[51]

⁵¹ Konkreettinen esimerkki voi olla avuksi. Kun valo kulkee kaksoisrakodiffraktiohilan lävitse ja muodostaa diffraktiokuvion, sen sanotaan käyttäytyvän aaltomaisesti. Mutta on myös olemassa todisteita siitä, että valo osoittaa hiukkasten ominaisuuksia, joita kutsutaan fotoneiksi. Jos haluaisi testata tätä hypoteesia, diffraktioapparaattia voisi muokata siten, että voidaan määritellä, kumman raon lävitse tietty fotoni kulkee (koska hiukkaset kulkevat vain yhdestä raosta kerrallaan). Tämän kokeen suorittamisen tulos on, että diffraktiokuvio tuhoutuu! Klassisesti nämä kaksi tulosta yhdessä näyttävät ristiriitaisilta – turhauttavilta yrityksiltä täsmentää valon todellinen ontologinen luonne. Bohr ratkaisee tämän aalto-hiukkasdualismin paradoksin seuraavalla tavalla: objektiivinen referentti ei ole mikään abstrakti, itsenäisesti olemassa oleva olio, vaan valo ilmiönä yhteisesti muotoutumassa välineistön kanssa. Ensimmäinen välineistö antaa tietyn merkityksen käsitteelle ”aalto”, kun taas toinen tarjoaa tietyn merkityksen käsitteelle ”hiukkanen”. Käsitteet ”aalto” ja ”hiukkanen” eivät viittaa olion luontaisiin ominaisuuksiin, jotka edeltävät sen yhteismuotoutumista. Ei ole olemassa mitään sellaisia itsenäisesti olemassa olevia objekteja, joilla on luontaisia ominaisuuksia. Nuo kaksi erilaista välineistöä saavat aikaan erilaiset leikkaukset, toisin sanoen luovat erilaiset erottelut, jotka erottavat ”mitatun objektin” ”mittaavasta instrumentista”. Toisin sanoen ne eroavat toisistaan tavassa, jolla ne paikallisesti ratkaisevat luontaisen ontologisen määrittämättömyyden. Ei ole olemassa ristiriitaa, sillä nuo kaksi eri tulosta määrittyvät kahdesta eri yhteismuotoutumisesta. Lisää yksityiskohtia, katso Barad 1996, Barad 2007.