Anita Valkeemäki Alati matkalla

(18)

Innostuin ja lupauduin, kun Soili Hämäläinen pyysi minua kirjoittamaan muistojani Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitoksella vuosina 1988–90 sekä 1993–95 viettämästäni ajasta. Mutta nyt yritettyäni kirjoittaa useaa versiota aiheesta en ole päässyt ”puusta pitkälle”, en matkalle, en kirjoittamisen virtaan. Istun ja nökötän, mieleeni ei nouse yhtäkään selkeää mielikuvaa, vain ohikulkevia tuntemuksia ja tuulahduksia, joista en ole varma, minne ne sijoittuvat. Kunnes… tanssipedagogiikan professori Eeva Anttila toi sattumalta esiin, että kuvittelu on tärkeää ja merkittävää taiteellisessa työskentelyssä ja tutkimuksessa. Tämän innoittamana tartun hetkeen ja kuvittelen… Kuvittelen, että tämä essee on kertomus tanssin tapahtumista, syntyneistä opeista ja ymmärryksestä, erheistä ja virheistä. Kohtaamisesta ja ei- kohtaamisesta. Kuvittelen kirjoittavani suvaitsemisesta ja sallimisesta, kieltämisestä ja torjumisesta. Kuvittelen, että tämä on pohdintaa ruumiillisuudesta, kehollisuudesta, kehoista ja kielistä ja siitä, mikä elävöittää, voimaannuttaa, tarkentaa ja asettaa ”minut” (ja instituutiot) tanssissa, tanssiin ja tanssin kautta maailmaan.

Alkumatkan puoliväli nuorena aikuisena

Siinä se on. Nimeni. Listassa. Nimeni oli tanssitaiteen laitokseen sisään päässeiden listalla. Kiipesin onneni kukkuloille, sillä nyt tietäisin, mitä tekisin seuraavat neljä vuotta. Näin luulin ja uskoin. Syyslukukausi alkoi ja olin innoissani. Tanssitunteja… modernia, balettia, akrobatiaa. Pinnistelin ja puristin. Ei onnistunut. En kyennyt taipumaan siihen kaikkeen, en ruumiiltani enkä etenkään mieleltäni. En taipunut… Paitsi Tarja Rinteen jazztanssitunneilla, silloin kun Trio Töykeä oli säestämässä. En koskaan oppinut tuntien sarjoja, mutta se ei haitannut minua, sillä säestys oli riehaa.

Halusin astua opintojen virtaan, mutta valitettavasti oma virtani ei kulkenutkaan yhdessä tanssitaiteen laitoksen kanssa. Sisimpääni hiipi tunne vieraudesta, pettymyksestä ja ikävästä, sillä elämän sattumat ja kohtaamiset osoittivat jälleen kerran outoa huumoriaan ja minä, joka vihdoinkin kolmannella yrittämällä olin päässyt opiskelemaan tanssia tanssitaiteen laitokselle, olin jo ehtinyt suuntautua toisaalle. Kurottauduin jatkuvasti kohti Amsterdamia ja sen tarjoamaa tanssi- ja liikelajimaailmaa, kuten capoeiraa. Ikävöin. Kuvittelin. Unelmoin. Tätä ikävää eivät opiskelut tassitaiteen laitoksella voineet täyttää, vaikka vietinkin koulussa jopa vapaa-aikani. Tuolloin tanssitaiteen laitos sijaitsi Pursimiehenkadulla ja yksi parhaimmista hetkistä oli istua syvillä ikkunalaudoilla ja katsella auringonlaskua ja ikkunoista näkyvää suurta telakkaa. Tanssi itsessään on hyvin hailea muisto. Minulla on hajanaisia muistikuvia siitä, kuinka usein balettitunneilla menin verhojen taakse itkemään, sillä olin väsynyt ja pettynyt kyvyttömyyteeni yltää baletin vaatimaan estetiikkaan. Siirsin tunteitani kuvitelmiin lonkkasäryistä, jotka kylläkin tuntuivat hyvin todelliselta. Todennäköisesti lonkkia hiukan särkikin, sillä nyt ihailen ja vihailen uutta titaania lonkassani. Uskon kuitenkin olleeni tanssitunneilla useimmiten sen hetken onnellinen, kunnes tunnit jälleen loppuivat 90 minuutin jälkeen. Ne eivät silti kyenneet poistamaan ikävääni.  Samalla jouduin jatkuvasti pohtimaan omaa asennettani tanssiin. Mitä siitä halusin ja miksi? Suhteeni tanssiin ja tarpeeni tanssitunneille osallistumisesta eivät nousseet halusta tulla tanssijaksi, vaan ne nousivat elämäntilanteestani, halusta päästä pois omilta asuinkulmiltani ja tehdä jotain toisin. Etsin pelastusta. Koin kuitenkin, että odottamani pelastus osoittautui tanssitaiteen laitoksella minua arvioivaksi ja arvottavaksi. En halunnut sellaista, vaan käännyin muualle. Asetuin selin. Vastustin tanssin oppimiseen liittyvää haltuunottoa, sitä kohtaa, jossa jokin ulkoinen määrittää sen, mikä minussa on riittävää ja miten. Pahoittelen seuraavia eritetäyteisiä kohtia, mutta haluan kuvailla jotenkin niitä ruumiillisia tuntemuksia, joita vielä muistan. Ensimmäisen vuoden aikana nivelkipuni nousivat ylimittoihin, varpaani mätänivät sienitulehduksen vuoksi, lihoin ja paisuin useita kiloja. Tunsin olevani bakteeripesäke, kylähullu, ja minua inhotti kaikki, opinnot, tanssi, ihmiset… kaikki. Inhosin muita ja vielä enemmän inhosin itseäni. Voin vain kuvitella, miltä muista tuntui, miltä opettajista tuntui, miltä ryhmästäni tuntui, miltä koulun henkilökunnasta tuntui. Seinät, lattiat, katot, suihkut ja saunan lauteet… miltä tuntui tarkkailla henkilöä, joka oli niin täynnä inhoa, kipua, haluttomuutta ja vihaa. Mitään ei pakotettu tekemään, ja se mitä tein ei välttämättä muuttanut mitään – omassa olotilassani. Ei maailmassa, ei minussa, ei asenteessani.

Mielestäni tanssitaiteen laitos oli tuohon aikaan hyvin seesteinen. Se ikään kuin eli rauhaisaa virtaa. Silloisen kuulemani mukaan se oli juuri käynyt yhden koskenlaskun, ja nyt tuntui, että oli hetken tyyntä. Itse kelluin omassa kuonassani, inhossa, itsessäni, mielikuvituksissani, poissa siitä, missä aktuaalisesti olin, omassa virrassani. Kuulin hiljaisia kuiskauksia mielessäni siitä, kuinka minun tuli päästää irti. Irti tanssista, irti kuvitelluista kuvitelmista löytää pelastus. Ympärilläni tunsin silti toimintaa, sillä hiljaisessa virrassa äyskäröitiin, soudettiin, huovattiin, äärettömällä innolla, voimalla ja tunteella. Valmistauduttiin uusiin muutoksiin, uusiin tuuliin ja rakennettiin seuraavaa koskea. En kyennyt tarttumaan tilanteeseen, jatkoin kelluntaani, yksin erillisenä, eksyneenä.  Puolentoista vuoden jälkeen luovutin, lähdin kesken lukukauden Amsterdamiin. Tämän vuoksi minut erotettiin yhdeksi jaksoksi, sillä minulle haluttiin antaa aikaa miettiä, mitä haluan. Hupaisinta tässä oli, että en ollut saanut erotuskirjettä ja menin kouluun heti palattuani matkaltani. Oi niitä vihan ilmeitä, niitä loukkaantuneita katseita, joita kohtasin. En ymmärtänyt, ennen kuin vastuuopettajani tuli suoraan kysymään, mitä helvettiä teen koulussa, sillä minut on hyllytetty. Tilanne oli hupaisa, kamala, nolo ja ihmeellinen. Jospa olisin saanut sanasen sanottua, niin olisin voinut kertoa, että siirryn syksyllä 1990 Amsterdamin Uuden tanssin kouluun (School voor Nieuwe Dans Ontwikkeling, SNDO / School for New Dance Development). Tiesin siis, mitä luullakseni halusin tehdä.

Instituutiona

Oli yksi seikka, jota en ajatellut enkä ottanut huomioon astuessani tanssitaiteen laitokselle. En ymmärtänyt, että elättämäni kuvitelma pelastuksesta, nosti minussa odotuksia tietynlaisesta toimintatavasta, jota en sitten kohdannutkaan. Voisin sanoa, että elämäni situaatio törmäsi instituutioon. Tässä instituutiolla viittaan sellaisiin ihmisen perustamiin ja ylläpitämiin käyttäytymismalleihin ja ajattelutapoihin, jotka ovat ennalta annettuja, tavanomaisia ja kiistattomia ja jotka näyttäytyvät niin laitoksina kuin toimintamalleina. (Ks. Blumenberg 1987.) Teija Löytönen tuo esiin, kuinka instituutiot ”alkavat edustaa itseään ja omaa todellisuuttaan” ja niiden sisällä roolit ilmenevät niissä suhteissa, jotka muodostavat institutionaalisen toimintajärjestelmän (Löytönen 2004, 44–45). Nämä toimintajärjestelmät näkyvät esimerkiksi tanssinopettajan ja tanssinoppilaan rooleina. Instituutio voi siis olla käyttäytymisnormi tai ‑sääntö ja koulutusrakenne, mikä asettaa aloilleen tietynlaisia normeja ja rooleja, joita toimijat (ihmiset) vahvistavat tai pyrkivät murtamaan. Voin kuvitella, että tanssitaiteen laitos oli tiettyjen sellaisten normien ja roolien lävistämä, joiden tarkoituksena oli kouluttaa ammattitanssijoita. Tällöin sen tuli keskittyä tietynlaisen toimintatavan kehittämiseen, jotta se yltää vakauttamaan itsensä instituutiona tässä yhteiskunnassa. Tämä puolestaan tuotti tietynlaisen tavan tarkastella tanssia niin instituutiona kuin taiteena, mikä puolestaan nosti tarpeen tarkastella itseään institutionaalisissa toimintatavoissa. (Ks. Löytönen 2004.)

Tutkimusprofessori (erityisalana performance social science) Kenneth J. Gergen (19) toi esiin luento-työpajassaan 2014, kuinka tarkastelemme instituutioita ja tilaa (harjoitustilaa) omien kokemusten, ammatin ja arvojen pohjalta. Kun heijastan tuota ajatusta omiin kokemuksiini tanssitaiteen laitoksella, niin mieleeni tulee, että mahdollisuus tarkastella instituutiota omista lähtökohdista käsin tavallaan riisuttiin pois. Opiskelijana instituutio katsoi minua omien rakenteidensa kautta. Rakenteiden, jotka kantoivat taiteeseen liittyviä arvoja ja merkityksiä sekä ajattelu- ja toimintatapoja. (Ks. Löytönen 2004.) Tämä aiheutti sen, että minun tuli lukea tanssin merkitystä tietyllä tavalla. Valitettavasti en koskaan oivaltanut, mikä tämä tapa oli. En päässyt käsiksi tanssitaiteen laitoksen toimintatapoihin enkä tavoittanut niitä rakennettuja hiljaisia tavoitteita, joita koulun sisälle oli asettunut. En ehkä yrittänyt tarpeeksi. En ehkä edes halunnut yrittää kotiutua ja ymmärtää ympäristöä, jossa vietin päiväni. En tiedä. Sen tiedän, että ulkopuolinen olotilani aiheutti loitontumista koulusta, opinnoista, ryhmästä ja kasvatti ikävääni Amsterdamia kohtaan. Tosin samankaltaisia institutionaalisia ongelmia kohtasin siirtyessäni SNDO:hon. Näin jälkeenpäin kun heijastan kokemuksiani, voin todeta, että vasta kun omat käyttäytymistavat ja asenteet paljastuvat itselle, niin vasta silloin voi tarkastella hedelmällisen kriittisesti instituutioiden normeja ja rooleja. Ensin on siis opittava ymmärtämään itseään, jotta pystyisi vaikuttamaan instituutioihin ja jopa muuttamaan niitä.

Paluu

Palasin tanssitaiteen laitokselle vuonna 1993 suorittaakseni loppuun opintoni tanssinopettajan suuntautumisvaihtoehdossa. Tämä oli sopimus, jonka tein tanssitaiteen laitoksen kanssa, jotta saisin pitää opiskelupaikkani siirtyessäni Amsterdamiin. Olin matkustellut paljon Amsterdamissa asuessani ja valmistuttuani SNDO:sta 1992 lähdin puoleksi vuodeksi Brasiliaan oppimaan kieltä, kulttuuria, lisää capoeiraa ja afro-brasilialaisia tansseja. Paluuni tapahtui siis suuren mutkan kautta, ja odotin paluun Teatterikorkeakouluun olevan kuin tuttuun satamaan saapumista, pysähtymistä, hetken seesteisyyttä ja levollisuuden löytämistä. Olin jälleen väärässä. Tanssitaiteen laitoksella virta oli koventunut, koskenlasku oli alkamassa. Koulussa pidettiin koetansseja, joista valittiin tanssijoita koulun vierailevien koreografien teoksiin. En mennyt yhteenkään. En halunnut osallistua. Kieltäydyin kohteliaasti. Halusin pian taas jatkaa matkaani… Liian aikaisin, liian myöhään, ei koskaan kohdallaan oli ajoitukseni tanssitaiteen laitoksella. Mutta kävin ahkerasti balettitunneilla, improvisoin ne läpi. Opettajamme Eija Lilja hyväksyi tämän. Tunsin, että balettitunnit olivat ainoat tunnit, joissa koin olevan jonkinlaista selkeyttä, seesteisyyttä ja rauhaa, jota etsin. Muilla tunneilla oli mahdollista matkata Intiasta lonkkien syvimpiin kulmiin ja sieltä takaisin Intiaan. Mahdollisuuksia siis oli. Suuria nimiä. Loistavaa tanssia. En oikeastaan muista.

Mutta muistan, että opintoihin kuuluvan opetusharjoitteluni aikana yksi oppilaistani itki. Olimme improvisoineet aika pitkän ajan ja tehneet muutamia rajuhkoja matkoja ruumiillisuuden ja sielun syvyyksiin, jos näin tämän sanoisi. Koin itkemisen hyvin normaalina, mistä kyllä keskustelimme tunnin jälkeen oppilaan kanssa. Olin oppinut, että erinäisiä tunteita nousee pintaan etenkin improvisaatiota harjoitettaessa. Mutta kun sitten puhuin tästä itkukokemuksesta opetusharjoittelua valvovan opettajan kanssa, hänen mielestään olin pitänyt liian rajuja ja vastuuttomia tunteja. Ehkä näin olikin. Olin kokematon ja silti kovin tietäväinen. Mutta jotain tästäkin opin. Kun nyt tarkastelen tätä muistoani, niin voisin sanoa, että olin sitten tehnyt virheen tai en, niin olin ainakin tehnyt jotain ja ehkä toisin. Toisin tekeminen on aina riskialtista, sillä siinä astuu kohtaan, jota ei-tietäminen kannattelee. Professori Toni Kauppila ja teatteripedagogiikan lehtori Riku Saastamoinen esittävät, että taideopetuksen virhe voidaan havaita ”normatiivisuutta rikkovana luovana halkeamana, erona tai poikkeamana” (Kauppila & Saastamoinen 2014, 148). Tällöin virhe ei ole vain ”tuomittava” tapahtuma, vaan jopa tervetullut ja toivottava kohta opetus-oppimistapahtumassa, sillä se parhaimmillaan paljastaa yllätyksellisiä puolia ja kasvattaa kriittiseksi ja avarakatseiseksi. Suomeen palattuani kohtasin myös kulttuurieroja, sillä se, mitä SNDO:ssa oli pidetty prosessiin kuuluvana, ei täällä ollutkaan niin tervetullutta. Minun täytyi siis jälleen oppia ymmärtämään, miten täällä, Suomessa, ajatellaan ja tehdään tanssia. Nyt myönnän, että en koskaan ole saanut otetta suomalaisen tanssin kulttuurista. Olen aina suuntautunut toisaalle. Vinoon. Pois päin.

Haluan jakaa vielä yhden muiston, ja vaikka silloin se satuttikin, niin myöhemmin kyseinen muisto on auttanut minua vastustamaan niitä hetkiä, joissa koen epäoikeudenmukaisuutta. Kyseinen muisto nousee tunnilta, jossa esittelin videota pitämästäni lasten tunnista, jossa improvisoimme. Toin samalla esiin havaintojani siitä, miten mielestäni ruumiilliset oivallukset olivat nähtävissä ja miten mielestäni kukin oppilaista etsi omaa potentiaaliaan. Silloin yksi meistä opettajaksi opiskelevista esitti, että asioita, joita tuon esiin, ei oikeastaan ole ja jos on, niillä ei ole merkitystä tanssin oppimisessa. Ymmärtääkseni hän tarkoitti, että improvisaatio ei ole tanssin oppimisessa ja opettamisessa vakavasti otettavaa. En tiedä. En voi edes kuvitella, mitä hän oikeastaan tarkoitti. Mutta tästä palautteesta ponnistin vahvemmin kohti improvisaatiota. Tänään voin sanoa, että olen ydintäni myöten improvisoija. Elän ja ajattelen hetken yllätyksissä ja välttelen normatiiveja ja lokeroita, jotka yrittävät asettaa minut tietynlaiseksi. Olen mieluummin jonkinlainen kuin tietynlainen, jos näin voin sanoa.

Soili Hämäläinen, joka tuolloin pedagogisten opiskelujen aikana toimi vastaavana opettajana, sanoi jotain, mitä olen vaalinut sydämessäni, ruumiissani, opettajuudessani. Kaaos on sinun voimavarasi. Hän vielä lisäsi, että minun täytyy oppia luottamaan siihen, mikä minussa on vahvaa. Hän ei koskaan kertonut minulle, mitä tämä vahvuus on, mutta elämän myötä jotain on alkanut paljastua. Vahvuuksia. Voimavaroja.

Kuka minä olen?
Kuka sitten on tämä toinen, johon olen tiukemmin kiinnittynyt kuin itseeni, koska identiteettini suostumuksen ytimessä on kuitenkin hän, joka liikuttaa minua (Erkkilä 2008, 113).

Merta edemmäksi kalaan, ja se löytyikin ihan läheltä

Siirryn pohdinnoissani opintoihini Esittävien taiteiden tutkimuskeskuksessa (2008–). Jatko-opintoni ovat olleet sellaista vastavirtaan huopaamista, välillä jopa ilman airoja, että hiuksetkin ovat punertuneet. Olen puurtanut väitöstyöni parissa kahdeksan vuotta ja olen jo valmis lopettamaan tai luovuttamaan. Taiteellinen tutkimukseni on matkakertomus muutoksesta ja kasvusta tanssin opettamisessa ja oppimisessa. Se on pohdintaa opettamisen oppimisesta. Tanssi on sanana hyvin moniselitteinen ja monimerkityksinen. Minulle se tarkoittaa sellaista toimintaa, jossa suuntaudutaan tutkimaan ja tunnustelemaan ruumiillista olemassaoloamme ja jossa liike (ja liikahdus) on asteen verran, hiukan, erilaisessa kohdassa kuin arkielämämme liike.

Tutkimusta tehdessäni vellon ja könyän niin opettajana, oppilaana, tutkijana kuin taiteilijana, joskus vaateiden tahmeassa mönjässä, välillä utuisessa ”ilma-tilassa” ja toisinaan terävänä ja selkeänä haastamaan itseni ja maailman taiteen ruumiilliseen mittelöön. Päätöksiä. Päätöksiä on tehtävä jatkuvasti. Koskaan ei voi luottaa siihen, että joskus vellominen ja könyäminen loppuvat ja eteeni aukenee totuudellinen autuus ja koen kirkastumisen. On siirryttävä seuraavaan vaiheeseen, on ehdotettava, kutsuttava, tartuttava johonkin ilmenevään, ohimenevään, kaahaavaan hetkeen. On ammennettava intuition lähteestä jatkuvalla janolla ja otettava riski, riski itsensä hukkaamisesta, oman osaamisensa murskaamisesta ja häpeästä.

Kun 2008 jatko-opiskelijana ja taiteellista tutkimista opiskelevana palasin takaisin Teatterikorkeakoulun tiloihin, koulu jälleen katsoi minua instituutiona. Nyt olin jo paremmin varautunut instituutioiden sisällä eläviin vaateisiin. Tunsin, että nyt instituutio tarjosi rakentavan vastuspinnan työskentelylle, sillä se tavallaan vaati oman työn kriittistä tarkastelua. Lisäksi se vaati, että työskentelyn tulee muuttua reflektoivaksi, fokusoiduksi ja kommunikoivaksi. Enää ei riittänyt oma kuviteltu pedagogis-tutkimuksellinen ote, vaan vaateeksi nousi selkeyttäminen, jakaminen ja jopa institutionaalisten käytäntöjen haastaminen, joita en aikaisemmin ollut ottanut huomioon. Taiteellisen tutkimuksen professori Esa Kirkkopelto esittää, että taiteellisen tutkimuksen ei tulisi vain tapahtua instituutioissa vaan ”sen tulisi myös tutkia niitä”. Taiteellisen tutkimuksen (ehkäpä myös taiteellisen teon ja taiteen opetuksen) tulee kohdistua myös omaan taideinstituutioon ja sitä kautta kaikkiin instituutioihin – aina havainnon ja tunteen esteettisistä instituutioista vallitseviin poliittisiin instituutioihin saakka – ja niiden keskinäisiin suhteisiin. (Kirkkopelto 2014, 251.) Tällä hän nähdäkseni viittaa institutionaalisten roolien ja normien (jopa akateemisten [tutkimus]käytäntöjen) murtamiseen ja muuttamiseen.

Kun aloitin, minua ei varoitettu tutkimuksen tekemisen aiheuttamasta itsen muutoksesta. Ja jos näin olisikin tehty, en välttämättä olisi kuunnellut. Olen yrittänyt keskeyttää tutkimuksen tekemisen ja estää tutkimuksen tulemisen moneen kertaan. Esittävien taiteiden yliopistonlehtori Kai Lehikoinen kannusti minua keväällä 2013 jotakuinkin sanomalla, että olen pyöritellyt aineistoa sisälläni niin kauan, että on aika vain oksentaa se ulos. Olen siis jo saanut tartunnan, nyt ei auta muu kuin sairastaa loppuun ja ponnistaa eteenpäin.

Huomattava kannustava muutos on ollut yhteisöllisyys. Kun aikaisemmin olen puurtanut ”pedagogisessa” yksinäisyydessä, niin nyt kuulun ryhmään, jossa kukin sarallaan käy läpi omaa muutosmatkaansa, omaa taistoaan tutkimuksen tulemisessa. Kaikki pienet keskusteluhetket, jopa kevyet käytävällä tapahtuneet, ovat tulleet minulle merkittäviksi. Jaan jotain, mitä voin yhdessä ymmärtäen jakaa. Myös erilaisten yhteistöiden avautuminen hämmästyttää minua. Virta on välillä niin voimakas, että pidän veneen reunoista kiinni ja toivon saavani maata jalkojeni alle. Kaikki on riehaa, pelottavaa, horjuttavaa, itkettävää ja samalla innostavaa. On hämmästyttävän hienoa seurata toisten työskentelyä ja samalla kohdata aiheita ja asioita, joita ei edes ole ajatellut olemassa oleviksi.

Eteeni ryöpsähtävien tutkimusmenetelmiin liittyvien kysymysten äärellä tunnen itseni jälleen kerran taipumattomaksi. En ymmärrä, miten aikaisemmin on (laadullista) tutkimusta tehty, enkä tiedä, miten nyt tulisi tehdä taiteellista tutkimusta. Mieleeni hiipii kysymys omien polariteettien välitilasta. Miten sieltä löydän kieltäni kielien ja tutkimuksien moninaisuudesta? Mihin asetan itseni kirjoittamisen tapahtumassa? Mitä on taiteellinen tutkimus? Mitä se minulle tarkoittaa tanssin opettajana, joka on tekemässä taiteellista tutkimusta tanssin opetuksesta, jota ei välttämättä katsota taiteen tekemiseksi? Teatteritaiteen tohtori Pilvi Porkola tuo väitöstyössään esiin ajatuksen, että taiteellinen tutkimus on yksi tapa kysyä, ”mitä taide on ja miksi teen sitä mitä teen” (Porkola 2014, 20). Teatteritaiteen tohtori Mari Martin toteaa väitöstyössään, että ”tutkimus ponnistaa taiteilijan käytännön työstä” (Martin 2013, 17). Lyhyesti sanottuna taiteellinen tutkimus on sellaista, missä taiteilija tutkii teoksellaan ja omalla taiteellisella toiminnallaan asettuen kysymysten alle ja ääreen eikä pitämällä niitä loitolla itsestään. Minä astuin alueelle, jossa luovuin ajatuksesta, että minun tuli opettaa tanssia tietynlaisena. Luovuin ideasta, että tutkimuksessa tehtäväni oli soveltaa tutkimuksen aiheita olemassa olevaan tanssin opetukseen. Lopulta tämä (asenne)muutos radikaalistui niin, että luovuin tanssin opettamisen ajatuksesta. Irtisanouduin omista esioletuksistani ja ajatuksistani siitä, että tietynlaiset liikkeet ja harjoitukset ovat merkittäviä ruumiillisten ja liikkeellisten taitojen kehittymisessä. Luovuin ”treenaamisen” ajatuksesta. Jouduin aktiivisesti kieltämään nousevia mielikuvia siitä, millaista liikettä tulisi syntyä, millaisia kehonlinjoja meidän tulisi tavoitella tai onko liike sulavaa ja notkeaa… Kieltäydyin, kieltäydyin ja kieltäydyin, jotta saisin tanssin ja opettamisen paljastumaan edes ohuena kehräksenä, aiheena ja ideana. Jonkinlaisena, mihin voisin tarttua tai mitä vasten voisin kääntyä, mitä voisin hämmästellä ja missä voisin kokea ihmetyksen, yhä uudestaan ja nyt ja nyt.

Tanssin opettamisesta

Julistan eräässä tiivistelmässäni itsessään muotoutuvan tanssin oppimisen puolesta. Puhun opettamisesta, jossa tanssin muotoa tai sitä, miltä sen tulisi näyttää, ei ole ennalta asetettu. Toivon keskustelua tanssinopetuksen tapojen muutoksesta sekä keskustelua siitä, kuinka opettaja-oppilasryhmä voi luoda tilan ja mahdollisuuden avoimeen oppimiskokemukseen, joka tukee yksilöllistä ruumiillisen oppimisen prosessia tanssin opiskelussa.

Mitä on opettaminen? Mitä teen kun opetan? Tutkimukseni alussa kuvittelin kehittäväni opetusmenetelmiä liiketeemoihin perustuvan työskentelyn avulla. Näin on tapahtunutkin, mutta lopulta joudun myöntymään, että kyse on myös jostain muusta. Jostain, mikä on minua kaihertanut ja kaivertanut lähes koko tanssivan elämäni ajan. Jokin, mikä ei vieläkään näyttäydy selkeänä ja kirkkaana. Olen kuin riivattuna etsinyt jotakin, mikä nyt näyttää siltä, että tämä jokin liittyy ihmisen olemisen mysteeriin, jota ei voi auki selittää. Veli-Matti Värri tuo esiin, kuinka ruumiillisessa situaatiossamme osallistumme itseämme suurempaan, muiden olevien kanssa jaettavaan kokonaisuuteen, olemiseen. Oleminen on meissä, jolloin se ei voi olla ongelma, jonka kykenisimme ratkaisemaan. Värrin mielestä oleminen on mysteeri, ”joka välittyy ja on läsnä kokemuksissamme”. (Värri 2000, 61.) Jotakin silti aina auki selittyy, kehräytyy, ilmenee ilmaisuna, eleenä ja sanana. Kohtaamisissa.

Tutkimuksessani merkitykselliseksi on noussut kohtaaminen. Avoin ja aito kohtaaminen voidaan ajatella sellaisena, missä ei tiedetä, mitä tulee tapahtumaan, vaan kohdattaessa yhdessä kehrätään sen hetken hetkellisyyttä, jolloin jotain merkityksellistä ja uutta ymmärrystä syntyy. Tällöin ei nouseva tieto ole vain yksittäisen omaa vaan jotain, subjektin ylittävää, jolloin niin kutsuttu monik(eh)ollisuus todentaa itsen ja toisen mysteeriä, jossa jotain tulee todelliseksi ja jaetuksi. Ja jotain jälleen palautuu yksittäiseen. Merkittäväksi ovat nousseet myös ne tekijät, jotka voivat ehkäistä ja hälventää tätä avointa kohtaamista. Pohdin niitä tutkimuksessani nojautuen lacanilaiseen katseen kenttään tuodakseni esiin, kuinka kulttuurilliset ja sosiaaliset normit ja säännöt ylittävät joskus oman, herkän, tunnustelevan ja havaitsevan olemuksen. Tällöin kohtaamista voivat määrittää sellaiset tavat, jotka kumpuavat yleisistä vaatimuksista ja joita ei itse haluaisi itsessään olemassa oleviksi. Silti nämä vaateet ja säännöt lävistävät meidät. Tässä mielestäni on se kohta, jota meidän tulee kriittisesti tarkkailla kehittääksemme hyvää ja avointa pedagogista asennetta sekä sallivaa ja kriittistä ajattelua. Tässä mielestäni taide tulee merkittäväksi. Sillä taiteen avulla voidaan asettua maailmaan tavalla, ettei nojauduta vain tuttuun ja tiedettyyn. Suuntaudumme maailmaan toisin, pyrkien vaikuttamaan tekoihin ja toimintoihin, itsekin vaikuttuen, jotta maailmasta tulisi edes hiukan parempi paikka elää. Kohtaaminen ei saa jäädä vain tuntitapahtumaan, vaan nousevien aiheiden ja asioiden tulee resonoitua, liukua normien ja sääntöjen väleihin, tuottaa muutosta ja murtumaa totunnaisessa.

Muutoksen muuttumattomuus
Kuka lieneekään
– näyttää minulta tänä
uudenvuoden aamuna
Bashoo 1687, suom. Nieminen (Bashoo 2012).

Muutos on ainoa, millä itseä voi hiukan siirtää. Japanilainen haikurunoilija Bashoo oivalsi vuosien ja tuhansien kilometrien matkaamisen jälkeen, että muutoksen takana piilee muuttumattomuus. Pohjimmaisena on vakaa toistuvuus, joka pitää muutosta yllä. Muutosten maailma on pysyvä. (Bashoo 2012, 434–435.) On pidettävä yllä muutoksen muuttumattomuutta.

Kehossani on paljon tanssia, halusin niin tai en. Joskus, tänään, nyt ja huomenna, on vaikea uskoa, että aikaisemmat tanssin kokemukset resonoituvat kehossani ja tarjoavat pohjan tanssin muodostumiselle. Tanssi elää minussa hyvin moninaisena, jopa moni(ke)hollisena, sillä opintoni ovat olleet hyvin muuntuvia ja hajanaisia. Enkä vieläkään tiedä, miksi koskaan menin pyrkimään tanssitaiteen laitokselle. Mutta turhaa se ei ole ollut. Olen matkannut, ollut alati matkalla. Viimeisin oppini on ollut: muutosten maailma on pysyvä.

Opetan edelleen… jotain, liikkeellistä, improvisoitua, oman olemisen havainnointia siinä hetkessä kun selkä kaareutuu ja jalka koukistuu. Maailman muuttamista kurottaen, spiralisoiden ja askeltaen… Itsekseni pohtien:

Kaikki, mitä sanon, vaikuttaa omaan ja muiden tekemiseen jollain tasolla.
Kaikki, mitä jätän sanomatta, vaikuttaa myös.
Hiljaisuus.
Katsoa. Olla katsomatta.
Läsnäolo. Poissaolo.
Kaikilla on ulottuvuus.
Unelmoin.
Kohtaamisesta, jossa esiinnymme maailmassa tai maailman kanssa.
Asetumme maailman katsottavaksi.
Annamme mielikuvituskaverien (imaginary friend) vallata tilan ja kuvittelemme (tuhatpäisen) yleisön ympärillemme.
Aivan sama onko tämä illuusiota. Yhdessä unelmointia.
Yhdessä unelmointi voi vapauttaa hetkiseksi suorittamisen taakasta,
vaateiden taakasta,
velvollisuuksien ja tehokkuuden taakasta.
Vapautua ei-osaamisen, ei-kykenemisen, liian nuoren tai liian vanhan käsiteverkosta, ja niin ihminen voi vapautua tanssimaan ja kokemaan tanssi itsessään ja itsen tanssissaan.

Osaan edelleen inhota, mutta nyt inhoan epäoikeudenmukaisuutta, sortoa, kiusaamista ja väheksyntää. Siispä unelmoin, että jokaisessa kohtaamisessa, on se sitten yllätyksellinen käytävällä tapaaminen tai tuntitilanteeseen asettuminen, astutaan tarkastelemaan itseä ja maailmaa hiukan toisin kuin hetkeä aikaisemmin…

Lähteet

Bashoo. 2012. Alati matkalla: matkakertomuksia, päiväkirjoja, runoja. Suom. Kai Nieminen. Helsinki: Basam Books.

Blumenberg, Hans. 1987. ”An Anthropological Approach to the Contemporary Significance of Rhetoric.” Teoksessa Kenneth Baynes, James Bohman & Thomas Mc Carthy (toim.). After Philosophy: End of Transformation. Cambridge: Massachusetts Institute of Technology, 423–458.

Erkkilä, Helena. 2008. Ruumiinkuvia! Suomalainen performanssi- ja kehotaide 1980- ja 1990-luvulla psykoanalyysin avulla. Kuvataiteen keskusarkisto 15. Helsinki: Valtion taidemuseo.

Kauppila, Toni & Saastamoinen, Riku. 2014. ”Virheiden koulu – Dialogi I.” Teoksessa Teija Löytönen (toim.). Tulevan tuntumassa. Esseitä taidealojen yliopistopedagogiikasta. Helsinki: Aalto Arts Books, 148–163.

Kirkkopelto, Esa. 2014. ”Inventiot ja instituutiot – taiteellisen tutkimuksen yhteiskunnalliset ehdot.” Teoksessa Teija Löytönen (toim.). Tulevan tuntumassa. Esseitä taidealojen yliopistopedagogiikasta. Helsinki: Aalto Arts Books, 238–257.

Löytönen, Teija. 2004. Keskusteluja tanssi-instituutioiden arjesta. Acta Scenica 16. Helsinki: Teatterikorkeakoulu.

Martin, Mari. 2013. Minän esitys – Ohjaajan pohdintaa oman, yksityisen päiväkirjakatkelman työstämisestä näyttämölle. Acta Scenica 35. Helsinki: Teatterikorkeakoulu.

Porkola, Pilvi. 2014. Esitys tutkimuksena – näkökulmia poliittiseen, dokumentaariseen ja henkilökohtaiseen esitystaiteessa. Acta Scenica 40. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu.

Värri, Veli-Matti. 2000. Hyvä kasvatus – kasvatus hyvään: dialogisen kasvatuksen filosofinen tarkastelu erityisesti vanhemmuuden näkökulmasta. Tampere: Tampere University Press.