Mari Martin Taiteen lokeroista kohti tutkivaa monitaide-elämää

Minun on aina ollut vaikea asettautua annettuihin lokeroihin, saati pysyä niissä. Taiteen suhteen elämäni on ollut jatkuvaa etsintää ja paikan ja näkökulman vaihtamista suhteessa taidekenttään, taidepedagogiikan kenttään ja tutkimuskenttään. Jälkikäteen katsoen olen hypännyt kahden eri taiteenalan ja lokeron välillä, tanssin ja teatterin. Samoin olen tehnyt siirtymiä taiteellisen työn ja taiteen opettamisen välillä. Sen sijaan tutkimus on jotakin, josta en voi sanoa siirtyneeni pois. Tutkimisesta on tullut osa minua. Tutkiminen on minun tapani osallistua ja päästä yhteyteen erilaisten ihmisten, ihmisryhmien ja asioiden kanssa. Tutkimustoiminnalla on tietyt kriteerit, mutta minulle tutkiminen on myös asenne ja tapa olla olemassa. Voin esimerkiksi tehdä taiteellista työtä, ilman tutkimusaikomusta, ja voin kuitenkin tehdä ja teenkin työtä samalla tutkivasti. Käytyäni läpi tohtorin tutkinnon ”suoritusmyllyn” minun on vaikea olla tutkimatta (20).

Pohdin tässä artikkelissa monitaiteista taustaani sekä tanssi- ja teatteripedagogiikan laitoksen opintojen merkitystä minulle taiteilijana, tutkijana ja pedagogina. Tarkastelen myös Esittävien taiteiden tutkimuskeskuksen (Tutke) opintojen merkitystä toiminnassani ja ajattelussani sekä monitaiteisuudessa.

Vasta perustetun tanssi- ja teatteripedagogiikan laitoksen opiskelijaksi

Olin opettanut teatteria eri-ikäisille nuorille Helsingin Nuorisoasiainkeskuksen suojissa perustetussa Draamastudiossa vuoden ajan, kun Teatterikorkeakouluun perustettiin tanssi- ja teatteripedagogiikan laitos vuonna 1997. Minulle oli täysin selvää, että hakisin koulutukseen ja nimenomaan teatteriopettajan koulutusohjelmaan, johon pääsinkin.

Pohjakoulutukseni oli tanssinopettajan konservatoriotutkinto, joka antoi minulle taiteen opettamisen perusvalmiudet. Olisi ollut loogista jatkaa opintoja tanssinopettajan koulutusohjelmassa, sillä pohjakoulutukseni teatteriopettajan koulutusohjelmaan oli hajanainen. Teatteritaiteellista osaamista minulle oli kertynyt työskentelystäni näyttelijäharjoittelijana, toimimisestani nuorten teatteriopettajana sekä monenlaisista kokemuksistani näyttelijänä, tanssijana, esiintyjänä ja teatterikoreografina. Siihenastisen taiteellisen ja pedagogisen työkokemukseni perusteella teatterin opettaminen kiinnosti minua enemmän kuin tanssin opettaminen. Nautin teatterin suomasta vapaudesta tehdä työtä oman kiinnostukseni ja toisten kanssa yhdessä löytyvän kiinnostuksen mukaan. Tanssin koin kahlitumpana, koska näin opettamisen tanssikouluissa pitkälle etukäteen määriteltynä ja näin sen olevan sidoksissa eri tanssitekniikoiden omaksumiseen. Muistellessani valintojani tiedostan, että tällainen vertaaminen on yksinkertaistavaa eikä tee oikeutta sen kummemmin teatterin kuin tanssinkaan luonteen ymmärtämiselle taiteenaloina tai opiskelun kohteina. Teatteri ja tanssi olivat ja ovat omia maailmojaan, omanlaisiaan toimintakulttuureita konventioineen ja ihanteineen. Niissä kummassakin on omaksuttava tietynlaisia taiteellisen ilmaisun tekniikoita ja tapoja ajatella ja käyttää kieltä. Jotta niissä voi toimia, on opittava tuntemaan muita toimijoita ja päästävä mukaan toimintaan.

Opiskelu tanssi- ja teatteripedagogiikan laitoksella oli intensiivistä. Intensiivisyyttä lisäsi samanaikainen opetustyöni Draamastudiossa, jossa opetin kaiken kaikkiaan neljä vuotta, kahtena tai kolmena iltana viikossa. Opetustyö ja opiskelu täydensivät toisiaan. Teatterityö nuorten kanssa tarjosi minulle konkreettisen maaperän, jolla saatoin pohtia ja työstää eteenpäin laitoksella opiskelemiani asioita. Vein nuorten ryhmiin esimerkiksi näyttelijäntyön harjoitteita, prosessidraaman työtapoja, puheilmaisun harjoitteita ja dialogisuusajattelua. Sovelsin niitä omiin tarpeisiini ryhmien kanssa ja tein niistä samalla itselleni oman tuntuisia. Nuoret vaikuttivat ottavan kaiken vastaan innokkaina. Ammensin työssäni koko ajan myös aiemmasta tanssintekijän taustastani: sovelsin työssä kehollisia harjoitteita, liikeimprovisaatiota, kontakti-improvisaatiota ja koreografista ajattelua. Liikkeellisyys ja näytteleminen yhdistyivät työssä, ja verbaalisesti painottuva ilmaisu vuorotteli luontevasti sanattoman ilmaisun kanssa. Työssä oli piirteitä devising-työtavasta, josta on viime vuosina kirjoitettu nykyteatterin työtapana (ks. mm. Koskenniemi 2007; Oddey 2005); nuoret kirjoittivat ja suunnittelivat pieniä esityksiä ryhmissä, he ohjasivat toisiaan ja tekivät myös koreografioita. Esitysten lähtökohta saattoi olla mikä tahansa, mikä yksittäistä nuorta tai ryhmää innosti: tila, keho, runoteksti, musiikki, näytelmä, tarina, tapahtuma, joku henkilö tai hahmo, kasvi tai sää. Yleisölle valmistamamme esitykset olivat yleensä tekstilähtöisiä, ja nimitimme työtä kaiken kaikkiaan teatteriksi. Puhuin itsestäni teatteriopettajana, mutta nuoret kutsuivat minua ohjaajakseen. Heille tuntui olevan tärkeää kokea olevansa teatteriryhmän jäseniä ja nimittää minua ohjaajaksi. Teatterityö nuorten kanssa toimi kaiken opiskeluni koetinkivenä: vein opiskelemani asiat suoraan käytäntöön ja kokeilin ja kehitin niitä eri tavoin.

Tanssi- ja teatteripedagogiikan laitoksen opinnot saattoivat teatterin ja tanssin tekijöitä yhteen teoreettisilla kursseilla ja yhdessä taiteellisessa työssä, Rannalla-teoksen parissa, joka oli monitaiteinen yhteistyöprojekti (21). Yhteistyö teoksen valmistamisen yhteydessä tarkoitti kollaboraatiota paitsi opiskelijoiden kesken myös opiskelijoiden ja ohjaajan sekä muusikon ja visualistin kesken. Me opiskelijat vastasimme pääosin itse sisällön tuottamisesta esitykseen. Saimme ideoida ja kokeilla sekä myös ohjata toisiamme. Minulle tuli erityisen merkitykselliseksi yhteistyöni opiskelijakollegani tanssija Pirkko Ahjon kanssa. Olimme tyhjän päällä. Meillä ei ollut mitään käsikirjoitusta tai muuta materiaalia, johon nojautua. Meillä oli vain yhteinen harjoitteluhetkemme ja mahdollisuutemme vaikuttaa siihen, mitä siinä syntyy. Löysimme Pirkon kanssa yhteisen kiinnostuksen kohteen, buton. Toinen meistä, en muista, kumpi, mainitsi buton, ja toinen tarttui siihen. Sen kummempia suunnittelematta lähdimme kokeilemaan, mihin yhteinen kiinnostuksemme johtaisi. Olimme kumpikin opiskelleet butoa aiemmin, minä tosin vain tutustumisluonteisesti. Minulle buto merkitsi sellaista ilmaisua ja työtapaa, jossa tanssi ja teatteri tulivat yhdeksi. Buto-ilmaisussa jokainen sekunti tuntui merkitsevältä, se haastoi ajatteluun ja läsnäoloon, jossa minkään hetken ei voinut vain antaa mennä, vaan hetkeen oli otettava kantaa, se oli työstettävä osaksi kokonaisuutta. Nyt ajattelen butoa vielä laajemmin eri taiteiden kokoajana. Se on performanssin kaltaista tapahtumista ja hyvin tilallista, ajallista ja visuaalista. Butosta tuli meille yhteinen suunta, jonka annoimme johdatella etenemistämme, Pirkkoa esiintyjänä ja minua ohjaajana. Myöhemmin harjoitusprosessin edetessä Pirkko kertoi kuvitteellisesta hahmosta, jonka hän oli luonut mielessään ja jonka hän näki yhdenlaisena kuvana itsestään. Harjoittelun myöhemmissä vaiheissa annoimme hahmon vaikuttaa buto-ajatuksesta lähteneeseen yhteistyöhömme.

Näen lähes parikymmentä vuotta sitten toteutetussa projektissa sellaisia arvoja, joita vaalin nykyäänkin taiteellisessa työssäni. Haluan edelleen asettua työskentelemään tyhjän päälle, koska silloin hakeudun toisen suuntaan ja yhteistyöhön toisen kanssa ja koska silloin saan yllättyä ja oppia paljon itse. Lisäksi arvostan edelleen hiljaisuutta ja minimalistisuutta, joita työstin myös Pirkon kanssa näyttämölle. Ne ovat keinoja, joiden avulla saan muotoiltua epämääräistä määräisemmäksi ja näkymätöntä näkyvämmäksi. Arvostan monitaiteisuutta, koska koen silloin olevani vapaa kommunikoimaan kenen ja minkä kanssa tahansa ja miten tahansa ilman ennalta määriteltyä kieltä, jolla kommunikoida.

Valmistuin teatteriopettajaksi vuonna 2000 ja koin olevani pätevä ja valmis teatteriopettaja. Pätevyyden tunteesta huolimatta jäin kaipaamaan koulutuksesta vahvempaa taiteellista koulutusta. Kaiken siihen saakka kentällä tekemäni taiteellisen työn jälkeen olisin kaivannut taiteelliseen työhön pysähtymistä ja oman taiteilijuuden pohtimista ja vahvistamista. Sen sijaan laitoksella oli vahva tutkiva ilmapiiri, ja se viritti myös itselleni kiinnostuksen tutkimustyöhön. Kaikilla laitoksen vakituiseen opetushenkilökuntaan kuuluvilla oli väitöskirja tekeillä, ja joku oli jo väitellytkin. Osa tuntiopettajistakin oli väitöstutkijoita. Kaikki vaikuttivat olevan valtavan innostuneita tutkimisesta ja omista tutkimusaiheistaan. Väitöskirjan parissa toimivat vaikuttivat tehtäviinsä antautuneilta ja hyvin päteviltä tehtävissään. Väitöskirjan tekeminen vaikutti minusta houkuttelevalta. Se vaikutti keinolta haastaa itseni kehittymään ja samalla keinolta päästä käsiksi kaikkein kiinnostavimpiin kysymyksiin, mitä ne sitten olisivatkaan.

Tutkijanura raottuu

Vuoden päästä maisteriksi valmistumisestani minulle tarjottiin mahdollisuutta hakea tutkijan paikkaa Taideteollisen korkeakoulun Taimi-tutkimushankkeessa (22). Hankkeen tavoitteena oli kehittää ja tutkia taiteen omaelämäkerrallisia työtapoja peruskoulussa, perimmäisenä tarkoituksena löytää keinoja puuttua lasten ja nuorten syrjäytymiseen. Tutkijaksi haettiin sellaista henkilöä, joka olisi samalla kiinnostunut suorittamaan jatko-opintoja tutkijan työn rinnalla. Minut valittiin projektiin. Seuraavana vuonna väitöstutkimussuunnitelmani hyväksyttiin, ja siten pääsin kiinni tutkimustyöhön. Tutkimukset jakaantuivat silloisen tutkintosäännön mukaisesti taiteellisesti ja tieteellisesti painottuviin. Olin suorittanut maisterin tutkintoni tanssi- ja teatteripedagogiikan laitoksella, ja tutkintosäännön mukaan minun tuli valmistaa myös väitöskirja sinne, tieteellispainotteisena.

Heti alussa ongelmaksi tuli kuitenkin rahoitus: Taimi-hankkeessa oli varattuna apuraha vain yhdelle, Taideteollisen korkeakoulun alaa edustavalle taiteilija- tutkijalle, ja työni alkoikin rahoituksen hakemisella. Onnistuin saamaan apurahan vajaaksi vuodeksi, ja sen turvin pystyin työskentelemään projektissa. Myöhemmin hankkeen aikana minulle järjestyi Taideteollisesta korkeakoulusta lyhytaikaisia rahoituksia. Projektin päätyttyä en saanut jatkorahoitusta eikä minulla ollut mahdollisuutta jatkaa tehtyä työtä väitöskirjaksi saakka. Väitöstutkimuksen sijaan hyödynsin tekemäni työn laatimalla sen pohjalta lisensiaatintutkimuksen (Martin 2007). Olin kirjoittanut tutkimusartikkeleita Taimihankkeen aikana hankkeen julkaisuihin (Vesanen-Laukkanen, Sava & Martin 2004; Martin 2004; Martin 2003; Martin & Vesanen-Laukkanen 2002). Nostin artikkeleista kaksi (Martin 2004; Martin 2003) osaksi lisensiaatintyötäni ja kirjoitin työni niiden pohjalta. Tarkastelin tutkimuksessa omaa toimintaani opettajien täydennyskouluttajana ja työskentelyäni kahden täydennyskoulutukseen osallistuneen opettajan luokilla heidän 7–9-vuotiaiden oppilaittensa kanssa. Tutkin myös, miten minä taiteilija-tutkijana voin edistää omaelämäkerronnan syntymistä kouluympäristössä ja mitä merkitystä sillä on kouluyhteisölle ja sen yksittäiselle jäsenelle.

Suoritettuani lisensiaatin tutkinnon halusin jatkaa työtä väitöstutkimuksen parissa. Muotoilin uuden tutkimussuunnitelman, jossa hyödynsin lisensiaatintyötäni nostamalla siitä tutkimusaiheeksi omaelämäkerrallisuuden. Tutkimustyöni jähmettyi kuitenkin paikoilleen, koska Teatterikorkeakoulussa valmisteltiin samaan aikaan tutkimustoiminnan uudistusta. Oli epäselvää, millaisia muutoksia olisi tulossa ja mitä muutokset tarkoittaisivat kohdallani.

Tutkinnonuudistus taiteellisten ja tutkimuksellisten valintojen vauhdittajana

Teatterikorkeakoulussa siirryttiin uuteen tutkintosääntöön vuonna 2008. Tutke oli perustettu vuotta aiemmin. Uudistusten myötä Teatterikorkeakoulussa tehtävää tutkimusta alettiin kutsua taiteelliseksi tutkimukseksi. Siirtyminen uuden tutkintosäännön alaisuuteen merkitsi myös taidepedagogitaustaisten tunnustamista taiteen tekijöinä. Tutkinnonuudistus toi mukanaan uutta ajattelua, ja samalla oivalsin, että minulle avautuisi uudenlaisia mahdollisuuksia tutkia. Nyt mahdollistui tutkiminen menetelmällisesti ja sisällöllisesti usealla eri tavalla: pedagogispainotteisesti, taiteellispainotteisesti, yksin tai muiden kanssa, esiintyjänä, ohjaajana tai opettajana. Kuin vastareaktiona aiempaan taiteellis- ja tieteellispainotteisuuden dikotomiaan halusin nyt siirtää tutkimukseni painopistettä omaan taiteelliseen työhön opettamisen sijasta. Halusin jatkaa omaelämäkerrallisuuden parissa, mutta nyt halusin kääntää katseeni omaan elämääni, en toisten. Painolastinani oli kuitenkin edelleen tutkimussuunnitelmani, jonka olin tehnyt vanhan tutkintosäännön alaisuudessa ja joka oli hyväksytty sellaisena. Vanhan tutkintosäännön alaisuudessa tehtäville tutkimuksille oli myös aikarajaus: tutkimukset piti saada valmiiksi vuoden 2012 aikana.

Olin vauvalomalla syksyllä 2009, kun minulle myönnettiin kaksivuotinen tohtorikoulutettavan paikka Teatterikorkeakoulun ja Sibelius-Akatemian yhteisessä Esittävien taiteiden tutkijakoulussa. Vauvan kanssa eläminen ja tutkimustyö oli mahdollista yhdistää. Varauduin kuitenkin siihen, etten saisi tutkimustani valmiiksi määräaikaan mennessä, ja siksi anoin lupaa siirtyä uuden tutkintosäännön alaisuuteen. Sitä varten muokkasin uusiksi tutkimussuunnitelmani vastaamaan uuden tutkintosäännön vaatimuksia. Se hyväksyttiin elokuussa 2010. (23)

Kun siirryin työskentelemään uuden tutkintosäännön alaisuuteen, selkein ja tuntuvin ero vanhan ja uuden tutkintosäännön välillä oli suhde taiteelliseen työhön. Jos olisin pitäytynyt vanhan tutkintosäännön alaisuudessa, taiteellinen työ esityksen valmistamisineen olisi ollut tutkimuksessani vain keino hankkia myöhemmin analysoitavaa aineistoa, tieteellispainotteisen tutkimuksen tarpeisiin. Kun vaihdoin työni uuden tutkintosäännön mukaiseksi, taiteellisesta prosessista työssäni tuli samalla tutkimusprosessi, ei vain aineistonkeruun vaihe. Taiteellisesta prosessista oli mahdollista tulla samalla tutkimusprosessi, koska prosessin aikana toteutui suuri osa tutkimusprosessin eri vaiheita, kuten työn suunnittelua, teoreettisten ajatusten yhdistämistä suunnitelmiin, työn toteuttamista, työn dokumentointia, työn kriittistä pohdintaa ja arviointia sekä työn esittelyä ja työstä keskustelua tutkijatapaamisissa. Sain lisäksi luvan rakentaa tutkimukseni yhden, jo tekeillä olleen, taiteellisen työn ympärille aiemmin suunnittelemani kolmen projektin sijaan. Nämä muutokset ovat valtavia, ja ne kuvaavat, eivät vähempää kuin, paradigman muutosta Teatterikorkeakoulussa tehtävässä tutkimuksessa. Muutos vahvisti taiteellisen työn arvoa ja merkitystä ja mahdollisti taiteen uusiutumisen ja taiteen ymmärtämisen uusilla tavoilla. (24)

Tutkinnonuudistuksen myötä jokaisesta Teatterikorkeakoulun jatko-opiskelijasta tuli lähtökohtaisesti taiteilija ja oman taiteellisen tai taidepedagogisen toimintansa tutkija, taustastaan riippumatta. Koin, että uudistus avasi ovet vapaalle taiteelle ja tutkimukselle.

Taiteellisen tutkijan vapaus ja vastuu

Tutken perustaminen ja uusi tutkintosääntö osuivat tutkimustyössäni hyvällä tavalla kriittiseen vaiheeseen, siihen, kun olin saanut lisensiaatintyöni valmiiksi ja kun pohdin uutta tutkittavaa. Ne mahdollistivat väitöstutkimuksen sellaisena kuin siitä tuli ja siinä erittäin lyhyessä kolmen vuoden ajassa, jossa se valmistui. Tutkimuksen kutsumisesta taiteelliseksi tutkimukseksi muodostui se sopivan ilmava ja ravinteikas kasvualusta, jota työni tarvitsi ja jossa lähtöideani sai tilaa kasvaa tutkimuksen mittoihin. Tutken työntekijät neuvoivat ja auttoivat työn eri vaiheissa. Käytössäni oli oma työhuone välineineen ja laitteineen koko tutkimusprosessini ajan. Työhuone sijaitsi Teatterikorkeakoulun tutkijakerroksessa, jossa myös noin kymmenellä muulla väitöstutkijalla oli työhuoneensa. Tutkijakerrokseen syntyi tiivis tutkijayhteisö.

Lisensiaattiopinnoissani olin jo suorittanut pakolliset kurssiopinnot, joten sain keskittyä kokonaan tutkimustyöhön. Osallistuin parille kurssille, mutta muuten keskityin taiteellisen työn Minun toinen (25) toteuttamiseen ja kirjoittamiseen. Tutustuin lisäksi alan kirjallisuuteen. Koin työskenteleväni erittäin itsenäisesti. Tapasin muutaman kerran vuodessa työni ohjaajat (26). Tapaamiset rytmittivät työtäni, kun valmistauduin niihin aina huolellisesti ja pitkään ja kun tapaamisten jälkeen pyrin hyödyntämään käydyt keskustelut mahdollisimman tehokkaasti. Samalla kävin jatkuvaa, päivittäistä keskustelua jatko-opiskelijakollegojeni kanssa kaikesta mahdollisesta ja samalla siitä, mitä itse kullakin oli meneillään tutkimuksessa. Palaute, neuvot ja kommentit puolin ja toisin olivat jokapäiväistä, ylellistä arkea. Vertaistuen merkitys työn sujumiselle ja edistymiselle, jaksamiselle, esteiden voittamiselle sekä työstä ja muusta elämästä iloitsemiselle oli sanoin kuvaamattoman arvokas ja kokonaisvaltainen. Koin, että Tutken suunnalta minuun luotettiin täydellisesti. Koin tutkimusvuosieni aikana, että minulla oli vapaus tutkia ja yhtä suuri vastuu saada työ valmiiksi. Vapaus ja vastuu olivat toistensa saman kokoisia vastinpareja, ja se synnytti tunteen työn mielekkyydestä ja merkityksellisyydestä.

Valmistuttuani teatteritaiteen tohtoriksi minulle on ollut selvää, että jatkan taiteellisena tutkijana. Olen tehnyt sitä työtä jo vuosia ja olen harjaantunut siihen ja koen olevani parhaimmillani siinä tehtävässä. Nautin suuresti tutkimisesta ja keskustelusta kollegojen kanssa ja kaikesta, mitä tutkimiseen liittyy. Taiteellinen tutkijuus mielestäni velvoittaa kyseenalaistamaan asioita ja koettelemaan niitä kriittisesti.

Toimittuani pitkään taideopettajana ja perehdyttyäni tutkimukseen oivalsin, mitä minulle tarkoittaa tutkimisen vapaus. Se on tutkijan oikeutta kohdistaa tutkimuksellinen huomio siihen asiaan tai aiheeseen, joka tutkijaa eniten innoittaa. Näin nähtynä tutkijan tehtävä poimia ja rajata tutkimuskohteensa on valtaisa eettinen teko, johon liittyy valinnan vapaus ja vastuu. Siihen ilmaistuu tutkijan arvoja ja ymmärrystä ihmisyydestä. Tutkimisen vapauden rinnalla ymmärrän taiteellisen vapauden samankaltaisena vapauden, vastuun ja eettisyyden sävyttämänä arvona.

Pedagoginen ajattelu vaikuttaa edelleen taiteellisessa ja tutkimustyössäni. Se ei ole minussa mikään irrallinen, erotettavissa oleva asia, jonka voisin asettaa syrjään, vaan se on minua. Se on ymmärrystäni ihmisen kyvystä ja mahdollisuudesta oppia ja toimia yhdessä muiden kanssa ja edistää muiden oppimista. Se on tietoisuuttani eettisyydestä ja tarpeesta vaalia ja edistää eettisyyttä. Se on pyrkimystäni pitää itseni valppaana siinä, että kohtelen hyvin itseäni ja muita. Se on pyrkimystäni saattaa pohdittavaksi ja tarkennettavaksi yhä uudelleen, miten on hyvä toimia suhteessa itseen ja toiseen.

Kirjoittaessani tätä artikkelia valmistelin Kiven taju ‑nimistä näyttelyä Vuotalon galleriaan (27). Näyttelyssä toin esille monitaiteista yhteistyötäni tanssijoiden Erja Asikaisen ja Pirkko Ahjon kanssa. Työskentelimme Mustankivenpuistossa elokuusta 2014 elokuuhun 2015 ja työrupeaman päätteeksi toteutimme esityksen On the Rocks. (28) Näyttelyssä oli esillä 19 valokuvaa, kolme videota, kaksi ruohikkopukua, kasa rantakiviä valkoisen leveän jalustan päällä, puistotyöskentelyä selostavia tekstejä ja äänimaisema. (29)

Asetuin näyttelyyn oppaaksi ja keskustelijaksi yhden tunnin ajaksi klo 14–15 jokaisena kymmenenä näyttelypäivänä. Tulin näyttelyyn aina tilanteen ehdoilla ja tilannetta kuulostellen. Keskustelin näyttelyvieraiden kanssa. Sain kuulla heiltä näyttelyn herättämiä ajatuksia. Sain kuulla heiltä tarinoita kivistä, alueen luonnosta ja historiasta. Sain keskustella heidän kanssaan Vuosaaresta alueena ja asuinpaikkana. Jotkut tulivat usean kerran näyttelyyn. Eräs nainen toi toisella kertaa ystävänsäkin. Eräs opettaja toi oppilaansa tutustuttuaan ensin itse näyttelyyn. Näyttelyä suunnittelemalla ja rakentamalla rakensin samalla mahdollisen kohtaamisen tilaa. Kirjoitin näyttelyn valmistelun ja toteutuksen aikana myös työpäiväkirjaa ja käytän kirjoituksiani myöhemmän reflektoimisen lähteenä.

Eri taiteiden paikka?

Esittävä taide ja esittävän taiteen opetus, samoin esittävän taiteen opettajankoulutus viime vuosikymmeninä ovat kokeneet mullistuksia, jotka olen itse elänyt läpi. Uutta verrattuna omiin opiskeluaikoihini on ollut opiskeltavien taidealojen määrän kasvu. Tosin nyt taas, kun koulutusmäärärahoja leikataan ja on jo leikattu, esittävän taiteen koulutustarjonta on vähentynyt ja vähentymässä edelleen, erityisen rajusti ammattikorkeakouluissa (ks. mm. Rautiainen & Roiha 2015). Teatterikorkeakoulun edustamista aloista on perinteisten taiteilijakoulutusten – näyttelijäntyön, ohjaajantyön, dramaturgian, tanssijantyön, koreografian, valosuunnittelun ja äänisuunnittelun – rinnalla ollut mahdollista opiskella maisteritasolla esitystaidetta ja ‑teoriaa (MA programme in live art and performance). Nyt on alkamassa lisäksi ekologiaa ja nykyesitystä yhdistävä MA in ecology and contemporary performance ‑maisteriohjelmapilotti (30). Opiskeltavien alojen ja lajien lisääntyminen on tuottanut uudenlaisia taiteilijoita ja avartanut ymmärrystä taiteesta. Lisäksi sen seurauksena, että Teatterikorkeakoulu, Kuvataideakatemia ja Sibelius-Akatemia yhdistettiin Taideyliopistoksi vuonna 2013, voi syntyä monenlaista taiteellista, sosiaalista ja kulttuurista avartumista. Tämä moninainen taideajattelun laajentuminen edellyttää myös tanssi- ja teatterialojen opettajankoulutukselta sen kysymistä yhä uudelleen, mitä tulee opettaa ja miten ja mitä ylipäätään tarkoitetaan opettamisella. Tulee myös kysyä, miten tanssi ja teatteri esittävän taiteen opettajankoulutuksen aloina vastaavat tämän päivän ymmärrykseen taiteesta ja maailmasta.

Esittävien taiteiden kenttä tarvitsee mielestäni eri alojen vahvaa koulutusta ja sen rinnalla vahvaa taiteiden välistä koulutusta, kutsutaan sitä sitten poikkitaiteelliseksi, monitaiteiseksi tai taiteiden väliseksi. Eri taiteiden läsnäolo ja niiden keskinäinen vuoropuhelu ja vuoropuhelu myös taiteen ulkopuolisten alojen kanssa mahdollistavat kokeilun, toisin tekemisen, aiemman kyseenalaistamisen, itselle vieraan kohtaamisen, tutun outouttamisen ja uusiutumisen. Kun tällaiseen vuoropuheluun yhdistetään tutkimus, tuodaan samalla esiin työn merkitystä ja saatetaan sitä laajempien yleisöjen tietoisuuteen. Tanssi- ja teatteripedagogiikan koulutusohjelmissa tanssi ja teatteri ovat vieri vieressä synnyttämässä uudenlaista esittäviä taiteita koskevaa ajattelua ja käytäntöjä. Tutke kokoaa yhteen Teatterikorkeakoulussa tehtävää esittävien taiteiden tutkimusta niiltä aloilta, joiden opetuksesta Teatterikorkeakoulu vastaa. Tutkella on siten vastuu Teatterikorkeakoulun edustamien taidealojen tutkimisesta ja kehittämisestä. Sellainen tehtävä tarkoittaa yhteistyötä eri taiteenalojen kesken ja yhteiskunnan eri toimijoiden kanssa Suomessa ja kansainvälisesti.

Esittävien taiteiden alueella työ on usein yhteisöllistä ja eri alojen yhteistyötä. Yhteisöllisyys on arvo, jonka Teatterikorkeakoulu ja Tutke nostavat esiin verkkosivuillaan luonnehtiessaan toimintaansa. (Ks. Taideyliopiston tutkimus ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun tohtorikoulutus.)

Näen tanssi- ja teatteripedagogiikan maisteriohjelmat ja Tutken mahdollistavan entistä rohkeamman ja voimallisemman taiteiden välisyyden ja taiteellisen tutkimisen. Taloudellisten resurssien pieneneminen on valitettava tosiasia, jota ei tule hyväksyä. Tilanteen ei kuitenkaan tarvitse estää uusiutumista ja uuden kehittämistä. Eri yksiköt voivat yhdistää voimiaan ja resurssejaan ja saattaa yhä rohkeammin ja ennakkoluulottomammin eri taiteita, tutkimusta ja yhteiskuntaa kohtaamaan toisiaan ja oppimaan toisiltaan.

Lähteet

Koskenniemi, Pieta. 2007. Osallistava teatteri – Devising ja muita merkillisyyksiä. Vantaa: Opintokeskus Kansalaisfoorumi.

Martin, Mari. 2016. ”Dialogissa kaupunkiympäristön kanssa.” Teoksessa Annette Arlander, Laura Gröndahl, Helka-Maria Kinnunen & Marja Silde (toim.). Tekijä – teos, esitys ja yhteiskunta: Näyttämö ja tutkimus 6. Teatterintutkimuksen vuosikirja. Helsinki: Teatterintutkimuksen seura. (Sähköinen julkaisu ilmestyy loppuvuonna 2016.)

Martin, Mari. 2013. Minän esitys: Ohjaajan pohdintaa oman, yksityisen päiväkirjakatkelman työstämisestä näyttämölle. Acta Scenica 35. Helsinki: Teatterikorkeakoulu. http://hdl.handle.net/10138/41965 (31.1.2016.)

Martin, Mari. 2007. Lapsilähtöistä teatteria. Taiteilija-pedagogin työskentely koulun taideprojektissa. Teatteripedagogiikan alan lisensiaatintutkielma, Teatterikorkeakoulu.

Martin, Mari. 2004. ”Satu elämän kosketuspintana.” Teoksessa Inkeri Sava & Virpi Vesanen-Laukkanen (toim.). Taiteeksi tarinoitu elämä. Jyväskylä: PS-kustannus.

Martin, Mari. 2003. ”Katseemme kohtaavat… ja me hymyilemme.” Teoksessa Mari Krappala & Tarja Pääjoki (toim.). Taide ja toiseus. Syrjästä yhteisöön. Helsinki: Stakes.

Martin, Mari & Vesanen-Laukkanen, Virpi. 2002. ”Omaelämäkerrallinen taide. Työskentelyperusteita etsimässä.” Teoksessa Inkeri Sava & Marjatta Bardy (toim.). Taiteellinen toiminta, elämäntarinat ja syrjäytyminen. Syreenin Taimi-projekti 2001–2003. Työpaperit F 21. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu.

Oddey, Alison. 2005. Devising Theatre. A Practical and Theoretical Handbook. London and New York: Routledge.

Pasanen-Willberg, Riitta. 2000. Vanhenevan tanssijan problematiikasta dialogisuuteen – koreografin näkökulma. Acta Scenica 6. Helsinki: Teatterikorkeakoulu.

Rautiainen, Pauli & Roiha, Taija. 2015. Taidealojen korkeakoulutus Suomessa. Verkkojulkaisuja 30. Helsinki: Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cupore. www.cupore.fi/document/Taidealojen_korkeakoulutus_Suomessa.pdf (31.1.2016.)

Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun tohtorikoulutus: www.uniarts.fi/tohtorikoulutus/teatterikorkeakoulun-tohtoriohjelma (24.2.2016).

Taideyliopiston tutkimus: www.uniarts.fi/tutkimus (24.2.2016).

Vesanen-Laukkanen, Virpi, Sava, Inkeri & Martin, Mari. 2004. ”Yhteistyötä ja yhteistä jakamista.” Teoksessa Inkeri Sava & Virpi Vesanen-Laukkanen (toim.). Taiteeksi tarinoitu oma elämä. Jyväskylä: PS-kustannus.