Kävelen kohti kirjastoa. Olen keskellä syvää kirjoitusprosessia. Tätä prosessia, joka tuntuu vaativan syventymistä tasolle, joka on vielä matkan päässä. Katselen ihmisiä kävellessäni ja tulkitsen heidän elämäänsä ja ajatuksiaan heidän liikekielestään, joka paljastaa heistä yllättävän paljon. Liikkeellä on vaikea peittää syvintä. Keho kertoo sydämen puheesta, tunnelmista ja ajatuksista. Niin paljon ihminen kantaa mukanaan, ihmisyyttään. Elämä ja ihmisyys. Elämä on herkkää kuin hengittäminen. Ihmisyys on kokonaisuus, joka sisältää kaikkea sitä, mitä elämä on ihmiselle antanut. Kyllä, olen kiinnostunut molemmista. Elämästä ja ihmisyydestä. Ja vuorovaikutuksesta. Ihmisen elämään mahtuu paljon annettua, saatua ja otettua. Onneksi saamme jakaa elämäämme vuorovaikutuksessa toisiimme. Olen onnekas. Ennen kävelymatkaani kirjastoon puhuin pitkän puhelun. Sain apua ystävältäni tämän työn jäsentämiseen ja itseni ymmärtämiseen. Onneksi ystävyys ei katso tilaa tai paikkaa. Ystäväni on kaukana Rovaniemellä, mutta samalla niin lähellä ja tavoitettavissa. Hän tuntee työtapani ja metodini. Ollessani hukassa löydän itseni aina uudestaan yhteisen vuorovaikutuksemme seurauksena. Mietin, mitkä ovat johtokysymykseni ja suuntaviivani elämässä ja miten ne tähän työhön kirjoitan.
Kuinka voin olla ihminen ihmiselle? Kuinka voin käsitellä ihmisyyttä herkästi ja vastuullisesti taiteen, tanssin ja liikkeen keinoin? Kuinka voin huomioida elämän herkkyyden kohdatessani rikkinäisiä ja haavoittuneita ihmisiä kursseillani, työtehtävissäni, joita pidän mm. seurakunnissa? Kuinka tavoitan ihmisyyden tunteita, ajatuksia ja tunnelmia tanssiessani kirkoissa seurakunnan erilaisissa tilaisuuksissa?
Olen ihminen ihmiselle. Työskentelen messuissa ja muissa toimituksissa tanssin ja liikkeen keinoin tulkiten rukouksia, sanoja ja musiikkia. Työni on sisällöltään improvisaatiota päätettyjen rajojen sisällä. Elämä on koetellut myös minua. Nämä koettelemukset ovat tuoneet itseni lähemmäs ihmistä ja ihmisyyttä. Koulutus ja elämä ovat opettaneet yhdessä. Työskennellessäni taiteilijapedagogina olen samalla vastaanottavainen ihminen kohtaamalleni yksilölle. Jalkautuneessa taiteellispedagogisessa työssäni olen päässyt lähemmäs ihmistä ja elämän arkitodellisuutta. Taide kuuluu jokaiselle. Se ei kuulu vain niille, joilla on tietoisuutta, rahaa ja aikaa taiteelle. Mikä sitten on hyvää koulutusta tai kouluttautumista taidekentälle? Miten ihmisestä voi tulla ajatteleva, itseään tiedostava ja taidekäsityksiä mullistava taiteilijapedagogi? Kuinka taide ja arki saadaan kohtaamaan?
Ajatuksiani perustasta, koulutuksen luomasta pohjasta
Elämä itse opettaa ja luo herkkyyttä elämän kohtaamiselle. Mutta ollakseen vastuullinen ja ammattitaitoinen tarvitsee ihminen työlleen myös teoriapohjaa. Ilman vahvaa teoriakäsitystä ei synny tiedostettua pedagogiikkaa ihmistyöhön, jota taide ja taidekasvatuskin on. Toisin sanoen perustyö opintojen avulla on merkityksellistä ja perusteltua.
Minun opintoni Teatterikorkeakoulussa sijoittuvat vuosien 2005 ja 2011 välille. Suoritin tanssitaiteen kandidaatin opinnot tanssitaiteen laitoksella vuosina 2005–2008. Opiskelin tanssi- ja teatteripedagogiikan laitoksella tanssitaiteen maisterin opinnot vuosina 2008–2011. Opintojeni merkityksellisyys maisteriopinnoissa painottuu vuosiin, jolloin olin selvästi opintoihin kypsä. Janosin uutta, mutta samalla odotin syventymistä ja keskittymistä omiin mielenkiinnonkohteisiini. Niitä olivat jo mainittu ihmisyys, liike, tanssi, taide, luovuus, vuorovaikutus ja pedagogiset ratkaisut.
Reflektoin asioita koulutukseni aikana paljon. Keskustelua kävimme niin tulevien kollegoiden kuin myös opettajakunnan kesken. Antauduin opintoihini samalla tavalla kuin nykyään teen työskennellessäni. Koulutuksessa saavuttamani ammattitaito, teoreettinen ja käytännöllinen pohja, ohjaavat edelleen työtäni ihmisten parissa. Matkani maisterikoulutuksessa loi ymmärrystä mahdollisuuksista, joita elämä on pullollaan. Aina työ taiteen kentällä ei löydy kivuttomasti tai kävele vastaan. Opinnot ja elämä kantavat kuitenkin hedelmää alati muuttuvassa maailmassa, jossa elämme. Pystyn muuntautumaan työssäni ja opin joka päivä jotakin uutta. Työni eettinen arvopohja, ihmis- ja oppimiskäsitykseni sekä alati karttuva elämänkokemus tuovat rauhaa arvaamattomiin työelämän tilanteisiin.
Näen koulutuksen vuorovaikutukselliset ja dialogiset kohtaamiset tärkeinä. Yhteinen, vaikkakin erillinen, matka niin opettajien kuin muiden opiskelijoiden kesken oli merkityksellistä. Ryhmän erilaiset ihmiset rikastuttivat oppimismatkaani. Toisen ihmisen todellinen kohtaaminen on pysäyttävää ja paljon tunteita herättävää.
Kyseenalaistin menneisyydessä kohtaamiani pedagogeja ja heidän toimintatapojaan. Niistä kaikki eivät tukeneet omaa kasvuani tai kehitystäni omaksi itsekseni. Valta, jota jokainen opettaja asemassaan kantaa, on otettava vakavasti. Ohjauksellinen opetustyö on herkkää ihmistyötä, varsinkin taidealalla, jossa instrumenttina ja työvälineenä on omaan persoonaan sidoksissa oleva yksilöllinen keho ja mieli. On tärkeää, että taideopetuksessa ei pyritä tuottamaan entisten taiteilijoiden kopioita, vaan pyritään kouluttamaan ihmisiä, jotka voivat löytää omat voimavaransa ja potentiaaliset kykynsä alan ammattilaisina.
Maisteriopinnoissa sain nauttia kehityksen, kasvun ja opin kokonaisuuksista. Hyviä muistoja kannan useista laitoksen pedagogeista. Soili Hämäläisen avustuksella sain harjoitella mm. syventävässä harjoittelussani kohtaamista ja dialogisuutta. Kohtasin suurimpia pelkojani ihmistyössä. Katarina McAlesterin kanssa kävin läpi haastavan taiteellispedagogisen opinnäytetyöni oppimisprosessin. Kasvoin tekemään päätöksiä, ohjaamaan ja asettamaan rajoja itselleni ja muille. Sain tukea valintoihini, ja luottamukseni itseeni vahvistui. Eeva Anttila rohkaisi minua kokeilemaan, muuttamaan ja kehittämään taidepedagogiikkaa tulevaisuuden työkentällä. Juha Vartoa en unohda koskaan. Hän kyseenalaisti toimintatapojamme ja ajatteluamme kohdatessamme ihmisiä ja ihmisyyttä suuressa globaalissa maailmassa. Opettajakuntaa, niin vierailevia kuin vakituisia, yhdisti kannustus, tuki, usko ja luotto opiskelijan kykyjä kohtaan.
Sain opinnoissani kokeilla, kyseenalaistaa ja tutkia asioita rauhassa. Teoriaa ja käytäntöä oli hyvässä suhteessa. Koen olleeni aktiivinen opiskelija. Olin motivoitunut ja itseohjautuva. Opintopolkuni ei missään nimessä ollut helppo ja kivuton. Mutta se oli ainutlaatuinen ja kokonaisvaltainen. Aivan kuten ihmisyyskin.
Opintojeni oppimisprosessi sisälsi myös ymmärrystä luovuudesta. Mitä luovuus on? Tästä aiheesta kirjoitin taiteellispedagogisen opinnäytetyöni Luovu uus. Luovuuteen liittyy luopumisen prosessi. Luovuuden ydin on luopumisessa ”luovu”, jonka jälkeen voi syntyä uutta ”uus”. Ja yhdessä ne muodostavat sanana kokonaisuuden ”luovuus”. On luovuttava jostakin, jotta voi saada tilalle jotakin muuta, uutta. Luovuuteen liittyy vahvasti muutoksellisuus ja uuden syntyminen. Sama pätee elämässä ja ihmisyydessä. Muutos on ainoa elämän, kehon ja ihmisyyden pysyvä muoto ja lainalaisuus. Joskus käytämme elämässämme paljon aikaa taistellessamme aikaa, muutosta ja elämänkulun luonnollista olemusta vastaan. Muutos on mahdollisuus lähteä lentoon.
Opinnot ja niiden jälkeinen elämä ovat antaneet minulle paljon työkaluja erilaisiin työelämän muotoihin ja tilanteisiin. Tanssi- ja liiketerapian perusopinnot Taideyliopistossa syvensivät vastuullista ammattitaitoani ihmistyöhön, johon olen vahvasti sitoutunut.
Ajatuksiani tulevaisuudesta
Lähden kirjastolta ja mietin sitä, kuinka maisterikoulutuksen tarjoamalla oppimismatkalla on yhteys omaan ammatilliseen identiteettiini. Toisaalta mietin myös, kuinka kokemani läheisen ihmisen menetys muutti elämäni suunnan hallitsemattoman surun seurauksena. Ajattelen olevani onnekas. Minulla oli itselleni soveltuva työkalu, liike, kaiken tuskan käsittelemiseen. Pohjaton suru ojensi lahjan avoimelle ja todelliselle elämälle tänään, tässä ja nyt.
Mielessäni pyörii nyt tuleva tenttijakso aloittamassani uudessa koulutuskokonaisuudessa sosiaalialalla. Minulla on jälleen uusi missio. Olen matkalla taiteen, tanssin, liikkeen, yhteisöllisyyden ja sosiaalipedagogisen työn yhdistämiseen tulevaisuuden työnkuvassani. Haluan auttaa ja jakaa ammattitaitoani eteenpäin. Haluan tarjota taidetta ja sen eheyttäviä mahdollisuuksia niille ihmisille, joille ne ovat muutoin liian kaukana tai tavoittamattomissa.
Todellisuuteni, se maailma jossa elän, muodostuu joka päivä uudestaan vuorovaikutuksessa ympärillä elävien ihmisten parissa. Minä kehityn, kasvan, opin ja muutun ihmisenä. Olen peloton kohdatessani uusia haasteita. Siipien kasvattaminen on tärkeää, mutta tärkeämpää on lähteä lentoon oikealla hetkellä. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin lentoon lähteminen sen sijaan, että jää kotiin.
Haen lapseni päiväkodista ja tunnistan jo kaukaa, missä he liikkuvat ja leikkivät. Heidän kehonkielensä on minulle tuttua. Tunnistan heistä päivän elettyjä tunnelmia ja väsymystä. Välillä minunkin on levähdettävä, että jaksan taas ideoida ja luottaa siihen, että elämä kantaa minua kohti tavoitteita ja muutoksia, jotka ovat itseni kokoisia ja näköisiä.