Tämä essee koostuu enimmäkseen muistinvaraisista anekdooteista vaiheistani tohtorikokelaana. Niistä kirjoittaessani tulen samalla kuvailleeksi Teatterikorkeakoulun jatko-opintoja viime vuosituhannen vaihteessa siten kuin ne minulle jatko-opiskelijana näyttäytyivät. Väitös- tai lisensiaatin tutkintoon johtava jatkokoulutus oli tuolloin vasta alkutiellään. Tohtorikoulutusohjelmasta ei oikeastaan voinut puhua, sillä jatkotutkinnon tekeminen seurasi vielä aiempaa itsenäiseksi asiantuntijaksi kasvamisen anglosaksista perinnettä. Kokelaat, joilla oli sopiva tausta ja tutkinto, laativat tutkimusprofessorin tuella opetus- ja tutkimusneuvoston lopulta hyväksymän tutkimussuunnitelman, jota edistivät ohjaajiensa tuella melko lailla omatoimisesti. Muodollisesti tutkintoihin tietenkin kuului pieni määrä valinnaisilla kursseilla suoritettavia yleisiä tutkimuksen tekemiseen orientoivia opintoja, mutta montaa kurssia tutkijaseminaarin ohella ei Teatterikorkeakoulussa jatko-opiskelijoille tuolloin tarjottu. Tosin kourallinen meitä opiskelijoitakin vain oli ja toimimme melko hajallaan niiden laitosten suojissa, joiden aloja me tai tutkimuksemme edustivat. Seuraavalla vuosituhannella maamme yliopistolliset painotukset vaikuttivat siihen, että myös Teatterikorkeakoulussa satsattiin tohtorikoulutukseen. Tohtorikoulutus sai oman yksikkönsä, ja koulutus integroitui selkeämmäksi osaksi opinahjon koulutustarjontaa. Olen kulkenut näissä kehitysvaiheissa mukana ensin jatko-opiskelijana ja valmistuttuani Suomen Akatemian rahoittamana tutkijatohtorina, tutkimushankeen vastuullisena johtajana ja akatemiatutkijana sekä nyt taiteellisen tutkimuksen professorina. Kirjoituksen lopussa luonnehdin täten myös lyhyesti vaihetta, jossa tohtorikoulutus on nyt.
Nykyistä työtäni Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun taiteellisen tutkimuksen professorina ja toimintaani tohtorikoulutuksen äärellä en osannut lainkaan kuvitella, kun vuonna 1986 juuri valkolakin saaneena aloitin opiskeluni Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitoksella. Silloin en edes tiennyt, mikä tohtorintutkinto on. Lähinnä puhkuin innosta, että olin päässyt lukiosta eroon ja sain vihdoin opiskella tanssia päätoimisesti. Kovin paljoa en lukion eteen tehnyt, ja lukihäiriöni kiusasi siten, että hädin tuskin pääsin äidinkielen kirjoituksista läpi. Olin vihkiytynyt ennemminkin tanssin vaatimuksiin sen melkein päätoimisena harrastajana. Muistan samaan aikaan opiskelemaan päässeen ystäväni kanssa hihkuneemme ajatuksesta, että voisimme viettää treenivaatteissa koko päivän. Joka tapauksessa opintojen alkaessa tanssiharrastukseni otti merkittävän askeleen kohti toivottua ammattilaistumista. Enkä uskonut koskaan tekeväni paperitöitä ja varsinkaan kirjoittavani erityisesti mitään, sellaiseen ei ollut taitoja eikä kiinnostustakaan. Näin luulin.
Ammatissa toimiessani ja muutama vuosi kurssiopintojeni jälkeen ryhdistäydyin ja tein Raisa Rauhamaan ohjaamana maisterin tutkinnon opinnäytetyöni. Hän opetti 90-luvun puolessavälissä tanssitaiteen laitoksella teosanalyysiä, veti tanssiseminaaria ja ohjasi opinnäytetöitä. Minun päättötyöni aiheena oli tanssijantyö koreografi Sanna Kekäläisen teoksessa Autuaiden lauluja. Se oli vuonna 1994 Helsingin Kaapelitehtaalla toteutettu kunnianhimoinen taiteellinen projekti, jossa esiintyi kahdeksan tanssijaa ja Avanti-orkesteri. Olin otettu koreografin erityisestä liikekielestä ja estetiikasta. Tässä teoksessa, kuten yleensä tanssijana, pohdin tietenkin paljon koreografin teokseen liittämiä tavoitteita, harjoituksissa tapahtuvaa sanatonta vuorovaikutusta kanssatanssijoiden ja koreografien välillä sekä liikekielen hahmottamista ja oman ruumiini liikekokemuksia. Tämä kokemusperustainen ajattelutyö oli henkilökohtaista, eikä minulla ollut monia tilaisuuksia keskustella pohdinnoistani muiden kanssa. Tanssin harjoittaminen ei ollut niin keskustelevaa ja yhteistoiminnallista kuin se nykyään monesti on. Työskentelin enimmäkseen perinteisen koreografi-tanssija-roolijaon ohjaamana. Poikkeuksiakin tietenkin oli kokeellisemmassa improvisatorisessa työssä muun muassa Suomussalmiryhmässä, jonka perustajajäseniin kuulun. Opinnäytetyössä sain tilaisuuden tarkastella kokemuksiani myös muiden kommentoimana. Rauhamaan ja muutaman työtäni lukeneen kollegan huomiot tarjosivat heijastuspintaa pohdinnoilleni, ja heiltä sain vahvistusta sille, että käsittelin muidenkin kohtaamia tanssijantyön ongelmia. Kirjoitustaitoni ei ollut häävi, silti jokin kipinä syttyi. Kun kerroin, että olin innostunut opinnäytetyön tekemisestä, Rauhamaa kannusti tutkimaan muutama vuosi aiemmin avautunutta mahdollisuutta tehdä jatko-opintoja.
Hakeuduin Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitokselle jatko-opiskelijaksi vuonna 1995. Halusin tarkastella vapaalla kentällä freelancereina toimivien tanssijoiden työtä ja haasteita. Minua kiinnostivat erityisesti freelancereiden omat kokemukset ja näkemykset tavastaan toimia ja selviytyä ammatistaan. Nykytanssijana työskenteleminen vapaalla kentällä oli mielestäni haasteellista vähintäänkin tiuhaan vaihtuvien taiteellisten työryhmien, moninaisten liikekielten ja esiintymispaikkojen takia. Uskoin sen antavan erityisen leiman tanssijana toimimiselle, eikä tanssijan näkökulmaa tanssimiseen ja tanssiin paljoa ollut vielä tanssintutkimuksessa käsitelty. Lisäksi tärkeänä tutkimustyön motiivina minulla oli ymmärtää omaa ammattiani syvemmin ja kehittyä siinä. Alkoi tanssimisen ohella kirjojen lukeminen ja tutkimuksen tekemisen perusteiden hahmottaminen. Sain kirjoitettua Teatterikorkeakoulun taiteentutkimuksen professori Pentti Paavolaisen ohjauksessa hyväksytyn tutkimussuunnitelman, ja se toimi ohjenuorana tutkimuksen tekemisen kartoittamattomalla tiellä. Hän ja silloinen tanssitaiteen laitoksen opettajakunta, joista ymmärtääkseni tutkimusta pro gradu ‑tasolla olivat tehneet Rauhamaan ohella Briitta Järvinen ja Tiina Suhonen, ohjasivat minua haastattelututkimuksen suuntaan. Minulle asia sopi, sillä uskoin saavani laajempaa käsitystä tanssijantyön problematiikasta keskustellen siitä muiden ammattilaisen kanssa. Taiteellisesta tutkimuksesta ei kuitenkaan tuolloin edes keskusteltu.
Koin, että pohtiva puoleni sai hedelmällisen tilan kehittyä tehdessäni jatko-opintoja. Kirjojen lukemisesta nautin, ja tutkimussuunnitelmaakin oli antoisaa tehdä, kuten oli kiintoisaa haastatella tanssijakollegoitani. Mutta entä sitten, miten siitä kaikesta saa tutkimuksen aikaiseksi? Olin monta vuotta kestävällä etsimisen ja oppimisen tiellä, jossa yhtenä keskeisenä haasteena oli kehkeytyvälle ajattelulleni sopivan kirjoitusotteen harjoitteleminen ja lopulta viilaaminen. Paavolainen valoi innostusta, ja juttutuokiot hänen kanssaan saivat minun tuntemaan, etten tehnyt työtäni turhaan. Taideteollisen korkeakoulun taidekasvatuksen professori Inkeri Sava veti Teatterikorkeakoulussa tutkijaseminaaria, jonka keskustelun ja yhdessä ajattelemisen muiden seminaarilaisten kanssa koin antoisaksi. Sen myötä ajauduin vähän vahingossa tanssi- ja teatteripedagogiikan laitoksen jatko-opiskelijaksi, sillä tämä yksikkö oli vastuussa Savan seminaarin järjestämisestä. Koin tärkeäksi olla mukana hyvin toimivan ryhmän keskustelussa. Niin vähän mitään yhteistä pohdintaa tutkimuksen tekemisestä tuolloin tarjottiin. Myöhemmin jatko-opintoihin liittyvissä arvovaltakeskusteluissa minä ja työni saimme pedagogisen leiman, vaikka tein tanssijan näkökulmasta ennen kaikkea tanssijuutta koskevaa tutkimusta.
Sijoittumisessani heijastui se, että olin aluksi selvästi tuntemattomilla vesillä niin koulutushierarkioiden kuin tutkimuksenkin tekemisessä. Tanssin lattiatyöskentely, tanssiin liittyvät kommunikoinnin tavat ja usein talkootyöhenkinen ote olivat minun arkipäivääni. Professorit olivat minusta äärimmäisen arvovaltaisia. Paavolaistakin teitittelin aluksi sähköposteissa, vaikka olimme monesti keskustelleet ja istuneet samoilla luennoilla. Totta tietenkin oli myös se, että opintoympäristö ei tarjonnut esimerkkejä valmistuneista väitöskirjoista. Ymmärsin olevani ensimmäisten tohtorintutkintoa tekevien joukossa aikana, jolloin ei ollut aivan selvää, haluttiinko jatko-opintoja ylipäätään Teatterikorkeakouluun. Muistan yhden opettajien vetäytymisseminaarin, johon osallistuin tanssi- ja teatteripedagogiikan laitoksen tuntiopettajan ominaisuudessa. Siellä eräs ohjaajantyön lehtori intensiivisesti totesi, ettei Teatterikorkeakoulussa mitään tutkimusta tarvittu. Hän ehdotti, että seurataan lääketieteen mallia, pidennetään peruskoulutusta niin, että näyttelijät ja ohjaajat valmistuisivat kuusivuotisessa koulutuksessa suoraan lisensiaateiksi. Näin ei hukattaisi jatko-opintoihin meneviä resursseja taidekoulutuksen ytimestä. Hän tietenkin puolusti omaa sarkaansa niukkojen resurssien aikana, mutta minä olin yllättynyt. Jatko-opiskelijoita ohjaavan ja opettavan henkilökunnan toiminnan perusteella olin ymmärtänyt jatkotutkintojen jo selkeästi kuuluvan Teatterikorkeakouluun ja vahvistavan sen edustamia taiteen aloja.
Myös opetusministeriö tuki tätä näkemystä. Se oli alkanut tarjota verkostomuotoisille tohtorikouluille rahoitusta, joista yhdessä Teatterikorkeakoulu oli tuohon aikaan myös mukana. Minä sain tutkijakoulutettavan tehtävän valtakunnallisesta esittävien taiteiden tohtorikoulusta neljäksi vuodeksi yhtenä kahdesta Teatterikorkeakoululle suunnatusta paikasta. Tämä tarkoitti rahoitettua tutkimuksen tekemistä ja osallistumista tohtorikoulun järjestämiin seminaareihin. Tohtorikoulussa oli mukana opiskelijoita Teatterikorkeakoulusta, Sibelius-Akatemiasta sekä Helsingin yliopiston teatterintutkimuksen ja musiikintutkimuksen laitoksilta. Seminaarien poikkitaiteellinen keskustelu tarjosikin uudenlaisia näkökulmia omalle työlleni ja kehitti tutkimuksellista ajatteluani. Vaikeammin nieltäviä olivat tutkijakoulun vetäjien, professori Pentti Paavolaisen ja Sibelius-Akatemian professori Kari Kurkelan, kommentit työhönottohaastattelussa. Kun kysyin, miten voisin tutkijakoulutettavana työskennellä tanssijana, he totesivat, että tutkimusta tehdään normaali työpäivä kahdeksasta neljään ja omalla kontollani olisi, mitä vapaa-ajallani teen. Sain ensimmäistä kertaa elämässäni kuukausipalkkaa, työhuoneen ja avaimet työpaikalle. Paneuduin ahkerasti tutkimukseni edistämiseen ja tein vain muutaman improvisaatiokeikan tutkijakoulutettavan työajan ulkopuolella. Olin kyllä jatko-opiskelijakollegoideni Riitta Pasanen-Willbergin ja Paula Salosaaren tutkintoon liittyvissä kokeiluissa ja työpajoissa silloin tällöin tanssijana mukana. Silti huomasin vuoden kuluttua kuntoni laskeneen, myös ammatillinen verkostoni oli etääntynyt. Itsetuntemukseni oli koitoksella, olin tottunut treenaamaan, tekemään ryhmätyötä ja jopa vaihtuviin työsuhteisiin. Nyt työskentelin paljon yksin kirjojen ja tietokoneen äärellä istuen. Puolitoista vuotta tutkijakoulutettavan tehtäväni alkamisesta keneltäkään lupaa kysymättä päätin Javier Torresin pyynnöstä esiintyä hänen Kuopio tanssi ja soi ‑festivaalille tekemässään teoksessa Calles Zigzaguantes. Sain tanssia kuoleman roolin ja samalla tunsin eläväni tutumpaa minää. Kesälomalla lähdin teoksen kanssa Meksikon-kiertueelle. En joutunut asiasta puhutteluun.
Aiemmin mainitsemani epäilevä asenne taideyliopistoissa edistettyjä väitöskirjoja kohtaan ei ollut muutenkaan tavaton. Hassulta tuntui, kun huomasin, että ammattipiireissä jotkut kollegani lakkasivat tervehtimästä minua – luullakseni siksi, että olettivat minun luopuneen tanssijan ammatista ja samalla tanssialan edistämisestä. Tuolloin 90-luvun lopulla elettiin edelleen nykytanssin ammatti- identiteetin vahvistamisen aikaa, jolloin jokainen ammatissa toimiva koettiin merkittäväksi pienen alan kehittämisessä. Tutkimusta pidettiin varmasti myös vieraana taiteelle ja sen ajateltiin mahdollisesti vääristävän taiteen sisältöjä ja merkityksiä. Arvovaltakiistoja oli monenlaisia niin kuin asiantuntijayhteisöissä usein on. Yliopistomaailma oli hämillään siitä, miten taiteilijat voisivat tehdä akateemista tutkimusta, ja ennen kaikkea siitä, mitä taiteellinen tutkimus on. Vuosituhannen vaihteessa julkisuudessakin käsiteltiin kuvataiteilija Riitta Nelimarkan Taideteolliselle korkeakoululle tekemää ja hyvin omalakisesti hänen omia teoksiaan analysoivaa taiteellista tutkimusta sekä sen tarkastusprosessin epäselvyyttä. Teatterikorkeakoulussa ei toivottu vastaavaa hämmennystä tai kohua ja tutkimuksen laadusta pyrittiin pitämään tarkkaa huolta.
Minun kohdallani laadun asiaa valvoivat ensisijaisesti väitöskirjani ohjaajat. Paavolaisen lisäksi työni varsinaisina ohjaajina toimivat tanssi- ja teatteripedagogiikan laitoksen silloinen lehtori Soili Hämäläinen sekä Helsingin yliopiston estetiikan laitoksen professori Arto Haapala. Hämäläinen oli minulle tuttu jo maisteriopinnoistani. Hän viimeisteli itse omaa väitöskirjaansa ja ymmärsi näin erityisen hyvin niitä haasteita, joita me ensimmäisen aallon tohtorikokelaat kohtasimme. Yliopistomaailman lisäksi hän tietenkin tunsi myös tanssimaailmaa ja esitti minulle monia rakentavia kysymyksiä omiin kokemuksiini ja näkökulmiini liittyen. Haapala puolestaan lupautui ohjaajakseni, koska hänkin oli kiinnostunut taiteilijan problematiikasta fenomenologisesta näkökulmasta, johon minäkin tartuin. Tosin toisin kuin hän, minä tein niin aloittelevana tutkijana ja ranskalaisen fenomenologin Maurice Merleau-Pontyn näkökulmasta. Muistan jännittäneeni ensimmäisiä tapaamisiamme kovasti. Yksikin rakentava keskustelu päättyi niin, että poistuessani Haapalan työhuoneelta laitoin tuolinnojalle jättämäni takin päälle väärinpäin. Saumat ja pesulaput pilkottivat päällysteinä, mutta aina kohtelias Haapala vain ystävällisesti hymyillen hyvästeli minut. Kadulla nauroin jännityksen hämmentämää huomiokykyäni. Tämä ohjaussuhde oli minulle kuitenkin erityisen tärkeä. Luotin Haapalaan siinä, etten menisi aivan metsään valitsemani teoreettisen näkökulman kanssa. Muutaman kerran hän osoittikin minun olevan hukkatiellä ymmärtäväisen yksinkertaisin kommentein.
Vasta muutama vuosi siitä, kun olin aloittanut jatko-opinnot, alettiin minun kuulteni Teatterikorkeakoulussa vahvemmin puhumaan taiteellisesta tutkimuksesta. Taiteellinen ja tieteellinen tutkimus olivat ne kaksi orientaatiota, joiden suuntaamina saattoi tohtorintutkintoon johtavia jatko-opintoja tuolloin Teatterikorkeakoulussa tehdä. Ensimmäisessä tehtiin kokonaisuus, johon kuului taiteellisia töitä sekä kirjallinen osa, jota kutsuttiin tohtorin tutkinnon opin- ja taidonnäytteen selvitysosaksi. Puolestaan jälkimmäinen oli tieteellisin perustein argumentoitua tutkimusta väitöskirjan muodossa. Kirjallinen argumentaatio näiden kahden välillä ymmärrettiin erilaiseksi. Taiteellisessa tutkimuksessa tohtorintutkinnon kirjallinen osa saattoi koostua omien kokemusten reflektoinnista. Harvoin kukaan kuitenkaan jätti teoreettisia näkökantoja hyödyntämättä. Tämän tutkimusjaon kirkastuttua minulle olin jo niin upoksissa valitsemassani tutkimusotteessa, etten siitä enää osannut luopua. Lopulta kuitenkin myös omasta tutkimusprosessistani syntyi taidetta. Tein sooloteoksen This Red Patch on the Carpet ruumiillistaakseni sen, miten Merleau-Pontyn fenomenologia oli puhutellut minua ja miten ymmärsin sen kuvastavan tanssimisen tapahtumaa. Tutkimustyön aikana hahmotin Merleau-Pontyn ajattelua paljolti ruumiintuntemusteni perusteella. Monessa kohtaa tuntui, että hänen ajattelunsa vahvisti omia kokemuksiani tanssimisesta. Joskus minun oli helpoin oppia ymmärtämään hänen vaativia pohdintojaan elehtien, liikkuen. Tämä jälkimmäinen prosessi jatkui olohuoneeni paksulla matolla, tilassa, jossa kirjoitin myös suurimman osan tutkimuksesta. Tästä mattoliikehdinnästä syntyi kyseinen esitys. Ensiesityksen soolo sai Kekäläinen & Companyn osatuottamana Kaapelitehtaalla Tanssiteatteri Hurjaruuthin tiloissa syksyllä 2002. En silloisten tutkintovaatimusten mukaisesti saanut liittää esitystä osaksi väitöskirjaani, vaikka se ruumiillisti väitöskirjassa esittämääni ja sitä olisi voinut pitää tutkimukseni taiteellisena osana. Yksi tapahan tehdä taiteellista tutkimusta on ensin kirjallisuuden ja tutkimuslähteiden avulla perehtyä johonkin aihealueeseen ja sitten tuottaa sen pohjalta taidetta (esim. Arlander 2013a). Keväällä 2003 sain kuitenkin luvan näyttää videon teoksesta sinä aikana, kun yleisö ennen väitöstilaisuutta kerääntyi auditorioon, jossa puolustin vastaväittäjän kysymysten luotaamana työtäni. Muutama vuosi myöhemmin säännöt onneksi muuttuivat. Ensin niin, että tieteellisetkin tutkimukset saivat sisältää taiteellisia osia. Sitten ohjeistus muuttui vielä niin, että kaikki Teatterikorkeakoulussa tehtävä tutkimus määriteltiin taiteelliseksi tutkimukseksi, joka oli painotuksiltaan joko teoreettisempaa tai käytännöllisempää.
Ensimmäisten muutaman vuoden jälkeen väitöskirjan tekemisen tukena olivat myös lähelläni olevat muut jatko-opiskelijat. Merkittävin vertaisryhmä syntyi tanssi- ja teatteripedagogiikan laitoksen jatko-opiskelijoista. Eeva Anttilan, Linda Goldin, Soili Hämäläisen, Teija Löytösen, Paula Salosaaren ja Soile Rusasen kanssa tapasimme säännöllisesti jo pitkälle väitöstutkimuksensa kanssa edenneiden pienryhmässä pohtien työmme vaiheita ja haasteita. Kuten tapana on, neljä vuotta tutkijakoulutettavan tehtävää ei riittänyt väitöskirjan loppuun saattamiseksi. Tyypillisesti Teatterikorkeakoulussa väitöstutkimuksia on tehty kuudesta kahdeksaan vuoteen, kymmenen vuodenkaan prosessi ei ole tavaton. Minä kävin välillä tanssimassa Tanssiteatteri Erissä ja jatkoin vapaailtoina ja -päivinä tutkimustekstin rakentamista ja editoimista. Haimme myös Anttilan, Hämäläisen ja Löytösen kanssa Suomen Akatemialta tutkimushankerahaa. Saimme silloin jo väitelleen Hämäläisen johtamana rahoituksen projektillemme Kohti erilaisuutta tanssitaiteessa (www.uniarts.fi/tutkimus/tutke/tutkimushankkeet). Sen aikana väittelin ja aloitin postdoc-tutkijan työn.
Väitöstutkimuksen viimeistely oli, kuten se monelle usein on, haastavaa aikaa. Ohjaajista, vertaisryhmästä ja tutkimushankkeeseen liittyvistä tapaamisista huolimatta työ oli yksinäistä. Loputtomat tietokoneen ja lähdekirjojen äärellä vietetyt tunnit eristivät sosiaalisesta elämästä, ja tarkka editointityö tuntui äärettömän hitaalta. Vaikka tein työtä peräänantamattomasti täysiä päiviä, se oli aikaa vievää. Lopulta toivoin vain pääseväni koko tekeleestä eroon edes rimaa hipoen. Tässä kohtaa ohjaajani eivät osanneet auttaa. Yksi heistä totesi työn olevan ongelmallinen. Väitöskirjan käsikirjoitus oli kuitenkin rakentunut sellaiseksi kuin se oli, melko pitkäksi ja yksityiskohtia viljeleväksi. Kanadalainen tanssintutkija Susan Kozel, joka toimi työni esitarkastaja ja vastaväittäjänä, sekä Taideteollisen korkeakoulun kuvataiteen tutkimuksen ja opetuksen professori Juha Varto, joka toimi toisena esitarkastajana, antoivat väitöstutkimuksestani Living Transformative Lives (Rouhiainen 2003) lausunnot, jotka kehuivat sitä yllättävästi erityisen hyväksi. Kozel asetti sen jopa kansainvälisesti parhaiden tanssintutkimusten joukkoon. Positiivisesta palautteesta huolimatta väitöskirjan tekeminen oli vaatinut paljon ilotontakin ponnistusta. Käytännössä en voinut vilkaistakaan siihen muutamaan vuoteen sen tekemisen jälkeen. Monen väitelleen olenkin kuullut samankaltaisesti tarvitsevan uusia aiheita ja tuulia väitöstilaisuuden jälkeen. Tarve jättää väitöskirjaelämä taakse saattoi näkyä myös väitöspäivän järjestelyissä. Minä menin väitöstilaisuuden jälkeen Kaapelitehtaalle esiintymään Riitta Pasanen-Willbergin teoksessa Samettia – muotokuvia kuin minä tahansa muunakin esitysiltana. Toki sen päälle oli tietenkin pienimuotoinen vastaväittäjälle osoitettu juhla. Merkittävää kuitenkin oli, että olin tutkimusprosessin aikana muuttunut. Tunsin omaa alaani paremmin, tiesin sen ajankohtaisista suuntauksista ja osasin sanallistaa siihen liittyviä kysymyksiä. Erityisesti opin paremmin arvostamaan ruumiillista tietoa, omaanikin.
Olin jo tutkimuksen tekemisen aikana innostunut tanssintutkimuksesta ja taiteellisesta tutkimuksesta niin, että tuntui luontevalta jatkaa sillä tiellä. Hakemuksesta Suomen Akatemia myönsi minulle ensin tutkijatohtorin ja sitten akatemiatutkijan tehtävät taiteellisen tutkimuksen hankkeissa, joissa tarkastelin tanssijan ja esiintyjän kysymyksiä eri näkökulmista (ks. esim. Rouhiainen 2007; Rouhiainen 2008a; Rouhiainen 2012a; Rouhiainen 2012b). Aloitteestani teimme uuden tutkimushankerahoitushaun. Saimme tällä kertaa hieman isommalla tutkijaryhmällä toteutetun ja minun johtamani Haasteena tieto ‑nimisen tutkimushankkeen läpi Suomen Akatemiassa (www.uniarts.fi/tutkimus/tutke/tutkimushankkeet). Käytännössä siis olen väittelemisen jälkeen työllistynyt tutkimusrahoituksella sekä tutkimukseen että tanssin opettamiseen liittyvällä tuntiopettajan työlläni niin Teatterikorkeakoulussa kuin muuallakin. Pienen jakson ennätin välissä toimia Esittävien taiteiden tutkimuskeskuksen ja tanssi- ja teatteripedagogiikan laitoksen jakamana osa-aikaisena yliopistonlehtorina.
Postdoc-tutkijavaiheeni aikana, vuonna 2007, Teatterikorkeakouluun perustettiin Esittävien taiteiden tutkimuskeskus, joka alkoi vastata kaikesta Teatterikorkeakoulussa tehtävästä tutkimuksesta ja kaikkien peruskoulutuslaitosten, siis kandidaatti- ja maisterikoulutusten, edustamien taiteen alojen tohtorikoulutuksesta. Opiskelijamäärä oli kasvanut suureksi, luku ylitti viidenkymmenen. Opiskelijat toivoivat vahvempaa taiteellisen tutkimuksen painotusta ja systemaattisempaa koulutusta. Tutkimuskeskuksen kehitystyöstä vastasivat erityisesti keskuksen silloiset uudet professorit Annette Arlander ja Esa Kirkkopelto. He uudistivat tutkintovaatimuksia, ja uusittujen vaatimusten mukaan tohtorikoulutuksessa tehtiin yksinomaan taiteellista tutkimusta. Teatterikorkeakoulussa perustettiin myös opetusneuvostosta erillinen tutkimusneuvosto käsittelemään tohtorikoulutuksen ja tutkimuksen lisääntyneitä prosesseja. Muutama vuosi myöhemmin kehitystyöhön mukaan tuli myös professori Soili Hämäläinen. Samaan aikaan yliopistollinen terminologiakin alkoi muuttua. Ryhdyttiin puhumaan väitöstutkimuksista ja hiljalleen myös tohtorikoulutuksesta ja tohtoriopiskelijoista. Tohtorikoulutuksessa tarjottua opetusta lisättiin ja systematisointiin. Tutkimustyöhön liittyville taiteellisille osille kehitettiin tarkastusmenettely, eikä opiskelemaan enää päässyt tutkimusprofessorien kanssa neuvottelemalla ja laatimalla tutkimusneuvoston hyväksymä tutkimussuunnitelma. Esittävien taiteiden tutkimuskeskuksen tohtorikoulutusohjelmaan luotiin pääsykokeet, joiden raadissa oli tutkimuskeskuksen lisäksi edustus kaikista peruskoulutuslaitoksista. Kaiken kaikkiaan usean ahkeran professorin toimesta Teatterikorkeakouluun onkin vuosien varrella kehittynyt hyvin toimiva taiteelliseen tutkimukseen keskittyvä tohtorikoulutusohjelma, jonka arvo tunnistetaan myös kansainvälisesti. Luonnehdin siellä tehtyä työtä syyslukukaudella 2012 professorin prologissani pitämässäni puheessa muun muassa seuraavasti:
Hyvällä syyllä voi sanoa, että Teatterikorkeakoulun Esittävien taiteiden tutkimuskeskus, Tutke, kukoistaa. Vuonna 2007 perustettu yksikkö vastaa Teatterikorkeakoulun edustamien koulutusalojen teatteritaiteen, tanssitaiteen, tanssi- ja teatteripedagogiikan, esitystaiteen sekä valo- ja äänisuunnittelun jatkotutkintokoulutuksesta. Silloin aloittaneen ja edelleen jatkavan taiteellisen tutkimuksen professori Esa Kirkkopellon, Tutken johtajan, esitystaiteen ja -teorian professori Annette Arlanderin ja häntä seuranneen professori Soili Hämäläisen työn ansiosta sekä Teatterikorkeakoulun johdon tuella, keskuksesta on kehkeytynyt ainutlaatuista koulutusta tarjoava kansainvälinen edelläkävijä taiteellisen tutkimuksen alueella. Jatko-opiskelijoiden siirtyminen perusopetuslaitosten alaisuudesta yhteiseen tutkimuskeskukseen oli onnistunut ratkaisu. Syntyi aktiivinen, uudenlaista tutkimuksellista otetta luova yhteisö, jonka jäsenet tukevat ja oppivat toisiltaan. Sen ytimessä ovat omintakeista taiteellista tutkimustyötä tekevät ja keskuksen toimintaan sitoutuneet jatko-opiskelijat.
Menestystä osoittavat vaikka seuraavat Tutken aikaansaannokset: Vuoden 2013 aikana on odotettavissa vajaa kymmenkunta väitöstilaisuutta ja useita lisensiaatin tutkimuksen tarkastustilaisuuksia. Helmikuussa toteutuu kolmas Tutken järjestämä CARPA, kansainvälinen taiteellisen tutkimuksen kollokvio esittävien taiteiden alalla. Tutken henkilökunta on ollut mukana toimittamassa internetpohjaista, Journal of Artistic Research ‑nimistaÅN ensimmäistä kansainvälistä taiteellisen tutkimuksen vertaisarvioitua julkaisua ja synnyttämässä sen kotimaista versiota Ruukkua. Kuluvana vuonna yhteistyössä Kuvataideakatemian, Sibelius-Akatemian ja Aalto-yliopiston taiteen ja suunnittelun korkeakoulun kanssa käynnistyi ensimmäinen taiteelliseen tutkimukseen keskittyvä verkostomainen tohtoriohjelma, TAhTO, jossa on mukana kolme Tutken tohtoriopiskelijaa. Tutken opetustarjontaa on jo muutaman vuoden toteutettu yhteistyössä Kuvataideakatemian kanssa. Sen alaisuudessa on toiminut useampia tutkimushankkeita. Lisäksi se on ollut mukana aloittamassa keskustelua Taideyliopiston postdoc-tasoisen tutkimusinstituutin luomisesta. Tutke on siis toiminnallaan ennakoinut Taideyliopiston syntyä ja verkottunut kansainväliseen esittävien taiteiden tutkimuskenttään.
Taiteellinen tutkimus on vakiinnuttanut paikkansa, ja Tutkella on vahva näkemys sen luonteesta. Taiteellinen tutkimus on institutionaalista, taideyliopiston kontekstissa tehtävää, monialaista taiteilijalähtöistä tai taidepedagogista tutkimusta, jossa taiteen tekemisellä on keskeinen sija. Taiteellinen tutkimus harjoittaa rajankäyntiä ja tuottaa rajanylityksiä taiteen tekemisen ja tieteellisten lähestymistapojen välillä. Tässä rajankäynnissä taiteen luonteen ja keinojen kysyminen nivoutuu taiteellisen toiminnan dynamiikkaan, jossa eri elämän muodot ja ulottuvuudet kohtaavat ja läpäisevät toisiaan. Ei-tietäminen ja tietäminen, käytäntö ja teoria, tekeminen ja ajattelu, taiteellinen ja tieteellinen sekä taidemaailma ja akateeminen maailma kietoutuvat toisiinsa ja uusiutuvat muuntuen. Tämä rajankäynti on kysymisen työtä, joka edelleen todentaa ja edistää perinteisten taiteilijan ja tutkijan positioiden murtumista ja muuttumista. Mutta se vaikuttaa myös taiteen ja tieteen sisältöihin, muotoihin ja institutionaalisiin rakenteisiin. (www2.teak.fi/tutkimus; Kirkkopelto 2007; Rouhiainen 2008b; Borgdorff 2012.) Rajankäynnin harjoittamisena taiteellinen tutkimus on luonteva osa tämän hetkistä taiteen tilaa. Elämme aikaa, jossa taidelajien rajat ovat hämärtyneet. Esittävien taiteiden alueella esimerkiksi nykyteatteri, nykytanssi ja esitystaide muistuttavat yhä lähemmin toisiaan. Samankaltaisiin esitysratkaisuihin saatetaan kulkea erilaisista lähtökohdista käsin. Tekijöiden tausta ja toimintakontekstit määrittävät sitä nimetäänkö tekeminen vaikkapa teatteriksi tai tanssiksi. Myös taiteellinen toimijuus on muuttunut. Puhutaan uudesta taiteilijuudesta. Esitysten suunnittelu, toteutus ja esittäminen hakevat muotoaan tuottaen uudenlaisia vuorovaikutussuhteita esiintyjien, ympäristöjen ja yleisön välillä – uudenlaisia taiteellisen toimijuuden malleja. (Lehmann 2009; Ruuskanen 2011.) Kaiken kaikkiaan, taiteilijat toimivat moninaistuneissa ympäristöissä ja moninaistunein keinoin. Projektejaan toteuttaessaan he hyödyntävät yhä enenevässä määrin tutkivaa asennoitumista, pohdittua asemoitumista ja taiteellisen työn yhteiskunnallista kontekstualisointia. Myös humanististen ja yhteiskuntatieteiden alueella on tapahtunut muutoksia. Tutkimus on niissä ottanut askelia kohti esityksellisiä muotoja. Esimerkiksi niin sanottu performatiivinen tutkimus muodostaa laadullisen ja määrällisen tutkimuksen ohella kolmannen kategorian. Se hyödyntää analyyseissään ja johtopäätöstensä esittämisessä numeerisen ja kirjallisen materiaalin ohella muunlaista symbolista aineistoa, kuten materiaalisia käytäntöjä, kuvallisia ja äänellisiä elementtejä sekä elävää toimintaa. (Bolt 2008; Haseman 2006; Haseman 2010; Performative Social Science 2008.) Esittävien taiteiden tutkimuskeskuksessa toteutettava taiteellinen tutkimus osallistuu kriittisesti tämän tematiikan käsittelemiseen ja edistämiseen tuoden esiin merkittäviä uusia kysymyksenasetteluja. Se on tutkimusympäristö, jossa on mahdollista kyseenalaistaa taiteellisia, taidepedagogisia ja yhteiskunnallisia käytäntöjä sekä synnyttää uusia olemisen muotoja ajankohtaisella tavalla.
Taiteellinen tutkimus on siis monialainen; monitieteinen, monimenetelmällinen ja monitaiteinen tutkimusala. Sen luonne, tavoitteet, asema, merkitys, arvot ja funktiot määrittyvät suhteessa toisiinsa taiteilijoiden, tutkijoiden, muiden toimijoiden sekä organisaatioiden ja instituutioiden toiminnallisessa vuorovaikutuksessa osana laajempaa yhteiskuntaa (vrt. Haapala 2000). Sisältöjä ei ole tarkasti ennalta määritelty, vaan synnyttäessään omaa uomaansa ala toimii eräänlaisena hedelmällisen kiistan maastona. Yliopistomaailmassa monialaisuutta on viime aikoina pidetty yhtenä merkittävänä uudistumisen mahdollistajana. Se ei vain tuo eri aloja tai oppiaineita toistensa rinnalle vaan onnistuessaan asettaa niiden uskomukset, olettamukset ja toteutumisen ehdot kyseenalaistavaan ja transformatiiviseen kanssakäymiseen keskenään. Monialaisessa tutkimuksessa tämä tarkoittaa vähintään ajoittaista epävarmuuden ja epäselvyyden sietämistä ja erilaisten tekijöiden vaikuttavuuden ihmettelyä. Mutta onnistuessaan monialainen tutkimus tuo esiin, kirkastaa ja murtaa konventionaalisia ajattelun ja toiminnan muotoja sekä synnyttää uudenlaisia teorioita ja käytäntöjä, jotka edistävät taiteita ja avaavat niille uudenlaisia yhteiskunnallisia siteitä. (Moran 2002; Rouhiainen 2003.) Monialaisen tutkimuksen vaarana voi kuitenkin olla sekavuuteen juuttuminen tai pinnallisuuteen kiinnittyminen. Tästä syystä taideteoreetikko Hal Fosterin (1998) mukaan on syytä hyväksyä ja omaksua jokin oppiaine ennen siirtymistä sen rajoille tai rajojen yli. Jotta voi olla rajan ylityksiä, tulee myös tuntea ja tunnistaa rajoja. Taiteellisen tutkimuksen kohdalla omaksuttava oppiaine on nähtävä taiteeksi, tarkemmin taiteen tekemiseksi. Tämä on ja sen tulisi olla keskeinen lähtökohta Tutkessa tehtäville taiteellisille tai taidepedagogisille väitöstutkimuksille ja muulle tutkimukselle.
Nykyään tutkimus ja tutkiva ote eivät siis enää ole vieraita taiteen tekemiselle. Sinä aikana kun olen toiminut taiteellisen tutkimuksen professorina Esittävien taiteiden tutkimuskeskuksessa, kiinnostus uudistunutta tohtorikoulutusohjelmaa kohtaan on ollut jatkuvassa kasvussa. Syksyn 2014 pääsykokeisiin jätettiin 42 hakemusta, ja lopulta koulutusohjelmaan valittiin kuusi opiskelijaa. Tohtorintutkintojen valmistumisen myötä ja pääsykokeiden seurauksena opiskelijamäärä on laskenut runsaaseen kolmeenkymmeneen. Se onkin kohdallisempi luku suhteessa haettavana oleviin tohtorintutkintojen valmistamiseen tarkoitettuihin tutkijakoulutettavapaikkoihin ja apurahoihin sekä tohtoroiden työllistymiseen. Paljon muutakin on tietenkin tapahtunut: Väitöstutkimuksia on julkaistu vuosittain neljästä kuuteen. Tutkintovaatimuksetkin on jälleen kerran uudistettu niin, että ne tukevat monimediaista julkaisemista ja erilaisia esityksellisiä järjestelyjä. Reflektiivistä osuutta ei tästä syystä kutsuta enää kirjalliseksi osaksi vaan kommentaariksi. Keskuksen tutkimuksen strategisina painopisteinä ovat olleet ruumiin tekniikat ja esittämisen teknologiat, taiteellisen tutkimuksen esitykselliset järjestelyt, taiteellisten ja pedagogisten käytäntöjen kritiikki esittävissä taiteissa sekä yhteistoiminta taiteissa ja taiteellisessa tutkimuksessa. Yhteisöllisyys ja kollegiaalisuus ovat olleet keskuksen keskeisiä toimintaperiaatteita. (www.uniarts.fi/tohtorikoulutus/teatterikorkeakoulun-tohtoriohjelma.) Asioita voisi luetella muitakin, mutta olen siten keskellä kaikkia keskuksen prosesseja, että niiden tarkemman painoarvon tunnistaminen vaatisi hieman aikaa ja etäisyyttä.
Se on kuitenkin todettava, että Esittävien taiteiden tutkimuskeskus on siirtynyt uuden kehityshaasteen äärelle. Kuvataideakatemian, Sibelius-Akatemian ja Teatterikorkeakoulun yhdistävä vuonna 2013 aloittanut Taideyliopisto tarjoaa tohtorikoulutusta edelleen kunkin akatemian aiemmin syntyneiden periaatteiden ja rakenteiden mukaisesti. Niiden lisäksi järjestetään yhteisiä kaikille Taideyliopiston tohtoriopiskelijoille suunnattuja opintokokonaisuuksia. Taideyliopisto on tukenut tohtorikoulutusta antamalla kullekin akatemialle lisärahoitusta yhden tai kahden tohtorikoulutettavan palkkaamiseen sekä myöntämällä uusia apurahoja tohtorintutkintojen taiteellisten osuuksien valmistamiseen. Kuvataideakatemian johdolla vuonna 2015 järjestettiin ensimmäinen tutkimuspaviljonki Venetsian biennaalissa, jossa myös usea Teatterikorkeakoulun tohtoriopiskelija esittäytyi (www.uniarts.fi/research-pavilion). Postdoc-tasoista tutkimusta on myös alettu edistämään taideyliopistotasolla. Esittävien taiteiden tutkimuskeskuksen henkilökuntaan kuuluva yliopistonlehtori Kai Lehikoinen on Suomen Akatemialta merkittävän tutkimushankerahoituksen saaneen Artsequal -nimisen projektin varajohtaja (www.artsequal.fi). Projekti tarkastelee taiteita tasa-arvoon perustuvina julkisina palveluina. Muistakin akatemioiden rajat ylittävistä uudistuksista keskustellaan. Näihin kuuluu kolmesta (tarkemmin: musiikin historian, taiteellisen tutkimuksen ja taidekasvatuksen tutkimuksen) tutkimuskeskuksesta rakentuvan Research Hubiksi kutsutun tutkimusinstituutin perustaminen. Tähän työhön Suomen Akatemia myönsi Taideyliopistolle profilointirahoitusta. Taideyliopiston tohtorikoulutukseen ja tutkimukseen liittyvä muutostyö on kuitenkin juuri käynnistynyt, ja jää nähtäväksi, mitä saadaan aikaiseksi ja miten se vaikuttaa Teatterikorkeakoulun Esittävien taiteiden tutkimuskeskukseen.
Lähteet
Arlander, Annette. 2013a. ”Artistic Research in a Nordic Context.” Teoksessa Robin Nelson (toim.). Practice as Research in the Arts: Principles, Protocols, Pedagogies, Resistances. New York: Palgrave McMillan, 152–161.
Bolt, Barbara. 2008. ”A Performative Paradigm for the Creative Arts?” Working Papers in Art and Design 5. sitem.herts.ac.uk/artdes_research/papers/wpades/vol15/bbful.html (15.11.2007).
Borgdorff, Henk. 2012. The Conflict of the Faculties: Perspectives on Artistic Research. The Netherlands: Leiden University Press.
Haapala, Arto. 2000. ”Maailmassa-oleminen ja taiteilijan eksistenssi: askeleita eksistentiaaliseen estetiikkaan.” Teoksessa Arto Haapala ja Markku Lehtinen (toim.). Elämys, taide, totuus: kirjoituksia fenomenologisesta estetiikasta. Helsinki: Yliopistopaino, 121–156.
Haseman, Brad. 2010. ”Rupture and Recognition: Identifying The Performative Research Paradigm.” Teoksessa Estelle Barrett ja Barbara Bolt (toim.). Practice as Research: Approaches to Creative Arts Enquiry. London and New York: I.B. Taurus, 147–158.
Haseman, Brad. 2006. ”A Manifesto for Performative Research.” Media International Australia incorporating Culture and Policy theme issue Practice-led Research 118, 98–106. eprints.qut.edu.au/3999 (10.2.2010).
Kirkkopelto, Esa. 2007. ”Taiteellisesta tutkimuksesta.” Teatterikorkea/Teaterhögskolan 2, 20–29.
Lehmann, Hans-Thies. 2009. Draaman jälkeinen teatteri. Suom. Riitta Virkkunen. Helsinki: Like.
Moran, Joe. 2002. Interdisciplinarity. London and New York: Routledge, Taylor & Francis Group. Performative Social Science. 2008. Forum: Qualitative Social Research 9:2. www.qualitativeresearch.net/index.php/fqs/issue/view/10 (10.2.2010).
Rouhiainen, Leena. 2003. Living Transformative Lives: Finnish Freelance Dance Artists Brought into Dialogue with Merleau-Ponty’s Phenomenology. Acta Scenica 13. Helsinki: Theatre Academy.
Rouhiainen, Leena. 2007. ”Matka paikantuneen tilan äärelle: tanssijan, arkkitehdin ja äänisuunnittelijan performatiivisen työn aineksia.” Olli Mäkinen ja Tiina Mäntymäki (toim.). Taide ja liike. Keho – Tila – Ääni – Kuva – Kieli. Tutkimuksia 282, Kulttuurintutkimus 1. Vaasa: Vaasan yliopiston julkaisusarja, 83–102.
Rouhiainen, Leena. 2008a. ”Somatic Dance as a Means of Cultivating Ethically Embodied Subjects.” Research in Dance Education 9:3, 241–256.
Rouhiainen, Leena. 2008b. ”Artistic Research and Collaboration.” Nordic Theatre Studies 20, 51–60.
Rouhiainen, Leena. 2012a. ”An Investigation into Facilitating the Work of the Independent Contemporary Dancer through Somatic Psychology.” Journal of Dance and Somatic Practices 2: 1&2, 43–60.
Rouhiainen, Leena. 2012b. ”From Body Psychotherapy to a Spatial Dramaturgy: A Collaborating Performers Point of View.” Teoksessa Susanne Ravn ja Leena Rouhiainen (toim.). Dance Spaces: Practices of Movement. Odense: University Press of Southern Denmark, 137–160.
Ruuskanen, Annukka. (toim.) 2011. Nykyteatterikirja – 2000-luvun alun uusi skene. Helsinki: Like.