Erityisesti laitoksen ensimmäisinä vuosina opiskelijoiden taustat olivat hyvin erilaisia, mikä osaltaan johtui tanssin perus- ja keskiasteen koulutuksen puutteesta. Varsinkin miesopiskelijoilla saattoi olla hyvin vähän kokemuksia modernista tai klassisesta tanssista pyrkiessään laitokselle. Nuora kertoikin haastattelussa:
Mulla oli rankka kuva korkeakoulusta – ajattelin, että tämä olisi paikka, jossa olisi ”kova meininki”. Olin kuitenkin pystymetsäläinen, täysi ”töppö”, hän nauraa ja paljastaa olleensa pääsykokeissa ensimmäisellä balettitunnilla. (Saloheimo 1993, 8.)
Toisaalta suurella osalla naisopiskelijoita oli takanaan systemaattinen tanssikoulutus jo lapsesta lähtien. Osalla se painottui klassiseen, osalla moderniin tanssiin. Taustojen erilaisuus vaikeutti suuresti opetuksen suunnittelua ja toteutusta. Se myös aiheutti opiskelijoiden turhautumista ja ulkopuolista kritiikkiä. Raisa Punkki totesikin haastattelussa:
Pääsin liian vähällä: kun osasin jotain, ei vaadittu enempää. Painostus tuli vääränlaisena vahtimisena siitä, kävitkö varmasti joka tunnilla. Saman vaatimuksen olisi pitänyt kätkeytyä tuntien sisälle – – puhuttiin nollaamisesta ja jauhettiin baletin alkeita siksi, että jotkut pojat eivät ikinä olleet tehneet niitä. (Saloheimo 1993, 10.)
Myös Hanna Pajala-Assefa muistaa olleensa tyytymätön vaatimustasoon:
Alkuvuosien koulutuksen ”nollausperiaate” aiheutti turhautumista opiskelijoissa. Ensimmäisen opiskeluvuoden esiintymiskielto ja tuntien perusteisiin paneutuminen johti kapinamielialaan ja esiintymistilaisuuksia etsittiin myös koulun ulkopuolelta. Moni oli jo kokenut esiintyjä ja tarve todistaa, että on paikkansa koulussa ansainnut teki tekniikan perusteisiin paneutumisesta puuduttavaa. Opetuksen tasoa ja periaatteita kyseenalaistettiinkin monin tavoin, jopa lakkoilemalla. Tarve oppia uutta, ylittää ja haastaa oman osaamisen kynnyksiä, oli yksi motiivi hakeutumiseeni koreografiopintoihin. Koin etten tanssijantyöllisesti saanut kaipaamiani haasteita tarpeeksi. Koreografiopintojen ensimmäinen soolotyö itselle, olikin runsaudensarvi liikettä; jonkinlainen vastareaktio ensimmäisten vuosien somaattiselle tunnustelulle. (Pajala-Assefa 13.4.2016.)
Nykytanssin tunneilla puhuttiin paljon nollauksesta, jolla pyrittiin pääsemään eroon maneereista ja löytämään luonnollinen liike, joka palvelisi eri tekniikoita. Usein se tarkoitti sitä, että tehtiin hyvin yksinkertaisia liikeharjoituksia. Myös Nurminen oli aluksi hämmentynyt tästä lähestymistavasta, mutta ymmärsi sen arvon opiskelunsa neljäntenä vuonna.
Koin tanssitaiteen laitoksen ensimmäisien vuosien nykytanssitunnit itselleni outona, uutena ja vieraana. Tunnit pyrkivät nollaamaan opiskelijoiden maneerit ja tottumukset. Ymmärrys tämän lähestymistavan tärkeydestä ja merkityksestä valkeni minulle vasta neljäntenä opiskeluvuotenani, kun yksi ensimmäisen vuoden opettaja palasi opettamaan meitä. Olimme viimeisen vuoden kriisissä ja koimme, että saamamme nykytanssin opetus oli jämähtänyt. Mielestämme opetus ei ollut kehittänyt meitä tarpeeksi. Opettajamme totesi, että hän näkee suuren kehityksen tapahtuneen. Hän kertoi erityisesti yhdestä oppilaasta ensimmäiseltä vuodelta, joka ei silloin hahmottanut missä käsi tai jalka tarkalleen on, jos se ei ole suoraan edessä, takana tai sivulla. Nähtyään hänet nyt oppilaan ymmärrys kehosta ja sen suunnista ja tasoista suhteesta tilaan oli mennyt aimo harppauksen eteenpäin. Me kaikki arvuuttelimme kuka tämä opiskelija on. Oletimme, että hän on tanssia vähiten harrastanut. Yllätyksekseni kyseessä oleva opiskelija olin minä: ennen opiskelun alkua olin harrastanut tanssia pisimpään, erityisesti klassista balettia. (Nurminen 4.6.2016.)
Klassisessa tanssissa laitos tarjosi aika ajoin tasoryhmiä, modernissa tanssissa niitä ei ollut. Taustojen erilaisuus aiheutti kritiikkiä myös lehdistössä. Vienola- Lindfors kirjoitti:
Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitos on nimestään huolimatta alkeiskoulu – ehkä korkeintaan muutama sen 14 opiskelijasta kelpuutettaisiin Suomen Tanssitaiteilijain liiton jäseniksi, Pedagogiyhdistykseen pääsisi tuskin kukaan. – – Matala on täytynyt olla suuren (229) hakijamäärän taso, kun siitä ei tämän parempaa joukkoa ole löytynyt. Miten lienee arvostelukriteerejä sovellettu, mutta kovin kirjavaa oppilasaines on niin rakenteeltaan kuin myös teknisiltä taidoiltaan. (Vienola-Lindfors 1984a.)
Kritiikki kuvaa selkeästi, että kriitikko tarkasteli valittuja opiskelijoita klassisen tanssin estetiikan pohjalta. Hänellä ei myöskään ollut käsitystä opiskeluaan aloittavien lähtökohdista eikä opintojen tavoitteista. Opiskelijat olivat tulleet opiskelemaan tanssia, pedagogiikkaa ja koreografiaa. He eivät voineet vielä kuulua Tanssitaiteilijain ammattiliittoon, samoin kuin Teatterikorkeakoulussa opiskelleet näyttelijäopiskelijat eivät olleet vielä Näyttelijäliiton jäseniä. Nämä negatiiviset näkemykset, joista useimmat pohjautuivat klassisen baletin taidekäsitykseen, olivat kentällä hyvin yleisiä ja rasittivat tanssitaiteen laitoksen opiskelijoita ja opettajia suuresti. Tosin kriittisyyttä ilmeni myös niiden suunnasta, joiden taidekäsitys pohjautui perinteisiin modernin tanssin tekniikoihin.
Kun nyt tarkastelen taustojen erilaisuutta, en näe sillä suurtakaan merkitystä tanssijan, koreografin tai opettajan myöhemmälle menestykselle. Pikemminkin koen sen rikkautena, joka on ollut osaltaan vaikuttamassa siihen, että valmistuneilla on ollut omanlaisensa, persoonallinen lähestymistapa tanssin eri osa-alueilla ja he ovat näin sijoittuneet laajalle sektorille tanssin kenttää. Nuora oli samaa mieltä haastattelussa:
Koin kannustuksen laitoksella sellaisena, että opettajat antoivat eväät oman itsen kanssa työskentelyyn. Tanssitekniikat perustuvat kaikki joidenkin ihmisten persoonallisiin tapoihin liikkua. On tärkeää löytää oma tapansa liikkua. (Saloheimo 1993, 8.)