaa kokemusta ja tanssijan kykyä tuottaa henkilökohtaista liikettä, joka ei välttämättä tukeutunut opittuihin liikefraaseihin, vaan hakeutui niistä pois. Teatteri oli tekstisidonnaista ja sitä traditiota alettiin rikkoa ja käsitys esiintyjästä kirkastui. Näitä teemoja, samoin kuin vanhenevan tanssijan problematiikkaa, pohdittiin myös kirjoittaen.

Tanssin tutkimusta olimme opiskeluaikanamme lähestyneet selkeimmin tanssianalyysi-tehtävien, seminaarityön ja opinnäytetyön kirjoittamisen kautta. Kirjoittaminen tällaisessa yhteydessä oli ainakin minulle uusi kokemus. Seminaarityöt purettiin yksitellen koko vuosikurssin läsnä ollessa, ja oma muistikuvani on, että olimme toistemme töitä kohtaan kriittisiä ja tarkkoja, mutta äärimmäisen rakentavia. Kirjalliseen muotoon onnistuneesti muotoillut oivallukset saivat vilpitöntä ihailua, ja ensimmäistä kertaa syntyi ymmärrys siitä, että tanssissa tapahtuvia ilmiöitä on mahdollista sanallistaa. Pohditut asiat jäsentyivät kirjoittaessa, ja koska samankaltaisia pohdintoja saattoi olla muillakin, niin oivallukset tulivat kirjoittamisen ja lukemisen avulla jaetuiksi. Tanssitaiteen laitoksella opiskelimme isossa ryhmässä, jonka kaikilla jäsenillä oli jonkinlainen tietoisuus ryhtymisestä tanssin ammattilaiseksi. Tämä lähtökohta poikkesi yksityisten tanssikoulujen tarjoamasta etenemisestä kohti ammattilaisuutta, joka oli vielä tuolloin hyvin yksilökeskeistä (vaikka tapahtui ryhmäopetuksena). Siellä eteneminen ammattilaisuuteen tapahtui pitkälti osallistumalla kilpailuihin, osallistumalla vähitellen yhä edistyneempien – lopulta ammattilaisten – kursseille ja osallistumalla ammattilaisproduktioiden pääsykoetilaisuuksiin.

Tanssitaiteen laitoksella ei ollut tarvetta kilpailla ammattiin pääsemisestä, sillä siihen me sitouduimme ottaessamme vastaan opiskelupaikan. Ammattiin valmistuminen oli tavallaan itsestään selvyys, joten suuremmaksi kysymykseksi nousi se, minkälaiseksi ammattilaiseksi kukin halusi. Opiskelijoiden erilaiset taustat ja taitotasot avarsivat välittömästi kuvaani tanssimisesta jo opintojen alkumetreillä. Taitomme olivat erilaiset, joten ryhmässä työskentely ei ollut kilpailevaa vaan enemmänkin omien vahvuuksien ja heikkouksien havainnointia. Osa oli harrastanut tanssia ennen kouluun pääsyä vain vähän aikaa, mutta heillä oli muita fyysisyyteen ja esiintymiseen liittyviä taitoja. Oma mielikuvani alasta ja sen vaatimuksista oli erittäin kapea, ellei jopa olematon. Mielipiteeni ominaisuuksista, joiden ajattelin periaatteessa olevan ammatissamme tärkeitä, keikahti opintojen mukana päälaelleen. Nykytanssiteosten tekoprosessi avautui konkreettisen tekemisen, mutta myös keskustelujen ja luentojen avulla – eikä prosessissa ollut kysymys ensisijaisesti yksittäisten tanssijoiden esiin pääsystä tai teknisestä taituruudesta, vaan teoksen taiteellisten tavoitteiden (esityksen tyylilajien mukaisten) tavoittelemisesta. Vuosikurssimme opintojen aikana ajan henki alkoi suosimaan hyvin fyysisiä ja liikelähtöisiä teoksia. Ehkä siitä syystä opinnoissamme keskityttiin tanssin tekniikan harjoittamiseen: esimerkiksi baletin opetustasoja oli yhdessä vaiheessa jopa neljä. Lisäksi meillä kävi paljon vierailevia opettajia ja saimme treenata hyvin monenlaisia nykytanssitekniikoita.

Opetus oli monipuolista, ja ymmärsin valmistuessani, mitä taitoja minulta puuttui tai mitä taitoja minun kannattaisi jatkossa kehittää. Silloin vallalla oli ajatus tanssijasta, joka kykenee muokkautumaan erilaisten tyylilajien tarpeisiin. Monet asiat opiskeluni aikana olivat sellaisia, etten olisi niihin törmännyt, jos tie ammattilaisuuteen olisi mennyt omavalintaisesti. Varmaan tärkeimpinä olivat häpeään, mokaamiseen ja tunnelukkoihin liittyvät harjoitteet, pitkäkestoiset ja hitaat harjoitteet ja kehon jaksamisen äärirajoille menevät harjoitteet sekä tanssista kirjoittaminen.

Hakeuduin tanssi- ja teatteripedagogiikan laitokselle oltuani ammattikentällä neljä vuotta. Tanssijan työn ohella opetin ja huomasin, että kaipasin apuja ja neuvoja opetuskokonaisuuksien suunnitteluun ja opetettavien asioiden rajaamiseen. Nykytanssi käsitteenä tuntui loputtoman laajalta ja monipuoliselta, emmekä olleet keskittyneet tanssijan opinnoissa yhteen selkeään nykytanssin liiketekniikkaan, vaan meitä opetti noin 15 eri nykytanssin opettajaa, joilla kaikilla oli oma ”tekniikkansa”. Nykytanssi näyttäytyi runsaudensarvena, ja hahmotus siitä, mitkä asiat olivat oleellisimmat liikkumisen kannalta, olivat hämärtyneet. Mitä asioita minä halusin painottaa opetuksessani? Miten osaisin rakentaa opetustilanteesta jatkumon, joka olisi konkreettisten harjoitteiden läpi rullaava matka? Miten osaisin yhdistää fyysiset harjoitteet mielikuviin ja ilmaisuun? Muun muassa näitä kysymyksiä lähdin tutkimaan tanssi- ja teatteripedagogiikan laitokselle.

Vuonna 2000 Teatterikorkeakoulu muutti uusiin tiloihin, ja täydentävien opintojeni aloitus tanssi- ja teatteripedagogiikan laitoksella sijoittui onnekkaasti juuri tähän ajankohtaan. Periaatteessa tanssin tilat huononivat verrattuna Pursimiehenkadun puitteisiin, mutta se, että olimme viimein saman katon alla näyttelijäntyön laitoksen kanssa, oli suuri edistysaskel. Toiveena oli, että se helpottaisi laitosten välistä yhteistyötä.

Ensimmäiset tanssitaiteen tohtorit väittelivät näihin aikoihin, mikä havahdutti tutkijakoulutuksen läsnäoloon. Minulle opinnot tanssi- ja teatteripedagogiikan laitoksella olivat tanssitaiteen maisteriopintoja täydentäviä opintoja, joten kirjallisen työn tekeminen ei painottunut lopputyön tekemiseen, mutta tieto taiteellisen tutkimuksen tutkimusmenetelmistä syventyi. Pedagogiikan opintojen myötä ymmärsin, että koulussamme olisi mahdollista keskittyä itseäni kiinnostaviin, taiteelliseen työhön liittyviin teoreettisiin kysymyksiin.

Nyt palaan ajatuksellisesti kirjoitukseni ensimmäiseen kappaleeseen ja lyhyeen lauseeseen: ”Minä olen edelleen alalla.” En usko, että on sattumaa, että vuosikurssillamme opiskelleista kuudestatoista opiskelijasta minä ja kolmetoista muuta toimimme edelleen tanssin parissa opettajina, koreografeina, tanssijoina ja tuottajana. Saman porukan sisällä on myös teatterin perustaja, festivaalin perustaja, festivaalin taiteellinen johtaja ja kirjoittajia sekä tanssialan ulkopuolelle siirtyneet kaksi hierojaa. Opiskelimme sellaisessa vaiheessa koulutuksemme historiaa, jolloin tanssin ammattilaisten työtehtävät monipuolistuivat, minkä vuoksi uran pitkäjänteinen eteenpäin vieminen näytti mahdolliselta.

Tanssialan rakenteet ja tukimuodot kehittyivät. Zodiakin uusi tuotantokeskus syntyi 1997, Jojo – Oulun Tanssin Keskus perustettiin. Uusia vapaan kentän tanssiryhmiä syntyi, mm. Tero Saarinen Company (Company Toothpick), Nomadi, As2Wrists, Gruppen Fyra, Ruumiillisen taiteen teatteri (vuodesta 2001 nimellä K&C Kekäläinen & Company) ja Tanssimaisterit (M.A.D). Perinteisen puheteatterin ohelle alkoi vakiintua fyysisen teatterin käsite, myös KOKO-teatteri perustettiin.

Näistä ajoista tähän päivään on Teatterikorkeakoulu kokonaisuudessaan kehittynyt valtavasti. Vuonna 2007 perustettiin Esittävien taiteiden tutkimuskeskus, ja 2016 aloittaa uusi maisteriohjelma MA in Ecology and Contemporary Performance (MAECP), joka keskittyy ekologiseen kriisiin esittävissä taiteissa. Tein vuosikurssillani opiskelleille nopean kyselyn siitä, aikovatko he jossain vaiheessa pyrkiä jatko-opiskelijoiksi, ja potentiaalisia väitöskirjan vääntäjiä löytyi 5–6. Kuulun itsekin tähän joukkoon, vaikka aikaisemmin olisin väittänyt päinvastaista. Nyt tuntuu, että kahdessakymmenessä vuodessa tanssin ammattilaisena olen oppinut jotain ja haluaisin jäsentää oppimani asiat kirjalliseen muotoon.

Aloitettuani tanssin opettamisen huomasin nopeasti, että opettaminen kehitti minua tanssijana. Liikeideoiden ja liikkeiden mekaniikan kuvailu sanallisesti kehittyi välittäessäni oppilaille ehdotuksia tai korjauksia. Tämä kokemus auttoi minua tanssijana kirkastamaan kysymyksiäni koreografille. Silmä kehittyi liikkeitä analysoidessa. Koreografin roolissa työskentely puolestaan auttoi ymmärtämään muun muassa sitä, kuinka monella tavalla voin tanssijana auttaa tai hankaloittaa teoksen kokonaisuuden rakentumista tai miten voin koreografina parhaiten auttaa tanssijaa ymmärtämään tavoitteeni. Kaikki osa-alueet tukevat toisiaan. Opettajan ja koreografin työssä olen joutunut ilmaisemaan itseäni kirjoittaen. Omien opetustavoitteiden tai koreografisen työn selittäminen on erittäin haastavaa ja jopa tuskaisaa, mutta tuottaa myös suurta tyydytystä, erityisesti silloin, kun joku ajatuksena epämääräinen idea selkeytyy vähitellen etsiessäni sille sanallista muotoa. Kirjoittaminen on hidasta käsityötä samalla tavalla kuin koreografinen liikekompositio. Tutkimustyö on ollut koko ajan, tietämättäni, läsnä työskentelyssäni, ja henkilökohtaisella tasolla se on tällä hetkellä tärkeää siksi, että saisin omille väittämilleni ja mielipiteilleni vahvistusta, jolloin voisin edelleen jatkaa tässä ammatissa, vaikka kykyni fyysiseen työskentelyyn vähenee. Tiedon jakaminen on yksi tärkeimmistä taiteen tutkimuksen tehtävistä. Se nopeuttaa oppimista ja herättää uusia kysymyksiä, mikä taas vaikuttaa koko alamme kehitykseen.

Minulle tie kirjalliseen, teoreettiseen tutkimustyöhön tuntuu menevän hitaasti läpi käytännön työn. Tutkimus limittyy fyysiseen tekemiseen. Näyttämöllä esiintyessäni, tanssia opettaessani tai koreografisia ratkaisuja miettiessäni syntyy oivalluksia, jotka olisi mahtavaa osata kiteyttää kirjalliseen muotoon. Tanssi on hetken taidetta ja arvokasta juuri sellaisenaan, mutta esimerkiksi fyysisen teon ja mielen yhtäaikaisista kirkkaista hetkistä kirjoitetut kokemukset paljastavat taidemuodostamme jotakin sellaista, mihin voi samaistua myös ilman vuosien tanssiharjoittelua. Tämä lisää laajempaa ymmärrystä alaamme kohtaan.

Kirjoitus syntyi keskustellen Anniina Kumpuniemen kanssa. Opiskelimme molemmat tanssitaiteen laitoksella 1992–1996.