Mitä on performanssi­filosofia?

–0–

Esitetään tämä kysymys toisen lapsuuden alussa, maailman aamussa, pisimpänä päivänä, jolloin sataa vettä ja jolloin kaikki asiat ovat jälleen mahdollisia. Ehkä se, joka kysyy kysymyksen, on elänyt jo pitkään, tarpeeksi kauan muistellakseen tapahtumien vuosikymmeniä ja tarpeeksi kauan katsoakseen taaksepäin ja ollakseen vakuuttunut siitä, missä ja milloin performanssifilosofia täsmälleen alkoi. Tällä selkeyden hetkellä hän kysyy: Mitä teimme? Mitä oikein ajattelimme? Ja mitä ajattelimme tekevämme?

Sillä jopa tällä paikannetulla varhaisella hetkellä on useita osatekijöitä. Tämän alkuperän tienoilla ”alku” on rajattava maailmankaikkeutta selittämällä (pohdiskellen, reflektoiden, kommunikoiden). Näin tehdessään hän kysyy lisäkysymyksen, ja tässä nuorekas optimistinen pohjavire astuu kuvaan: mitä voisimme tehdä seuraavaksi?

–1–

Alfred North Whitehead aloittaa tutkimuksensa Järjen tarkoituksesta kysymällä ensin Järjen luonnon ja olemuksen reunaehtoja. ”Kun piehtaroimme keskellä päänsisäisiä kokemuksiamme, keskellä intuitiotamme, tunteitamme, päämääriämme… on filosofien tehtävä keskustella tämän kaltaisista olennaisista asioista”, hän kirjoittaa ja taantuu silmiinpistävään metaforaan ”asettaa ne modernin ajattelun valaistulle näyttämölle”. Kuvittele tämä Järjen teatteri. Modernit ajattelun tavat tarjoavat valaistuksen. Ennen kuin ”tarkoitus” tekee mahtavan sisääntulonsa, ”luonto” ja ”olemus” ottavat paikkansa vähintään esiintyjinä. Minua arveluttaa kutsua tätä tukikysymysten kaksikkoa ”näyttelijöiksi”. Totta, ne asettuvat näyttämölle, mutta verbi ”asettaa” (to set) ehdottaa sen sijaan tapahtumapaikkaa – ehkä esineitä, ehkä huonekaluja, ehkä: ”Kylätie. Puu.” Ilman tapahtumapaikkaa toiminta, edes odottaminen, ei avaudu. Kuten teatterikoulussa opin, ”Meidän täytyy rakentaa alkuasetelma”. Se oli opetusohjelmaan kuulumatonta toimintaa. 

–2–

Joku luottaa aina viitekehykseen. Hän ei ehkä tunnusta tai edes tunnista näitä puitteita, tätä taustaa, jota vasten vakaumus erottuu, tätä asetelmaa, jota vasten usko tule näkyviin. Annan esimerkin: kivimuodostumien tutkimuksessa hyväksytään, että fossiilien ja uurteiden maailma ei alkanut viisi minuuttia sitten. Keskustelukumppanin haasteena on ottaa huomioon tämä tausta, ettei tule keskeytetyksi tai jopa pilkan kohteeksi. Esiintyjien kohdalla näin uskova jättää huomioimatta heidän alansa historiallisen genealogian, unohtaa sen perustuvan konstruktioon, ehkä jopa luonnollistaa sen. Tai rajaa kysymyksen käänteisesti: kun esitys tapahtuu olemassa olevassa ulkotilassa, sanotaan nyt vaikkapa joen rannalla, yleisön jäsen voi kysyä jälkeen päin keskustelutilaisuudessa: ”Kuinka onnistuitte ohjaamaan hanhet V-muodostelmaan juuri tuolla tietyllä hetkellä?”

–3– 

Kysymys alkaa ”Mitä on…?” Se tuo ilmi tilanteen taustan ”ja antaa sen tanssia etualalla”. Näin Erin Manning kuvittelee ajatuksiaan tanssijoina, sellaisina esiintyjinä, jotka ovat ”levottomia, välittömiä ja jotka ehkä tulevat rekisteröidyksi, ehkä eivät”.

Hän kirjoittaa, Duchampia seuraten, tanssivista ajatuksista – infrathin, transversaaleista, ”liikkumiseen siirtymisen hetkellisen kokemuksen” merkityksellisyydestä. Ne erottautuvat ”sama samanlaisesta”. Joillakin tanssijoilla on tapana tanssia itsenään, vähemmän hahmoina kuin toimijoina. He näyttäytyvät päällekkäisinä kudoksina, jotka peittävät paljon kokoaan enemmän. He suurentuvat, kasvavat. Voidaan sanoa, että heistä tulee ideoita, jotka ylittävät itsensä. Keskeinen kysymys ”…näyttämöllä, valaistuna…” tilaisuus, joka ”tanssii etualalla…” – ehkä jotain enemmän kuin metafora voi näissä muotoiluissa tehdä.

–4–

”Miten voimme tietää…?” eli erottaa kysymyksen toisen version, joka on: ”Mitä on…?”. Aloitetaan tunnustamalla kahdentunut kokonaisuus, toimija ja toimijuus. Enemmän kuin korvikkeita nämä kutsut osoittavat kohti jotain todellista: performanssin ja esityksen muoto kuuluu filosofiaan, ei praktiikkana vaan prosessina, kohtaamisena ja lumoutumisena – jolloin ajatus esiintyy itsenään modernin valaistuksen kokeilun alla – ryhmittymisen ja lähentymisen muotoina, ei niinkään tieteenalojen välissä kuin todellisuutena, joka kumoaa taustaltaan hatarat tieteenalojen petosyritykset.

Runoilijat etenevät ”tanssien luontevasti kaksinkertaisessa säädyssäni” ja ”Katseen loisto – kuinka tanssija askelistaan erottuu?”. Mitä minä olen erillään siitä, mitä teen? Ajattelun seikkailussa, kyvyssä vaikuttua, joku löytää itsensä. Mikä ajatus eroaa ajattelusta? Mitkä sanat eroavat lukemisesta ja puhumisesta? Ilma hengitti kehoon, henki mekanismiin, kuten konseptin performanssi elollistaa sen ja saattaa sen ulos aavemaisuudesta ja näkyville. Kysymykset lainaavat heräämisen muodon. 

–00–

Joku kutsuu ajatusten havaintoja nopeutetuksi koreografiaksi. Pakonomainen improvisaatio sitoutuu kestolliseen kaavaan. Hienoinen varjo lyhyimpänä päivänä, paljastuen kuin ensimmäistä kertaa, lisäyksiä, erottamisia: oraksiomaattista. Alussa hän kysyy: mikä alkuasetelma, mikä tausta, huolitellusti rakennettu, rajoittaa ymmärrystä kerrostumisesta, performanssifilosofian syntymästä?

Puhun aamusta, jolloin sumu nousee ja häviää. On totta, että virheitä voi tehdä tässä puolittaisessa valossa, kun kuviot näkyvät ensimmäistä kertaa. Sade joella on väistämättömyys. Ajatus ja yhteisön määrittäminen horjuvissa eroavaisuuksissa. Miten lähdemme, kun aika koittaa, palaamme itseemme, aukinaisina kuin lapset, jotka tekevät kevyen ja elottoman kruunun lehdistä, pudonneista ja kastuneista. Jotain on otettu pois, ja jotain muuta, jokainen erityinen hetki, aina kasvaa taaksepäin.

Käännös Mathew Goulishin kirjoituksesta What is Performance Philosophy?.
Suomentanut Pilvi Porkola

Viitteet

0. Deleuze & Guattari 1993, 1

1. Whitehead 1958, 3 

2. Taylor 2007, 13, 173

3. Manning 2016, 8. 

4. Wright 2008, 56
Yeats 1966, 132

00. Goulish viittaa Laruellen käsitteeseen ”oraxiom”, jossa samanaikaisesti toimivat oraakkelin radikaali immanenssi ja aksiomaattisuus. Rocco Gangle (Gangle 2014, 55) kirjoittaa, miten epäfilosofian aksiomaattisuus toimii ajattelun mekanismina silloin, kun filosofinen ajattelu ja sen luoma maailma, ja sen fenomenologiset avaukset, ovat tulossa loppuunsa. (Daddario 2018, 208.) (Toim. huom.)

Lähteet

Daddario, Will. 2018. ”On Philosophy & Participation” Performance Research. 23(4–5): 208–209.

Deleuze, Gilles & Guattari, Félix. 1993. Mitä filosofia on? Suom. Leevi Lehto. Helsinki: Gaudeamus.

Gangle, Rocco. 2014. ”The Theoretical Pragmatics of Non-Philosophy.” Angelaki: Journal of the Theoretical Humanities. 19(2): 45–57.

Laruelle, François. 2012. Struggle and Utopia at the End Times of Philosophy. Käänt. Drew S. Burk & Anthony Paul Smith. Minneapolis: Univocal.

Manning, Erin. 2016. ”For a Pragmatics of the Useless, or the Value of the Infrathin.” Political Theory 45(1): 97–115.

Taylor, Charles. 2007. A Secular Age. Cambridge: The Belknap Press.

Whitehead, Alfred North. 1958 [1929]. The Function of Reason. Boston: Beacon Press.

Wright, Jay. 2008. The Presentable Art of Reading Absence. Champaign: Dalkey Archive Press.

Yeats, W. B. 1966 [1933]. ”Koululaisten parissa” [Among School Children]. Kirjassa Runoja, suom. Aale Tyyni. Helsinki: WSOY.