I OSA Tanssitaiteen laitoksen 12 ensimmäistä vuotta (1983–1995)

Kirjan ensimmäisessä osassa kirjoitukseni pohjautuu muisteluuni, muistiinpanoihini, esitelmiini ja kirjoittamiini artikkeleihin sekä kirjallisuuteen. Olen käyttänyt apunani myös tanssitaiteen laitoksen arkistoa ja Teatterimuseoon siirtyneitä lehtikritiikkejä. Puhun sillä kielellä, millä tanssista silloin puhuttiin ja kirjoitettiin. 1980-luvulla tanssikirjoitukset käsittelivät lähinnä tanssin historiaa, tanssin asemaa yhteiskunnassa ja koulutusta. Tosin postmodernismin ja uuden tanssin tulo Suomeen monipuolisti tanssikeskustelua. Pyrin kuvaamaan tapahtumia sellaisina kuin ne silloin koin reflektoiden myöhempään ajatteluuni. Teksti ei ole syntynyt pelkästään oman ajatteluni pohjalta, vaan siihen ovat vaikuttaneet sekä tanssitaiteen laitoksen silloinen henkilökunta että kirjoitukset, joita olen aiheesta vuosien varrella jonkin verran sattumanvaraisesti kerännyt. Kirjoituksia ei ole paljon, mutta sitäkin enemmän on lehtikritiikkejä, jotka kohdistuvat esityksiin ja laitoksen toimintaan yleensä. Muiden kirjoitusten vähyyden vuoksi käytän näitä kritiikkejä runsaasti, vaikka en haluaisi antaa niin suurta merkitystä kriitikoille. Ne kuitenkin valottavat hyvin sitä, mitkä asiat olivat toimittajien näkökulmasta kiinnostavia milloinkin. Tällöin roolini muuttuu muistelijasta kritiikkien esittelijäksi. Joudun turvautumaan esityskritiikkeihin myös siksi, että en ole kirjoittanut esityksistä tai pitänyt niistä päiväkirjoja, joihin voisin tukeutua.

En pyri kattavaan historiantutkimukseen enkä antamaan täydellistä kuvaa siitä, mitä milloinkin tapahtui. Kirjoitukseni tarkoitus ei ole myöskään etsiä totuuksia siitä, mitä tapahtui, vaan tuoda esiin muistoja, kokemuksia ja välähdyksiä tapahtumista. Tanssitaiteen laitokseen liittyviä kirkkaita muistoja ja tarinoita on mielessäni hämmästyttävän paljon. Niiden kaikkien totuudenmukaisuudesta en ole varma. Saarenheimon mielestä moderni muistintutkimus katsoo muistikuvien olevan enimmäkseen hybridejä, joissa sekoittuvat toisiinsa yksilölliset tapahtumamuistot, mielikuvitus ja kollektiiviset tarinat. Aivot eivät välttämättä tee eroa sen välillä, mikä on peräisin muistajan omista kokemuksista, mikä jostain hänen kuulemastaan tai lukemastaan ja vaikkapa hänen näkemistään unista. (Saarenheimo 2012, 140.)

Tästä johtuu, että menneisyys on altis muuttumaan ja mukautumaan nykyhetken vaatimuksiin. Siksi historia ei voi tulla milloinkaan valmiiksi. (Saarenheimo 2012, 140.) Muistojeni ja kokemusteni kirkkaus saattaa johtua myös siitä, että laitoksen alkuvaiheissa tapahtumiin liittyi suuria tunteita. Saarenheimo väittääkin, että tunteilla on valtavan voimakas vaikutus muistamiseen. Hänen mielestään emotionaalisesti merkitykselliset tilanteet ja tapahtumat muistetaan yleensä elävämmin ja yksityiskohtaisemmin kuin neutraalit ja tavanomaiset. Hänen mielestään ilmiöille on olemassa neurobiologinen selitys. Tunneperäisesti latautuneissa tilanteissa, olivatpa ne myönteisiä tai kielteisiä, elimistö tuottaa hormoneja, joiden vaikutuksesta muistot ikään kuin kiinnittyvät tiukemmin mieleen. (Saarenheimo 2012, 154.)

Rajaan tarkasteluni vuosien 1983 ja 1995 välille useastakin syystä. Työskentelin näinä vuosina tanssitaiteen laitoksen johtajana 1983–93, tanssitaiteen lehtorina 1983–88 ja professorina 1988–95. Laitoksen johtajuuden päätimme laittaa kiertoon kahden vuoden annoksina vuonna 1993, jolloin laitoksen johtajaksi valittiin Tarja Rinne. Professuurikauteni päätyttyä laitokselle nimitettiin kaksi uutta professoria: Arja Raatikainen nykytanssin tanssijantyön professoriksi ja Marjo Kuusela koreografian professoriksi. Vuonna 1996 siirryin tanssi- ja teatteripedagogiikan laitokselle, eikä minulla ollut enää mahdollisuutta seurata tanssitaiteen laitoksen toimintaa sisältäpäin. Rajaus vuoteen 1995 sopii myös siksi, että silloin opinnot muuttuivat kaksiportaisiksi ja koulutuksen rakenne muuttui. Samalla tanssinopettajan suuntautumisvaihtoehdossa opiskelleet siirtyivät vastaperustetulle tanssi- ja teatteripedagogiikan laitokselle. Toki vuoden 1995 jälkeisillä tapahtumilla on ollut suuri merkitys tanssitaiteen, pedagogiikan ja tutkimuksen kehitykselle ja vuorovaikutukselle. Sivuan tätä kehitystä ja vuorovaikutusta kirjan toisessa osassa tanssi- ja teatteripedagogiikan ja osassa kolme esittävien taiteiden tutkimuksen näkökulmasta. Nämä osat sisältävät kutsuttujen kirjoittajien esseitä ja artikkeleja.

Koottuani faktoja ja kirjoitettuani muistoja tanssitaiteen laitoksen alkuvaiheista annoin ne kommentoitavaksi laitoksen silloisille opiskelijoille ja opettajille. Pyysin heitä myös kirjoittamaan omia tarinoitaan. Mukaan silloisista opiskelijoista lupautuivat Susanna Nurminen, Hanna Pajala-Assefa, Jyri Pulkkinen, Arja Raatikainen, Mammu Rankanen ja Katri Soini. Opettajista lähti mukaan kirjoitustalkoisiin Briitta Järvinen, Soile Lahdenperä, Tarja Rinne ja Tiina Suhonen. He lisäsivät kirjoituksiini omia tarinoitaan muistinsa tai muistiinpanojensa pohjalta ja lähettivät niitä minulle sähköpostilla. He antoivat tarinansa käyttööni omilla nimillään. Kopioin heidän tarinansa siinä muodossa kuin sain ne heiltä ja tein pieniä lyhennyksiä. Tämän jälkeen lähetin ne heille luettavaksi ja sain luvan julkaista ne. Pidän arvokkaana, että heidän äänensä tulee esiin heidän kirjoituksissaan. Heidän tarinansa erottuvat tekstissä sisennettyinä ja kursiivilla kirjoitettuina. Donald Schön toteaa: ”Kukin tarina välittää hyvin erilaisen näkemyksen todellisuudesta ja edustaa erityistä tapaa nähdä tilanne – – kukin tarina valikoi ja nimeää tilanteesta erilaiset piirteet ja suhteet – – ” (Schön 1993, 264). Olen Saarenheimon (2012, 30) kanssa samaa mieltä siitä, että ”jos muisti on tulkintaa tai tarinan rakentamista mistä voi tietää, että yksi tulkinta tai tarina on osuvampi kuin toinen? Ihminen muistaa joka tapauksessa vain suppean valikoiman kaikesta siitä, mitä on elämässään kokenut, tehnyt ja ajatellut”. Silti olen taipuvainen uskomaan, että jokainen muistaa itselleen merkityksellisiä asioita ja tapahtumia, joita haluan löytää ja tuoda esiin.

Tanssin korkeakoulutus käynnistyy

Tanssitaiteen laitos aloitti toimintansa Teatterikorkeakoulussa vuonna 1983. Se tarjosi Suomen ensimmäisen korkeakoulutasoisen (MA) tanssin koulutusohjelman. Sen tehtävä oli kouluttaa tanssijoita, koreografeja ja tanssinopettajia tanssitaiteen koulutusohjelman kolmessa suuntautumisvaihtoehdossa. Aluksi opinnot kestivät 4–5 vuotta suuntautumisvaihtoehdosta riippuen. Tanssitaiteen laitoksen tehtävänä oli paitsi perinteen siirtäminen myös tanssitaiteen uusien mahdollisuuksien kokeilu ja etsintä. Vuoteen 1990 asti opiskelijat valmistuivat teatteritaiteen kandidaateiksi, [...]

Tanssitaiteen laitos Teatterikorkeakoulun aallokoissa

Ensimmäiset vuodet 1983–1988 tanssitaiteen laitos etsi muotoaan ja sisältöjään Teatterikorkeakoulun varsin rauhattomassa ympäristössä. Rehtorina työskenteli Jouko Turkka vuoteen 1985, jolloin hän siirtyi ohjaajantyön professoriksi. Ohjaajantyön professorina hän toimi 1985–1988. Turkan rehtori- ja professorikautena koulua kutsuttiin usein nimellä Turkan koulu, sillä hänellä oli valtava vaikutus koulun ilmapiiriin ja opetukseen niin hyvässä kuin pahassakin. Turkka oli sekä [...]

Tavoitteena avoin, uutta luova tanssitaiteilija

Tanssitaiteen laitoksen koulutuksen tavoitteena oli kouluttaa monipuolisia tanssitaiteilijoita, jotka olemassa olevien perinteiden pohjalta löytävät uusia ilmaisumahdollisuuksia ja luovat uutta tanssitaidetta ja joilla on persoonallinen näkemys tanssista ja halu välittää näkemyksiään omassa työssään (Hämäläinen 1988b, 193). Tanssijan koulutuksessa oli tavoitteena kouluttaa itsenäisiä, rohkeita, ilmaisultaan vahvoja tanssitaiteilijoita, joilla oli laaja-alainen tanssin tuntemus ja joiden ammattitaidon pohjana oli [...]

Opiskelijoiden valinta

Opiskelijat valittiin laitokselle valintakokeiden pohjalta. Valintakriteereinä olivat taiteellinen lahjakkuus ja soveltuvuus alalle. Valintakokeet kestivät kaksi viikkoa ja olivat kolmeportaiset. Ne vaativat sekä valintaraadilta että pyrkijöiltä paljon henkisiä ja fyysisiä voimavaroja. Valintaraati koostui laitoksen opettajista ja muutamasta ulkopuolisesta. Suhonen (2016) tuo esiin, että ensimmäisten valintakokeiden rakenteeseen ja tehtävänantoihin otettiin mallia näyttelijöiden ja ohjaajien valinnoista, myös kolmeportaisuus [...]

Opiskelijoiden taustojen erilaisuus

Erityisesti laitoksen ensimmäisinä vuosina opiskelijoiden taustat olivat hyvin erilaisia, mikä osaltaan johtui tanssin perus- ja keskiasteen koulutuksen puutteesta. Varsinkin miesopiskelijoilla saattoi olla hyvin vähän kokemuksia modernista tai klassisesta tanssista pyrkiessään laitokselle. Nuora kertoikin haastattelussa: Mulla oli rankka kuva korkeakoulusta – ajattelin, että tämä olisi paikka, jossa olisi ”kova meininki”. Olin kuitenkin pystymetsäläinen, täysi ”töppö”, hän [...]

Tilaongelmista Pursimiehenkadun valoisiin studioihin

Kun tanssitaiteen laitos aloitti toimintansa syksyllä 1983, yksi suurimmista ongelmista oli tilojen puute. Opiskelijat vaihtoivat kaupungilla opiskelupaikkoja, riisuivat ja pukivat harjoitusvaatteitaan neljäkin kertaa päivässä eri osoitteissa. Tanssitaiteen opiskelijan tunnisti isosta kassista ja kiireisistä askeleista. Ensimmäisenä opiskeluvuonna harjoitustiloja olivat muun muassa voimistelusali Helsingin yliopiston kasvatustieteen laitoksen kellarikerroksessa Bulevardilla ja vanha tanssisali Tanssitaiteilijain liiton vintillä Lönnrotinkadulla. Bulevardin [...]

Opetuksen monipuolisuus, laaja-alaisuus ja kokeellisuus

Virve Sutisen haastattelussa toin esiin kolme opetussuunnitelman haastetta: monipuolisuus, laaja-alaisuus ja kokeellisuus. Monipuolisuus tarkoitti sitä, että pyrimme antamaan opiskelijoille tiedolliset, taidolliset ja taiteelliset valmiudet harjoittaa ammattiaan. Laaja-alaisuus tarkoitti paitsi sitä, että koulutimme tanssijoita, koreografeja ja opettajia, myös laaja-alaisuutta ammattinimikkeiden sisällä niin, että opiskelijat valmistuttuaan saattoivat toimia monissa alan ammateissa. (Sutinen 1990b, 6.) Kokeellisuus tuli esiin [...]

Opetuksen kehittäjät ja toteuttajat

Lehtorit ja tuntiopettajat Laitoksen aloittaessa toimintansa laitoksella ei ollut yhden lehtorin ja muutaman tuntiopettajan lisäksi muuta työvoimaa, kuten sihteeriä, tuottajaa tai esitysten teknistä henkilökuntaa. Tilanne oli haastava, vaikka opintoasioista huolehtikin Teatterikorkeakoulun opintotoimistossa Sirpa Silvennoinen. Seuraavaksi esittelen tanssitaiteen laitoksella opettaneita opettajia pääasiassa opinto-oppaiden (1983–1995) pohjalta. Niissä ei ole mainittu nimeltä läheskään jokaista tuntiopettajaa tai vierailevaa koreografia. [...]

Taiteellinen toiminta

Keskeinen osa opinto-ohjelmasta ja suuri osa päivittäisestä työajasta omistettiin taiteelliselle toiminnalle, jolla oli paitsi taiteellisia myös pedagogisia tavoitteita. Kaikki opiskelijat suuntautumisvaihtoehdosta riippumatta osallistuivat esityksiin koko opiskeluajan. Esitysten tavoitteena oli antaa opiskelijoille esiintymiskokemuksia ja integroida opetussuunnitelman oppiaineita toisiinsa tanssille ominaisella tavalla. Aina tässä ei onnistuttu, ja tämä aiheutti opiskelijoissa turhautumista. Taiteellinen toiminta näkyi opetussuunnitelmassa tanssijantyönä ja [...]

Laitokseen toimintaan kohdistunut julkinen keskustelu

Luettuani kaikki Teatterimuseon arkistosta löytyneet kritiikit hämmennyin siitä, miten vastakkaisia ne sisällöltään olivat myös saman henkilön kirjoittamina. Minua ihmetytti myös se, miten paljon esitys kritiikkien yhteydessä käsiteltiinlaitoksen opetusta. Kritiikit kohdistuivat erityisesti opiskelijoiden tanssiteknisiin taitoihin. Toiset ihannoivat tanssijoiden hallittua tekniikkaa, herkkyyttä, liikunnallisia valmiuksia ja todellista osaamista, kun taas toiset eivät nähneet opiskelijoiden hallinneen minkäänlaista tekniikkaa. Hämmennystä [...]

Kotimaisen yhteistyön monet kuviot

Yhteistyö muiden Teatterikorkeakoulun laitosten kanssa Aluksi opetusyhteistyö Teatterikorkeakoulun muiden laitosten kanssa oli varsin vähäistä. Koulutus käynnistyi Turkan ollessa professorina, eikä hän ollut kiinnostunut yhteistyöstä. Toisaalta kiinnostusta tai uskallusta yhteistyöhön ei ollut myöskään tanssitaiteen laitoksen suunnalla. Sitä haittasi myös se, että muut laitokset suunnittelivat opetusta lyhyellä aikavälillä, kun taas tanssitaiteen laitos suunnitteli opetusta koko lukukaudeksi. Myös [...]

Kansainvälinen yhteistyö olennainen osa koulutusta

Tanssitaiteen laitoksen kansainvälisyys oli alusta saakka vahvaa ja olennainen osa koulutusta. Kansainvälisyys näkyi voimakkaasti sekä taiteellisessa toiminnassa että opetuksessa. Tanssitaiteen laitoksen opettajat olivat opiskelleet tanssia ulkomailla ja luoneet sitä kautta runsaasti kontakteja. Laskin vuonna 1989, että ”laitoksella vieraili ulkomaisia koreografeja ja tanssinopettajia yhteensä 291 vierasyön verran” (Toimintakertomus / Teatterikorkeakoulu 1989, 16). Sen jälkeen en tehnyt [...]

Jatko-opiskelijat raottavat tanssitaiteen laitoksen ovea

Teatterikorkeakoulun ensimmäiset jatko-opiskelijat valittiin vuonna 1988. Kahden vuoden päästä jatkokoulutusvaliokunta valitsi tanssitaiteen laitoksen opettajakunnasta kaksi jatko-opiskelijaa, Tiina Suhosen ja minut. Vaikka vuonna 1990 jatko-opiskelijoita oli Teatterikorkeakoulussa jo yhteensä 11, oli opetus- ja ohjaustarjonta niukkaa. Osittain siksi, että niihin ei ollut resursseja, osittain siksi, että vallalla oli ajatus tutkijasta, joka saa työnsä itsenäisesti päätökseen. Kaikille jatko-opiskelijoille [...]

Valmistuneiden opiskelijoiden sijoittuminen työelämään

Tanssitaiteen laitoksella opiskelleiden valmistusprosentti oli alusta alkaen Teatterikorkeakoulun suurin. Timo Kallisen haastattelussa toin esille syitä tähän: 1) laitoksen teoriaopetus oli alusta saakka laajaa, se totutti opiskelijat kirjalliseen työhön, mitä opinnäytetyön tekeminen aina edellytti, 2) laitoksen opiskelijoilla ei ollut sitä perinteistä Teatterikorkeakoulun harhaa, että oltiin valmistuttu, kun oltiin käyty koulua neljä vuotta, 3) laitoksen opettajat painostivat [...]

Tanssitaiteen laitos taiteen, pedagogiikan ja tutkimuksen kasvualustana

Tanssitaiteen laitoksen perustaminen ja erityisesti sen perustaminen Teatterikorkeakouluun antoi todellisen sysäyksen nykytanssin, pedagogiikan ja tutkimuksen kehitykselle. Siellä opiskelleet tanssijat, koreografit, tanssinopettajat ja tutkijat ovat olleet tanssin kehityksen keskeisiä vaikuttajia niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Tanssitaiteen laitos oli ensimmäisten 12 vuoden aikana luonut uuden tanssijasukupolven. Valmistuneita tanssijoita pidettiin yksilöllisinä ja ilmaisuvoimaisina taiteilijoina. Tämä ilmaisuvoimaisuus herätti muidenkin taiteiden [...]