II OSA Taide, pedagogiikka ja tutkimus toistensa läpäisevinä kehinä Tanssin- ja teatteriopettajan monet kasvot

Hanna Pohjola Moniäänisyyden mosaiikki: liikkeen koti

Posted · Add Comment

Aloitin Teatterikorkeakoulussa vuosituhannen vaihteen jälkeen, vuonna 2002, tanssipedagogiikan opiskelijana. Valmistumiseni jälkeen jatkoin opintojani Esittävien taiteiden tutkimuskeskuksessa ja valmistuin tanssitaiteen tohtoriksi. Olen opettanut sekä tanssi- ja teatteripedagogiikan että tanssitaiteen laitoksilla. Opiskelu ja uuden ihmettely jatkuu edelleen tutuiksi tulleilla käytävillä ja tanssisaleilla monialaisen ja -ammatillisen liikkeen tutkimisen, opetuksen ja tutkimuksen mosaiikissa, jossa liike on edelleen kehollinen kotini.

Tanssipedagogiikan maisteriopinnot valoivat perustan omakohtaiselle, soveltavalle ja kriittisellekin tanssipedagogiikan kivijalalle, jossa omien arvojen, (pre) reflektiivisyyden, kohtaamisen ja toiseuden kunnioittamisen merkitys sekä holistinen ihmiskäsitys on keskeistä. Näistä reflektiolla ymmärrän tiivistetysti oman toiminnan tarkastelemista ja sen käsitteellistämistä uuden oppimisen mahdollistamiseksi, ja sen avulla voi peilata, punnita, analysoida ja jäsentää kokemuksiaan (ks. esim. Mezirow 1990). Ihmiskäsityksen voi taas nähdä esimerkiksi filosofisesti ja eksistentialistisesti suuntautuneena fenomenologis-ontologisena määritteenä ihmisestä ja ihmisyydestä (ks. esim. Rauhala 1986; Puhakainen 1995), joka todentuu praksiksen tasolla toimintana, läsnäolona ja vuorovaikutuksen ohjaajana nojaten yksilön subjektiivisiin eettisiin periaatteisiin. Ontologisesti sen voidaan ajatella siis muotoutuvan toiminnan tasolla eksplisiittisistä ja implisiittisistä subjektin ja kulttuurin arvoista sekä fenomenologisesti, olemustiedoltaan, subjektin kokemuksellisesta todellisuudesta. Ihmiskäsitys jäsentyy siis niin yksilön kuin sosiaalisen tasolla ja niiden välisessä suhteessa, jossa holistisen ja dialogisuutta korostavan ihmiskäsityksen juuret paikallistuvat tulkintani mukaan juuri subjektin eettisiin arvoihin tavoitteenaan tasavertainen ja arvoista riisuttu kohtaaminen.

Reflektioon ja dialogisuuteen kannustavien opintojen ohella merkityksellisiksi maisteriopintojen aikana tulivat myös tanssitaiteilijuuteen ja taideopettajaksi kasvaminen sekä kehittyminen tanssin ammatillisessa kontekstissa ja kiinnittyminen ammatilliseen kenttään: ihmisenä, taiteilijana ja taiteilija-opettajana. Opinnot sallivat myös syrjään astumisen, etsimisen ja eksymisen. Oivaltamisen ja hetkellisen löytämisen: mahdollisuuden etsiä rajojaan, tunnustella kiinnostuksen kohteitaan, haastaa itsensä. Opinnot vaativat myös uskallusta kysyä kaikki ne kysymykset, joihin ei saa tai joihin ei ole vastausta, jotta voi kasvaa omanlaisekseen taiteilija-tanssipedagogiksi. Uskaltaa löytää itsestään voimaa, jonka olemassaolosta ei tiedä. Ottaa askelia kohti rohkeita omannäköisiä valintoja ja etsiä uutta.

Maisteriksi valmistumisen jälkeiset vuodet ja tohtorikoulutus korostivat reflektiosta muodostuneen henkilökohtaisten kiinnostusten kohteiden pragmaattista implementointia. Reflektion rinnalle astui vahvasti siis refleksiivisyys, jonka ymmärrän oman toiminnan tietoisena tarkasteluna sekä sen muuttamisena ja muuttumisena: praksiksen tasolla ilmenevänä avoimena kysymyksenä siitä, millä työkaluilla, miten, missä maastossa, millä kartalla navigoin ja mikä voisi olla polkuani tanssin kentässä. Esimerkiksi teatteriohjaaja Anne Bogart (2004, 87) ehdottaa oivallisesti, että on oltava valmiina ja valppaana oville, jotka avautuvat odottamatta, ja että tämä uusi, kiinnostus, voi muuttaa elämän ja tarjota odottamattomia seikkailuja.

Maisteriopintojen aikana avoimeksi jääneet kysymykset johdattivat eteenpäin, ja yllätyksekseni löysin itseni hämmästelemästä liikuntalääketiedettä, lääketiedettä, fysioterapiaa, sosiaalipsykologiaa ja -pedagogiikkaa, kansanterveystiedettä, ergonomiaa, biomekaniikkaa, terveyden edistämistä, hammaslääketiedettä, kuntoutusta. Muutaman mainitakseni. Tanssin ammattilaisuuden ja sen sisältämien erilaisten tanssin toimijuuden ammatillisten roolien ohella löysin itseni anatomian ja terveystiedon opettajasta. Fysioterapeutista, jooganopettajasta. Tutkijasta. Liikuntalääketieteen asiantuntijasta. Moniammatillisuuden kohtaamisesta tuli keskeinen osa matkaa: omaa polkua tanssin kentässä.

Moniammatillisuus voidaan hahmottaa sateenvarjokäsitteeksi, joka alkoi esiintyä asiantuntijoiden ja eri ammattiryhmien yhteistyön kuvauksissa jo 1980-luvulla, mutta se vakiintui käyttöön vasta 1990-luvulla (Isoherranen, Rekola & Nurminen 2008, 33). Tiivistetysti moniammatillisuudella voidaan viitata usean eri ammattialan samaan päämäärään, pyrkimykseen hoitaa tai auttaa yksilöä kokonaisesti (Metsämuuronen 2001, 150), yhdessä, esimerkiksi moniammatillisessa työryhmässä. Paitsi ryhmä, myös yksilö voi olla elämänmittaisen opiskelun ja oppimisen myötä moniammatillinen, moniammattilainen. Henkilökohtaisesti olen viehättynyt kirjallisuudentutkija Mihail Bahtinin moniäänisyyden käsitteestä (ks. Isoherranen, Rekola & Nurminen 2008, 41 Bahtinia mukaillen), joka mielestäni kuvaa tätä moniammatillisten ”äänien” keskustelua. Moniäänisyys sallii käsitteenä ammatillisen polyfonian ja sitouttaa ns. transprofessional-periaatteeseen, jolloin keskeisiä työperiaatteita ovat muun muassa kyky jakaa tietoa ymmärrettävästi, ammatillisten rajojen väljyys, kyky ottaa yhteistä vastuuta, halukkuus olla samanaikaisesti oppija ja erikoisasiantuntija sekä valmius sopeuttaa rooleja tiimin sisällä asiakkaan tarpeista käsin (Isoherranen, Rekola & Nurminen 2008, 39). Tällöin keskeiseksi moniäänisessä ammatillisessa identiteetissä tulevat tulkintani mukaan dialogisuus, yhteisen kielen ja kognition löytäminen eri tilanteissa sekä sen merkityksellisyys, että ymmärretään oma erityisosaaminen, siinä ilmenevät puutteet ja subjektiivisen tiedon erityislaatu sekä reflektiivisesti että refleksiivisesti. Ympyrä sulkeutuu, palaan siis jo tanssipedagogiikan opintojen aikana muodostuneeseen kivijalkaan: reflektioon, kohtaamiseen ja holistisuuteen.

Uuden oppimisen rinnalla on kulkenut kaikki nämä vuodet tanssi; olen toiminut koreografina ja tanssiopettajana ja pyrkinyt soveltamaan oppimaani erityisesti tanssin viitekehyksessä. Teen myös tanssiin liittyvää tutkimusta esimerkiksi lääketieteen, liikuntalääketieteen ja biomekaniikan parissa, joissa lähestyn tanssia, liikettä ja liikkumista eri näkökulmista. Tekemäni tutkimus pyrkii palvelemaan tanssipedagogiikkaa ja praksista: liikkeen opettamista taiteen keskiön kautta, jossa lääketiede, liikuntalääketiede ja biomekaniikka palvelevat tanssitaidetta. Minua kiinnostaa erityisesti se, kuinka objekti- ja subjektikeho ovat yhdessä totta ja täydentävät toisiaan, taidetta. Ihmisyyttä.

Mutta kuka siis lopullisesti olen ammatillisesti rajoituksineni ja vapauksineni? En ole kukaan, en ole mitään. Vaikka ammatillinen identifioituminen ja sosiaalisen identiteetin ylläpitäminen voi olla haastavaa moniäänisenä ja ammattien väliset rajat voivat paradoksaalisesti hämärtyä tai korostua ja jopa mahdollisesti myös rajautua, koen monitieteellisen ja taiteellisen koulutuksen, polyfonian, arkea rikastavana tekijänä. On palkitsevaa ja samalla kertaa haastavaa olla yhtä aikaa tanssin ja terveydenhuollon ammattilainen, tanssintutkija ja opettaja. Pragmaattinen toimija ja toimintaa eri näkökulmista tarkasteleva. Eri ammatit ja teoreettiset viitekehykset elävät rinnakkain, keskustelevat keskenään ja korostuvat eri tavoin eri tilanteissa: siinä, mitä ja millaisia valintoja teen ja määrittääkö tilanne vai minä vai toinen, vaiko me yhdessä, miten toimia. Moniäänisyys tuo mahdollisuuden lähestyä ilmiöitä ja ihmisiä eri tavoin, mahdollistaa toimimisen sillanrakentajana tai ikään kuin kielenkääntäjänä eri ammattikuntien välillä: kutoen sen seitinohueen kohtaamisen verkkoon, jossa reflektio ja dialogisuus ovat totta, sallien kohtaamisen rajattomilla ehdoilla.

Tanssipedagogiikan opinnot antoivat itsetuntemusta ja -luottamusta. Ne myös rohkaisivat, kannustivat hyppäämään tuntemattomaan ja luomaan omaa ammatillista polkua. Moniäänisyys ei ole ollut kohdallani tietoinen valinta, vaan uteliaisuus, kiinnostus ja intohimo liikkeeseen ja sen tutkimiseen ovat johdattaneet eteenpäin, askeleen kerrallaan. Toivon, että moniäänisyys ruokkii edelleen oppimisen ja opettamisen iloa, jotta voin tukea ammattiin opiskelevien ja jo ammatissa toimivien tanssijuutta ja opettajuutta: edistää mahdollisuutta terveelliseen työuraan, eettiseen pedagogiikkaan, antaa teknisiä työkaluja oman kehon lainalaisuuksien ymmärtämiseen ja niiden soveltamiseen, jotta taide voi puhjeta täyteen kukkaansa. Edistää tanssin opetuksen, tanssitaiteen ja tanssintutkimuksen kulttuuria ja tukea yhä monimuotoisemmaksi muuttuvaa tanssitaiteen ammatillista kenttää: olla sillanrakentajana yhtenä muiden joukossa. Sillä lopulta kaiken ytimessä on se liike, uinuva kehto, jossa minä olen minä. Se on minun henkinen kotini, joka kantaa minua. Se on äänetöntä hiljaista hyrinää, ajattelua, jossa voin antaa itselleni aikaa ja mahdollisuuden suunnata tuntemattomaan: kykyä uskaltaa tarttua siihen, mitä haluaisi välttää, ja siihen, mistä välittää. (Pohjola 2012, 9.)

Lähteet

Bogart, Anne. 2004. Ohjaaja valmistautuu. Seitsemän kirjoitusta taiteesta ja teatterista. Helsinki: Like.

Isoherranen, Kaarina & Rekola, Leena & Nurminen, Raija. 2008. Enemmän yhdessä. Moniammatillinen yhteistyö. Helsinki: WSOY Oppimateriaalit.

Metsämuuronen, Jari. 2001. Sosiaali- ja terveysalan tulevaisuutta etsimässä. Helsinki: International Methelp.

Mezirow, Jack. 1990. Fostering critical reflection in adulthood: a guide to transformative and emancipatory learning. San Francisco: Jossey-Bass.

Pohjola, Hanna. 2012. Toinen iho: Uransa loukkaantumiseen päättäneen nykytanssijan identiteetti. Acta Scenica 29. Helsinki: Teatterikorkeakoulu.

Puhakainen, Jyri. 1995. Kohti ihmisen valmentamista. Tampere: Tampereen yliopisto.

Rauhala, Lauri. 1986. Ihmiskäsitys ihmistyössä. Helsinki: Gaudeamus.