Tanssitaiteen laitoksen koulutuksen tavoitteena oli kouluttaa monipuolisia tanssitaiteilijoita, jotka olemassa olevien perinteiden pohjalta löytävät uusia ilmaisumahdollisuuksia ja luovat uutta tanssitaidetta ja joilla on persoonallinen näkemys tanssista ja halu välittää näkemyksiään omassa työssään (Hämäläinen 1988b, 193).
Tanssijan koulutuksessa oli tavoitteena kouluttaa itsenäisiä, rohkeita, ilmaisultaan vahvoja tanssitaiteilijoita, joilla oli laaja-alainen tanssin tuntemus ja joiden ammattitaidon pohjana oli syvä ymmärrys tanssista kehon ja mielen taiteena. Tavoitteena oli kouluttaa tanssijoita, jotka eivät ainoastaan hallinneet teknisesti tarkkaa liikesuoritusta, vaan löysivät myös liikkeen kokemuksellisen ja ilmaisullisen merkityksen. (Hämäläinen 1989, 10.) Koreografin koulutuksessa tavoitteena oli kouluttaa koreografeja, joilla oli valmiudet monentyyppisiin koreografisiin prosesseihin. Pyrkimyksenä oli avata kanavat koreografin taiteellisen ilmaisukielen löytymiselle ja kehittymiselle tanssitaiteilijana. Tanssinopettajan koulutuksessa tavoitteena oli syventää taiteellisen toiminnan teoreettisia ja käytännöllisiä perusteita, tukea opiskelijan persoonallista kasvua taiteilijana, vahvistaa opiskelijan opettajaidentiteettiä sekä ohjata opettaja oman työnsä tutkijaksi. (Tanssitaiteen laitos taiteellisen toiminnan huippuyksikkönä 1995.)
Näihin tavoitteisiin pyrittiin auttamalla jokaista löytämään omat liikemahdollisuutensa ja laajentamaan niitä sekä kehittämällä opiskelijoiden kykyä itse tuottaa liikettä. Koulutuksella pyrittiin siten kehon moninaisten liikemahdollisuuksien löytämiseen ja niiden monipuoliseen käyttöön. Unto Nuora kertoikin Hanna Saloheimon (Brotherus) tekemässä haastattelussa: ”Koin kannustuksen laitoksella sellaisena, että opettajat antoivat eväitä oman itsen kanssa työskentelyyn. – – On tärkeää löytää oma tapansa käyttää kroppaa.” Samassa haastattelussa myös Soini näki positiivisena tiukan linjan puuttumisen ja totesi, että ”valmistuvat tyypit eivät ole samannäköisiä, sillä oman etsimiseen kannustetaan jatkuvasti.” (Saloheimo 1993, 8.)
Kehon liikemahdollisuuksien etsiminen ei kuitenkaan rajoittunut yksinomaan liikekokeiluun. Keskeisessä asemassa olivat myös liikkeen esteettisten elementtien tutkiminen ja ymmärtäminen. Laaja-alaisiin tavoitteisiin pyrittiin tarjoamalla mahdollisimman monipuolisia kokemuksia tanssitaiteesta. (Hämäläinen 1989.) Laitoksen opettajat kehittivät opetuksessaan useimmiten omia menetelmiään. Perinteisiin modernin tanssin teknikkoihin tutustuttiin periodimaisesti. Tämä oli selkeä valinta, joka pohjautui myös omiin kokemuksiini. Olin opiskellut UCLA:ssa pääasiassa opettajieni kehittämiä tekniikoita. Muistan hyvin, kun Martha Graham vieraili UCLA:n tanssiosastolla 1974 ja häneltä kysyttiin, pitäisikö meidän opiskella grahamtekniikkaa. Hän vastasi, että ei tietenkään, ellette pyri ryhmääni tanssijaksi. Tähän ajatukseen nojasin, kun minulta kysyttiin, eikö laitoksella opeteta perinteisiä modernin tanssin tekniikoita. Ehkä minulla oli vähän utopistinenkin ajatus siinä, että laitos kouluttaa tanssijoita, joilla on sellainen perustekniikka, joka mahdollistaa työskentelyn missä tahansa ryhmässä. Tämä ajattelu saattoi johtaa keskusteluun linjan puuttumisesta.
Työskentelyssämme korostimme oppimisprosessin tärkeyttä tuotosten sijaan. Koimme, että nelivuotinen koulutus ei voi tehdä kenestäkään valmista taiteilijaa, vaan antaa ainoastaan ituja, joita jokainen voi lähteä kasvattamaan omalla tavallaan, omaan suuntaansa. (Hämäläinen 1989, 10.) Tämän oli sisäistänyt myös Pulkkinen, joka toteaa:
Se, että oppimisprosessi ja ammatillinen kasvu jatkuvat vielä vahvasti valmistumisen jälkeenkin, juurtui varmasti meihin opiskelijoihinkin (Pulkkinen 24.2.2016).
Edellä lyhyesti kuvatut tavoitteet ja näkemykset loivat tanssitaiteen laitoksen opetus-, oppimis-, ihmis- ja taidekäsityksen perustan, jonka pohjalta opettajat ja koreografit valikoituivat laitokselle. Nämä käsitykset olivat mielessä myös opiskelijoita valittaessa.