Suomi oli yksi ensimmäisistä maista, joissa ryhdyttiin tekemään taiteellista tutkimusta ja nimenomaan tuolla nimellä. Yhtenä syynä on varmasti historiallinen myötämielisyys uudisraivaajahenkeä kohtaan (ota kuokka, mene suolle ja luo itsellesi pelto). Suomalaiset taiteilijat ja taiteen opettajat ryhtyivät kokeilemaan: he tekivät ensin ja miettivät vasta jälkeenpäin. Lähestymistavassa on omat ongelmansa, mutta sitä voi myös pitää eräänlaisena metatason käytäntöön perustuvana ja tekijälähtöisenä tutkimuksena. Toinen tärkeä syy taiteellisen tutkimuksen verraten nopeaan kehitykseen Suomessa on ollut keskeisten taideakatemioiden asema itsenäisinä yliopistoina sekä tietysti kansallinen panostus tohtorikoulutukseen kaikilla aloilla. Taideosastoja vailla olevat yliopistot eivät juurikaan ole olleet kiinnostuneita taiteen tekemisestä tutkimuksena. Valtaosa taiteellisesta tai tekijälähtöisestä tutkimuksesta oli aluksi nimenomaan taideyliopistojen väitöstutkimuksia ja tohtorinopinnäytteitä. Yliopistolaki noudattaa visusti kaksijakoista mallia, mikä ironista kyllä on ollut tärkeä taideakatemioiden itsenäisyyden suoja. Taideakatemiat ovat voineet itsenäisesti kehittää omia tutkintovaatimuksiaan jo ennen eurooppalaisten taidekoulujen kauhistelemaa Bolognan prosessia, jossa EU:n kandidaatti- ja maisteritutkintojen ohella myös tohtoriopinnot pyrittiin saattamaan keskenään verrannollisiksi. Toisin kuin Britanniassa, jossa käytäntö tutkimuksena (practice as research) sai potkua yliopistojen halusta lukea tutkimustuloksiinsa myös henkilökunnan taiteellisen toiminnan tulokset, taiteellinen tutkimus on Suomessa ollut kiinnostuksen kohteena lähinnä tohtorikoulutuksen tasolla, sillä taideakatemioiden rahoitus on ollut kytkettynä opiskelijamääriin eikä henkilökunnan tutkimusnäyttöihin.
Suomessa Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu Aalto Arts (aiemmalta nimeltään Taideteollinen korkeakoulu) käynnisti tohtoriopinnot 1981 ja ensimmäinen tohtori valmistui 1991. Sibelius-Akatemian tohtorikoulutus perustettiin 1982, ja ensimmäinen musiikin tohtori valmistui 1990. Teatterikorkeakoulu aloitti tohtorikoulutuksen 1988, ensimmäinen lisensiaatti valmistui 1991, ensimmäinen teatteritaiteen tohtori valmistui 1999, samoin kuin ensimmäinen tanssitaiteen tohtori. Kuvataideakatemian tohtoriohjelma käynnistyi 1997, ja ensimmäinen kuvataiteen tohtori valmistui 2001. Muistan osallistuneeni jatko-opiskelijana symposiumiin vuonna 1994 Teatterikorkeakoulussa. Raportin Knowledge is a Matter of Doing (Paavolainen & Ala-Korpela 1995, 5) perusteella se oli ensimmäinen pohjoismainen seminaari, johon oli kutsuttu sekä yliopistotutkijoita että taideakatemioiden opettajia ja taiteilijoita. Tässä tapauksessa kyse oli erityisesti esittävistä taiteista, lähinnä teatterista.
Periaatteessa kulttuurintutkimuksessa pyritään saamaan mahdollisimman monien tiedontuottajien ääni kuuluviin. Mutta kun taiteilijat alkavat tehdä tutkimusta omilla ehdoillaan, komplikaatioilta ei aina vältytä. Olen kirjoittanut taiteellista tutkimusta koskevista keskusteluista suomeksi Lähikuva-lehdessä (Arlander 2013b) ja englanniksi eri yhteyksissä (Arlander 2009; Arlander 2011; Arlander 2013a; Arlander 2014; Arlander 2016). Seuraavassa joitakin täysin henkilökohtaisia ja epäluotettavia muisteloita vuosilta 2007–2009, kun Teatterikorkeakouluun perustettiin Tutkimuksen kehittämisyksikkö, Tutke.
Ensimmäisenä teatteritaiteen tohtorina minut kutsuttiin takaisin Teatterikorkeakouluun jonkinlaiseksi esimerkiksi ja voimavaraksi, puuhamiehinä tutkimuksesta vastannut professori Pentti Paavolainen ja vararehtori, dramaturgian lehtori Juha-Pekka Hotinen. Tehtävänäni oli käynnistää esitystaiteen ja -teorian maisteriohjelma ja edistää taiteellista tutkimusta TeaKissa. Nämä kaksi aluetta näyttivät ehkä alkuvaiheessa samansuuntaisilta, jos ajateltiin, että kyseessä oli teorian tuominen laajemmin mukaan esittävien taiteiden opetukseen. Omasta näkökulmastani oli siinä tilanteessa kyse kahdesta rinnakkaisesta tehtävästä. Tohtoriopiskelijoiden joukossa oli taiteellispainotteisia tutkintoja tekeviä taiteilijoita eri aloilta, mutta kenelläkään heistä ei ollut erityiskiinnostusta esitystaiteeseen tai performanssiin eikä tarvinnutkaan olla. Taiteellista tutkimusta kukin teki omalla alallaan. Minä mielsin esitystaiteen itsenäiseksi alaksi, en esittävien taiteiden kattotermiksi, kuten mm. Hotinen. Pääosa energiastani kului esitystaiteen ja -teorian maisteriohjelman luomiseen, mutta yritin edistää taiteellisten töiden tekijöiden asemaa erikseen, muun muassa muodostamalla pienryhmän (TAJAPI – taiteellisten jatko-opiskelijoiden pienryhmä) ja järjestämällä joitain seminaareja (MET – miten esitellä taiteellinen työ) sekä kaikille jatko-opiskelijoille suunnattuja luentosarjoja (mm. kulttuurintutkimuksen pääsuuntaukset). Olin lisäksi mukana ns. Jatkojohdossa eli jatko-opintojen johtoryhmässä, jota veti tutkimuksesta vastaava professori Pentti Paavolainen, sihteerinään jatko-opinnoista vastaava suunnittelija Monica Andersson ja jäseninä tanssitaiteen tohtori Soili Hämäläinen tanssi- ja teatteripedagogiikan laitokselta ja minä. Vasta talousjohtaja Timo Lampisen kerran patisteltua, että mitäs teet puolikkaan palkkasi eteen, tajusin, että taiteellisen tutkimuksen edistämistä todella odotettiin ja että sitä varten toivottiin lisää toimenpiteitä.
Kun Tutke, Tutkimuksen kehittämisyksikkö, sittemmin Esittävien taiteiden tutkimuskeskus, perustettiin 2007 ja Esa Kirkkopelto kutsuttiin taiteellisen tutkimuksen professoriksi, silloinen opetus- ja tutkimusneuvoston puheenjohtaja Erik Söderblom kysyi, olisinko kiinnostunut taiteellisen tutkimuksen professuurista, koska Kirkkopelto olisi filosofina ollut kiinnostunut esitystaiteen ja -teorian professuurista. En tiedä, oliko se totta vai Söderblomin diplomatiaa, mutta vastasin, että pidin mielelläni kiinni esitystaiteen ja -teorian ohjelmasta. Pelkäsin, osin turhankin neuroottisesti, että ohjelma imaistaisiin yleisen ”esitystaiteen” tai esittävän taiteen, nykyteatterin tai kokeellisen teatterin ja teorian yleisohjelmaksi ja performanssitaiteen koulutus, jota olin aste asteelta luomassa, menettäisi erityisyytensä. Sen sijaan suostuin mieluusti Tutken ensimmäiseksi johtajaksi, jotta jonkinlainen jatkuvuus ja käsitys taiteellisesta tutkimuksesta säilyisi. Kirkkopelto oli paitsi väitellyt filosofi myös ansioitunut teatterintekijä, uusia ajatuksia ja uutta verta nimenomaan toivottiin ja varsinkin näyttelijäntyön tutkimuksen vahvistamista kaivattiin. Hän oli kuitenkin kritisoinut taiteellista tutkimusta varsin rankasti ja myös esittänyt Teatterilehdessä näkemyksiä, joista kuulsi ajatus, että taiteellinen tutkimus olisi jotain filosofian ja taiteen tutkimuksen väliltä. Halusin siksi olla varmistamassa, että uusi professori ryhtyisi luomaan taiteellisen tutkimuksen teoreettista perustaa, että saataisiin aikaan kunnolliset rakenteet varmistamaan taiteen tekemisen asema, ja ennen kaikkea, että jako tieteellispainotteisiin ja taiteellispainotteisiin tutkintoihin purettaisiin ja ryhdyttäisiin toden teolla kehittämään taiteellista tutkimusta.
Jako taiteellispainotteisiin ja tieteellispainotteisiin tutkintoihin (mikä tosin ei näkynyt tutkinnon nimessä: TeaKista valmistui teatteritaiteen tai tanssitaiteen tohtoreita) juontui ilmeisesti toiveesta saada joskus FT-tutkinto-oikeudet TeaKiin, sillä pedagogiikan puolella askel ei olisi ollut kovinkaan suuri ja Paavolainen halusi kehittää myös historiallista tutkimusta. Kun itse aloitin jatko- opinnot 1992, ei sellaisesta jaosta ollut vielä puhetta. Lainsäädäntöön perustuva tiukka taiteellisen ja tieteellisen kahtiajako ja siitä kehkeytynyt ”vastaavuus”- ajattelu (tohtorintutkintoon tarvittiin vastaava määrä taiteellista työtä) oli kuitenkin johtanut siihen, että taiteilijoilta ei edellytetty tutkimusta, kokeellisuutta, vakiintuneiden käsitysten kyseenalaistamista tai mitään varsinaisesti uutta, vaan tohtorintutkintoa varten vaadittiin ”taattua taiteellista laatua” ja riittävä määrä teoksia, esim. 3–5 ohjausta. Koko tutkimuksen ajatus kääntyi päälaelleen. Taiteellisesta tutkimuksesta ei puhuttu, se oli vaarallinen hybridi, jonka ajateltiin johtavan sekasikiöihin tai vähintäänkin huonoon taiteeseen ja heikkoon, taiteellisia vapauksia ottavaan tutkimukseen. Toisaalta TeaKissa vaikutti pedagogiikan puolella vahva kiinnostus laadulliseen tutkimukseen, jonka piiriin myös taiteen tekemisen ajateltiin mahtuvan, eräänlaisena lähtökohtana tai menetelmänä, jonka pohjalta sitten tehtäisiin varsinaista tutkimusta. Taiteellinen tutkimus miellettiin laadullisen tutkimuksen piirissä myöhemminkin usein yhdeksi monista mahdollisista lähestymistavoista tai näkökulmista, eräänlaiseksi aineiston hankintamenetelmäksi, ei niinkään itsenäiseksi alaksi.
Toimin Tutken johtajana käynnistysvaiheessa kaksi vuotta (2007–2009), ja rakenteiden luominen olikin jännittävää, varsinkin kun lähdimme kokonaan uudelta pohjalta. Tiiminä olivat aluksi uusi taiteellisen tutkimuksen professori Esa Kirkkopelto, tuore tanssipedagogiikan professori Eeva Anttila, tutkimuskoordinaattoriksi valittu Johanna Laakkonen, joka pian vaihtui Tiina Keisaseksi, ja minä. Toki vanha Jatkojohto oli tehnyt suuren pohjatyön, luonut säädöksiä ja käytäntöjä, tohtorintutkintojen ja lisensiaatin tutkintojen kriteerit sekä väitös- ja tarkastustilaisuuksien protokollan, järjestänyt opetusta, perustanut Acta Scenica ‑julkaisusarjan jne. Tästä pohjatyöstä huolimatta tuntui, että aloitimme nyt jotakin uutta, kun Tutkimuksen kehittämisyksikkö Tutke perustettiin. Olihan kyseessä todella oma yksikkö ensimmäistä kertaa. Koska Tutken piti vastata kaikesta TeaKissa tehtävästä tutkimuksesta, oli tärkeää, että Eeva Anttila oli mukana pedagogiikan laitoksen pitkän tutkimusperinteen takia. Keskuksen nimi muutettiin sittemmin Esittävien taiteiden tutkimuskeskukseksi, mutta lyhennelmä Tutke oli jo ehtinyt vakiintua.
Ensimmäisten kahden vuoden keskeinen tehtävä oli purkaa ”apartheid”-rakenne ja pystyttää taiteellisen tutkimuksen säädökset ja käytänteet. Tämä tehtiin nostamalla aiemmin toisena ja toissijaisena, jopa kiellettynä, pidetty hybridikäsite taiteellinen tutkimus ensisijaiseksi ja laajentamalla se kattotermiksi. Johanna Laakkonen oli aluksi kauhuissaan, koska lain kahtiajako oli niin selvä eikä sen pohjalta voinut luoda minkäänlaisia sekoituksia (ei varmaan voisi vieläkään). Yritin vakuuttaa hänelle, että taiteellisen tutkimuksen näkökulmasta tämä ei ollut ongelma, koska taiteen kriteerit olivat avoimet ja taiteella oli niissä itsemääräämisoikeus. Koska koulutimme teatteritaiteen ja tanssitaiteen tohtoreita, me saatoimme luoda omat kriteerimme. Teoriassa olisimme voineet vaikka edellyttää taiteen tohtoreilta sekä filosofian että taiteen tohtorin opinnäytettä tai vastaavasti hyväksyä pelkän taiteellisen näytön riittäväksi tohtorintutkinnon suorittamiseen, mikä ei tietenkään olisi ollut tarkoituksenmukaista, mutta olisi siis periaatteessa ollut mahdollista lain sallimissa rajoissa. Yksinkertaisesti ilmaistuna taiteen puolella kriteerit olivat avoimet ja siellä saatoimme kannustaa hybrideihin, joita tieteen puolella vielä kammottiin.
Esa Kirkkopelto lanseerasi viisaasti heti alkuvaiheessa ajatuksen taiteellisesta tutkimuksesta yläkäsitteenä, jonka kriteerit olivat lähes tyystin institutionaaliset – taiteellinen tutkimus on taideyliopistoissa tehtävää tutkimusta – ja jonka puitteissa oli mahdollista tehdä myös pedagogista ja jopa historiallista tutkimusta. Tämä oli alkuvaiheessa olennaista yhteisen rakentavan ilmapiirin synnyttämiseksi ja sillan luomiseksi siihen, mitä oli jo tehty. Myöhemmin kun tutkintovaatimuksia uudistettiin, myös kriteereitä täsmennettiin, taiteellisten ja käytännöllisten osien merkitystä korostettiin jne. Nyt, tätä kirjoitettaessa, kun Taideyliopiston akatemioiden tutkimusperinteitä yhdistetään ja uusia linjauksia kehitetään, taiteellinen, pedagoginen ja taiteen tutkimus nähdään taas erillisinä, mikä vaikuttaa pitkällä aikavälillä varmasti myös Tutken linjauksiin.
Teatterikorkeakoulun tutkimusperinteeseen on alkuajoista lähtien jäänyt vahva laadullisen tutkimuksen painotus ja moniin töihin myös pedagoginen, historiallinen tai filosofinen lähestymistapa. Taiteellista tutkimusta, joka keskittyy taiteen uudistamiseen ja kehittämiseen nimenomaan taideteosten avulla, ei ole tehty suhteessa kovinkaan paljoa. Tässä Tutkessa tehtävä tutkimus on poikennut muun muassa Kuvataideakatemian tutkimuksesta ja pohjoismaisesta taiteellisen työn laatua korostavasta mallista, jota Henk Borgdorff on luonnehtinut yhdeksi taiteellisen tutkimuksen kolmesta eurooppalaisesta valtavirrasta (brittiläisen practice-based-tutkimuksen ja mannermaisen kriittisen teorian painotuksen ohella). Myös alkuvaiheen tautina pidetty ”kaksinkertaisen väitöksen” ongelma, jossa tohtoriopiskelija tekee sekä mittavan taiteellisen työn että kirjoittaa perusteellisen tutkimustekstin, on Tutkessa ollut arkipäivää.
Vuosina 2007–2009 toimin siis Tutken johtajana puolipäiväisesti, samalla kun johdin esitystaiteen ja -teorian koulutusohjelmaa. Alun siirtymävaiheen jälkeen Esa Kirkkopelto ei kuitenkaan halunnut ryhtyä johtajaksi, vaan Soili Hämäläinen otti vuorostaan ohjakset. Olettaisin, että ainakin osaksi tulevien organisaatiouudistusten takia (laitosrakenne purettiin ja koulutusohjelmat muuttuivat hallinnollisiksi yksiköiksi) tehtäväni esitystaiteen ja -teorian professorina muutettiin kokopäiväiseksi, ja siten olin jonkin aikaa mukana Tutken toiminnassa lähinnä opettajana. Vaikka koin muutoksen silloin yllättävänä, oli ratkaisu tärkeä ja välttämätön esitystaiteen ja -teorian ohjelman itsenäistymisen takia. Vasta kun professuuri oli erotettu omaksi kokopäiväiseksi tehtäväkseen, oli myös maisteriohjelman itsenäinen tulevaisuus jossakin määrin turvattu, ja samasta syystä se muutettiin englanninkieliseksi LAPS-ohjelmaksi (Live Art and Performance Studies). Ja olihan Tutken asema ja tehtävä jo vakiintunut alkuvaiheen myllerrysten jälkeen.
Monet ensimmäisinä vuosina hahmotelluista tavoitteista, minkä tahansa tutkimusalan kannalta olennaiset elementit, kuten taiteellisen tutkimuksen konferenssi (CARPA kollokviot 2009), kansainvälinen kesäkoulu (SAAR 2011) ja vertaisarvioitu kausijulkaisu (RUUKKU 2013), oli laitettu alulle. Myöhemmin Kirkkopellon aloitteesta luotiin vielä TAHTO (taiteellisen tutkimuksen tohtoriohjelma 2012–2015). Kaiken kaikkiaan taiteellinen tutkimus kehittyi Tutkessa täyttä vauhtia omanlaisekseen versioksi koko maassa hiljalleen yhä yleisemmin hyväksytyn taiteellisen tutkimuksen monimuotoisella kentällä. Vieraillessani lyhyesti Tutken johtajana, Leena Rouhiaisen sijaisena, vuodenvaihteessa 2015–2016 Tutken haasteet olivat jo toisenlaiset, kuten postdoc-toiminnan, Teatterikorkeakoulun henkilökunnan tutkimuksen ja Taideyliopistotasoisen yhteistyön kehittäminen ja tukeminen.
Lähteet
Arlander, Annette. 2016. ”Artistic Research and/as Interdisciplinarity – Investigação em Arte e/como Interdisciplinaridade.” Teoksessa Catarina Almeida & Andre Alves (toim.). Artistic research does #1. Porto: NEA/12ADS Research Group in Arts Education/ Research Institute in Art, Design, Society; FBAUP Faculty of Fine Arts University of Porto, 1–27.
Arlander, Annette. 2014. ”Om metoder i konstnärlig forskning / On methods of artistic research” teoksessa Torbjörn Lind (toim.). Metod – Process – Redovisning Konstnärlig Forskning Årsbok 2014 / Method – Process – Reporting Artistic Research Yearbok 2014. Stockholm: Vetenskapsrådet / Swedish Research Council, 13–39. publikationer.vr.se/wp-content/uploads/2014/08/–rsbok-KF-2014-pdf-hela-boken.pdf (9.8.2016)
Arlander, Annette. 2013a. ”Artistic Research in a Nordic Context.” Teoksessa Robin Nelson (toim.). Practice as Research in the Arts – Principles, Protocols, Pedagogies, Resistances. Basingstoke: Palgrave Macmillan, 152–162.
Arlander, Annette. 2013b. ”Taiteellisesta tutkimuksesta.” Lähikuva 2013/3, 7–24.
Arlander, Annette. 2011. ”Characteristics of Visual and Performing Arts.” Teoksessa Michael Biggs & Henrik Karlsson (toim.) The Routledge Companion to Research in the Arts. New York and London: Routledge, 315–332.
Arlander, Annette. 2009. ”Artistic Research – from Apartness to Umbrella Concept at the Theatre Academy, Finland.” Teoksessa Shannon Rose Riley & Lynette Hunter (toim.). Mapping Landscapes for Performance as Research – Scholarly Acts and Creative Cartographies. Basingstoke: Palgrave Macmillan, 77–83.
Borgdorff, Henk. 2012. The Conflict of the Faculties: Perspectives on Artistic Research and Academia. Leiden: Leiden University Press.
Paavolainen, Pentti & Ala-Korpela, Anu. 1995. Knowledge is a Matter of Doing. Acta Scenica 1. Helsinki: Theatre Academy Helsinki.