Ohjaajan mietteitä

Elokuva Tanssin hyvä -tutkimuksen rinnalla

Dokumenttielokuva kuvaa Tanssin talon valmistelua Tanssin hyvä -tutkimuksen näkökulmasta. Elokuva on samalla itsenäinen teos. Tätä kirjoittaessani elokuva on vielä kesken, leikkausvaiheessa. Kirjoitukseni koskee elokuvan tekoprosessia.

”Mikä on elokuvan rooli tutkimuksen suhteen?” Kun Marja-Liisa Trux ja Isto Turpeinen esittelivät tutkimustaan TeaK:n tutkijakokoontumisessa maaliskuussa 2018, minulle esitettiin tämä kysymys. Vastasin: ”Tutkijoiden seuraaminen on elokuvalle fokusoitu näkökulma Tanssin talon prosessiin, joka muuten on niin valtava, että sen kuvaaminen hajoaisi helposti käsiin. Tanssin talon prosessin audiovisuaalinen seuraaminen tutkimuksen rinnalla avartaa katsojien mahdollisuuksia tulkita prosessia.”

Koska Tanssin hyvä -tutkimuksessa painottuu pyrkimys sanoittaa omaa työtä, tuntuu luontevalta kirjoittaa myös dokumenttiohjaajan työstä osana tutkimuksen loppujulkaisua. Tutkimuksen ja elokuvan välisessä yhteistyössämme kirjoittaminen on minulle uusi tapa kommunikoida tutkijoiden, Iston ja Marja-Liisan, suuntaan. Roolini on tähän asti ollut tutkimuksen ja tutkijoiden suhteen lähempänä tavanomaista dokumenttiohjaajan roolia – kuuntelijan, seuraajan ja välillä kommentoijan.

Kirjoitukseni punainen lanka on havainnollistaa ohjaajana toimimistani elokuvan ja tutkimuksen välisessä yhteistyössä tutkimuksesta lainaamani ”käytännöllisen toiminnan” jäsentämistavalla.

Olen kuvausten aikana seurannut useita työpajoja, jossa on hyödynnetty käytännöllisen toiminnan jäsentämistapaa. Halusin kokeilla sitä myös itse. Ehkä myös toiset tutkijat ja elokuvantekijät, jotka harkitsevat tutkimuksen ja elokuvan välistä yhteistyötä, voivat saada kirjoituksesta ajatuksia tulevan työnsä suunnitteluun.

Dokumenttiohjaajana liityin tutkijaparin matkaan

Tartuin keväällä 2017 Aalto-yliopiston postituslistalle tulleeseen sähköpostiin. Siinä haettiin tekijää dokumenttielokuvan toteuttamiseen Tanssin hyvä -tutkimushankkeen rinnalla. Ehdotus herätti kiinnostukseni, sillä se liittyi sekä tanssiin että tutkimukseen, jotka molemmat koen läheisiksi.

Tanssin lapsuuteni ja nuoruuteni muun liikunnan ohessa. Tunsin entuudestaan Iston. Hän oli Vantaan Tanssiopiston taiteellinen johtaja, kun 16-vuotiaana harjoittelin useita iltoja viikossa Opetusteatteri Rikassa.

Minua kiinnostaa erityisesti taiteellinen tutkimus sekä tutkimus, jossa yhdistyy ymmärrys usealta tieteenalalta. Olen ollut Aalto-yliopistossa elokuvataiteen jatko-opiskelija vuodesta 2016.

Kun soitin Marja-Liisalle ensimmäisen kerran, hän kertoi pitkään ja perusteellisesti tutkimuksen sen hetkisestä tilanteesta sekä hankkeen taustalla olevasta filosofiasta. Myöhemmin tapasin tutkijat työhaastattelutyyppisessä tapaamisessa. He kertoivat, että Jane ja Aatos Erkon säätiöstä oli ehdotettu tutkimuksen oheen kokonaista elokuvaa tutkijoiden ideoimien videoklippien lisäksi. Tuntui, että Marja-Liisa olisi halunnut vielä jatkaa pohtimista mahdollisesta yhteistyöstä ja sen muodosta. Isto taas tuntui haluavan lukita työryhmän ja edetä nopeammin. Sovimme, että liityn joukkoon.

Tein Avanton Production Oy:n tuottajan Jussi Lehtomäen kanssa alustavan 110 000 euron budjettilaskelman kolmen vuoden seurantaelokuvalle. Arvioimme summan minimiksi, jolla pystyisimme elokuvan toteuttamaan. Pelkäsimme tätä isomman summan pelästyttävän tutkijat ja säätiön. Elokuva-alan kontekstissa summa ei ole suuri. Jos sitä vertaa jonkin Suomen elokuvasäätiön sivuilla mainitun vastaavan pituisena ajanjaksona kuvatun dokumentin budjettiin, huomaa sen olevan noin puolet yleisestä keskiarvosta. Toisaalta dokumenttielokuvissa on normaalia, että rahoitusta haetaan vielä prosessin kuluessa useammasta lähteestä. Harvinaisempaa on, että tuotantorahoitus varmistuisi jo elokuvan suunnitteluvaiheessa.

Parin kuukauden päästä Marja-Liisa soitti, että JAES:n hakemus oli hyväksytty dokumenttielokuva mukaan lukien. Muistan miettineeni: ”Kiva, saatiin satatuhatta. Nyt pitää alkaa hommiin!”

Olen aikaisemmin ohjannut yhden pitkän ja useita lyhyempiä seurantaelokuvia. Tiesin että saisin hieman palkkaa, uusia merkityksellisiä ihmissuhteita sekä kiinnostavan näköalapaikan kuvattavaan maailmaan.

Haave elokuvan etnografiasta

Olin ymmärtänyt, että kuvattava projekti olisi laaja. Tuskin kuitenkaan täysin ymmärsin sitä, kuinka rihmastomainen, tutkimuskohdelähtöinen ja tämän vaikutuksesta elävästi muotoaan hakeva itse tutkimushanke olisi.

Tutkijoiden käyttämä sana ”etnografia” on näyttäytynyt minulle heidän keskeisenä asenteenaan suhteessa tanssin alan toimijoihin. Se on näkynyt mm. tutkijoiden avoimuutena hahmottaa tietyn toiminnan ilmenemistä tietyssä kontekstissa, kaikessa sen monimuotoisuudessa. Etnografia on ilmennyt tutkijoilla hieman eri tavoin. Marja-Liisa tulee tanssin alan ulkopuolelta ja on puhunut etnografiasta peilinä, jonka tutkija luo tutkittaville. Istolla korostuu hänen katseensa tanssin toimijoiden tilaan tanssin alan sisäpuolisena.

Dokumenttielokuvan kannalta etnografia on minusta hieno, mutta käytännössä yllättävänkin vaikea toteutustapa. Tähän vaikuttavat mm. konventiot siitä, mihin rahoitusta elokuvatyössä myönnetään. Tarkkaileva havainnointi – maailmassa oleminen ja siellä ajan viettäminen – osuu dokumentaarisessa elokuvassa usein elokuvan taustoitustyön ja käsikirjoittamisen puolelle. Ohjaaja tekee näitä alun työvaiheita usein suurelta osin yksin ja omaan piikkiin.

Ajan viettäminen kuvattavassa maailmassa on tärkeää, koska se vaikuttaa muun muassa seurattavien avoimuuteen kuvausten aikana. Tutkijoilla oli mahdollisuus käyttää aiheemme maailmassa huomattavasti enemmän aikaa kuin elokuvaryhmällä. Sitä kautta he myös onnekseni toimivat ”accessina”. Pääsimme kuvausryhmän kanssa yleensä sinne minne hekin.

Se, että ohjaaja voisi pitkässä seurantadokumentissa olla aiheen maailmassa myös kuvauspäivien välillä, vaatii elokuvan tuotantopuolelle lisärahoitusta, kuvauspäivistä karsimista tai elämäntilannetta, jossa ei tarvitse käyttää aikaa muihin töihin elinkustannusten kattamiseksi. Tein prosessin aikana joitakin rahoitushakemuksia saadakseni ohjaajana mahdollisuuden viettää enemmän aikaa aiheen maailmassa. Tämä ei lopulta toteutunut.

Etnografisuus voi olla silti läsnä asenteessa ja tavassa, jolla ohjaaja katsoo kohdattavaa maailmaa. Esimerkiksi niin, että hän pyrkii löytämään elokuvan muodon ja estetiikan aiheen ehdoilla ja on prosessin kuluessa avoin elokuvan tarinan muuntumiselle, ei tee sitä ennakkoon lukiten tai ennakko-oletustensa pohjalta.

Elokuvaprosessin jäsentäminen

Myös dokumenttiohjaajan toimintaa voi hahmottaa ja jäsentää käytännöllisen toiminnan orientaatioiden kautta siinä missä tanssin ammattilaistenkin.

Tanssin hyvä -hankkeen työpajoissa omaa ammattilaisuutta lähestyttiin listaamalla erilaisia tapoja, joilla kukin oli työrooliaan toteuttanut. Näiden pohjalta pääteltiin erilaisia kokoavia työrooleja, joita syvennettiin orientaatioiden kautta. Marja-Liisa kannusti pohtimaan orientaatioita etenemällä tekemisen tavasta kohti tekijäidentiteettiä seuraavassa järjestyksessä: Miten? (taktinen orientaatio), mitä? (poliittinen orientaatio), miksi? (moraalinen orientaatio), kuka? (persoonallinen orientaatio).

Tätä rakennetta noudatellen kirjoitan ensin, miten olen tehnyt työtäni ohjaajana tutkimuksen rinnalla, sitten mitä olen koettanut saada aikaan tai saavuttaa, ja lopuksi kysyn, miksi työni on ollut minulle mielekäs ja merkityksellinen – mitä hyviä asioita toivon sen tuottaneen minulle ja muille.

Miten ohjasin dokumenttielokuvaa tutkimuksen rinnalla?

Tutkimuksesta elokuvaa erottaa selvästi haluttu loppumuoto ja siihen tarvittavat työvälineet. Nämä vaikuttavat monin tavoin työtapaan, mm. työryhmän tarpeeseen, aikatauluihin ja siihen, miten ohjaaja sijoittuu suhteessa aiheena olevaan maailmaan ja sen ihmisiin.

Kun seurantaan käytetään pitkä aika ja elokuvan haluttu loppumuoto on melko lyhyt (52 min), se pakottaa rajaamaan näkökulmaa ja huomion kohteeksi nostettuja asioita paljon sekä etukäteen, kuvausjaksolla että leikkausvaiheessa. Olen joutunut säännöstelemään tilanteisiin osallistumista, voinut olla vähemmän avoin prosessissa vastaantulevalle moninaisuudelle kuin tutkijat ja voinut tutustua aiheen ihmisiin heitä pintapuolisemmin.

Rahoituksemme riitti noin 25 kuvauspäivään aikavälillä syksy 2017–kevät 2020. Ohjaajan työhön olimme budjetoineet palkallista työaikaa kuukauden per vuosi – reilun kolmen vuoden seurantaan yhteensä kolme kuukautta. Näiden lisäksi sain kuukauden verran käsikirjoitusapurahaa Suomen elokuvasäätiöltä. Näillä olen tehnyt ohjaajan osuudet suunnittelutyöhön, toteutustyöhön ja jälkitöihin.

Dokumenttielokuvan työvirta on ainakin teoriassa melko selvä: taustoitetaan, käsikirjoitetaan, budjetoidaan, aikataulutetaan, pyydetään luvat, kuvataan, leikataan, äänisuunnitellaan, loppumiksataan, värimääritellään ja tehdään tekniset esityskopiot. Käytännössä tekeminen ja eri vaiheiden sisältö tietysti varioivat.

Olen tehnyt työtäni eri painotuksin kolmen eri sidosryhmän suuntaan: työnjohtajana elokuvaryhmän suuntaan, kuuntelevana osallisena tutkijoiden suuntaan ja todistajana, keräilijänä ja järjestelijänä elokuvan maailman ja sen tapahtumien suuntaan.

Elokuvaryhmän johtajana luonnostelen rahoitushakemukset ja kartoitan kuvauspäivät yleensä yksin. Toinen osa työstäni tapahtuu aina muiden kanssa: tuottajan, kuvaajan, äänittäjän ja leikkaajan. Tässä elokuvassa tuottaja on ollut lähin työparini, vaikka ei ole kuvauksiin osallistunutkaan. Tuottaja on vastannut budjetista ja sopimusasioista ja lisäksi auttanut hakemusten viimeistelyssä, kaikessa rahaan liittyvässä, työryhmän kokoamisessa ja sisällöstä keskustelemisessa sekä ollut tarvittaessa tavoitettavissa. Toinen läheinen työparini on ollut elokuvan leikkaaja, joka auttoi veistämään tuntien materiaalista katselumittaisen raakaleikkausversion ja kasaamaan elokuvan arkistomateriaalin.

Välillä kuvausryhmän muodosti kolmen kopla: ohjaaja, kuvaaja, äänittäjä. Osan kuvauksista teimme kuvaajan kanssa kahden, niin että toimin ohjaaja-äänittäjänä. Kuvauksissa pienellä kuvausryhmällämme oli käytössä kevyt elokuvakalusto: kamera, jalusta, radiomikit, puomi ja äänitallennin. Valoja emme juuri käyttäneet.

Usein vaihtuneet kuvaajat ja äänittäjät ovat kyenneet hyppäämään nopeilla aikatauluilla mukaan kuvauksiin. Olen koettanut olla kohtuullinen ohjaajan vaateissa, mutta tiedän kuvausryhmän toisinaan pinnistelleen. Pyhäjärven kuvauksiin ajoimme ensin yöbussilla, kuvasimme päivän ja ajoimme seuraavaa yötä kohden takaisin Helsinkiin. Loppuseminaarin kuvauksissa äänittäjä huokaisi: ”Tämä taisi olla urani pisin puomitus.”

Näen dokumenttiohjaajan fiktio-ohjaajaan verrattuna kameleonttina. Hän tekee varsinaisen ohjaamisen ohella tai sisällä montaa tehtävää samanaikaisesti: järjestäjän, tuotantopäällikön, kuvaussihteerin, apulaisohjaajan, äänittäjän. Tämä lisää huomioon otettavien asioiden määrää, mutta toisaalta tekee toiminnasta joustavampaa, kun suunnitelman muutoksista ei tarvitse neuvotella ison ryhmän kanssa.

Elokuvatessa on aina mielessä, että materiaalia pitäisi olla kuvatun prosessin tai tarinan rakentamiseen vähintään auttavasti ja kuitenkin samalla hallittava määrä, ei liikaa. Tässä mielessä ohjaaja on himokas säännöstelijä: haluaa lisää, mutta vain laadukasta.

Elokuvan tuottamaksi hyväksi voisi erehtyä luulemaan suuren haalitun materiaalimäärän. En tiedä, miten olisi käynyt, jos olisimme saaneet enemmän kuvauspäiviä. Olen leikkausvaiheessa luopunut useista kiinnostavista kuvatuista hetkistä. Materiaali on myös hyvin puhepainotteista, ja tällä kohtalaisen pienelläkin otannalla litterointia kertyi yli 200 sivua.

Olisin tietysti toivonut voivani viettää tutkijoiden kanssa enemmän aikaa ilman kameraa heidän hankettaan ja tanssin kenttää seuraten. Tämän toiveen motiivina on ollut ohjaajan ja kuvattavien välisen luottamuksen lisäämisen ohella mahdollisuus tarkentaa omaa katsetta aiheen sisällä ja tuoda näkemystä elokuvan rajaamiseen.

Kun kuvausryhmä on pitkänä ajanjaksona vaihtunut usein, olen ohjaajana kertonut ryhmän uusille tulokkaille yhä uudelleen, mitä ja miten ollaan tekemässä. Työryhmällämme on onneksi ollut alamme työkulttuurin puolesta melko selkeät roolit. Tämä on auttanut vastarannalle pääsemisessä. Myös tutkijat suhtautuivat avuliaasti ja kärsivällisesti hajanaisten kuvausten haasteeseen, kun ruinasin heitä useaan kertaan keksimään lisäkuvattavaa. Näin kävi erityisesti silloin, jos päivässä näytti olevan vain yksi lyhyt mutta tärkeä tapahtuma.

Iso kuvauksiimme vaikuttanut tekijä olikin kuvauspäivien hajanaisuus. Vain kahdesti onnistuimme saamaan edes kaksi perättäistä kuvauspäivää. Tipoittaisiin kuvauksiin kuluu enemmän aikaa ja rahaa kuin yhtenäiseen kuvausjaksoon. Vie aikaa sopia jokaista kertaa varten uudelleen ryhmä ja kalusto sekä tehdä päivän päätteeksi tekniset materiaalin siirrot ja kaluston palautukset. Hajanaiset varaukset pitkänä ajanjaksona tulevat myös kalliimmiksi sekä kalustovuokrien että työryhmäpalkkojen kannalta kuin pidemmät yhtenäiset kuvauspäiväjaksot.

Kuvauspäivinä olen toiminut aiheen ehdoilla suunnitellen ja suunnistaen, havainnoiden, kalustoa huoltaen ja kuljettaen. Kuvauksissa pyrin kertomaan kuvattaville lyhyesti, mitä olemme tekemässä. Sitten on aika herkistyä tapahtumille, kuunnella, tarkkailla, olla läsnä, ohjeistaa työryhmää, äänittää, ratkoa teknisiä ongelmia mahdollisimman huomaamattomasti, kantaa kalustoa ja valvoa parkkiaikaa. Kuvausten jälkeen olen siirtänyt materiaalia, kansioinut, litteroinut ja järjestänyt aineistoa mielessäni.

Tutkijoiden välisiin suunnittelutapaamisiin osallistuin pääosin ilman kameraa. Näissä hetkissä olen kuunnellut, kysellyt, seurannut, kartoittanut, kirjannut, tehnyt aikatauluja, sopinut niistä ja muusta, valinnut tapahtumia ja kysellyt lupia. Toisinaan olen eksynyt ilmauksiin ja nimiin. Olen miettinyt esiin tulleita asioita ja niiden välisiä yhteyksiä.

Erityistä prosessissa oli, että ohjaajana tarvitsin poikkeuksellisen paljon aikaa tutkijoiden kielen ymmärtämiseen. Aina ei ole ollut päivänselvää, miten yhdistää elokuvan tarvitsemat konkreettiset tapahtumat ja, Iston sanoin, tutkijoiden ”tippaleipä”-mieli. Tutkijoilla oli paljon käsitteitä, jotka itsessään olivat maailmoja ja joiden ymmärtäminen, sen verran kuin niistä tähän mennessä ymmärrän, vei aikaa. Erityisesti Marja-Liisan tutkimukseen tuomien orientaatioiden käsittäminen oli minulle aikaa vaativa prosessi. Myös Iston monet vuosien varrella kypsyttelemät ilmaisut vaativat aikaa avautuakseen. Tutkijoiden puheessa vilahteli lisäksi tiuhaan tanssin alan toimijoiden ja rakenteiden nimiä, jotka eivät olleet minulle ennestään tuttuja. Hauduttelin, assosioin ja tavoittelin visuaalista konkretiaa.

Näin jälkikäteen ajattelen, että tein tutkijoiden kanssa keskinäistä työtämme myös kuvitellen. Muistan havahtuneeni jossain vaiheessa pohtimaan, etten ehkä ajatellut heidän työnsä ehtoja sellaisina kuin ne todella olivat. Ennemminkin kuvittelin niitä omieni kautta. Samoin päättelin, että he myös osin kuvittelivat työtäni omansa kautta, suhteessa siihen.

Mitä olen koettanut saada aikaan?

Yhteenvetona voi sanoa, että elokuvaryhmän tavoitteena on ollut saada aikaan tunnin mittainen seurantaelokuva Tanssin talon prosessista kolmen vuoden aikakehyksessä Tanssin hyvä -tutkimuksen näkökulmasta.

Tanssin hyvä -tutkimus pyrki luomaan alalle keskustelun paikkoja ja jakamisen keinoja vahvistamaan oman työn ymmärtämistä. Tutkimuksen toiminta linkittyi läheisesti Tanssin talon rakentumiseen. Dokumenttielokuva taas kuvaa väläyksiä molemmista prosesseista, pääosin tutkimushankkeen näkökulmasta.

Jane ja Aatos Erkon säätiön ja tutkijoiden yksi keskeinen toive ohjaajalle oli, että elokuva olisi dokumentaatio erityisestä hankkeesta jälkipolville. Jotta onnistuisin tässä, olen käyttänyt aikaa ymmärtääkseni kuvattuun aiheeseen liittyvien henkilöiden ajattelua ja elämäntyyliä, asennetta maailmaan ja tapoja pärjätä valitsemallaan tiellä. Olen tutustunut tanssin alan tekijöihin, toimijoihin ja ennen kaikkea kuvatun hankkeen tutkijoihin. Vaikka tutustumistapani on ollut osittain tarkkailijana tutustumista, koen myös, että minuun on tutustuttu. Tämä on toteutunut erityisesti minun ja tutkijoiden välisessä suhteessa, jossa työskentelyni tavoitteet ovat muokkaantuneet.

Elokuvan ja tutkimuksen välisyys on ollut monella tavalla kiinnostavaa ja haastavaa. Elokuvalla ei mielestäni oikein kannata selittää tutkimusta. Tiedolla täytetty elokuva voi olla puuduttava, eikä elokuva aina ole myöskään taloudellisin tapa välittää tutkimustietoa, jos nyrkkisääntönä kolmen minuutin kohtaukseen mahtuu vain noin yksi aihe tai pääajatus. Elokuva tuo kuitenkin esiin tutkimuksen ulottuvuuksia ja kertoo eletystä prosessista tavoilla, jotka eivät pelkkänä kirjoituksena, puheena tai graafisina mallinnuksina välittyisi. Ajattelen, että elokuvan vahvuus ja kiinnostavuus tutkimuksen kumppanina ovat näissä asioissa.

Dokumentaarisen elokuvan ja tanssin aloissa on yllättävän paljon yhtäläisyyksiä. Molemmat ovat aloja, joissa yhdistyvät hiottu tekninen taito ja ilmaisu. Alojen työnkuvissa taloudellisesti järkeviä mahdollisuuksia on niukasti. Näin on varsinkin silloin, jos tekemisen orientaatiossa painottuu taiteellinen ilmaisu vakiintuneiden kaavojen toistamisen sijaan. Molemmissa on kyse niin sanotusta intohimoammatista, jossa työ on pääosin projektityötä ja yleisöt ovat pieniä. Dokumenttialalla on kuitenkin vakiintuneemmat puitteet: koneisto, workflow ja työroolit. Elokuvatyöstä jää teokseksi myös fyysinen esityskopio, eikä sen esittäminen ole samalla tavalla hetkeen sidottua ”katoavaa taidetta” kuin tanssi.

Luovasti ja totuudenmukaisesti muuttuvan hyvän jäljillä

Vaikka elokuva kuinka onkin aina rajattu esitys tekijänsä näkökulmasta, toivon sen näyttävän kuvattua maailmaa totuudenmukaisesti tai ainakin sitä kunnioittaen, siihen pyrkien. Tämä ei sulje luovuutta pois toteutuksesta.

Elokuvan estetiikan etsiminen aiheen ehdoilla voi olla hidasta ja epävarmaa. Hitaudesta huolimatta juuri se on minulle ammattilaisuuteni tärkeimpiä asioita. Olen pyrkinyt tähän tämänkin elokuvan prosessissa, vaikka se ei aina ole tuntunut helpolta.

Kuten Teija Löytönen Tanssin hyvä -loppuseminaarissa totesi, tutkimuksen ydinkäsite eli tanssin hyvä on itsessään muuttuva ihmisten, ajan ja paikan mukaan. Se ei ole yksi ja sama vaan elää toimijan, toiminnan ja tilanteen mukaan, jopa hetkittäin.

Olin toivonut, että tutkijoiden polku hahmottuisi minulle jo alkuvaiheessa virtaviivaisemmin, alkaisi jostain tietystä, kehittyisi sitä pitkin ja rakentuisi loppua kohti ”isommaksi ja kokonaisemmaksi”. Tutkimusmateriaali, tanssin toimijat, ovat kuitenkin jatkuvassa liikkeessä, ja samalla myös tutkijoiden oma fokus tanssin hyvään liittyen oli liikkeessä. Minulle tämä maisema näyttäytyi kaleidoskooppina. Toisinaan oli vaikea ennakoida, mikä oli tärkeää kuvattavaksi ja mikä ei.

Vaikka elokuvassa esitetty työympäristö on rajattu tanssin alueelle, pyrkimykseni oli, että sen ilmiöiden näyttämisen valossa olisi mahdollista ajatella tuoreella tavalla myös muita työympäristöjä, työyhteisöjä ja oletuksiamme siitä, mitä työ on.

Jos olisin nähnyt tulevaan, olisin ehkä tutkimuksen ohella seurannut kahta tarinalinjaa vielä enemmän. Toinen linjoista olisi ollut ruohonjuuritasossa eli Tanssin lähettiläiden kaaren kuvaamista kokonaisemmin. Lähettiläiden toiminnan kaaressa on toteutunut kehitys, joka itsessään olisi ollut hyvä elokuvan rajaus ja kertonut hienolla tavalla siitä, kuinka kollegoihin tutustuminen erojen yli yhteisen toiminnan äärellä voi luoda iloa, ilmaisun voimaa ja palkkatöitä. Toisaalta olisin voinut hanakammin tuppautua myös päätöksenteon ytimeen eli Tanssin talon hallituksen kokouksiin. Olin ehkä liian vieraskorea enkä lopulta pyrkinyt kokouksiin kutsumatta. Näin hallituksen osuus ja hallituksen käyttämä valta hankkeen vaiheiden takana jäivät sekä hyvässä että pahassa näkymättömäksi.

Erityisesti yhteisen keskustelun tilan kehkeytyminen on asia, jota luulen katsoneeni hankkeen alusta alkaen. Marja-Liisaa lainaten: ”Miten käyttää keskustelua niin, että se toisi valoa, sen sijaan että keskustelu olisi ensisijaisesti poliittinen keino jo valmiiksi mietityille agendoille?”

Olen elokuvan kuvausjaksolla todistanut hetkiä sellaisen keskustelun syntymisestä tai ainakin yrittämisestä, jossa kestetään keskeneräisyyttä, pyritään ymmärtämään ja tulemaan ymmärretyksi, lähdetään liikkeelle tanssin ammattilaisten tiedosta ja puheesta käsin, ilmaistaan omia ajatuksia, kunnioitetaan toisten pyrkimystä sanoittaa omiaan ja kuunnellaan toisia. Myös väittely kuuluu osaksi tätä keskustelua. Esitystaiteilija Tero Nauha pohti kuvaamassamme Vallan näyttämöt –tapahtumassa hauskasti: ”Eikö tanssin keskusteluun voisi luoda samanlaiset turvaa luovat säännöt kuin kamppailulajeissa?”

Kuvausjaksolla oli myös hetkiä, joissa keskusteluun liittyi niin voimakkaita tuntemuksia tai luottamuksellisuutta, että kuvausryhmä ei päässyt paikalle.

Tanssin talon prosessin seuraaminen on saanut minut ajattelemaan, että hyvä on asia, joka tapahtuu ja muotoutuu tehtäessä. Marja-Liisa sanoo rohkeasti: ”Uskalla vaatia kotikutoisempaa, hitaampaa tapaa löytää oma ja yhteinen. Älä anna sen perustua tehokkuuden sanelemiin ehtoihin vaan etsi jotain pysyvämpää ja todellisempaa.” Isto sanoo viisaasti: ”Lähelle on pitkä matka.”

Lähelle on pitkä matka – ohjaajallakin

Elokuvaa aloitellessani odotin saavani kiinnostavan näköalapaikan kuvattavaan maailmaan. Niin sainkin. Pidän mahdollisuutta oppia elokuvieni aiheista yhtenä tärkeimmistä syistä tehdä työtäni.

Olen oppinut tässä projektissa keskustelun ja sanoittamisen yrittämisen tärkeydestä – jakamisen haasteista ja hyvästä. Olen toki oppinut myös tanssin eri lajeista, historiasta ja Tanssin talon fyysisestä rakennushankkeesta, mutta sitäkin enemmän olen oppinut kommunikoinnista ja yhdessä toimimisen lainalaisuuksista. Kun puhumme eri positioista käsin, tarkoitamme eri asioita jopa saman aiheen äärellä. Itsestään selvää yhteisymmärrystä ei voi olettaa.

Tutkijoiden keskusteluiden kuunteleminen on herättänyt minussa paljon kysymyksiä. Voiko ensiaskel alan kuin alan kukoistukseen lähteä yksinkertaisesti halusta tutustua kollegaan ja hänen toimintaansa? Miten luoda ilmapiiri, jossa uskaltaisimme kysyä toiselta ja kertoa itsestämme keskeneräisenäkin? Miten voin kohdata toisen hyvin, kun tutustuminen on vielä kesken? Onko tutustuminen aina kesken? Onko tutustuminen oman paikan löytämistä toisen seurassa?

Isto on useaan kertaan tutkimuksen työpajoissa siteerannut Hannah Arendtia sanoen: ”Se mikä meitä yhdistää, on juuri erilaisuutemme.” Erilaisuus voi olla lähtökohta, jopa silta, jaetun kommunikoinnin etsimiselle ja uuden oivaltamiselle.

Tutkijoiden pohtimien ajatusten ja niiden merkitysten lisäksi olen usein miettinyt heidän käyttämiään ilmaisuja. Tietyt ilmaukset, joita olen tutkijoilta kuullut ja joita kolme vuotta sitten ajattelin vaihtuviksi pilkahduksiksi heidän sanastoissaan, linkittyvät heidän aiemman elämänsä ja työnsä historiaan: keho, ruumis, johtaja, manageri, etnografia, antropologia, taitaminen, osaaminen, tietäminen, tehokkuushyvä, erinomaisuushyvä. Keskenään samalta kuulostavien sanojen nyansseilla voi olla heille suuri merkitys.

En voi ottaa omaakaan puhettani itsestäänselvyytenä. Sanoin tutkijoille elokuvan alussa: ”Seuraan teitä kolme vuotta.” Mitä sillä oikeastaan tarkoitin, ja miten he mahtoivat sen ymmärtää? Miten noiden sanojen merkitys on muuttunut heille näiden vuosien aikana? Sanoessani ”minä seuraan teitä” saatoin tarkoittaa elokuvan kannalta jotain tämän suuntaista: ”Koetan selvittää, haarukoida, milloin piipahdan kuvausryhmä mukanani paikalle, ja silloin toivoisin mielellään toimintaa koko päiväksi. Piipahduksia on vähemmän kuin kerran kuussa. Kuvauksissa joku muu katsoo linssin läpi. Jos äänitän itse, kiinnitän paitanne alle radiomikit ja piilotan lähettimet taskuihinne. Näiden hetkien välillä koetan selvittää, mitä olette tehneet ja nähneet. Mitä olette ajatelleet, suunnitelleet ja mihin te olette menossa. Mihin me olemme menossa.”

Toivon valmiin elokuvan välittävän, millaisia vaiheita ja tunnelmia tutkimus, talohanke ja niihin liittyvät toimijat ovat käyneet läpi talon valmistumisen lähestyessä. Toivon elokuvan välittävän kokemuksen siitä, miten Tanssin talo on lopulta monien kasvojen ja äänten hanke.