Suoraan sisältöön
Marja-Liisa Trux, Isto Turpeinen, Salla Sorri

Tutkijat tarkastelevat omaa työtään

Työparityöskentely

M-L: Verrattuna aiemmin tekemääni etnografiseen tutkimukseen tuntui kuin toinen, vahva tekijä olisi tullut mukaan vetämään rekeä Iston liittyessä käytännön tutkimustyöhön vuoden 2018 alusta. Ehdimme yhdessä niin paljon enemmän! Erityistä luksusta olivat keskinäiset palaverit, joissa saatoimme luoda diskursiivisen tilan, jossa käännellä ja punnita kentällä tekemiämme huomioita. Yksinäinen etnografi joutuu pitämään kaiken päässään. Tai no, hän kirjoittaa muistiinpanoja, juttelee itsensä kanssa.

Isto joutui tanssin toimijana ja toimintatutkijana kamppailemaan oman kaksoisroolinsa kanssa, mutta minä nautin hänen syvästä asiantuntijuudestaan ja kontakteistaan. Monasti haastattelimme ihmisiä yhdessä. Silloin toinen, joka ehkä on välillä hiljaisempi, saa enemmän korvaa ohi kiitäville kiinnostaville asioille. Saimme esitettyä tärkeitä jatkokysymyksiä.

Mielestäni onnistuimme hyödyntämään erilaisuuttamme. Työhyvinvointipäivät ja fokusryhmätapaamiset olivat kuin moniammatillisen tuotekehittelyn tuloksia: Isto toi niihin sisältöä oman Raakalauta-työtapansa avulla. Näin osallistujat pääsivät heti työstämään kulloistakin aihetta myös kehollisesti. Minä lisäsin mukaan mitä hyödyllistä kulloinkin tarvittiin ja satuin osaamaan: vuorovaikutustaitoja, refleksiivisiä pohdintoja, omaehtoisen kehittämisen harjoitteita. En yritä sanoa, että kaikki työparitoiminnassa oli auvoista. Meillä oli väärinkäsityksemme ja pitkän uran aikana kertyneet teoreettiset ynnä muut arsenaalit, joihin tutustuminen vei aikaa. Mutta sekin oli arvokasta. Väärinkäsitykset ne vasta arvokkaita ovatkin. Nyt jälkivalossa näen, miten olen lukenut toista oman ymmärrykseni kautta – luonnollisesti vinoon. Kävi ilmi, että Isto on, paitsi tanssija-tutkija, myös lentäjä, reservin upseeri ja osuustoimintamies. Hän on minua lahjakkaampi luovimaan kasvokkaisissa vuorovaikutustilanteissa silloin, kun osallistujien välillä on institutionaalisia jännitteitä. Siitä oli paljon apua.

Isto: Työparitoiminnan parhaat puolet näyttäytyvät kohtaamisen tiloissa laajempana tulokulmana. Keskustelut saavat laajemman ihmettelyn, täsmennyksen tarpeet ja lopulta rikkauden olla asioista toista mieltä. Aivan niin kuin taiteellisessa osassa Enigma olivat tavoitteena ”ne toiset näkökulmat” eli tulkittujen asioiden näkeminen toisen silmin ja toisin ajateltuna. On selvää, että tämä toisin näkeminen välitilana (liminaali) kohti yhteistä näkemystä ei tavoita kaikkia käsiteltyjä asioita. Kuten minä buberilaista dialogi-ideaalia pohtien sanoisin, emme (aina) ymmärrä toisiamme. Tämä ei päde ainoastaan tämän tutkimuksen kohdalla, missä taiteilija-tutkija pohtii tutkimustapojen eroja, niiden vaikuttavuutta ja lopulta sitä, kuinka niitä luetaan.

Dokumenttielokuvan suhde tutkimukseen

M-L: Olin aluksi liikkeellä lievästi sanottuna naiivein ajatuksin. Tavoittelin etnografialle ”suurempaa visuaalisuutta”. Valokuvia osaisin – ehkä – napsia itsekin, mutta olisihan tanssista hyvä saada liikkuvaa kuvaa… Niinpä sitten lisäsimme apurahahakemukseen itse arvioimamme summan ”audiovisuaaliselle taltioinnille”. Epämääräisissä mielikuvissa sekoittuivat keskenään dokumenttielokuva ja antropologinen elokuva – ne ovat täysin eri perinteitä, minkä nyt tiedän. Rahoittaja ehdotti kokonaista dokumenttielokuvaa, joten lähdimme etsimään tekijää alan sähköpostilistoilta. Pyysimme ehdokkailta realistisia budjetteja, mikä ei ollut viisasta, kun ottaa huomioon heidän ja meidän positiomme rekrytointiosapuolina. Parempi olisi ollut etsiä tietoa Suomen elokuvasäätiön internetsivuilta. Löysimme kuitenkin pätevän ja kiinnostuneen tekijän, Sallan, jonka kautta opimme monta hyödyllistä asiaa.

Kirjallinen raportti ei lopulta muuttunut sillä tavoin värikkääksi ja visuaalisesti rikkaaksi kuin unelmissani oli kangastellut. Elokuvamateriaalista on vaikea irrottaa yksittäisiä kuvia tai videoita kesken prosessin. Kuvien laatu ei sovellu still-käyttöön. Leikkaus tehdään vasta lopuksi koko materiaalille. Samoin opimme, että elokuvaaminen on kallista ja sen kalusto on raskasta vielä nykyisinkin. Tarvitaan kuvaaja, äänittäjä ja kulkuneuvo. Pitää maksaa vuokrat ja palkat. Kuvausryhmää ei voi sormia napsauttamalla tuoda paikalle aina kun jotain tapahtuu. Kun he tulevat, he haluavat käyttää kalustoa koko päivän. Se on ongelma, koska etnografian idea on todellisuuden mukana eläminen. Eihän tutkija voi ryhtyä lavastamaan tapahtumia! Paitsi että etnografian historiassa sitäkin on toistuvasti tehty… Onneksi sentään toimintatutkimuksellisuus asetti joitakin tapahtumia ennustettavaan kalenteriin varmoina kuvauspäivinä.

Jos olisimme olleet suunnitteluvaiheessa hieman paremmin perillä asioista, olisimme ehkä voineet hankkia Sallalle työskentelyrahoituksen, jonka turvin hän olisi päässyt harjoittamaan etnografista läsnäoloa toteutunutta laajemmin, mikä olisi ollut kiinnostava kokeilu. Emme ole vielä nähneet elokuvaa. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että se päätettiin tehdä ja että sen teki itsenäisesti työskentelevä ammattilainen. Vaikka tuntiseen dokumenttiin ei mahdu kovin paljon asiaa (kuten Salla sanoo), siihen mahtuu kuitenkin hankalasti sanoitettavaa, kokemuksellista asiaa. Ja sen katsomisen kynnys on nykyihmiselle paljon, paljon matalampi kuin tällaisen raportin lukemisen. Vaikka kirjoittaisimme kuinka yleistajuisesti ja vetävästi. Tämä on syy, miksi minä alun perin kaipasin jotakin ”audiovisuaalista”. Koska emme raportoi ensisijaisesti säätiölle emmekä arkistoon vaan yleisölle.

Itsenäinen tekijä valitsi lähestymistavakseen meidän tutkijoiden varjostamisen, mikä aluksi häiritsi minua. Etnografin normaali orientaatio ja habitus on vaatimaton. Hän ei niin sanotusti tee itsestään numeroa. Tutkimuskohdetta ei haluta häiritä yhtään enempää kuin on pakko. Nyt kävi niin, että monasti toimme kuvausryhmän mukanamme. Lohduttaudun ajatuksella, että syntyvä elokuva saattaa toimia, paitsi ikkunana tanssin maailmoihin, myös kertomuksena tietynlaisen toimintatutkimuksen ja etnografian tekemisestä.

Elokuvanteon käytänteiden ohella Sallan vaikutus tuntui kolmantena silmäparina ja keskusteluapuna. Joskus kun emme uskaltaneet kyseenalaistaa toistemme sanoituksia tai muita tutkijan välineitä, Salla teki sen puolestamme. Tätä helpotti hänen luonteenomainen herkkyytensä, tarkkaavaisuutensa ja tahdikkuutensa. Tutkijan akilleenkantapää on oletettu oppineisuus. Voi olla vaikea kysyä, jos samalla paljastaa aukon sivistyksessään. Kollegaa ei myöskään yleensä haluta ahdistella, vaikka ”tyhmät kysymykset” tunnetusti ovatkin niitä parhaita.

Isto: Toistan aluksi eri yhteyksissä useaan otteeseen todetun periaatteen, että tällä tutkimusmatkalla dokumenttielokuva on oma itsenäinen osansa. Sen sisältö, tekijöiden valinnat ja kohdennukset ovat riippumattomia minun tutkijantyöni sisällöstä ja näkemyksestä. Siitäkin huolimatta, että olemme lukuisia kertoja olleet kolmikkona pohtimassa tapahtunutta, kohtaamisia ja tulkintoja. Dokumentaristi on ollut kiinnostunut työstämme ja tehnyt täydentäviä kysymyksiä. Kentällä liikkuessamme olen havainnut epäilyjä tästä riippumattomuudesta, kuten myös meidän tutkijoiden työn vapaudesta tehdä tulkintoja ja esitellä näkemystämme. Tästä oli muutamaan otteeseen seurannut julkisen tilanteen ja seminaarin osallistujan kuvauskielto, jonka perusteena pidettiin mahdollisuutta irrottaa lausutut mielipiteet kontekstistaan. Tämän kautta katsottuna dokumentaristin avaimenreikä on vaikuttava julkaisun väylä. Sitä halutaan suitsia ja hallita.

Salla: Dokumentaarisen elokuvan tekijät ovat pohtineet kuvausryhmän roolia ja osallistumisen estetiikkaa lajin historiassa mm. erilaisten ötökkämetaforien valossa: huomaamattomana kärpäsenä seinällä, osallistuvana kärpäsenä mukana sopassa, ärhäkkänä ampiaisena piikki valppaana kohti todellisuutta. Sanoisin Tanssin talo -elokuvan työtavan pyrkineen huomaamattoman seurannan estetiikkaan. En tosin taida olla aina niin huomaamaton kuin toivoisin!

Elokuvan kalustoon tottuneena unohtaa helposti olla huolissaan sen herättämästä huomiosta. Se on pakko, jonka kanssa eletään. Aluksi kuvausryhmän ja kaluston läsnäolo voi varmaan tuntua häiritsevältä. Tämä läsnäolo ohjaa huomiota siihen ja nostaa jalustalle sen, mihin kamera osoittaa. Kamera voi saada paikalla olijat jähmettymään ja vaivaantumaan. Parhaassa tapauksessa kuvaamiseen tottuu nopeasti, ja se saa eletyn hetken tuntumaan kohotetulta, tavallista intensiivisemmältä.

Ymmärrän huolen kuvatun materiaalin harhaanjohtavasta käyttämisestä tai väärin tulkitsemisesta. Todellisten tapahtumien jatkumosta valikoidaan esitettäväksi murto-osa. Mukaan valikoimalla, pois jättämällä ja uudelleen järjestämällä ehdotetaan, että katsoja tulkitsee tilannetta tietyssä valossa, vähintäänkin näkee aiheen tietynluonteisena kokonaisuutena.

Ajattelen, että kuvattavat antavat elokuvalle, minkä haluavat tai silloin kun itse ovat siihen valmiita. En yritä manipuloimalla tai salaa saada heitä antamaan jotain, mitä he eivät itse halua antaa. Saatan kyllä ohjaajana ehdottaa kuvattavaa aihetta tai puheenaihetta. Tässä projektissa tapahtumia ei kuitenkaan luotu tai tuotu kameran eteen, vaan kamera meni sellaisten tapahtumien luo, jotka olisivat tapahtuneet ilman kuvausryhmän läsnäoloakin. Annan kuvattaville valtaa suhteessa kuvattuun sanomalla aina ennen kuvauksia, että jos kuvauksissa tapahtuu jotain, mitä he eivät halua elokuvassa käytettävän, he voivat tulla kertomaan asiasta minulle, ja otan pyynnön huomioon. Tähän mahdollisuuteen tartuttiinkin pari kertaa kuvausten aikana. Kertaakaan pyyntö ei tullut tutkijoilta.

Vapaan tutkijan työn ehdot

M-L: Tutkimusajankohtana yliopistoihin kuulumattomana, ns. vapaana tutkijana kohtasin monia niistä haasteista, joiden kanssa myös taiteilijat kamppailevat. Kun tutkijalla ei ole kotiorganisaatiota, hän aloittaa selvittämällä, mihin rahoittaja voi maksaa apurahan, mikäli maksu halutaan toimittaa palkkamuotoisena. Edelleen hän joutuu sopimaan tapaamiset ja haastattelut kohdehenkilöiden luo tai julkisiin tiloihin. Etnografian tekijää se ei yleensä häiritse, sillä hän haluaa muutoinkin mennä sinne, missä ihmiset ovat. Mutta jos tarkoitus on tavata fokusryhmää tai järjestää työhyvinvointipäivä, tarvitaan luovuutta, suhteita tai paljon rahaa. Onneksi Istolla oli työsuhde yliopistoon. Kolmen tutkijan (Isto, ML ja Salla) tapaamiset toteutuivat usein kahviloissa. Suosimassamme kahvilassa oli rauhalliset huoneet, tilavat pöydät ja edullinen lounas. Eräänä päivänä emme kuitenkaan päässeet sisään, sillä kahvila oli remontissa. Internetistä saimme lukea, että se avautuisi pian uudelleen ajanmukaiseksi yhteistoimistoksi remontoituna. Sieltä halukkaat voisivat vuokrata itselleen hyvin varustellun pöytäpaikan tai oman huoneen. Palveluihin kuului tarjoilun lisäksi myös oma joogastudio… Erityisesti hehkutettiin mahdollisuutta työskennellä toisten innostavien visionäärien rinnalla. Työtovereiden valikoitumisesta ei kuitenkaan ollut muuta tietoa kuin maksukyky, joka ylitti ainakin tutkijoiden keskiarvon moninkertaisesti. Episodi kuvaa hyvin prekaarin toimijan sisään pääsemisen ja ulos sulkemisen vuorottelua ja nomadimaista eli kiertelevää positiota. Tällaiseen asemaan ajautuminen yhdisti ainakin minua tutkijana niihin ihmisiin, joita tutkittavissani oli paljon.

Poisrajaukset ja osallistujien anonymiteetti

M-L: En haudo pettymyksiä tehdyistä valinnoista – näin laajasta aiheesta ja aineistosta on yksinkertaisesti pakko tehdä poisvalintoja. Mutta jos mitkään ajan, resurssien tai raportoinnin reunat eivät tulisi vastaan, olisin toivonut vielä laajempaa tutustumista eri tanssikulttuureihin käytännöllisen toiminnan muotoina ja käytäntöyhteisöinä. Unelmissani kokonainen liuta kenttätyöntekijöitä olisi seurannut johtolankoja ja dokumentoinut rikkaasti Suomessa harjoitettua tanssia. Toinen asia, joka tulee mieleen poisrajattuna, ovat niin sanotut rehelliset kuvaukset tekijöistä heidän kamppailuissaan sijoittuneina toimijoina: siitä miten hienoja asioita tuodaan maailmaan vaikeissa olosuhteissa, ristiriitaisin tuntein. Tällainen materiaali osoittautui osallistujien tietosuojan kannalta liian herkäksi ja mahdollisesti tekijöitä vahingoittavaksi. Saimme tästä tutkimusjaksolla huolestunutta palautetta. Jouduin siksi kirjoittamaan erikseen alan vaikeuksista yleisellä tasolla ja säästämään hienojen ja tärkeiden asioiden kuvaukset positiivisiin vinjetteihin, joissa varjot jäävät taustalle tai jopa kokonaan pois. Suunnitelmissa oli kirjoittaa raporttiin niin kutsuttua etnografista fiktiota, jossa olisin yhdistellyt osia eri henkilöiden tapauksista. Se osoittautui kuitenkin luultua vaativammaksi tehtäväksi, josta luovuin, kun vaikeasti sanoitettavat hyvät (asiat) uhkasivat haihtua yhdistellyistä kertomuksista pois. Tavoiteltu valojen ja varjojen kontrasti jää näin ollen lukijan varaan, ja toivon mukaan hän jaksaa mieltää kokonaisuutta yksittäisiä lukuja laajemmin. Iston omasta toimijaperspektiivistä käsin kirjoitettu osuus sen sijaan ylittää tämän esteen.

Toimintatutkijan suunnitelma B

M-L: Toimintatutkimuksen alkupiste sijoittuu väistämättä johonkin tutkittavan kentän kohtaan, ja tämä sijoittuminen on paitsi maantieteellistä, myös sosiaalista ja valtasuhteisiin liittyvää. On tavallista, että jännitteisyys ja dynamiikan muutokset kentällä aiheuttavat tarvetta pienempään tai suurempaan uudelleenorientoitumiseen. Tutkijalla on ”suunnitelma B”. Tällä kertaa uudelleenorientoitumisen tarve kävi ilmeiseksi suunnilleen tutkimuksen puolivälissä.

Kuten edellä on kerrottu, Tanssin talo -hanke toimi pitkään alan ammattilaisten utooppisena projektina, johon kohdistettiin runsaasti toiveita ja jonka kautta päästiin sosiaalisesti neuvottelemaan ihanteellisen taiteen sisällöistä ja käytänteistä. Kun hanke sai monien hämmästykseksi realistisen alkupääoman, utopiaa ryhdyttiin työstämään konkretiaksi. Tähän (kirjoitusajankohtaan) mennessä jälkiviisaus on jo ehtinyt julistaa utopiat pilvilinnoiksi, mutta meidän havaintomme oli toinen. Tutkimushankkeen alkupuolella Tanssin talon hanketiimi muunsi käytänteiksi niitä tavoitteita, jotka tukiyhdistyksen piirissä oli monien dialogien ja demokraattisten kuulemisten kautta asetettu. Tiimi kiteytti työnsä tulokset kolmeen periaatteeseen, jotka ohjaisivat uuden instituution suhdetta uusiin yleisöihin: näe, koe ja opi. Tiimin työn yhteydessä luotiin koko ajan uusia lähestymistapoja, olihan tarkoitus saada aikaan radikaalisti uudentyyppinen taidetalo. Esimerkiksi monilajisuuden ja saavutettavuuden tavoitteiden operationalisointi eteni – niin ikään tiimin piirissä syntyneen – opinnäytetyön kautta (Hirn 2019).

Sen jälkeen kun talolle valittiin valtavirran liike-elämää palvelevan rekrytointiyrityksen avulla ensimmäinen varsinainen johtaja, uusi henkilökunta korvasi hanketiimin, ja toiminnan periaatteet kääntyivät radikaalisti erilaiseen suuntaan. Monilajisuus ja saavutettavuus katosivat sanastosta kutakuinkin täysin, ja uusi johto alkoi työstää strategiaa kannatusyhdistyksen hallituksen sekä liike-elämän konsulttien kanssa työpajoissa, joihin meillä tutkijoilla ei ollut pääsyä. Tutkijat eivät enää saaneet lupaa tulla kuuntelemaan myöskään yhdistyksen vuosikokoukseen. Henkilökunnan harvennetuissa palavereissa olimme yhä mukana lähes tutkimushankkeen loppuun asti, joten jonkinlainen kosketus organisaatioon säilyi. Siten saamiemme tietojen perusteella työn painopiste siirtyi rakennushankkeen ja voimaperäisen lobbauksen ohella strategiaan, rekrytointeihin ja brändinrakennukseen. Käytössä olivat tunnetut liike-elämän konsulttitoimistot ja toimintatavat sekä kieli. Näe, koe, opi -suunnitelma korvattiin vuokrattavina olevien salien mukaisella jaottelulla. Perusteluja tiedustellessamme saimme vastauksen, että sellaista strategiaa on helpompi johtaa.

Toimintatutkimuksen lähtökohta toimijoiden äänen voimistamisesta ja demokratisoivaan hankkeeseen osallistumisesta ei enää sopinut tähän organisaatiokontaktiin, joten oli ratkaistava, miten jatkaisimme. Päädyimme seuraamaan Tanssin taloa hieman etäämmältä ja suuntasimme oman työaikamme alan ammattilaiskontakteihin, joita olikin tuossa vaiheessa jo runsaasti. Harkitsimme myös tilipalveluiden siirtoa toiseen organisaatioon, mutta se olisi edellyttänyt elokuvahanketta varten solmitun sopimuksen avaamista, mikä olisi kuluttanut tutkimusvaroja. Sitä paitsi tämä puoli suhteessamme toimi hyvin.

Lukija antanee anteeksi perusteellisen kuvauksen organisaatiokontaktistamme sen tähden, että siitä selviää, missä vaiheessa ja kuinka paljon tiesimme aiheesta, joka myöhemmin johti alalla varsin myrskyisään keskusteluun. Keväällä 2020, pandemian aikaan, Tanssin talo tiedotti ensin valinneensa uuden elimen, advisory boardin, ”suuntaamaan toimintaa tulevaisuuteen” (Tanssin talo 2020) ja pian sen jälkeen, että organisaation nimi olisi vastedes Form (Aromaa 2020). Tästä seurasi voimakas reaktio etenkin sosiaalisessa mediassa, mutta myös kollektiivisia kannanottoja ja avoimia kirjeitä nähtiin. Toiminta koettiin tanssialalla monimuotoisuuden ohittavana ja etäisenä sekä ylimielisenä. Keskustelu oli rönsyilevää ja moraalisten tunteiden vauhdittamaa. Sen tunnelmaa luonnehtii yleisesti ottaen pettymys ja petetyksi tuleminen, mutta sen sijaan, että keskustelu olisi jäänyt ”vellomaan” tai hiipunut, nämä tunteet kanavoituivat tavoitteelliseen ja yhdistyslain mukaiseen toimintaan. Lopulta yhdistys perui kesän 2020 aikana nimenvaihdoksen ja vaihtoi merkittävän osan hallituksensa jäsenistä. Tanssin talon johtaja vaihtui loppuvuodesta.

Viestimme tapaamillemme toimijoille havaitsemistamme kehityskuluista kysyttäessä ja painotimme aktiivisesti jäsenistön tarvetta osallistua oman yhdistyksensä toimintaan. Voimakkaampaa puuttumista emme nähneet tutkijan – edes toimintatutkijan – asiaksi. Puhumme muissa luvuissa tanssialan toimijoiden yleisesti ottaen varovaisesta vuorovaikutustyylistä. Näyttää siltä, että mekin olimme jossain määrin omaksuneet sen. Emme halunneet liian kärjekkäillä kannanotoilla ”keikuttaa venettä”, ”liata omaa pesää” tai ajaa tutkimushanketta yhteenottoon sellaisten tahojen kanssa, joiden olisi ollut mahdollista vaikeuttaa asemaamme kentällä sekä heikentää mahdollisuuksiamme tavoittaa toimijoita uskottavina yhteistyökumppaneina ja saada teksteillemme lukijoita. Merkkejä työmme vaikeuttamisesta tuli näkyviin ainakin yhdessä episodissa, josta kerromme jaksoissa ”Tutkijoiden interventiot ja niiden tuottama tieto” sekä ”Tanssijatutkijan näkemyksellisyys ja vallan näyttämöt”. Mitä hyötyä on tutkimuksesta, joka ei uskalla koskea kipeisiin ja jännitteisiin aiheisiin? Toisaalta liian kärjekäs ote voi etäännyttää tutkijoita toimijoista, joiden oma orientaatio on varovainen. Tasapainoilun tarve päättyi äkisti aivan viime hetkillä, kun olimme jo kirjoittamassa raporttia: tanssitoimijat itse luopuivat varovaisuudestaan ja vaihtoivat yhdistyksensä päättäjät ja politiikan. Hankkeen puitteissa emme kuitenkaan enää ennättäneet seurata tätä uutta kehitysvaihetta ja asemoitua siihen. Todellisuus on jännitteinen, ja se muuttuu ennalta arvaamatta, tutkijan aikatauluista piittaamatta.