Tanssitaiteen laitos aloitti toimintansa Teatterikorkeakoulussa vuonna 1983. Se tarjosi Suomen ensimmäisen korkeakoulutasoisen (MA) tanssin koulutusohjelman. Sen tehtävä oli kouluttaa tanssijoita, koreografeja ja tanssinopettajia tanssitaiteen koulutusohjelman kolmessa suuntautumisvaihtoehdossa. Aluksi opinnot kestivät 4–5 vuotta suuntautumisvaihtoehdosta riippuen. Tanssitaiteen laitoksen tehtävänä oli paitsi perinteen siirtäminen myös tanssitaiteen uusien mahdollisuuksien kokeilu ja etsintä.
Vuoteen 1990 asti opiskelijat valmistuivat teatteritaiteen kandidaateiksi, jolloin asetus teatterialan korkeakoulututkinnoista ja opinnoista muuttui. Sen seurauksena tanssi erotettiin omaksi taiteenlajikseen ja tutkinnon nimi muutettiin siten, että tanssitaiteen laitokselta valmistuneet olivat tanssitaiteen kandidaatteja (vuodesta 1995 maistereita), lisensiaatteja ja tohtoreita. (Toimintakertomus / Teatterikorkeakoulu 1990.) Muistan, että tästä muutoksesta kaikki opiskelijat eivät olleet mielissään: muutamat heistä kokivat, että olisi ollut hienompaa valmistua teatteritaiteen kandidaatiksi. Joku jopa kiirehti valmistumista, jotta olisi saanut tutkintotodistuksen teatteritaiteen kandidaattina.
Toiminta alkoi varsin myrskyisissä tunnelmissa. Minut oli valittu laitoksen johtajaksi ja ensimmäiseksi ja ainoaksi lehtoriksi keväällä 1983. Ennen kuin virallisesti aloitin työni 1.8.1983 jouduin vastaamaan monille ihmettelijöille, miksi tanssitaiteen laitos ei ollut Sibelius-Akatemiassa tai sillä ei ollut itsenäistä korkeakoulua. Syksyllä 1983 Helsingin Sanomien tanssikriitikko Irma Vienola-Lindfors kirjoitti: ”Nykyistä siipeilyä teatterikorkeakoulun helmoissa voitanee pitää vain välivaiheena, joka päättyy sitten, kun tanssilla on ikioma korkeakoulunsa. Jonain päivänä se voi olla yhtä todellinen kuin oma tanssitaidetoimikunta tänään.” (Vienola-Lindfors 1983.)
Tanssitaiteen korkeakoulutasoisen koulutuksen sijoittamisella juuri Teatterikorkeakoulun yhteyteen oli melko pitkä historia. Jo Valtion teatterikomitean mietinnössä vuonna 1965 (puheenjohtajana Lauri Aho) todettiin, että tanssitaiteen koulutus voitaisiin niveltää Suomen Teatterikouluun. Samaan päätyivät myös myöhemmät mietinnöt. Opetusministeriön vuonna 1979 asettamassa tanssitaiteen koulutustyöryhmässä, jonka puheenjohtaja oli Hedvig Mikkolanniemi, selvitettiin tanssitaiteen koulutuksen järjestämistä ja koulutustarvetta. Muistiossa ehdotettiin, että Teatterikorkeakoulussa koulutettaisiin koreografeja ja tanssipedagogeja kaikille tanssin osa-alueille sekä tanssijoita modernin tanssin alueelle. Työryhmän ehdotuksen mukaan klassiset tanssijat koulutettaisiin edelleen oopperan balettikoulussa. Työryhmä ehdotti lisäksi, että tanssin keskiasteen koulutus voisi nojautua musiikkioppilaitosjärjestelmään. (Hämäläinen 1988a, 3; Suhonen 1993, 12–16.) Teatterikorkeakoulun liikunnan lehtori Tiina Suhonen oli pitkään mukana tanssitaiteen laitoksen suunnittelussa. Hän tuo esiin erilaisia suunnitteluvaiheita:
Tanssitaiteen laitos ei syntynyt tyhjästä. Tanssin kenttä ja Suomen Tanssitaiteilijain liitto osallistuivat esim. lausuntojen kautta laitoksen perustamisen edistämiseen 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa. Laajoja seminaareja järjestettiin yhdessä Suomen Teatterikoulun ja myöhemmin Teatterikorkeakoulun kanssa. Edustettuina olivat myös kansantanssi ja seuratanssi. Kyse oli ehkä genre-rajat ylittävästä tanssidiplomatiasta, mutta myös keskustelufoorumista. -Yhteyksiä tanssin kenttään oli rakennettu Suomen Teatterikoulussa vuodesta 1977 alkaen lyhyillä tanssin täydennyskoulutuskursseilla. Teatterikorkeakoulussa ammattilaisille järjestettiin kesällä 1982 viisiviikkoinen täydennyskoulutuskurssi, johon osallistuivat Tanssiteatteri Raatikon tanssijat sekä freelance-tanssijoita. Kurssia johti koreografi Marjo Kuusela, ja opettajina toimivat tanssin ammattilaisten ohella mm. ohjaaja Pekka Milonoff, näyttelijä Sinikka Sokka, säveltäjä Heikki Valpola ja lavastaja Måns Hedström. Kurssin teemoja olivat improvisaatio, kontakti, tilanne, musiikki, lavastus ja valo. Haettiin kokemuksia kokopäiväisen opiskelun suunnittelusta ja toteutuksesta. – Mikkolanniemen työryhmässä mukana olleena ajattelen, että radikaalein päätös oli esittää korkeakouluopetusta myös tanssijoille. Kertaheitolla tasattiin perinteinen tanssin ammattien hierarkia, ja nostettiin tanssijan ammatti verrannolliseksi näyttelijän ammattiin. – Teatterikorkeakoulu perusti 1981 Tanssitaiteen koulutusta suunnittelevan työryhmän, jota johti apulaisrehtori Marianne Möller, jäseninä oli kolme modernin tanssin ja kolme baletin edustajaa. Muistan, että tässä työryhmässä tärkeää oli dialogi kahden genren välillä, sekä kotimaisten opettajavoimien kartoitus. (Suhonen 8.7.2016.)
Suhosen mukaan tanssitaiteen koulutus oli ollut mukana kaikissa vuosina 1965–72 valmistuneissa teatterikoulutuksen uudistamiseen liittyvissä mietinnöissä. Keskustelua koulutuksen tarpeesta olivat pitäneet yllä erityisesti Ritva Arvelo ja Riitta Vainio. (Suhonen 1993, 14–15.)
Tanssitaiteen koulutusta suunnittelevan työryhmän tehtäväksi annettiin opetussuunnitelmien laatiminen. Työryhmä järjesti laajan koulutusseminaarin tukemaan suunnittelutyötä ja kuullakseen kentän ajatuksia. Seminaarissa useat tanssitaiteilijat pohtivat laitoksen tehtäviä ja opetuksen tavoitteita. (Kallinen 2004, 101.) En muista, kuinka paljon näistä suunnitelmista oli konkreettista apua, kun vuonna 1982 aloin Suhosen kanssa suunnitella tanssitaiteen laitoksen opetusohjelmaa. Meille oli selvää, että pyrimme luomaan omaleimaisen ohjelman omine tavoitteineen. Olisimme voineet myös soveltaa Tukholman Danshøgskolenin opetusohjelmaa omaan käyttöömme, kuten Statens Baletthøgskolen Oslossa oli muutamaa vuotta aiemmin tehnyt. Halusimme kuitenkin lähteä puhtaalta pöydältä. Opetusohjelmamme erosivat toisistaan erityisesti siinä, että tanssijantyö, joka muodostui omista koreografioista, vierailevien koreografien töistä ja esiintymisistä, oli keskeinen osa tanssitaiteen koulutusta niin tanssinopettajaksi, koreografiksi kuin tanssijaksi opiskelevalle. Olin työskennellyt tämän lähestymistavan pohjalta opiskellessani Kalifornian yliopistossa Los Angelesissa (UCLA) ja kokenut sen kiinnostavaksi ja toimivaksi. Toki Tukholmassakin oli koreografiakoulutusta, mutta se oli suunnattu koreografian opiskelijoille. Siellä koreografia- ja opettajaopiskelijoilla oli hyvin erilaiset opetussisällöt. Tanssijoilla Tukholmassa ei tuolloin ollut omaa koulutusohjelmaa, joten he usein hakeutuivat tanssinopettajan opintoihin saadakseen tanssijan koulutusta. Opintojen erilaisuudesta huolimatta tanssitaiteen laitos teki myöhemmin läheistä yhteistyötä Tukholman ja Oslon koulujen kanssa erityisesti koreografiaopinnoissa.
Oli luonnollista, että tanssitaiteen laitokseen kohdistui sekä laaja kiinnostus että myös vastustus. Yhtäältä oli hienoa, että ensimmäinen korkeakoulutasoista tanssin opetusta antava laitos oli perustettu, toisaalta se herätti pelkoa kentällä olleiden tanssitaiteilijoiden ja opettajien työtilanteesta ja tulevaisuudesta. Lisäksi opetuksen painopistealueet herättivät laajaa keskustelua, joka ei aina ollut rakentavaa. Useiden mielestä klassisen tanssin olisi pitänyt olla opetuksen keskiössä, joidenkin mielestä sen taas ei olisi pitänyt edes kuulua opetusohjelmaan. Alussa tuntui, että tukea oli vaikea löytää miltään suunnalta.
Ensimmäisen lukuvuoden aikana ilmaantui muitakin uhkia, ja yksi niistä oli Teatterikorkeakoulun muutto Tampereelle. Muutto näytti todelliselta, sillä Tampere oli ottamassa Teatterikorkeakoulun avosylin vastaan. Mielestäni korkeakoulutasoinen tanssikoulutus ei kuitenkaan voinut elää muualla kuin Helsingissä. Uuden Suomen tanssikriitikko Auli Räsänen kysyikin minulta, miksi ei, johon vastasin, että täällä ovat parhaat opettajavoimat ja mahdollisuudet tehdä yhteistyötä muiden taidekorkeakoulujen kanssa. Lisäksi suurin osa ammattiryhmistä toimi Helsingissä ja pääkaupunkiin pysähtyivät myös merkittävät kansainväliset vierailut. (Räsänen 1984.) Muuttoa vastustivat kaikki muutkin Teatterikorkeakoulun laitokset. Toisen kerran uhka Tampereelle muutosta nousi esiin kesällä 1988, jolloin valtiovarainministeriö ehdotti sitä. Opetusministeri Christoffer Taxell ja kulttuuriministeri Anna-Liisa Piipari suhtautuivat muuttoon kuitenkin kielteisesti. Lisäksi Teatterikorkeakoulun väki vastusti muuttoa voimakkaasti. Muuttokeskustelu katosi tällä kertaa hyvin nopeasti julkisuudesta.