Satu Olkkonen On se hullu, mutta se menee ja tekee

Olen melko tuore teatteritaiteen tohtori Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta ja melko vanha filosofian maisteri Jyväskylän yliopistosta, pääaineena puheviestintä. Muina opintoina olen tehnyt draamakasvatuksen sivulaudaturin ja opettajan pedagogiset opinnot.

Siihen, miksi työskentelen taiteen parissa, on monta vastausta: Siksi, että se on kokemuksellista ja toiminnallista. Syntyy toden tuntu, että ei vaan puhu. Se liittyy taiteeseen yleisemminkin: näkymätön saa muodon, näkymätön tulee näkyväksi. Kaikki ei tyhjene sanoihin, vaikka yhteiskuntapuheen äänekkäin sisältö, taso ja sanasto sitä syövät. Siksi taide opettaa minua maailmasta eniten. Siinä on toden, jaetun ja osallisuuden tuntu riippumatta omasta todellisuudestani.

Minulle draama on taiteen muoto. Työskentelen draaman parissa, jotta ymmärtäisin elämää syvemmin ja kirkkaammin, eläisin rohkeammin ja uskaltaisin mennä asioissa pidemmälle. Nuorten produktiot ovat opettaneet minua olemaan sen äärellä, mitä en ymmärrä, missä olen voimaton ja mistä tietämätön. Haen taiteesta tasapainoa ja vastapainoa koetellakseni totuuksia, mutta myös kokeakseni kauneutta ja ihmisten välistä hyvyyttä. Draamatyöskentely ja taiteellinen toimijuus merkitsevät minulle teorian koettelua, ilmiön, väitteen tai totuutena pidetyn lähitarkastelua. Silloin teoria ei jää vain luetuksi tai annetuksi, vaan koettelen sitä käytännössä ja käytännönläheisesti.

Kerron tässä kirjoituksessa, mihin tohtorinopinnot Teatterikorkeakoulussa vuosina 2007–2013 minut juurruttivat. Juuri nyt, kun yhteiskuntarauha on valtavan nopeassa ajassa särkynyt, syliin kaatuu loppumatonta savottaa, maksetaan siitä palkkaa tai ei. Tohtorius velvoittaa.

Heikosta hapesta vuorien siirtoon

Väitösprosessin aikana olin heikossa hapessa niin kuin aika ajoin muutoinkin. Olin kadottanut ajatteluni ja ideologiani arjen vastoinkäymisiin. Lähtiessäni viisaan väitöskirjaohjaajani huoneesta tuntui, että hän katsoi jälkeeni arvostaen sitä, että tuo hullu menee ja tekee sen, mistä puhuu. Että se juttu ei ole se, mitä tässä toimistossa tapahtuu, vaan se, mitä sitten tapahtuu ja miten.

Tohtorinopintojen uusiin opintovaatimuksiin vasta tullut esitarkastettava käytännön osio ja erityisesti siitä käyty palautekeskustelu esitarkastajien kanssa olivat väitösprosessin hetkien hetki, ikimuistoinen virstanpylväs, jonka henkilökohtainen vaikutus kantaa yhä. Esitarkastajien, Päivi Järviön ja Veli-Matti Värrin, kanssa käyty palautekeskustelu opettamastani jaksosta ja pedagogiikasta yleisemminkin oli sikäli erinomaisessa kohdassa puolivälissä opintojani, että se ohjasi lopun kirjoittamista toisenlaiseksi kuin suunnitelmani ja oletukseni olivat. Katsoessani mennyttä neljää vuotta taaksepäin voin todeta, että siinä kohdin riisuin vanhan vaateriepuni. Väitöspäivä poiki vielä hetken, jossa unohduin keskustelun syvyyteen niin, että vastaväittäjä ilmoitti osien kääntyneen: hän puolustaa työtä, jota minä kritisoin.

Ajattelen tohtorinopintojen käytännön osioiden tuovan koko alalle ja yhteiskuntaan tietoa taiteen vaikuttavuudesta, luotettavuudesta ja käyttökelpoisuudesta, mutta myös taiteen luonteesta, avoimuudesta ja ei-tietämisestä. Oli hyvä saada siitä osansa, oli hyvä olla sen osa.

Ymmärsin, että vaikka kirjoittaisin kuinka korkeatasoisen kirjallisen osion, niin käytäntö ja teoria ovat rinnakkaisia. Taiteellinen käytännön osio ei tyhjene kirjalliseen osioon. Väitöstutkimuksen käytännöllinen osio ei ole alisteinen kirjalliselle osiolle. Juuri tästä praktisesta osuudesta johtuen väitän, että taiteellinen tutkimus on draaman alalle ja taidepedagogiikalle eduksi. Vaikka en ole miettinyt, miten se tapahtuisi, käytännön osiot olisi saatava kasvatuksen idean, koulutuksen, opetuksen, kansallisen sivistyksen, rahoitusjärjestelmien ja taidetta tukevien rakenteiden vuoksi näkyvämmiksi. Taiteellinen tutkimus on mielestäni kuitenkin hyvällä tiellä.

Näkyvinä käytännön osuudet tarjoavat teoreettisen tiedon rinnalle itsenäisen tavan nähdä toisin. Pidän sitä tärkeänä taiteen ylikorostuneen välineellistämisen, hyvinvointipuheen ja ylhäältä alas tuottamisen sijaan. Taiteen ruohonjuurityö, kulttuurinen nuorisotyö ja soveltavan taiteen maanlaajuinen työ alati keskeneräisenä innostaa ja kannustaa toimimaan itse. Sitä vain ei tunneta vieläkään tarpeeksi.

Koen tohtoriopintojen jälkeen asettuneeni vuoropuheluun tutkimuksen, toiminnan ja politiikan välille vahvempana ja vähemmän puolustusasemissa. Sama koskee alan sisäistä ja ulkopuolella käytävää keskustelua. Kiipeän, putoan, teen oikeita ja vääriä reittisuunnitelmia ja valintoja, mutta yhtä kaikki, menen kohti. Vaikka ymmärrän, että vuori ei siirry, en karta, en pelkää, en hätäänny tai teen niin lyhyemmän aikaa. Haluan mennä pidemmälle. Sivistystyö, tutkimus ja politiikka eivät mielessäni asetu toisistaan irrallisiksi ja vastakkaisiksi toimintakentiksi.

Tutkijana, opettajana ja taiteilijana toimiminen edellyttää toimintalogiikkojen ylittämistä, jolloin työn ongelmaksi jää sen vaikuttavuus, ketä taiteen teot yhteiskunnassa koskevat ja mihin kaikkeen ne liittyvät. Miten välittää politiikan päättäjille todistusaineisto toiminnan tuottamista hyödyistä ja vaikuttavuudesta, siitä, mitä taide tuottaa yksilöille ja yhteiskunnalle? Taiteen tuottamaa yhteiskunnallista taiteen tietoa on mielestäni onnistuttu tuomaan esille liian vähän. Siksi meidän taiteen tohtoreiden on puhuttava taiteesta ennen kaikkea muualla kuin tiedeviestintänä omiemme joukossa.

Marginaalista tuuleen huutoa

Mikä tarkoitan savotalla? Mikä kaatuu syliin?

Oudon syylliseksi ajan henki on lyhyessä ajassa onnistunut tekemään olon niistä valinnoista, joiden ajatteli kuuluvan sivistykseen, tiedon ja sivistyksen janoon ja vastuuseen. Kasvatustieteen professori Juha Suorantakin pääsee mustalle listalle kirjoitettuaan vain siitä, miten sodan jälkeinen yhteiskunta rakennettiin ulkoisen liennytyksen ja rauhanomaisen rinnakkaiselon merkeissä, missä ei ollut enää sijaa liialle saksalaismyönteisyydelle tai yltiöisänmaallisuudelle. Jos sivistystyö ja eettisen ajattelukyvyn harjoituttaminen rasismin vastakohtana mielletään ääriliikehdinnäksi, oikeudenmukaisuuden ja totuuden vaalimista ei voi pitää enää hyveenä eikä pedagogiikan perustana. En olisi uskonut, että koulutus olisi milloinkaan voinut muuttua yhteiskunnan ylimääräiseksi menoeräksi, kasvatus kasvatusoppositioksi ja kasvatusflegmaattisuudeksi tai kouluttautuneet hankaliksi toimenpiteiden kohteeksi.

Minun ei tarvitse koko ajan puolustaa mitään, vaikka totta kai puolustan nuoria ja heidän tulevaisuuttaan apinan raivolla ja naurettavan tosissani taiteen teoissani. Taiteilijalle nyky-yhteiskunnassa ja poliittisessa kärkihankeilmapiirissä savottaa kaatuu juuri siksi: taidepedagogisilla aloilla toimivien usein pitkäjännitteisissä havainnoissa ja taiteen tiedossa on enemmän toden tuntu kuin monien virkamiesmuistioiden ja komiteoiden raskaissa selvityksissä tai jatkuvassa pilotoinnissa. Siitä me voisimme olla varmempia emmekä puolustaa työtämme defensiivisesti taloushallinnon tutkimusmenetelmillä tai opportunismilla. Meitä sietäisi kuunnella. Meidän sietäisi osata puhua ja vaikuttaa.

Taiteeseen kuuluu silmänkantamaton monisäikeisyys, ja siitä on puhuttava aina myös silloin, kun puhutaan järjestäytymisestä, hallinnosta, rahasta, byrokratiasta, organisaatioista, vallasta ja omistajuudesta. Siksi eri asiantuntijatahot voisivat kuunnella taiteen ammattilaisia, kulttuurijärjestöjen ja taideharrastusten vetäjiä raporttiensa ja uusien käytäntöjen pohjaksi nykyistä intensiivisemmin. Omissa produktioissani oli esimerkiksi ennen kahdeksan hyvin rohkeaa ja yksi hyvin ujo. Vajaa kymmenen vuotta myöhemmin luvut ovat päinvastaiset. Se tarkoittaa jotain. Mihin kaikkeen se liittyy ja miksi on näin?

Taide etääntyy omista laatupiirteistään myös tutkimuksen keinoin, jos taiteilija ihmisyyden tutkijana ja puolestapuhujana taivuttaa työtään vain hallintotieteiden ja markkinatutkimuksen tutkimusmenetelmiin. Mittaaminen on hankala keino löytää ja avata kulttuurin vaikutuksia tai säästökohteita. Romutetaan sivistys, jos siitä ei voi puhua työpaikkoina. Työssäni etsin ääntä ja äidinkieltä, jossa taiteellinen toimijuus ristivalottuu niin, että mittaaminen ei muuta tai kutista kulttuurin sisältöjä halutunkaltaiseksi, defensiiviseksi, eikä tyrehdytä esteettisyyden eettistä arvopohjaa. Tällä työsaralla voimme olla vain matkalla ja perillä vasta, kun täältä lähdetään muutoinkin.

Tarvitsemme Suomen taiteen viestijoukkueen

Kun kerran työmme on kerta kaikkiaan jotain muuta kuin kissanristiäisiä veronmaksajien rahoilla, mistä kiikastaa, että sisällöllisesti kunnianhimoista ja pitkäjännitteistä kulttuuripolitiikkaa ei tehdä, eikä taiteen tuottamalla tiedolla, kuten väitöskirjoillamme, ole vaikutusta kulttuuriimme? Se työ olisi tehtävä näkyväksi yhteistyöllä, jotta jatkuvat päällekkäiset hankkeet eivät sohisi toisiaan. Se työ ei näytä onnistuvan. Kun joka vaalikausi kaikki ollaan keksivinään uudestaan, keskustelu taiteen yhteiskunnallisesta merkityksestä ei kehity. Vaikka kaikki taide poistettaisiin, valtion talous ei siitä kohenisi.

Tarvitsemme suomalaisen taiteen viestijoukkueen. Taiteen toimijat tuntevat kunnallisen päätöksenteon rakenteita aivan yhtä heikosti kuin hallinnon asiantuntijat osaavat edistää taiteen sisältöpuhetta laajemmassa kulttuurisessa viitekehyksessä. Tässä viestiketjussa jokaisella on tärkeä vastuualueensa. Emme me ole uusia taiteen hankkeita vailla, me olemme yhteistyötä vailla. Me olemme viestiketjua vailla, eikä siinä kenelläkään olisi varaa leikkiä rikkinäistä puhelinta, sanaseppoilla tai saivarrella.

Tuloksellisuudelle riittää, mitä tehdään. Yhdentekevämpää näyttää sen sijaan olevan, miten tehdään. Valtionhallinnon ja taiteen edistämiskeskuksen papereissa on toinen toistaan hienompia ja tyhjää syleileviä kulttuurin hyvinvointihakkeita ja kärkihankkeita ilman käsitystä, että taidetta ei voi ohjata kansan tyhjiin aivoihin ja myydä sitä kuin purkkitavaraa mitä kummallisimpiin tarkoituksiin. Alueellista taidepolitiikkaa ei voi johtaa keskusvirastosta käsin, ellei sieltä ole hyvä tuntuma alueen taiteilijoihin, joiden käsissä esimerkiksi taiteen hyvinvointivaikutukset viime kädessä ovat. Maakunnat sen enempää kuin luovuuden kukoistaminen eivät kaipaa ensisijaisena tarviketäydennyksenä hankkeita, jotka pudotetaan korjaamaan kulttuurivaje, jonka keskusvirasto ajattelee kunnissa olevan – kun ei siitä mitään tiedä. Tätä ajattelua kohtaan useamman kerran vuodessa, maakunnan laitamilla kun asun. Tähän aiheeseen en ennen väitösmatkaani osannut tarttua.

Taide- ja kulttuuripuhe riutuu saman kasvatusopposition kourissa kuin koululaitos. Kokonaisuus hukkuu eri intressiryhmien kapea-alaisiin käsityksiin koulun tai taiteen tarkoituksesta, ja niitä tietenkin mahtuu maailmaan vain yksi kerrallaan. Näissä keskusteluissa vasta olenkin saanut olla osallisena tänä kansanedustajavaalivuonna. Kaikenlaista hullua perustellaan järkevänkuuloisilla argumenteilla. Itse liputan reilun kulttuurin puolesta.

Taiteen tekijät tarvitsevat taloudellisia resursseja, osaamisen ja laadun tunnustavaa yhteistyötä, vaikka taiteellinen työ ainakin maakunnissa on edelleen useimmiten sidoksissa järjestötyöhön, jota toteutetaan vapaaehtoisvoimin. Olen paikallisen kulttuuriyhdistyksen puheenjohtaja ja siksi kansalaisaktivisti, mutta mikään ääriliikkeen edustaja en koe olevani.

Taiteen toimijoiden lisäksi tarvitaan hallinnon osaajia, jotka vievät taiteen teot omissa hallinnon portaissa maaliin uudeksi suomalaiseksi taidepolitiikaksi ja päätöksenteon rakennuspuiksi. Suomen taiteen viestijoukkue odottaa tulemistaan. Aikaa on yhä vähemmän, vai mitä ajattelette argumentaation, humaniteetin ja polariteettien tasosta viimeaikaisessa kansalaiskeskustelussamme?

Mitä teen?

Opetan vaivannäköä ja mahdotonta. Työni on nuorisotyötä kolmannella sektorilla, ja vaikka sitä ei virkamieskoneisto näkisi, se haluttaisiin nähdä vain omana saarekkeenaan tai vain minun intresseistäni lähtevänä. Taidetekoni edistävät peruskoulun tehtävää, koulun ja kodin välistä yhteistyötä, nuorisotakuuta, terveitä elämäntapoja, nuorten kansalaisuutta ja valmiuksia osallistua. Lisäksi suuret hankkeet ovat heijastaneet ja vaikuttaneet koko kunnan ilmapiiriin ja kanssakäymiseen. Ohjaamani ryhmälähtöiset koululaismusikaalit ovat ehkäisseet, torjuneet ja vastustaneet eriarvoisuutta, mitä maksullisena esimerkiksi taiteen perusopetus ja opistojärjestelmät eivät voi saavuttaa, vaikka niiden merkitys onkin paikalliskulttuurille suuri ja niitä arvostan. Työni tärkein arvo on ollut, että se on tehty koulun kyljessä, niin lähellä kuin mahdollista, jolloin vanhempien sosioekonominen tausta on näyttäytynyt mahdollisimman vähän. Työlläni on paikka kasvua tukevassa ja mahdollisuuksia antavassa opinketjussa asettamatta sitä muiden mahdollisuuksien kanssa vastakkain.

Peruskoulu on ainut paikka, jossa älylliselle laiskuudelle voidaan tehdä jotain. Vastuu kansalaiskasvatuksesta on peruskoulun tehtävä, koska se on ainoa paikka, jolla on saavutettavuusetu. Sivistyksellisestä tasa-arvosta eivät voi huolehtia enää muut, koska kaikkia muita palveluita ohjaavat markkinat. Syvenevän yhteiskunnallisen eriarvoisuuden julkiset merkit ovat jo näkyvillä. Toivon siksi kaikkien sivistystahtoisten olevan peruskoulun puolella oppiainejaoista lähtevää keskustelua hilliten. Ajattelen, että viimeisimmän ohjaukseni loppukumarruksissa, joissa ammuttiin konfeteilla ja vanhimmat 80-vuotiaat esiintyjät tulivat siihen vähän hiphoppaamaan, juhlittiin koko yhteisöä, yhteisöllisyyttä ja rinnakkaineloa – ei vain taidetta, esittäjiä tai tekijöitä. Toisaalta eivätpähän nuo sulje toisiaan poiskaan, mutta vain omasta itsestä tai markkina-arvosta siinä ei ollut kysymys.

Taidetekoni ovat olleet kasvatuksellisia, koska ne ovat tarjonneet esteettis- eettisen kokonaisuuden, jota vasten on ollut mahdollista kasvaa sekä koetella osaamistaan, ajatteluaan ja rajojaan sekä ryhmässä toimimista. Osallistujat, joita ei ole valikoitu, ovat saaneet prosesseissa kasvaa, kehittyä ja olla subjekteja niin paljon kuin ovat halunneet ja kyenneet moraalisubjektiksi kasvun tiellä. Se on oman taiteellisen toimijuuteni ja edustamani kulttuuriyhdistyksen tarkoitus ja laatu. Kaikki taidetekoni kuuluvat ehdottomasti kulttuurisen nuorisotyön piiriin, vaikka niissä olisi mukana ihmisiä vauvasta vaariin. Työni on toteuttanut alueellista tasa-arvoa. En sano, että työtäni olisi taito- ja taideaineiden opetus, koska sitä työni ei ole ja siitä en ole kiinnostunut. Opetan vaivannäköä ja mahdotonta, jos jotain. Se, että työlläni on välinearvo, on ok.

Yleisemmin taidepedagogista työtä heikentävät mielestäni hallintosektoriajattelu ja hallinnon aidon kiinnostuksen puute, marssijärjestykset ja konsensusajattelu, jossa joka ikinen teko on joltakin toiselta tai jonkun toisen arvokkuudesta pois ja asettaa ne vastakkain. Toimintaa ei siksi voi suunnitella vuosiksi eteenpäin, mikä nuorten kasvun näkökulmasta olisi välttämätöntä, samoin kuin kunnianhimoisen, pitkäjänteisen ja kulttuurimyönteisen kulttuuripolitiikan ja sen kaivatun kasvuloikan. Aiheen, pitäisikö työstä jotain maksaa, olen lopettanut, koska muuten hommat jäisivät tekemättä. Sama koskee vaikkapa bänditoimintaa kunnassa. Mihin muuhun se liittyy kuin itseensä? Miten taide, kulttuuri ja nuorisotyö voisivat olla kunnan sosiaali- tai elinkeinopolitiikkaa, kun ne eivät oikein mahdu koulutyöhön, vapaa-ajan, kulttuuri- tai nuorisotyön sektorillekaan pitkäjännitteisenä työnä, jota joku tekee tavoitteellisesti ja tietoisena vaikkapa tunnekasvatuksen osuudesta työssään?

Esitys, tuotos ja kasvu eivät ole toisiaan pois sulkevia. Laatu ja siihen pyrkiminen ovat tärkeitä omiin mittoihin kasvamisessa. Kulttuurin erottaminen politiikasta ja taloudesta ei myöskään onnistu. Kulttuuri on politiikkaa, esiin tuleminen on aina. Oikeudenmukaisuuden ja totuuden vaaliminen ovat läsnä taiteessa aina tavalla tai toisella, siksi taide ei voi luvata olevansa vain hyvää ja kaunista, siinä on aina särö tai jännite. Siksi ei taiteen tai taiteilijan tarina, niin kuin ei omanikaan, ole menestystarina, vaikka kuinka avaisin näitä tasoja, mihin suurempaan työni liittyy ja millaisessa maailmassa haluan olla osallisena. Ei se silti ole marttyyritarinakaan, vaikka vaateparsi kuluu ja verta nenästä tulee välillä kaivettua. Sellaista on liike tunnetun ja tuntemattoman välillä, sanotun ja sanattomaksi jäävän välillä, halusi tai ei. Se synnyttää särön, halusi tai ei. Muutoinhan se olisi Siwa-reissu, joka ei mitään vaatinutkaan, lohdutti väitöstyöni ohjaaja. Lause on jäänyt kantamaan monia mutkikkaita hetkiä, joissa aivopuoliskot huutavat toisilleen tai ovat vaiti, mukavuudenhalu tai välinpitämättömyys iskee.

Onnistuminen ja kannattavuus ovat taiteessa, luovuudessa ja oppimisessa ennakoimattomia. Ne eivät taivu siihen, kuinka paljon ja millaista. Taide on samanlaista kuin tiede: maksajan tahdon ei pitäisi ohjata kumpaakaan. Sivistysvaltion ja hyvinvointiyhteiskunnan olisi siedettävä tämä tai tunnustettava se, miltä juuri nyt näyttää, että ei ole muuta politiikkaa kuin talouspolitiikka ja vain omia asioita voi hoitaa yhteisillä varoilla.

Kauhukuvani toteutuu aika ajoin. Siinä valtakunnalliset verkostot, jotka kaikki ovat samalla asialla, valuttavat kulttuurisen nuorisotyön ja taiteen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden ja tiedon liittojen ja järjestöjen keskinäisiin kahinointeihin. Kaksikymmentä vuotta teatterijärjestöjen ja koulutusorganisaatioiden sisäistä suhmurointia läheltä katsoneena voin todeta, että jos eivät ne vuodet nyt aivan hukkaan ole valuneet, niin uusien strategioiden esiin nostaminen vanhoilla ja väsähtäneillä toimintatavoilla ei kuitenkaan ole onnistunut. On hoidettu taloutta, mutta ei sisältöä ja vaikuttavuutta. Välillä on ammuttu rahaa ikkunoista ja ovista ulos, välillä ei ole ollut varaa maksaa toiminta-avustuksia kenttätyöhön. Kaapit ovat olleet pullollaan ja ilma sakeana arvovaltakysymyksiä ja vanhoja hokemia. Liittojen ja organisaatioiden työ ei ole ollut yhtä vahvaa kuin se monilta osin nykyaikaisen radikaali ja muuttumiskykyinen kenttä, jota se on edustanut. Saattaisi olla helpottavampaa ajatella, että porukalla on oltu, jos ei nyt aivan laiskoja ja saamattomia, niin kuitenkin osaamattomia, kuin listata olematonta merkittäväksi yhteiskunnalliseksi saavutukseksi. Taiteen tutkimustiedolla ei ole ollut merkittävää vaikutusta kulttuurillemme. Viestijoukkue ei ole vielä edes järjestäytynyt. Sivistyspuolue otti askeleen eteen, mutta ehtipä se jo ottaa kaksi taakse.

Kun teen teatteria, opetan draamakasvatusta tai järjestän taidelähtöistä kotiseutujuhlaa, tekojeni määritelmäksi riittää teko ja ymmärrys, että taide päätyy lopulta aina ei-tietämiseen ja avoimuuteen. Siksi se, millainen lapsilähtöinen nuorisoteatteri -leima sen päälle isketään, on yhdentekevää. Draaman ja teatterin työtekijöilläkin on omat periaatteelliset ja ammatilliset muna-kana-jännitteensä. Olen opiskellut ja opettanut molemmilla puolilla, kysymys ei ole minulle relevantti. Niihin periaatekysymyksiin taiteen yhteiskunnalliset vaikuttamispyrkimykseni olisivat kaatuneet. Olisin väsähtänyt periaatteen tasolla jankkaamiseen. Minulla on nykyisin aika helppoa siinä välissä, en juuri osallistu alan sisäisiin periaatekeskusteluihin. Minun pitää itse tietää ja olla innostunut siitä, mitä työtapoja käytän, mutta lopputuloksen arvoa ei himmennä se, että draaman työtavat ovat käsissäni johtaneet esityksiin. Ajattelen vain, että teen hyvän komposition. Ajattelen toisaalta kyllä myös, että kaikki taidelähtöiset menetelmät eivät sovi esitysten työkaluiksi.

Vierastan kaikkia hankkeita ja rahoitusjärjestelmiä, joissa insinöörintarkkaan kerrotaan tai luvataan etukäteen, mitä puolen vuoden kuluttua hankkeesta seuraa. Tämän innovoinnin seurauksena kulttuurin rahoitusjärjestelmät tulevat olemaan entistä ilmavampia, kaikenkattavia, tyhmiä ja tyhjää syleileviä. Silti kaikenlaiset yhteistyöverkostot, jotka ylittävät marssijärjestykset ja hallintosektorit ja joilla on ihanteita enemmän kuin oman edun ajamiseen keskittyviä pyyteitä, ovat kannatettavia.

Toiminnallani pyrin ottamaan vastuuta elämästä; se on tietämistä toiminnasta, kasvamaan saattamista ja kommunikaatiota tapahtumien, kokemusten, ongelmien, tuntemusten ja ilmiöiden välillä, ts. kommunikaatiota maailman kanssa. Aina se ei tee maailmasta parempaa, koska sitä ei voi luvata. Kulttuuri on tapa toimia, eikä siinä esteettinen ole aina eettistä. Kulttuuri on ihmisten välistä toimintaa ja tapoja, hyvää ja huonoa, ajateltua tai ajattelematonta, jatkuvaa heilahtelua tasapainosta ja epätasapainoon ja takaisin.

Väitöspäiväni oli elämäni ihanin, ja siitä ei naurua puuttunut

Olin toki lukenut ammatillisista esikuvistani jo aiemmin, mutta tutkimustyö merkitsi minulle uutta matkaa John Deweyn, Juho August Hollon ja Veli-Matti Värrin maailmaan. Tutkimusmatkalle minut saattoi Paolo Freire. Sain onnekseni professori Värrin vastaväittäjäkseni ja professori Juha Varton ohjaajakseni. Kaikkien heidän kanssaan yhteistyö oli hyvää. Yhteistyö erityisesti Hollon kanssa on antanut minulle rauhaa, kun olen turhautunut siihen, minä koulua pidetään, tai säästöleikkauksiin. Kun istahdan koneelleni, Hollo ja Freire istahtavat usein vierelleni antaen ajatuksen pään, patistaen ajattelemaan ja kehittämään äidinkielellistä ilmaisuani.

Esikuvieni ansiosta taiteellinen toimijuuteni on nykyisin yhteiskunnallisesti tiedostavampaa. Koirankopin katolta näkyy kauas, ja välillä se ahdistaa. Ymmärrän työni velvoitteen tai eetoksen paremmin. Ymmärrän, missä meidän taiteen tohtoreiden kuuluisi olla osallisena, kuultavana ja vaikuttamassa, vaikka elämme kaukana sellaisesta yhteiskunnasta, jossa se on mahdollista. Sivistyseetos edellyttäisi paljon laaja-alaisempaa tiedon arvostusta kuin missä nyt elämme. En halua tehdä työtäni taiteen sisäpiirissä, vaikka siellä on antoisaa vierailla.

Löysin kokonaisen työtavan draamakasvatuksen sivulaudaturopintoinnoista, kun ohjasin aineopintoihin dramatisoimani sadun jyväskyläläiseen alakouluun vuonna 2003. Sille tielle jäin. Ja vaikka väittelin toissa syksynä, en ole halunnut siirtyä kokonaan tutkijaksi tai hallinnon asiantuntijatehtäviin. Ajattelen työstäni, että se on nykyajan rauhantyötä, jota teen eri tavoin riippuen siitä, missä kontekstissa olen. Kotiseututyötäkin se on. Toimin nykyisin yhä enemmän nuorten kanssa ja teen tutkimustyötä nuorisolähtöisesti mm. Tampereen yliopiston Nuoret Estradille -hankkeessa.

Vuodesta 2003 vuoteen 2015 olen tehnyt isoja yhtenäiskouluproduktioita, joissa kaikki draaman pensselini, työkaluni ja talttani ovat olleet käytössä. Produktioideni nuorimmat osallistujat ovat olleet 9-vuotiaita ja vanhimmat 16-vuotiaita. Vanhuksiakin on ollut mukana, isiä ja vaikka keitä, mutta pääryhmä ovat nuoret.

Pitkästä aikuiskouluttajan työstä olen saanut analyyttiset pensselini, kyvyn avata pedagogiikkaa ja sokeita pisteitä yhdessä koulutettavieni kanssa. Olin joustamattomampi ennen tohtorinkoulutusta ja kenties jo vähän leipääntynytkin aikuiskouluttajan työhöni. Sisällöllisesti tutkimustyö tarjosi minulle sivistysajattelun uuden kiemuraisen polun. Se tarjoili resilienssiä, eettis-esteettistä elämänasennetta ja kykyä olla jumiutumatta mielen sisäisiin sotkuihin, joita arjen vastoinkäymiset tarjoilevat isolla kädellä.

En koe merkitykselliseksi lähteä tekemään mitään valmista, liian helppoa tai ennakoitavaa. Mutta tietenkään mitään järkeä ei ole siinäkään, että juttu on liian vaikea, eikä varsinkaan, että se näyttää enemmän minun ambitioiltani kuin nuorten. Produktioiden jälkireflektointia on toisaalta ollut yhä vaikeampaa kestää itse, mutta merkityksellisenä se on pysynyt yhtä kaikki. Lektiossani pohdin, olenko enemmän tehnyt tunnetuksi draaman työtapoja ja taidetta kuin tukenut nuorten kasvua. Toisaalta olen halunnut mennä joka kerta pidemmälle ja ottaa rohkeampia haasteita edellisestä selvittyäni. Tämä väli tuntuu pidentyvän. Vetäydyn liiteriin pohtimaan maailman menoa yhä pidemmiksi ajoiksi. Siksi en ole ohjannut uutta joka vuosi. Taideyliopiston tohtorialumnitapaamisessa totesimme saman lastemme silmin katsottuna: ei äiti tai isä oikeastaan mitään tee, se tuijottaa vaan ikkunasta ulos.

Parantunut epäilijäksi

On siedettävä sitä, että koko ajan on ulalla jostain, työ on levällään koko ajan. On perehdyttävä, pohdiskeltava ja hahmotettava jatkuvasti keskeneräistä ja jatkuvasti keskeneräiseksi jäävää. Vaikka itsekin olen ohjannut yliopisto-opiskelijoiden opinnäytteitä, olin ihmeissäni, kun väitöstyöni ohjaaja sanoi, että ”se kuule tuli nyt pisteen paikka tähän työhön”. Olin ajatellut, että edessä on vielä vähintään vuosi.

Jonkin sortin voimalauseeni voisi olla Risto Ahdin runosta, jossa sanotaan ”parantunut epäilijäksi”. Se auttaa minua sietämään omaa ristiriitaisuuttani, voimantunnon ja voimattomuuden välistä ristiriitaa sekä ambivalenttia suhdettani ihmisiin, kulttuuriimme ja ilmiöihin. Se, että on parantunut epäilijäksi, saa arvostamaan omaa intuitiota ja kriittisiä ääniä, joista ei saa seulottua yhtä totuutta. Oppii kuuntelemaan, ei vain sulkemaan pois tai kärsivällisesti kärsimään. Kadotin jossain työurani vaiheessa intuition ja tutkimustyön seurauksena löysin sen uudelleen.

Parantanut epäilijäksi on juuri sitä, miksi draama ylipäätään on laajentunut minulle isommaksi kokonaisnäkemykseksi ja maailmassa olemisen tavaksi, jossa ei kuitenkaan tyhjää syleillä eikä maailmaa paeta. On kuitenkin valittava taistelunsa. Ehkä entisenä satasen juoksijana nämä pitkät matkat, jotka ovat tuntuneet myös raskailta korpitaipaleilta, ovat olleet minulle hyväksi. Olen tietoisempi ajan rajallisuudesta.

”Moraalisubjekti” voi olla kuivalle kalskahtava sana, mutta minulle se on täyteläinen, syvällinen ja paljon merkitsevä verbi, joka koskee itseäni ja toimiani. Tehtäväni on kannustaa moraalisubjektiksi kasvussa, sinnikkyydessä, kärsivällisyydessä ja elämänuskossa teoin. Se riittää, eikä se ole vähän. Se on aina tavoite, se on kestotavoite. Kaikki taiteen tekoni ja välillä muukin elämäni on tapa toivottaa nuorille hyvää elämää, olla säie siinä – muuttua, kasvaa, kehittyä ja avartua siinä sivussa itsekin. Kasvatusfilosofia on hyvää ruisleipää kokemusten ja tiedon jäsentämiseen.

Mikä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun esittävien taiteiden tutkimuskeskuksen tohtorinopinnot merkitsevät minulle? Viimeisten rivien vilkkuessa luen kirjoittamani tekstin uudelleen. Poikkesinko aiheesta, kuten äidinkielen ylioppilaskirjoituksissa? Tutkimustyö on merkinnyt tietenkin enemmän itselleni kuin alalle tai yhteiskunnalle. Oli aika ennen väitöskirjaa, tähän kirjoittamani kuvaa aikaa ja haasteita sen jälkeen. Ne ovat kaksi eri aikaa. Lukiessani tutkimukseni lausuntoja tai muistellessani väitöspäivän puheita ne muistuttavat, miksi matkaa kannattaa tehdä. Ja miksi suosittelen sitä muillekin. Suosittelen!

Haasteet ovat koko ajan edessä, utopia taiteistuneesta tulevaisuudesta. Siksi voin kestää ristiriitaisuuttani ja pienenä ihmisenä olemista ja uskoa sen lopulta kantavan säikeen verran hyvää tulevaan.