Saatteeksi

Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa on ollut kolme laitosta, jotka ovat osallistuneet aktiivisesti tanssitaiteen, tanssi- ja teatteripedagogiikan sekä esittävien taiteiden tutkimuksen kehittämiseen maassamme: tanssitaiteen laitos, tanssija teatteripedagogiikan laitos sekä Esittävien taiteiden tutkimuskeskus. Tanssitaiteen laitos täytti 30 vuotta vuonna 2013 ja siirtyi silloin samoin kuin koko Teatterikorkeakoulu osaksi vasta perustettua Taideyliopistoa. Taideyliopistossa laitosrakenne hävisi ja tilalle tulivat koulutus- ja maisteriohjelmat. Tänä vuonna (2016) tanssi- ja teatteripedagogiikan maisteriohjelmat täyttävät 20 vuotta, ja ensi vuonna ryhmän kuopus Esittävien taiteiden tutkimuskeskus saavuttaa 10 vuoden iän. On merkittävää, että taiteellinen työ, pedagogiikka ja tutkimus ovat saaneet kehittyä samassa korkeakoulussa, toisin kuin monissa muiden maiden taideyliopistoissa.

Tämän kirjan tavoitteena on jäsentää ja pohtia yliopistollista tanssikoulutusta ja sen yhteyttä tanssitaiteen, tanssi- ja teatteripedagogiikan sekä esittävien taiteiden tutkimuksen muotoutumiselle. Kirja tarkastelee näiden kolmen yksikön vaiheita ja sitä, mitä niiden vuorovaikutuksessa on syntynyt. Se tuo esiin näkymiä siitä, mistä ja miten tähän päivään on tultu sekä minkälaisia näköaloja avautuu tulevaisuuteen. Tavoitteeni on ollut koota pian jo häviävää kokemustietoa erityisesti ajalta, josta ei ole paljoakaan aineistoa internetissä eikä kirjallisuudessa. Tavoitteeni on tuoda esiin erilaisia muistoja, kokemuksia ja välähdyksiä tapahtumista, ei niinkään etsiä totuuksia, toki mukana on myös faktoja.

Kiinnostus kirjan kirjoittamiseen syntyi työkokemuksistani Teatterikorkeakoulussa niiden yli 30 vuoden ajalta, jolloin työskentelin erilaisissa opetustehtävissä. Miettiessäni kirjan sisältöä ja rakennetta syntyi ajatus siitä, että en halua kertoa vain omista kokemuksistani tai tapahtumista, vaan halusin saada mukaan opettajia ja opiskelijoita, jotka ovat olleet mukana edellä mainittujen yksiköiden kehityksessä ja kehittämistyössä. Kirjan ensimmäinen osa pohjautuu omaan tekstiini ja kaksi jälkimmäistä ovat syntyneet kutsuttujen kirjoittajien artikkeleiden ja esseiden pohjalta.

Kirjan ensimmäisessä osassa tarkastelen Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitoksen tapahtumia ensimmäisten 12 vuoden ajalta, jolloin työskentelin laitoksen johtajana, tanssitaiteen lehtorina ja tanssitaiteen professorina. Vuonna 1983 perustettu tanssitaiteen laitos tarjosi ensimmäisen yliopistotasoisen (MA) tanssin koulutusohjelman Suomessa. Sen tehtävänä oli kouluttaa tanssijoita, koreografeja ja opettajia. Koulutus keskittyi moderniin tanssiin, myöhemmin nykytanssiin, joskin mukana oli myös klassisen baletin opettajakoulutus. Koulutus alkoi varsin myrskyisissä olosuhteissa. Moni ihmetteli, miksi tanssitaiteen laitos oli Teatterikorkeakoulussa eikä Sibelius-Akatemiassa tai miksi tanssilla ei ollut omaa korkeakoulua. Koulutus aiheutti kentällä paljon julkista keskustelua sekä puolesta että vastaan. Halusin lisätä tekstiini muistojen moninaisuutta ja tapahtumien monikerroksisuutta, siksi kutsuin mukaan tanssitaiteen laitoksen silloisia opettajia ja opiskelijoita sekä kommentoimaan kirjoitustani että kertomaan omia kertomuksiaan muistojensa ja tekstini innoittamina.(1) Mukaan silloisista opiskelijoista lupautuivat Susanna Nurminen, Hanna Pajala-Assefa, Jyri Pulkkinen, Arja Raatikainen, Mammu Rankanen ja Katri Soini. Opettajista lähtivät mukaan Briitta Järvinen, Soile Lahdenperä, Tarja Rinne ja Tiina Suhonen.

Kirjan toisen osan esseet ja artikkelit käsittelevät tanssi- ja teatteripedagogiikan laitoksen syntyä ja sen matkaa kohti itsenäisiä maisteriohjelmia. Lisäksi ne kertovat kehollisuudesta, dialogisuudesta ja kohtaamisista sekä pohtivat esitystä pedagogisena tapahtumana ja taitelijan ja opettajan työn kietoutumisia. Tanssitaiteen laitoksen tanssinopettajan suuntautumisvaihtoehdon opetussuunnitelmat olivat luoneet pohjaa tanssi- ja teatteripedagogiikan koulutuksen käynnistämiselle vuonna 1996. Samana vuonna siirryin vastaperustetun laitoksen johtajaksi. Laitos tarjosi hedelmällisen vuorovaikutuksen kahden eri taidemuodon, tanssin ja teatterin, sekä näiden pedagogisten lähestymistapojen välille. Alun vastustuksen jälkeen pedagogiikan laitos alkoi saada arvostusta ei vain Teatterikorkeakoulussa vaan myös kansainvälisesti, eikä pelkästään pedagogiikan kehittämisen vuoksi vaan myös tutkimustoiminnan ansiosta. Avoimella kutsulla (2) mukaan lähtivät Pirkko Ahjo, Mikko Bredenberg, Tanja Eloranta, Virpi Juntti, Katja Köngäs yhdessä Ulla Kohon kanssa, Maria Nurmela, Riku Saastamoinen yhdessä Irene Kajon kanssa, Hanna Pohjola, Marja-Sisko Pohjola, Ville Sandqvist, ja Seppo Välinen.

Kirjan kolmas osa muodostuu niin ikään kutsuttujen kirjoittajien kirjoituksista, jotka käsittelevät tutkimusta ja jatkokoulutusta Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa, mutta myös kunkin omaa henkilökohtaista matkaa tutkijaksi ja tutkimuksen tekijäksi. Kun Teatterikorkeakoulun ensimmäiset jatko-opiskelijat valittiin vuonna 1988, oli opetus- ja ohjaustarjonta niukkaa osittain siksi, että niihin ei ollut taloudellisia eikä henkilöresursseja, osittain siksi, että vallalla oli ajatus tutkijasta, joka saa väitöstyönsä itsenäisesti päätökseen. Teatterikorkeakoulun taiteellinen tutkimus näyttäytyy tänään aivan erilaisessa valossa. Vuonna 2007 perustettu Esittävien taiteiden tutkimuskeskus vastaa mittavasta koulutustarjonnasta tohtoriopiskelijoille sekä suuntaa Teatterikorkeakoulun vahvaa ja kansainvälistä taiteellista tutkimusta, johtajanaan taiteellisen tutkimuksen professori Leena Rouhiainen. Tutkimuskeskus ei suinkaan syntynyt tyhjästä, vaan sitä edelsi taiteen tutkimuksen professorin Pentti Paavolaisen vuonna 1993 aloittama työ jatkotutkintojen kehittäjänä. Jatkotutkintojen ja tutkimuksen kehitykseen vaikutti myös vuonna 2000 perustettu jatkokoulutusjohtoryhmä, jonka puheenjohtajana Paavolainen toimi. Jäseninä olivat vastavalmistuneet Teatterikorkeakoulun ensimmäiset tohtorit Annette Arlander ja minä, Soili Hämäläinen.

Esittävien taiteiden tutkimuskeskus keräsi yhteen eri laitoksilla toteutetun jatkokoulutuksen. Esa Kirkkopelto aloitti keskuksen taiteellisen tutkimuksen professorina, mistä taiteellisen tutkimuksen kehitys sai voimakkaan sysäyksen. Vuonna 2009 siirryin tutkimuskeskukseen, jonka johtajana ja professorina toimin eläkkeelle siirtymiseeni asti vuonna 2012. Kolmanteen, tutkimusta käsittelevään osaan2 lupautuivat kirjoittajiksi Eeva Anttila, Annette Arlander, Mari Martin, Satu Olkkonen, Leena Rouhiainen, Isto Turpeinen ja Anita Valkeemäki. Kirjoituksissaan he tuovat esiin hyvinkin erilaisia kokemuksia työskentelystään tutkimuksen alkuajoista tähän päivään.

Kirjaa ei olisi syntynyt ilman ulkopuolista apua. Suuret kiitokset kaikille kirjoittajille teksteistänne, kommenteistanne sekä osoittamastanne kiinnostuksesta työtäni kohtaan. Kiitokset Teija Löytöselle, joka herätti ajatuksen kirjan kirjoittamisesta ja kulki mukana matkalla. Kiitokset myös kaikille niille, jotka ovat auttaneet palasien kokoamisessa. Kiitän Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun Esittävien taiteiden tutkimuskeskusta ja julkaisutoimikuntaa saamastani tuesta. Lisäksi kiitän Suomen Kulttuurirahastoa Eminentia-apurahasta, joka innosti ja velvoitti saamaan työni päätökseen.