Tanssitaiteen laitos Teatterikorkeakoulun aallokoissa

Ensimmäiset vuodet 1983–1988 tanssitaiteen laitos etsi muotoaan ja sisältöjään Teatterikorkeakoulun varsin rauhattomassa ympäristössä. Rehtorina työskenteli Jouko Turkka vuoteen 1985, jolloin hän siirtyi ohjaajantyön professoriksi. Ohjaajantyön professorina hän toimi 1985–1988. Turkan rehtori- ja professorikautena koulua kutsuttiin usein nimellä Turkan koulu, sillä hänellä oli valtava vaikutus koulun ilmapiiriin ja opetukseen niin hyvässä kuin pahassakin. Turkka oli sekä ihailtu että pelätty henkilö. Hän ei suoranaisesti puuttunut tanssitaiteen laitoksen työskentelyyn, mutta käytöksellään, mielipiteillään ja mielestäni kyseenalaisilla työtavoillaan vaikutti tanssitaiteen laitoksen ihmis- ja oppimiskäsityksiin sekä yleiseen ilmapiiriin. Hän piti puhutteluja tanssitaiteen laitoksen opiskelijoille ja haukkui heitä laiskoiksi ja lahjattomiksi. Yhtäältä puhuttelut pelottivat opiskelijoita, toisaalta Turkkaa myös ihannoitiin, ja koin, että jotkut opiskelijat olivat pahoillaan siitä, että tanssitaiteen laitoksella ei ollut omaa ”Turkkaa”. Turkan vaikutus tulee hyvin esiin Katri Soinin, Jyri Pulkkisen ja Arja Raatikaisen muisteluissa. Soini tuo esiin muistojaan:

Todellakin, Turkka teki mielipiteensä hyvin selväksi, ensitapaaminen oli rehtorin huoneessa, johon hän oli kutsunut koko meidän ensimmäisen vuosikurssimme. Tervetuliaispuheessaan hän sanoi, ettei toivoisi meidän olevan täällä lainkaan. Hän ihmetteli, millä perusteella meidät oli tänne ylipäänsä valittu. Hän sanoi tietävänsä tanssijoista sen, että ne ovat kovia piereskelemään. Turkka osoitti mieletöntä luovuutta ihmisten pika-arvioinneissa: välillä ne menivät ihan kohdilleenkin. Itse sain parikin lempääläisyyteeni liittyvää lempinimeä lyhyen ajan sisällä: lempääläinen leveäperse ja lempääläinen perunannostaja. Itsessäni tuo henkilökohtaisuuksiin menevä palautemetodi aiheutti enemmänkin sisuuntumista kuin loukkaantumista ja sitä myötä ajattelin vain, että on tehtävä kovasti töitä. Näyttelijäpuolen meininki oli itselleni sen verran kiinnostavaa, että hain sinne kakkoskurssin jälkeen opiskelemaankin. Viimeisen vaiheen jälkeen kaikki saivat Turkalta henkilökohtaisen, erittäin asiallisen palautteen ja sen jälkeen koin olevani sujut asian kanssa vaikka en sisään päässytkään. (Soini 4.5.2016.)

Myös Jyri Pulkkiselle on jäänyt runsaasti muistoja Turkasta. Hän kirjoittaa:

Muistan hyvin Turkan puhuttelut – tai ainakin yhden sellaisen, jossa hän todellakin pääasiassa haukkui meitä. Puhuttelu oli suoraa ja alatyylistä. Useimmille hän antoi ikään kuin lempinimen tai parin sanan luonnehdinnan, johon kiteytyi se, mitä hän henkilöstä ajatteli; minä sain lisämääreen ”Pienipäinen suossarämpijä”.

Koin sen, että seurustelin yhden Turkan opiskelijan kanssa, aiheuttaneen minun joutumiseni hänen erityisen silmälläpitonsa alaiseksi; Turkka oli mielestäni jollain tavalla mustasukkainen siitä, että tanssinopiskelija on pokannut yhden hänen suosikkioppilaistaan. Turkan vahva vaikutus siihen, mitä tavoiteltiin, vaikutti siis vahvasti myös minuun. Toivoin meille tanssitaiteen laitokselle samankaltaista opetusta kuin mitä näyttelijäntyössä annettiin ja opintojeni alkuvaiheessa suunnittelin pyrkiväni opiskelemaan näyttelijäntyötä. (Pulkkinen 24.2.2016.)

Raatikainen puolestaan kuvaa Turkkaan liittyviä muistojaan seuraavasti:

Kun nyt katsoo taaksepäin ajassa, niin ei voi kun todeta että olipa antoisaa saada olla mukana tuossa kohdassa Teatterikorkeakoulun historiaa, johon tanssitaiteen laitoksen synty ajoittuu. Niin tapahtumarikasta ja myös historiallisesti kiinnostavaa opiskeluaikaa en osannut millään etukäteen kuvitella.

Turkan määräysvalta ja hallinta koko Teatterikorkeakouluun, niin opiskelijoihin kuin opettajiin ja hallintoon oli vahva. Aavistaa saattoi että pinnan alla oli monenlaisia, toisenlaisia ajatuksia ja ääniä Turkan toiminnasta. Turkka ei suoranaisesti vaikuttanut käytännön opiskeluumme tanssin puolella, mutta hänen luoma henkinen ilmapiiri koulussa läpäisi tietysti myös tanssitaiteen laitoksen.

Oli meillä ikimuistettava kohtaaminen Turkan kanssa jossa hän antoi tuhtia, henkilökohtaista palautetta jokaiselle nähtyään yhden tanssijantyön tunnin. Tilaisuus oli Turkan monologi, vaikuttava esitys jossa pelonsekaisen tunnelman ohella oli myös jotain koomista.

Turkasta välittyi poikkeuksellisen vahva olemisen energia, joka kosketti kaikkia, tavalla tai toisella. Hänen läsnäolonsa valpastutti ympärillä olevat. Turkka oli ”pelottavan tosi”, pitelemätön ja määrittelemätön. Vahva johtaja jota moni teatterikoululainen tuohon aikaan kaipasi. Uskoisin että jostain tästä oli kysymys kun tanssitaiteen laitoksellakin kaipailtiin omaa Turkkaa; kaivattiin turkanvoimaista pyörremyrskyä joka haastaa liikkeelle, niin mielen kuin kehon. Kaivattiin johtajaa jolla on vahva oma visio.

Turkka tuntui omalla heittäytymisellään saavan nuoren teatteriopiskelijan ”syttymään” ja hakemaan rajojaan. Huima tunne opiskelijalle on kun omaa minuutta ja sen rajoja tutkitaan, haastetaan ja liikutetaan. Opiskelija kaipasi vierelleen näkijän joka pystyisi sen mahdollisen hänessä piilevän potentiaalin tunnistamaan ja nostamaan esiin. Tämä on se kohta jossa aktivoituu ne tärkeät kysymykset opetusmetodeista ja opettajan roolista – kysymykset vallasta ja vastuusta. (Raatikainen 31.5.2016.)

Turkka opetti lähes kaiken itse, ja sen seurauksena jäi paljon tuntiopetusmäärärahoja käyttämättä, mikä auttoi tanssitaiteen laitosta taloudellisesti. Lisäksi Turkan runsaan opetuksen vuoksi näyttelijäntyön ja ohjaajantyön laitokset saattoivat kohdentaa tanssitaiteen laitokselle osittain tai kokonaan omia lehtoraattejaan, mikä edelleen helpotti laitoksen opettajatilannetta.

Turkan siirryttyä ohjaajantyön professoriksi 1985 rehtoriksi nimitettiin Outi Nyytäjä. Hän ei pystynyt luomaan kouluun työrauhaa, joka oli erityisesti vt. lehtori Jussi Parviaisen aikana pahasti rikkoutunut, ja erosi 1987. Soini muistelee Nyytäjän opetusta:

Nyytäjä lienee Teakin rehtoreista ainoa, joka on myös opettanut tanssitaiteen laitoksella. Hänhän oli dramaturgi ja piti meille koreografian tekemiseen liittyvän dramaturgiakurssin. Itselleni sieltä jäi erityisesti mieleen hänen tehtävänasettelussaan neuvo kulkea silmät avoimina ja tarkkailla ihmisiä, koska siinä on loputon idealähde. Hyvä elämänpituinen ohje tanssijalle, jonka työ kohdentuu helposti vain oman navan ympärille! (Soini 4.5.2016.)

Nyytäjän jälkeen rehtorinimitykset saivat useita kummallisia käänteitä, joita lehdistö seurasi mielenkiinnolla. Erityisesti iltapäivälehdet olivat paikalla jatkuvasti etsien sensaatiohakuisesti uusia aiheita julkaistavaksi. Marianne Möller (3) hoiti rehtorin tehtäviä 1987–88. Näinä vuosina kirjoitettiin Teatterikorkeakoulun toiminnasta enemmän kuin koskaan aiemmin tai sen jälkeen. Kirjoitukset eivät suinkaan liittyneet vt. rehtoriin vaan näyttelijäntyön ja ohjaajantyön laitosten opettajiin ja opetukseen. Suurimman huomion kohteena olivat Parviainen ja häntä tukeneet opiskelijat. Esimerkiksi nuoret näyttelijäntyön laitoksen opiskelijat ”olivat valmiita kritisoimaan muuta kuin Parviaisen opetusta huonoksi, ennen kuin olivat edes saaneet mitään opetusta” (Talvitie 1988). Teatterikorkeakoulussa oli vallalla gurujen ihannointi ja sen mukanaan tuoma ”gurupedagogiikka”. Itse en uskonut tällaiseen opetus-oppimiskäsitykseen. Haluan erottaa gurupedagogiikan mestari–kisälli-oppimiskäsityksestä, joka joissain tilanteissa sopii taideopetukseen, joskaan se ei saisi olla ainoa oppimismuoto. Gurupedagogiikka sen sijaan mielestäni pohjautuu kyseenalaiseen ihannointiin ja valtasuhteisiin.

Nämä näyttelijäntyön, ohjaajantyön ja dramaturgian laitosten myrskyt eivät voineet olla vaikuttamatta tanssitaiteen laitoksen toimintaan. Ne herättivät pelkoa ja epävarmuutta ainakin osassa tanssitaiteen laitoksen opiskelijoita ja opettajakuntaa. Yhtäältä oltiin tyytyväisiä siihen, että tanssitaiteen laitoksella oli jonkinlainen työrauha, toisaalta ihmeteltiin, miksi laitoksella ei tapahdu mitään mullistavaa. Kun jälkeenpäin mietin Turkan työmetodeja, huomaan, että yksi oli laiskuuden kitkeminen. Tämä ajattelu siirtyi myös tanssitaiteen laitokselle ja näkyi autoritaarisuutena. Opettajat vahtivat sitä, että opiskelijat kävivät säännöllisesti tunneilla ja suorittivat tehtävänsä. He eivät uskaltaneet antaa opiskelijoille vastuuta omasta työmoraalistaan. Suhonen näkee muitakin syitä kurinalaisen työskentelyn vaatimukseen. Hän kirjoittaa:

Kurinalaisuus ja suorituskeskeisyys ovat kuuluneet myös taidetanssin perinteisiin, niin modernin kuin klassisen. Voidaan myös puhua taiteellisesta intohimosta ja ehdottomuudesta, joita tanssissa on aina arvostettu, mutta niitä ei voi opettaa. (Suhonen 8.7.2016.)

Kurinalaisuus näkyi myös siinä, että laitoksella annettiin näyttelijäntyön laitoksen tapaan opiskelijalle ehtoja, jos hän ei edennyt opinnoissaan toivotulla tavalla. Pulkkinen kertoo kokemuksistaan:

Ensimmäisen opintovuoden jälkeen mm. sain ehdot, mikä oli Turkan aikaisessa koulussa siis mahdollista. Sain ehdot vielä siinä tärkeimmässä, eli modernin tanssin tekniikassa, mikä pani itsetunnon lujille. Kesätehtävä piti suorittaa valmistamalla soolo, jossa minun tuli ilmaista liikkeen jatkuvuutta. (Pulkkinen 24.2.2016.)

Vaikka Soini kritisoi lukujärjestyksen luomaa koulumaisuutta, piti hän sitä itselleen sopivana:

Opiskeluaika oli todella koulumaista; tarkan lukujärjestyksen mukaan toimittiin ja valinnaisia aineita ei juurikaan ollut. Mutta itse, kesken lukion tanssin perään lähteneenä en osannut muuta ajatellakaan. Itselleni se toi turvallisuuden tuntua, koska olin aivan liian nuori tekemään päätöksiä ja valintoja oma-aloitteisesti. Joissakin jo vähän vanhemmissa opiskelijakollegoissa sen sijaan eli pientä kapinahenkeä ja pari jo aiemmin tanssijan ammatissa työskennellyttä jättikin opinnot kesken alkuvaiheessa. Ehkä jo taiteilijaelämää kokeneelle lukujärjestyksen ehdottomuus tuntui liian rajoittavalta. (Soini 4.5.2016.)

Näistä vuosista minulle on jäänyt mieleeni tietynlainen pelonsekainen varovaisuus, esimerkiksi hallituksen kokouksissa istuin aina kasvot ovea päin. Muistan, kun kerran kokoukseen tuotiin paketoitu laatikko. Läsnäolijoista kukaan ei tiennyt, mistä se oli tullut tai mitä se sisälsi. Poistuimme huoneesta ja poliisi haki laatikon. Seuraavassa kokouksessa saimme nähdä laatikon sisällön. Se oli täynnä lakritsipiippuja. Olivatkohan ne rauhanpiippuja? Muistaakseni lähetyksen takana oli Teatterikorkeakoulun oppilaskunta. Välillä ahdistukseni Teatterikorkeakoulun silloisesta tilanteesta kasvoi niinkin suureksi, että pohdin, pitäisikö laitoksen hakea turvapaikkaa Sibelius-Akatemiasta. En kuitenkaan keskustellut asiasta muiden opettajien kanssa, ja onneksi turvapaikkaa ei tarvinnut koskaan hakea. Myös Pulkkinen muistelee kokemuksiaan ylioppilaskunnan edustajana Teatterikorkeakoulun hallituksessa:

Turkan itsevaltias tapa johtaa korkeakoulua näkyi selvästi myös hallitustyöskentelyssä. Eräässä kokouksessa asialistalla oli kahden näyttelijäopiskelijan määräaikainen erottaminen koulusta. Syynä oli muistaakseni myöhästely tai luvaton poissaolo opetuksesta. Turkka oli selvästi jo etukäteen päättänyt, että erottamisesta päätetään. Itse en ylioppilaskunnan edustajana voinut hyväksyä erottamista. Kun puheenjohtajan ehdotus ei saanut kokouksessa yksimielistä kannatusta, hän käytti erimielisten painostamiseen hyvin voimakkaita keinoja. Hän kävi haukkuen läpi kaikki ehdotuksen vastustajat huutaen mm. minulle: ”Kyllä mä sun sielunmaisemasi tunnen, että minkälaisia kokouksia sä tänne haluat.” Silloin muistan pelänneeni oikeasti aika tavalla. Lopulta kokous keskeytettiin, ja eräs Turkan kannalla ollut lehtori kiersi käännyttämässä tauon aikana eri mieltä olleita hallituksen jäseniä. Kun äänestys sitten pidettiin, muistaakseni kaikki muut äänestivät erottamisen puolesta, paitsi yksi lehtori, joka äänesti tyhjää, ja minä, joka äänestin vastaan. (Pulkkinen 24.2.2016.)

Iso muutos Teatterikorkeakoulun ilmapiirissä tapahtui syksyllä 1988, kun rehtoriksi nimitettiin Marja-Liisa Marton ja hallintojohtajaksi Riitta Väisänen. Erityisesti Väisänen alkoi kehittää Teatterikorkeakoulua korkeakoulutasoiseksi oppilaitokseksi, jossa sekä opetussuunnitelmatyö että hallinto toimivat pitkäjänteisesti. Tämä oli tervetullut muutos myös tanssitaiteen laitokselle, jossa oli pyritty korkeakoulumaiseen työskentelyyn alusta saakka. Marton ei kuitenkaan pärjännyt tehtävässä kahta vuotta kauempaa. Näyttelijäntyön, ohjaajantyön ja dramaturgian laitoksen jatkuvat valtataistelut ja henkilöriidat olivat ilmeisesti hänelle liikaa. Ne myös kuluttivat muiden laitosten voimavaroja.

Teatterikorkeakoululle oli jälleen löydettävä uusi rehtori. Ongelmana oli se, että rehtorin virka oli valtion virka, joka piti panna julkiseen hakuun. Ansioituneet taiteilijat eivät tuolloin olleet halukkaita osallistumaan julkiseen viranhakuprosessiin. Tästä syystä virka lakkautettiin vuonna 1990 ja asetuksen muutoksella säädettiin, että rehtori valitaan opettajakunnan keskuudesta. Tähän prosessiin kului vuosi, joksi ajaksi piti löytää virkaa tekevä rehtori. Muistan, kun keväällä 1990 istuin Väisäsen huoneessa muiden Teatterikorkeakoulun professorien kanssa. Väisänen ilmoitti, että tästä huoneesta ei poistu kukaan ennen kuin joku suostuu hoitamaan rehtorin tehtäviä yhden lukuvuoden ajan, jona aikana voitaisiin toteuttaa seuraavan rehtorin valinta. Istuimme pitkään hiljaa. Muutamia puheenvuoroja käytettiin, lähinnä siihen suuntaan, että vt. rehtori oli löydettävä näyttelijäntyön, ohjaajantyön tai dramaturgian laitoksen opettajien joukosta, koska näiden laitosten opiskelijat eivät hyväksyisi rehtoriksi muiden laitosten opettajia. Lopulta ohjaajantyön professori Raila Leppäkoski suostui tehtävään. Tämä suostumus rauhoitti edelleen Teatterikorkeakoulun työskentelyilmapiiriä. Seuraavana syksynä 1991 rehtoriksi valittiin Kari Rentola opettajakunnan keskuudesta. Hän toimi rehtorina 1991–97. Hänen rehtorikaudellaan Teatterikorkeakoulun toiminta edelleen selkiytyi. Hänkään ei suoranaisesti puuttunut tanssitaiteen laitoksen toimintaan paitsi tanssinopettajien osalta. Hän oli kiinnostunut ei vain tanssinopettajien vaan myös teatteriopettajien koulutuksesta. Hän oli voimakkaasti tukemassa tanssi- ja teatteripedagogiikan laitoksen perustamista. Kun Teatterikorkea-lehti kysyi neljältä entiseltä rehtorilta, mitä heille on jäänyt työstään mieleen, Rentola vastasi:

Minulle oli ehdottoman tärkeää, ettei rehtori yksin määritä, minkälaista pedagogiikkaa ja taidetta TeaKissa tehdään. Koulussa ei saa vallita liian yksisilmäinen taiteellispedagoginen näkemys, vaan sen tulee olla moniarvoinen yhteisö.

Keskeisin tavoitteeni oli johtaa kokonaisuutta. Aikaisemmin Teatterikorkeakoulu oli määrittynyt pitkälti suomenkielisen näyttelijäntyön, ohjaamisen ja dramaturgian laitosten kautta. Rehtorina halusin nostaa myös muut laitokset tasavertaiseen asemaan. (Korpimies 2012, 38.)

Mielestäni Rentola onnistui näissä molemmissa tavoitteissaan hyvin. Vaikka työskentely Teatterikorkeakoulun yhteydessä oli aika ajoin raskasta, koin silloin ja koen edelleenkin, että se oli loistava paikka tanssitaiteen kehitykselle. Tanssi sai vaikutteita muun muassa kokeilevasta teatterista, ja sillä oli mahdollisuus avartaa ja vahvistaa myös omaa maailmaansa uuden tanssin suuntaan. Myös se, että muiden laitosten opettajat opettivat tanssitaiteen laitoksella, avarsi käsityksiä tanssista.