Tilaongelmista Pursimiehenkadun valoisiin studioihin

Posted · Add Comment

Kun tanssitaiteen laitos aloitti toimintansa syksyllä 1983, yksi suurimmista ongelmista oli tilojen puute. Opiskelijat vaihtoivat kaupungilla opiskelupaikkoja, riisuivat ja pukivat harjoitusvaatteitaan neljäkin kertaa päivässä eri osoitteissa. Tanssitaiteen opiskelijan tunnisti isosta kassista ja kiireisistä askeleista. Ensimmäisenä opiskeluvuonna harjoitustiloja olivat muun muassa voimistelusali Helsingin yliopiston kasvatustieteen laitoksen kellarikerroksessa Bulevardilla ja vanha tanssisali Tanssitaiteilijain liiton vintillä Lönnrotinkadulla. Bulevardin voimistelusali oli maanantaiaamuisin jäätävän kylmä, jos viimeiset käyttäjät perjantai- iltana olivat jättäneet ikkunat auki koko viikonlopuksi. Pulkkinen muistaa myös pukeutumistilojen riittämättömyyden Bulevardilla.

Siellä ei ollut erillisiä suihku- ja pukuhuonetiloja miehille ja naisille, vaan Ari Tenhula ja minä vaihdoimme vaatteet samoissa pukuhuoneissa naisopiskelijoiden kanssa ja käytimme samaa suihkuhuonetta. Opiskelukavereiden kesken ja suomalaiseen saunakulttuuriin kasvaneina se ei kummeksittanut meitä kovin paljoa, mutta muistan amerikkalaisen, modernin tanssin opettajanamme toimineen Sybil Huskeyn olleen tilanteesta melko hämmentynyt. (Pulkkinen 24.2.2016.)

Sopivien tilojen hankinta tanssitaiteen laitokselle oli ensimmäisen vuoden suuri haaste. Arkkitehti Matti Lummaa oli sitoutunut ministeriön ja Teatterikorkeakoulun pyynnöstä tilojen etsintään. Kiersin hänen kanssaan lukuisia rakennuksia ympäri Helsinkiä. Haasteena oli löytää suuria avoimia ja korkeita tiloja ilman kiusallisia pylväitä. Harjoitustilat löytyivät lopulta Nokian kaapelitehtaan ylimmästä kerroksesta Pursimiehenkadulta. Ensimmäisellä käyntikerrallani Lummaan kanssa en ollut vakuuttunut tilojen sopivuudesta. Ylin kerros oli täynnä pieniä ”koppeja” ja pitkiä käytäviä. Hän kuitenkin vakuutti, että seinät voidaan kaataa ja toiseen saliin jää ainoastaan yksi kannatinpylväs. Ministeri Piipari hyväksyi tilaehdotuksen, ja vuokrasopimus solmittiin ministeriön, Teatterikorkeakoulun ja Pursimiehenkadun kiinteistön omistajan kanssa. Näin saimme vuonna 1984 käyttöömme kaksi salia ja pienen luentosalin, joka toimi myös toimistona. Seuraavana vuonna laitos sai kolmannen salin ja vuosina 1988 ja 1989 suuren valoisan harjoitussalin sekä luokkahuoneen teoreettisten aineiden opiskeluun. Järvinen muistaa tiloista lisäksi saunan ja punttisalin ja toteaa:

Olihan se ihan hulppeeta taideopiskelijoille saada sellaiset tilat!!! (Järvinen 22.4.2016).

Tilaa oli yhteensä lähes 1500 m2. Vienola-Lindfors kuvasi tiloja:

Vanhan teollisuusrakennuksen kauniit kattoikkunat ja korkeat tilat luovat väljyyttä, puulattiat kiiltävät uutuuttaan ja varustetaso tuskin jättää toivomisen varaa – erinomainen suunnittelutyö on arkkitehti Matti Lummaan käsialaa. Edellytykset tanssin opiskeluun korkeakoulutasolla ovat nyt olemassa, tuloksista sitten nähdään miten hyvin niitä on hyödynnetty. (Vienola-Lindfors 1988a.)

Tilat olivat erinomaiset, siitä oli samaa mieltä koko laitoksen väki. Muistan kuinka Carolyn Carlson vieraillessaan laitoksella ei halunnut lähteä pois isosta tanssisalista, vaan jäi nauttimaan salin tunnelmasta ja ihailemaan kattojen yli aukeavaa rauhallista maisemaa. Myös opiskelijat viihtyivät tiloissa yötä myöten. Eräskin opiskelija kertoi valmistaneensa esitystä Teatterikorkeakoulun Demoihin (Totuuden hetki) koko yön ennen seuraavan aamun esitystä. Hänen demonsa oli yksi parhaista, yllättäen myös Turkan mielestä, joka ei yleensä kommentoinut tanssitaiteen laitoksen opiskelijoiden esityksiä ainakaan minulle.

Jossain vaiheessa meidän oli rajoitettava salien käyttöä yöaikaan, sillä myöhään työskennelleet eivät aina jaksaneet tulla aamutunneille. Tosin kukaan meistä opettajista ei valvonut yökäyttöä eikä hälytysjärjestelmää vielä ollut. Taisi tiloissa yöpyä muutama opettajakin, kun viimeinen bussi oli jättänyt. Ymmärtääkseni Pursimiehenkadun tila oli erittäin tärkeä monelle opiskelijalle, jonkinlainen yhteinen ”tanssikoto”. Omien tilojen saanti vahvisti myös opiskelijoiden identiteettiä. Soini totesikin: ”Omat tilat saatiin toisena opiskeluvuotena ja niiden myötä tuli vähän tärkeämpi olo” (Saloheimo 1993, 5). Myös Arja Raatikainen muistelee tilojen tärkeyttä ei vain tanssin fyysisenä tilana vaan myös tanssin kehollisena kotina:

Laitoksen siirtyminen Pursimiehenkadun tiloihin oli iso asia. Vihdoin. Nyt voitiin työskennellä rauhassa ja keskittyä siihen mikä meille oli tärkeää. Ja oli vahva tunne siitä että kyllä tämä kehollisuus, jota täällä tutkitaan tulee kiinnostamaan vielä myös teatteria. Jokin uusi ihmisen valotuskulma oli avautumassa suomalaisessa korkeakoulumaailmassa. Kiitos vahvojen suomalaisten tanssin pioneerien sekä laitoksen perustamista ajavien ja rohkeiden käynnistäjien. (Raatikainen 31.5.2016.)

Omat tilat, jotka olivat erillään muista Teatterikorkeakoulun tiloista, lisäsivät opiskelijoiden yhteisöllisyyttä, mutta samalla eristivät muiden laitosten opiskelijoista ja koulun muusta toiminnasta. Tuovi Rantanen kuvasi tilannetta:

Yhteistyö jäi, kun saimme omat tilat toisena vuonna Pursimiehenkadulta. Silloin kyllä eriydyttiin oikeastaan täysin. Minun mielestäni meidät otettiin ihan mukavasti vastaan silloin ensimmäisenä vuonna, ettei meitä mitenkään katsottu kieroon tai hyljeksitty. Mutta sitten, kun meillä oli omat tilat, niin siellähän me sitten olimme. (Paavolainen 1999, 152.)

Välittömästi lisätilat saatuamme alkoi keskustelu vanhan oopperan käytöstä. Valtiovarainministeriö halusi antaa vanhan oopperan Teatterikorkeakoulun käyttöön. Tosin se herätti närkästystä tanssin kentällä. Vienola-Lindfors totesi:

Olisi kai vain oikeus ja kohtuus, että tanssin ammattilaiset saisivat etusijan teatterikorkeakoululaisiin nähden. Piiparinkin (kulttuuriministeri) mielestä heille (Teatterikorkeakoululle) sopisi paremmin uudisrakennus. (Vienola-Lindfors 1988a.)

Piipari kertoi myös Räsäsen haastattelussa, että ”Vanha ooppera sopii paremmin tanssille – Teatterikorkeakoululle siitä tulisi kahle” (Räsänen 1988a). Teatterikorkeakoulussa oltiin samaa mieltä: vanhan oopperan näyttämö ei soveltunut Teatterikorkeakoulun esitystoimintaan. Sen rakenteet olivat liian jäykät kokeilevaan teatteritoimintaan. Sen sijaan silloisen ajatteluni mukaan näyttämö soveltui hyvin tanssille, jos kokeilevaan toimintaan olisi ollut mahdollisuus saada lisätilaa muualta. Lummaalla olikin haave, että se löytyisi Sinebrychoffin talosta Bulevardilta. Tämä haave ei toteutunut.

Jo 1970-luvulla oli keskusteltu julkisuudessa taideyliopistojen yhteisestä uudisrakennuksesta, joka rakennettaisiin Pasilaan. Suunnitelmien mukaan uudisrakennuksen piti valmistua keväällä 1984. Pasila-projekti ei kuitenkaan toteutunut, ja ajatus yhteisestä rakennuksesta haudattiin lopullisesti 1990-luvun alussa. (Kallinen 2004, 54.) Sitä ennen sen ympärille oli syntynyt useita suunnitelmia ja piirustuksia, jotka yksi toisensa jälkeen haudattiin. Syitä hankkeen kaatumiseen oli monia. Möller, joka oli kiinteästi mukana suunnittelussa, kuvasi muistojaan:

Ehkä paras selitys Pasila-projektin kaatumiselle lienee se, että yksinkertaisesti samaan aikaan yritettiin toteuttaa liian monta asiaa. Noina aikoina kulki useita toisiinsa lomittuvia prosesseja. Pyrittiin kohti korkeakoulustatusta ja rakennettiin koulutuksen sisältöä samalla kun sitä laajennettiin.
Puoluepolitiikasta puhumattakaan mukaan sotkeutui vielä aluepolitiikka, kun syntyi kiista pitäisikö Teatterikorkeakoulun sijaita Helsingin sijasta Tampereella.
Tämän kaiken keskellä Pasila-projektista tuli enemmän kuin rakennus, symboli jollekin sovittamattomalle. Se oli vain jotenkin liikaa. (Vänttinen 2011, 18.)

Kun Teatterikorkeakoulu vuonna 1992 muutti Kulttuuritalolle, tanssitaiteen laitos jäi Pursimiehenkadun tiloihin. Uudisrakennushankkeen kariutuminen vaikutti tanssitaiteen laitoksen toimintaan sikäli, että erillään olo vaikeutti yhteistyön kehittymistä paitsi muiden laitosten myös muiden korkeakoulujen kanssa. Kulttuuritalolle muutto vaikeutti myös opiskeluruokailun järjestämistä. Pajala- Assefa kertoi puhelinkeskustelussa:

Pursimiehenkadun kiinteistön ravintola oli liian kallis monille opiskelijalle, ja siksi he siirtyivät ruokailussaan epäterveelliselle sämpylä- banaanilinjalle, joka aiheutti ristiriitoja laitoksen korostaman hyvän ruokailun merkityksen kanssa. (Pajala-Assefa 18.4.2016.)

Lisäksi laitos ei voinut hyödyntää Teatterikorkeakoulun hallintohenkilökuntaa, koska emme olleet samassa rakennuksessa. 1980-luvulla asioita ei vielä hoidettu sähköisesti, vaan kasvotusten ja papereita vaihdellen fyysisesti tai faksilla. Tosin 1980–90-luvun vaihteessa hallintojohtaja Väisäsen toimesta jokaisen laitosjohtajan työpöydälle ilmestyi tietokone. Kesti kuitenkin muutamia vuosia ennen kuin sähköinen viestintä helpotti erillään oloa sekä opettajien että opettajien ja hallinnon välillä.

Meillä oli Teatterikorkeakoulun parhaat tilat, joskin ne riittivät vain kolmelle vuosikurssille ja siksi pidimme joka kolmas vuosi sisäänotossa välivuoden. Laitoksella ei ollut omaa esitystilaa. Käytimme aluksi esiintymistiloina omia studioita ja Kino Helsingin näyttämöä, joka ei lainkaan soveltunut tanssille. Alkuvuosien jälkeen Kino Helsingin käyttö väheni muiden laitosten suuren tarpeen vuoksi. Silloin esitystilan puute tuntui hankalalta, mutta näin jälkeenpäin koen, että sen seurauksena löytyi uusia tanssitiloja, joihin esitykset ilman oman esitystilan puutetta eivät ehkä aina olisi löytäneet. Toisaalta uusi tanssi pakeni traditionaalista esitystilaa ja koreografien ansiosta löytyi mielenkiintoisia ratkaisuja. Esityksiä oli tanssitaiteen laitoksen studioiden lisäksi muun muassa Kulmakamarissa, Itäkeskuksen monitoimitalossa (STOA), Vanhalla ylioppilastalolla, MUU ry:n näyttelytilassa, Teatterikorkeakoulun Apollonkadun tiloissa, Savoy-teatterissa, KOM-teatterissa, Kaapelitehtaalla, Pikku-Lillanissa ja von Fersenin tenaljissa Suomenlinnassa.

Tanssitaiteen laitos viipyi Pursimiehenkadun tiloissa siihen saakka kunnes Teatterikorkeakoulu siirtyi yhteisiin tiloihin Kokokselle vuonna 2000. Muuton jälkeen tanssitaiteen laitoksen upeat tilat vuokrasi Seitsemän päivää ‑lehti ja kopitti ne uudelleen pieniksi huoneiksi. Tilat olisivat olleet loistavat freelancetanssijoille ja -ryhmille, mutta rahoitusta ei valitettavasti löytynyt.