Kirjan ensimmäisessä osassa kirjoitukseni pohjautuu muisteluuni, muistiinpanoihini, esitelmiini ja kirjoittamiini artikkeleihin sekä kirjallisuuteen. Olen käyttänyt apunani myös tanssitaiteen laitoksen arkistoa ja Teatterimuseoon siirtyneitä lehtikritiikkejä. Puhun sillä kielellä, millä tanssista silloin puhuttiin ja kirjoitettiin. 1980-luvulla tanssikirjoitukset käsittelivät lähinnä tanssin historiaa, tanssin asemaa yhteiskunnassa ja koulutusta. Tosin postmodernismin ja uuden tanssin tulo Suomeen monipuolisti tanssikeskustelua. Pyrin kuvaamaan tapahtumia sellaisina kuin ne silloin koin reflektoiden myöhempään ajatteluuni. Teksti ei ole syntynyt pelkästään oman ajatteluni pohjalta, vaan siihen ovat vaikuttaneet sekä tanssitaiteen laitoksen silloinen henkilökunta että kirjoitukset, joita olen aiheesta vuosien varrella jonkin verran sattumanvaraisesti kerännyt. Kirjoituksia ei ole paljon, mutta sitäkin enemmän on lehtikritiikkejä, jotka kohdistuvat esityksiin ja laitoksen toimintaan yleensä. Muiden kirjoitusten vähyyden vuoksi käytän näitä kritiikkejä runsaasti, vaikka en haluaisi antaa niin suurta merkitystä kriitikoille. Ne kuitenkin valottavat hyvin sitä, mitkä asiat olivat toimittajien näkökulmasta kiinnostavia milloinkin. Tällöin roolini muuttuu muistelijasta kritiikkien esittelijäksi. Joudun turvautumaan esityskritiikkeihin myös siksi, että en ole kirjoittanut esityksistä tai pitänyt niistä päiväkirjoja, joihin voisin tukeutua.
En pyri kattavaan historiantutkimukseen enkä antamaan täydellistä kuvaa siitä, mitä milloinkin tapahtui. Kirjoitukseni tarkoitus ei ole myöskään etsiä totuuksia siitä, mitä tapahtui, vaan tuoda esiin muistoja, kokemuksia ja välähdyksiä tapahtumista. Tanssitaiteen laitokseen liittyviä kirkkaita muistoja ja tarinoita on mielessäni hämmästyttävän paljon. Niiden kaikkien totuudenmukaisuudesta en ole varma. Saarenheimon mielestä moderni muistintutkimus katsoo muistikuvien olevan enimmäkseen hybridejä, joissa sekoittuvat toisiinsa yksilölliset tapahtumamuistot, mielikuvitus ja kollektiiviset tarinat. Aivot eivät välttämättä tee eroa sen välillä, mikä on peräisin muistajan omista kokemuksista, mikä jostain hänen kuulemastaan tai lukemastaan ja vaikkapa hänen näkemistään unista. (Saarenheimo 2012, 140.)
Tästä johtuu, että menneisyys on altis muuttumaan ja mukautumaan nykyhetken vaatimuksiin. Siksi historia ei voi tulla milloinkaan valmiiksi. (Saarenheimo 2012, 140.) Muistojeni ja kokemusteni kirkkaus saattaa johtua myös siitä, että laitoksen alkuvaiheissa tapahtumiin liittyi suuria tunteita. Saarenheimo väittääkin, että tunteilla on valtavan voimakas vaikutus muistamiseen. Hänen mielestään emotionaalisesti merkitykselliset tilanteet ja tapahtumat muistetaan yleensä elävämmin ja yksityiskohtaisemmin kuin neutraalit ja tavanomaiset. Hänen mielestään ilmiöille on olemassa neurobiologinen selitys. Tunneperäisesti latautuneissa tilanteissa, olivatpa ne myönteisiä tai kielteisiä, elimistö tuottaa hormoneja, joiden vaikutuksesta muistot ikään kuin kiinnittyvät tiukemmin mieleen. (Saarenheimo 2012, 154.)
Rajaan tarkasteluni vuosien 1983 ja 1995 välille useastakin syystä. Työskentelin näinä vuosina tanssitaiteen laitoksen johtajana 1983–93, tanssitaiteen lehtorina 1983–88 ja professorina 1988–95. Laitoksen johtajuuden päätimme laittaa kiertoon kahden vuoden annoksina vuonna 1993, jolloin laitoksen johtajaksi valittiin Tarja Rinne. Professuurikauteni päätyttyä laitokselle nimitettiin kaksi uutta professoria: Arja Raatikainen nykytanssin tanssijantyön professoriksi ja Marjo Kuusela koreografian professoriksi. Vuonna 1996 siirryin tanssi- ja teatteripedagogiikan laitokselle, eikä minulla ollut enää mahdollisuutta seurata tanssitaiteen laitoksen toimintaa sisältäpäin. Rajaus vuoteen 1995 sopii myös siksi, että silloin opinnot muuttuivat kaksiportaisiksi ja koulutuksen rakenne muuttui. Samalla tanssinopettajan suuntautumisvaihtoehdossa opiskelleet siirtyivät vastaperustetulle tanssi- ja teatteripedagogiikan laitokselle. Toki vuoden 1995 jälkeisillä tapahtumilla on ollut suuri merkitys tanssitaiteen, pedagogiikan ja tutkimuksen kehitykselle ja vuorovaikutukselle. Sivuan tätä kehitystä ja vuorovaikutusta kirjan toisessa osassa tanssi- ja teatteripedagogiikan ja osassa kolme esittävien taiteiden tutkimuksen näkökulmasta. Nämä osat sisältävät kutsuttujen kirjoittajien esseitä ja artikkeleja.
Koottuani faktoja ja kirjoitettuani muistoja tanssitaiteen laitoksen alkuvaiheista annoin ne kommentoitavaksi laitoksen silloisille opiskelijoille ja opettajille. Pyysin heitä myös kirjoittamaan omia tarinoitaan. Mukaan silloisista opiskelijoista lupautuivat Susanna Nurminen, Hanna Pajala-Assefa, Jyri Pulkkinen, Arja Raatikainen, Mammu Rankanen ja Katri Soini. Opettajista lähti mukaan kirjoitustalkoisiin Briitta Järvinen, Soile Lahdenperä, Tarja Rinne ja Tiina Suhonen. He lisäsivät kirjoituksiini omia tarinoitaan muistinsa tai muistiinpanojensa pohjalta ja lähettivät niitä minulle sähköpostilla. He antoivat tarinansa käyttööni omilla nimillään. Kopioin heidän tarinansa siinä muodossa kuin sain ne heiltä ja tein pieniä lyhennyksiä. Tämän jälkeen lähetin ne heille luettavaksi ja sain luvan julkaista ne. Pidän arvokkaana, että heidän äänensä tulee esiin heidän kirjoituksissaan. Heidän tarinansa erottuvat tekstissä sisennettyinä ja kursiivilla kirjoitettuina. Donald Schön toteaa: ”Kukin tarina välittää hyvin erilaisen näkemyksen todellisuudesta ja edustaa erityistä tapaa nähdä tilanne – – kukin tarina valikoi ja nimeää tilanteesta erilaiset piirteet ja suhteet – – ” (Schön 1993, 264). Olen Saarenheimon (2012, 30) kanssa samaa mieltä siitä, että ”jos muisti on tulkintaa tai tarinan rakentamista mistä voi tietää, että yksi tulkinta tai tarina on osuvampi kuin toinen? Ihminen muistaa joka tapauksessa vain suppean valikoiman kaikesta siitä, mitä on elämässään kokenut, tehnyt ja ajatellut”. Silti olen taipuvainen uskomaan, että jokainen muistaa itselleen merkityksellisiä asioita ja tapahtumia, joita haluan löytää ja tuoda esiin.