Virve Sutisen haastattelussa toin esiin kolme opetussuunnitelman haastetta: monipuolisuus, laaja-alaisuus ja kokeellisuus. Monipuolisuus tarkoitti sitä, että pyrimme antamaan opiskelijoille tiedolliset, taidolliset ja taiteelliset valmiudet harjoittaa ammattiaan. Laaja-alaisuus tarkoitti paitsi sitä, että koulutimme tanssijoita, koreografeja ja opettajia, myös laaja-alaisuutta ammattinimikkeiden sisällä niin, että opiskelijat valmistuttuaan saattoivat toimia monissa alan ammateissa. (Sutinen 1990b, 6.) Kokeellisuus tuli esiin opettajien ja koreografien valinnoissa, joissa painottui kiinnostus tutkivaan opetukseen ja kokeelliseen koreografiaan. Tämä näkyi luonnollisesti taiteellisessa toiminnassa.
Koska koulutuksen tavoitteena oli avoin uutta luova tanssitaiteilija, tärkeimpiä oppiaineita olivat tanssijantyö ja teatterityö modernin ja klassisen tanssitekniikan rinnalla. Myös improvisaatio sekä liikkeen luova tuottaminen olivat keskeinen osa opiskelijan opinto-ohjelmaa. Opiskelijoilla oli mahdollisuus tutustua myös tanssin erityistekniikoihin kuten jazztanssiin, release- ja placementtekniikkaan sekä kontakti-improvisaatioon. Näitä opintoja saattoi opiskelija valita oman henkilökohtaisen tarpeensa ja mielenkiintonsa mukaan. Lisäksi alkuvuosina jokainen osallistui akrobatian, stepin, suomalaisten kansantanssien ja karakteritanssin opetukseen. (Hämäläinen 1988b, 193–194.) Opiskelijat kuitenkin kritisoivat, myös oikeutetusti, valinnaisuuden vähyyttä käytännössä. Koska opiskelijamäärät olivat pieniä, oli mahdotonta järjestää joka vuosi kaikki valinnaiset kurssit. Niitä vuoroteltiin opiskelijoiden tarpeiden ja opettajien tarjonnan mukaan. Oppiaineet vaihtelivat vuosittain myös siksi, että opetussuunnitelma oli jatkuvan kehittämisen kohteena. Sen lisäksi produktiot, jotka vaativat tietynlaista osaamista, vaikuttivat oppisisältöihin.
Koulutukseen sisältyi myös teoriaopintoja tukemaan opiskelijan taiteellista ja pedagogista kasvua. Tämän lähestymistavan olin niin ikään todennut toimivaksi opiskellessani UCLA:ssa. Musiikinopetus sisälsi musiikin teoriaa, analyysiä ja musiikin historiaa. Opiskelijat perehtyivät myös pianonsoiton ja lyömäsoittimien alkeisiin. Ensimmäisenä vuonna instrumenttiopetus oli pakollista, sen jälkeen vapaaehtoista. Kehon rakenteeseen ja toimintaan sekä tanssin vammoihin opiskelijat perehtyivät tanssianatomiassa. Anatomian opiskeluun liittyi myös kuntoharjoittelua, jonka tavoitteena oli luoda oma henkilökohtainen kuntoharjoitteluohjelma heti opiskelun alkuvaiheessa. Tanssinhistorian opetus esitteli tanssin historian lisäksi kulttuurihistoriaa yleisemminkin.
Opiskelijoilla ei opintojensa alkuvaiheessa ollut käsitystä teoriaopetuksen ja käytännön työskentelyn suhteesta. Jotkut olivatkin hämmästyneitä teoriaopintojen suuresta määrästä. Saloheimon (Brotherus) haastattelussa kaksi opiskelijaa toi tämän esille. Toinen haastateltava totesi: ”Olin turhautunut, että laitoksella treenattiin niin vähän ja luentojutut tuntuivat tylsiltä.” Toinen opiskelija taas totesi, että ”ensimmäisenä opiskeluvuotena teoriapainottuneisuus toi synkkiä pilviä – –”. Toisaalta hän kertoi, että ”mikään ei ollut niin mahtavaa kuin nukahtaa historian tunnille videon ääreen”. (Saloheimo 1993, 5–11.) Opiskeluajan jälkeen Pulkkisen mielestä teoria-aineiden arvostus kasvoi. Hän kirjoittaa:
Voi olla, että vuodet valmistumisen jälkeen käänsivät pääni teoriaopetuksen arvostuksen suhteen, mutta viimeistään silloin aloin tärkeimpiä opettajia kysyttäessä aina luettelon Tiina Suhosesta, joka opetti meille mm. tanssinhistoriaa. Hänen tunneillaan käytiin lukemattomia mielenkiintoisia keskusteluja ja väittelyjä ei vain tanssin historiaan, vaan myös sen ajan tanssiin ja sen katsomiseen liittyen. (Pulkkinen 24.2.2016.)
Tanssitaiteen laitoksen opetus rakentui siten, että kaksi ensimmäistä vuotta olivat eri suuntautumisvaihtoehtojen opiskelijoille yhteiset. Kolmantena vuonna opinnot eriytyivät eri suuntautumisvaihtoehdoissa opiskeleville. Suuntautumisvaihtoehdoista huolimatta laitoksella ei ollut kolmea ”putkea”, joista yhdestä tuli tanssijoita, yhdestä tanssinopettajia ja yhdestä koreografeja, vaan monipuolisella koulutuksella pyrittiin turvaamaan kaikille opiskelijoille perustaidot ja ‑tiedot esiintymisestä, koreografian teosta sekä opettamisesta. Laaja-alaisen koulutuspohjan tärkeyttä puolsi sekin, että harvat tanssijat saivat elantonsa pelkästään tanssimalla. He hyötyivät työssään myös koreografisista ja pedagogisista taidoista. Jotta opettajaksi opiskelevat ymmärsivät tanssia esittävänä taiteena, oli myös heidän saatava esiintymiskokemuksia koko koulutuksen ajan. Koreografiaopiskelijoiden nähtiin hyötyvän myös sekä tanssillisista että pedagogisista opinnoista. (Hämäläinen 1988b, 193.)
Monipuolisuuden ja laaja-alaisuuden tavoite teki opetussuunnitelmasta pirstaleisen, vaikka oppiaineita pyrittiin integroimaan toisiinsa erityisesti tanssiesityksissä ja opetusharjoittelussa. Sekä laitoksen opettajat että opiskelijat olivat tyytymättömiä oppiaineiden paljouteen, mutta koska kukaan ei halunnut luopua mistään eikä laajempien kokonaisuuksien luomisessa aina onnistuttu, pirstaleisuus säilyi. Pulkkinen kirjoittaakin:
Muistan pirstaleisuuden aiheuttaman riittämättömyyden tunteen. Jatkuvasti oli sellainen olo, että pitäisi harjoitella jotain taitoa, huoltaa kehoa, opiskella teoria-aineita tai katsoa ammattiesityksiä. Kun teit yhtä asiaa, omatunto jo soimasi siitä, ettet ollut tekemässä toista. (Pulkkinen 24.2.2016.)
Laitoksen opettajat pohtivat jatkuvasti, kuinka saada oppiaineet tukemaan toisiaan entistä paremmin ja kuinka opetussuunnitelma saataisiin sellaiseksi, että opiskelijalla olisi mahdollisuus opiskella monipuolisesti erilaisia oppiaineita ja samalla kuitenkin syventyä johonkin kokonaisuuteen perinpohjaisesti. Pohdinnan alla oli myös käytännön työskentelyn ja teoria-aineiden suhde sekä oppiaineiden periodisuus. (Hämäläinen 1989, 11.) Soile Lahdenperä muistelee opettajien yhteistyötä opetuksen suunnittelussa:
Opettajana 1986-90 koin erityisen tärkeänä ja toimivana sen, miten opettajien kesken pohdimme jatkuvasti koulutusohjelman toimivuutta ja pyrimme löytämään parhainta mahdollista yhdistelmää eri opetusalueiden suhteen. (Lahdenperä 4.4.2016.)