Suoraan sisältöön
Marja-Liisa Trux

Johtopäätöksiä toimintatutkimuksesta tanssialalla

Minkälainen kuva tanssin murrosvuosista syntyi? Tanssiammattien ulkopuolelta tuleva tarkastelija kohtaa tanssin pienoismaailmoihin tutustuessaan hämmentävän monimuotoisen kentän – tai kenttiä. Tapaamisten ja sattumien kautta aukenee näköaloja kätkettyihin aarteisiin, joita pienehköt ryhmittymät vaalivat ja kehittävät yhteiskunnan valtavirran katseelta syrjässä. Tanssin lajien, niiden muunnelmien, yhdistelmien ja koulukuntien moninaisuus hätkähdyttää odotettuakin suuremmalla runsaudellaan. Alan ammattilaisetkin myöntävät toistuvasti löytävänsä tuon tuostakin uusia, itselleen tuntemattomia alakulttuureja. Tanssin maisema on paitsi rikas, myös dynaaminen.

Tämä rikas maisema on tutustumisen arvoinen. Se kannattelee merkittävällä tavalla kohtalaisen suurta osaa siitä, minkä kansalaiset tuntevat hyvänä elämänä: hyviä asioita, jotka ovat monille toiminnan ja ponnistelun päämäärä, eivät väline. Toisin sanoen moni kansalainen hankkii toimeentulonsa ja varallisuutensa jollakin muulla kentällä, jotta voisi käyttää osan niistä itselleen rakkaan tanssin harrastamiseen. Tanssimalla vietetyt tunnit ovat lukemattomille ihmisille elämän parasta aikaa. Tässä piilee ensimmäinen tanssin yhteiskuntasuhteen paradokseista: tanssi on yhtaikaa kaikille tuttu – hyvin suurelle joukolle harrastajia konkreettisesti ja henkilökohtaisesti koettu asia – ja ammattina heikosti tunnettu ja tunnustettu.

Erikoislaatuinen tilanne kiteytyi tutkimusjakson aikana esimerkiksi siinä, että tutkijat saattoivat vierailla pienehkön paikkakunnan tanssitaiteilijoiden esityksessä alle kahdenkymmenen katsojan joukossa. Samana päivänä saatoimme jatkaa paikallisen tanssikoulun oppilasnäytökseen, joka täytti monisatapaikkaisen konserttisalin lapsilla ja nuorilla sekä heidän opettajillaan ja omaisillaan. Siinä missä taidetoimijat tuottivat hienoa taidetta mikroluokan rahoituksen varassa ja pohtivat yleisöpohjansa tulevaisuutta ikääntyvässä Suomessa, tanssikoulun näytöksessä saattoi huomata, että tanssi vetää maksukykyisiä perheitä vaivatta myös välimatkojen takaa. Tämäkin näytös oli kunnianhimoinen. Se oli toteutettu huolella, koreografioista ja puvustuksesta tinkimättä. Oppilaita riitti nuorisoikäluokkiin asti, myös poikia. Myös nykytanssin luokat olivat harrastajien suosiossa. Mutta nykytanssia harjoittavat ammattilaiset eivät. Kävelymatkan etäisyydellä toisistaan sijainneet esityspaikat olivat kuin eri mantereilla.

Valitettavasti tapaus ei ole mitenkään ainutlaatuinen, vaan railo kahden todellisuuden välillä aukeaa monin paikoin leveänä. Miksi opettajat eivät vie oppilaitaan katsomaan ammattilaisia, keskustelemaan heidän kanssaan, kenties toteuttamaan yhdessä työpajoja? Eikö taiteen perusopetukseen lukeutuvassa tanssiopetuksessa olisi hyväksi tutustuttaa nuoria taiteen tekemisen käytänteisiin, tekijöihin ja paikkoihin? Antaa nuorten kokeilla, miltä tuntuu luova itseilmaisu niiden tanssiperinteiden ja tekniikkojen pohjalta, joihin he ovat opetuksessa tutustuneet? On harhaanjohtavaa käyttää nimitystä “taiteen perusopetus”, jos etäisyys taiteeseen on tätä luokkaa. Opetuksen erillistodellisuus saattaa syntyä vahingossa, tai sen takaa saattaa paljastua tiukka budjetti, jossa eletään kädestä suuhun osallistumismaksujen varassa. Niin tai näin, nykyiset käytänteet eivät ainakaan suosi uusien yleisöpolvien kasvua eivätkä opeta kansakuntaa näkemään tanssia itseilmaisuna. On sääli, jos nuori viettää vuosia tanssisaleilla pääsemättä koskaan itseilmaisun makuun. Valitettavan monelle jää tällöin vain muisto omista kokemuksista “liikuntaharrastuksessa” tai kaverisuosiota kohottaneista muotitansseista. Kapea, osaamis- ja askelkuviokeskeinen näkemys tanssista vahvistuu sukupolvelle toisensa perään. Näin ei tarvitsisi olla. Vaikka oma tanssiminen ei jatkuisi aikuisiällä, yksikin kärpäsen puraisu taiteellisen ilmaisun saralla voi riittää siihen, että ihminen oivaltaa, mistä ilmaisevassa tanssissa on kysymys. Kerran herännyt jano vaatii loppuelämän ajan tyydytyksekseen tanssillisia kokemuksia, ja sillä on myös kyky työntyä uteliaasti lajirajojen ylitse. Kun tällaisia ihmisiä on riittävästi, kansakunnalle kehittyy “tanssin tunto” tai “tanssin kokemuksellinen keho”, kuten kollegani Isto sanoo.

Jos eivät kansalaisten laajat joukot tunne tanssijoita, eivät tanssijatkaan tunne toisiaan. Alan toinen paradoksi liittyy siihen, että rikas ja monimuotoinen kenttä on valitettavan lokeroitunut. Olen kirjoittanut tässä julkaisussa siitä, että nykyisin taiteen tekijät mielellään työskentelevät monialaisissa kokoonpanoissa, joissa yhdistyvät eri taiteet, tiede, journalismi tai vaikkapa kansalaistoiminta. Silti matka tanssijan luota toisen tanssijan luo on edelleen pitkä. Tässä viittaan erityisesti eri tanssiperinteitä edustavien tai niistä ammentavien tekijöiden välisen yhteistyön puutteisiin. Yhteistyötä toki on, mutta sitä voisi olla paljon enemmän. Erityisenä kynnyksenä näyttäytyy ns. taidetanssin näyttämö- ja teossuuntautuneen toiminnan kyky ymmärtää suoremmin eri kansojen ja yhteisöjen erilaisista tanssiperinteistä ammentavien lajien yhteisöllistä toimintalogiikkaa. Kuinka ymmärtää kollegaa, jos yksi ponnistelee kasvattaakseen yleisöä ymmärtämään teoksiaan – ja toinen ei edes näe, mikä toiminnassa on yleisöä, kun kaikki tanssivat? Kuinka näin erilaiset kollegat voivat yhdistää voimansa tanssialan yhteiskunnallisen aseman vahvistamiseksi? Kenen ehdoilla yhteistyötä silloin tehdään, ja minkälaista tulevaisuutta kohti? Rakennetaanko yhteiseen taloon kiinteä näyttämö vai suuri, muunneltava sali? Välillä voi tuntua siltä, että yhteistyötä on helpompi tehdä selvästi erilaisten kuin ”lähisukulaisten” kesken. Perhe on pahin, sanotaan. Pieni koulukuntaero voi olla ylitsepääsemätön. Akateemisena toimijana tunnen itsekin tämän vitsauksen.

Kaikesta huolimatta tanssiammattilaiset tekevät ruohonjuuritason yhteistyötä, tai ainakin siihen on potentiaalia. Tämänkin tutkimushankkeen interventioista sukeutui pitkälle menevää inspiraatiota ja solidaarisuutta erilaisten tanssiammattilaisten kesken. Tulos vahvistaa tulkintaa, jonka mukaan lokeroituminen heijastaa alan yleistä resurssiniukkuutta. Tekijöiltä puuttuu välineitä, aikaa ja foorumeita kehittelyyn, keskusteluun ja kohtaamisiin. Tästä huomiosta nousevat interventioidemme viestit ammattilaisille: Puhu työstäsi! Keskustele kollegan kanssa! Kuuntele toista ammattilaista! Näen edellytysten ketjun kulkevan seuraavasti: Tutustuminen-tuntemus-arvostus-luottamus-yhteistyö-voima. Kollegiaalinen yhteistyö erilaisten tekijöiden kesken on varsin kevyellä tuella mahdollista syventää tasolle, jolla se alkaa kantaa hedelmää. Tässä tarkoituksessa tarjosimme hankkeen aikana monille alan kollektiiveille (kollaboraatiot, koulut, osuuskunnat, opintopiirit, festivaalit jne.) sparrausta ja hyvän tekosyyn pysähtyä keskustelemaan kollegan kanssa. Samassa tarkoituksessa järjestimme vuoden 2019 Kiertoliike-tapahtumassa kaikille halukkaille työpajan, jonka sisällön jaoimme nettisivuillamme. Työpajan materiaalit löytyvät myös tämän teoksen liitteestä 2 ja ovat vapaasti käytettävissä.

Tanssin alalla puhutaan ”rakenteista”, joilla tarkoitetaan instituutioita eli materiaalisia edellytyksiä työn tekemiseen. Nämä rakenteet näyttäytyivät tutkimuksessamme puutteellisina, lyhytjänteisinä ja osin epäterveitä seurauksia ruokkivina. Niiden korjaaminen on kuitenkin osoittautunut ns. pirulliseksi ongelmaksi (wicked problem). Tämä on kolmas laaja ongelmavyyhti, joka tutkimuksessamme ilmenee.

Taide on se alue, joka uhkaa vakavimmin jäädä vaille aineellisia resursseja, kun yhteiskunta keskittää enenevässä määrin resurssinsa lyhyellä takaisinkytkennällä materiaalista/rahallista tuottoa poikiville alueille. Mistä leipää taiteilijoille? Taiteilijapalkan ja Prosentti taiteelle -aloitteen jäädessä yhä kauemmas mielipidemarginaaliin moni tapaamistamme toimijoista panee toivonsa yleisen perustulon kaltaiseen ratkaisuun. Koko väestölle suunnattu reformi tulisi taiteilijoiden tapauksessa todella tarpeeseen. Se sallisi taiteen tekemisen vapauden ja tasoittaisi hajanaisten tulojen välejä. Perustulon kaltainen reformi on kuitenkin osoittautunut poliittisesti hankalaksi toteuttaa. Sitä on testattu toistaiseksi vain pienehköllä otoksella työttömiä työnhakijoita. Tämän tutkimuksen pohjalta ehdotan, että sosiaaliturva- ja työllisyysreformeja suunniteltaessa tutkittaisiin taiteen toimijoiden pitkäaikaisen ”ihmiskokeen” vaikutuksia ja taiteilijoita kuultaisiin. Heillä on arvokasta tietoa yhteiskunnasta.

Toinen konkreettinen ehdotus koskee sinnittelyä palkkatyön ja yrittäjyyden välimaastossa. Viime aikoina myös taidealoilla on yleistynyt tilaajien – ja jopa välittäjäorganisaatioiden – vaatimus maksaa työ yhdellä laskulla. Työntekijöitä ei haluta vastaanottajan organisaatioon edes väliaikaisina tai liitännäisjäseninä vaan heidän toivotaan hoitavan laskutuksen oman yrityksensä tai jonkin ”alustan” kautta. Alustatalous onkin kasvuala, ja se tekee tuottonsa siitä marginaalista, jonka se ottaa tekijöiden palkkioista. Valmiiksi niukoilla resursseilla toimittaessa tämä on ongelma. On epärealistista ajatella, että tekijät kykenisivät taidealoilla kasvattamaan työnsä hinnan sellaiseksi, että se sisältäisi kaikki lakisääteiset työnantajamaksut ja vielä alustan palkkion. Toinen vaihtoehto on perustaa voittoa tavoittelematon osuuskunta. Senkin pitää kuitenkin suoriutua lankeavista lakisääteisistä maksuista ajallaan. Näin voi olla siinä tapauksessa, että tekijät ovat jo onnistuneet nostamaan osuuskuntamuotoisen yhteisyrityksen jaloilleen, ja toiminta pyörii tasapainoisesti katkoksitta. Mutta kuinka siihen päästään tilanteesta, jossa on yksi yksittäinen ihminen ja muutama keikka silloin tällöin?

Suomesta puuttuu palvelu, jonka avulla pieni ihminen saisi työn syrjästä kiinni. Täältä puuttuu yhteiskunnan ylläpitämä, julkisesti rahoitettu laskutusalusta. Se tietenkin tarkoittaisi julkisia menoja – kuten tiet, koulut ja kirjastot – mutta jospa se auttaisi ihmisiä jaloilleen ja toisi uutta työtä sekä uudenlaisia työn hedelmiä… Tämä on luonnollisesti pelkkä ajatuksen siemen, mutta tässä vaiheessa se on tällainen: mikroyrittämiseen (yksin tai muutaman kaverin kanssa) olisi mahdollista luoda sähköisessä järjestelmässä laskutusosoite, jonka kautta hoituisivat ennakonpidätykset, eläke- ym. maksut ja mahdollisesti jopa vakuutukset. Järjestelmä laskisi näihin tarvittavan marginaalin tekijän puolesta ja lähettäisi tilaajalle kokonaissummaa vastaavan laskun. Valtio voisi luottaa itse ylläpitämäänsä järjestelmään, joka olisi yhdistetty vero- ja tulorekistereihin. Käyttäjät olisivat oikeutettuja työttömyysturvaan. Tuottoa tavoittelematon palvelu olisi käyttäjille maksuton, kuten kirjastot pääsääntöisesti ovat. Alusta- ja laskutuspalveluyrityksiin päin oikeudenmukaisuutta ylläpidettäisiin siten, että sovitun liikevaihtorajan ylittävät mikroyritykset joutuisivat poistumaan julkisen palvelun piiristä ja kustantamaan itselleen tilipalvelut vapailta markkinoilta. Näin alustayrityksiltä poistuisivat vain ne kaikkein pienimmät asiakkaat, joiden kohdalla nykytilanne on neuvotteluaseman epäsymmetrian vuoksi hyväksikäyttöä suosiva. Yhteiskunnan kannalta olisi luotu astinlauta, joka tuottaisi uutta työtä, kuten alustatalous lupaa, mutta ilman hyväksikäyttöä. Idea voi osoittautua mahdottomaksi, mutta voi myös olla, että se osoittautuisi ”uudeksi peruskouluksi” – esikuvaksi muulle maailmalle. Koska tanssijoiden kärsimykset ovat toimineet tämän ajatuksen kasvualustana, ehdotan, että he saisivat nimetä järjestelmän.

Ehdotukset ovat ehkä erikoisia, mutta niin on aikakin. Tanssijat sinnittelevät prekaarin työn eturintamassa ottamassa vastaan yhteiskunnan sokkiaaltoja. Heidän ongelmansa ovat osa koko yhteiskuntaa koettelevaa ongelmaa: Mitä on työ? Miten järjestää elämä palkkatyöyhteiskunnan repaleisilla reunoilla? Mistä kaikille toimeentulo, miten pääsy tekemään merkityksellistä työtä, jolla luodaan paitsi yksityistä, myös yhteistä hyvää (eli commonsia)? Miten yhteiskunta saa kaikki lahjakkuusreservinsä käyttöön? Tähän voidaan nähdä päästävän periaatteessa kahta eri reittiä. Voidaan lähteä siitä, että on tarjolla tietyt tehtävät (jonkun määrittelemät), joihin haetaan tekijöitä. Tämä on nykyisin pääasiallisesti käytössä oleva reitti. Toinen reitti kohtaannon ratkaisemiseksi kulkisi niin, että todettaisiin tiedossa olevien tekijöiden (Suomessa asuvien ihmisten) ensisijainen olemassaolo. Heidän potentiaaliaan käyttämällä ja kehittämällä rakennettaisiin tehtävät. Tämä olisi aivan uutta ajattelua. Ehdotukset pienten toimijoiden käyttöön tarjotuista välineistä linkittyvät siihen.

Taidetoimijat ajattelevat helposti olevansa yhteiskunnassa marginaalinen ja poikkeava erityistapaus. Monessa suhteessa näin onkin, mutta ei aina. Kun yhtäläisyyksiä muille aloille löytyy, opetuksia ei myöskään kannata lähtökohtaisesti hakea muualta ja soveltaa taiteeseen. Työelämän kysymyksissä tämän tutkimushankkeen yllättävin havainto kääntää oppien ammentamisen päinvastaiseen suuntaan. Työn sisältöjen paetessa automaatiota – kohti luovia ja merkityksellisiä tehtäviä – ja palkkatyön rakenteiden murtuessa tekijöiden alta taidealojen tekijät ovatkin yllättäen asemassa, jossa heiltä kysytään (tai pitäisi kysyä) neuvoa. Näillä aloilla on kokemusta ja perinteitäkin itsensä työllistämisessä mitä moninaisimpien institutionaalisten ratkaisujen turvin. Taidealoilla on myös luotu töitä tekijän näkemyksestä ja taidosta lähtien.

Kun Suomeen kaavaillaan monipuolisempaa (ja siten elinvoimaisempaa) elinkeinorakennetta, voi olla hyvä ajatus laajentaa niiden ihmisten joukkoa, jotka käytännössä muotoilevat tehtäviä. Jospa muotoilu voisi välillä lähteä myös potentiaalisista tekijöistä itsestään? Miksi vain teknologiahypen alueella järjestetään Slush-tapahtumia ja tarjotaan rahoitusta innovatiivisten tiimien suunnitelmille? Muu yhteiskunta elää yhä liukuhihnateollisuuden sosiaalisessa järjestyksessä, jossa yksityistä ja yhteistä varallisuutta hallinnoivat teollisuusjohtajat innovoivat tarvittavat tuotokset ja tehtävät omassa (homogeenisessa) piirissään ja asettavat niihin pyrkiville rekrytointivaatimukset, joihin kansalaisten massaa sitten sovitellaan kuin Tuhkimon jalkaterää lasikenkään, yksilö kerrallaan. Jos tulevaisuuden kansalainen voisi muotoilla omat kenkänsä – kenties kollegojen kera tiimeissä ja ensembleissa – ties millaisia tuottavuusloikkia niillä otettaisiin! Suomea verrataan perinteisesti Ruotsiin, ja naapurimaan monipuolinen elinkeinorakenne on toistuvasti ihailun kohteena. Olisiko hyvä tarkastella myös sitä, millainen mahdollisesti monipuolisempi joukko on päässyt Ruotsissa muotoilemaan sitä, mitä pitäisi tuottaa ja millaisia tehtäviä pitäisi tehdä?

Kehityksen esteenä on arvatenkin edellä esitettyjen uudistusten edellyttämä vallan jakaminen. Kuten edellä kerroin, työn poliittinen ulottuvuus kiteytyy havaintoon siitä, että ihmiset eivät useinkaan ole yhtä mieltä siitä, mitä pitäisi saada aikaan. Keskustelua ei juuri edistä se, että vaihtoehtoisten tuotantovisioiden ja innovaatioiden siunauksellisuus tai katastrofaalisuus käy usein ilmi vasta myöhemmin. Hedelmät kypsyvät hitaasti, ja niitä odoteltaessa idea, jolla on takanaan totuttu arvojärjestys, on uskottavampi. Esimerkiksi korkean saasteriskin miljoonainvestointi teollisuushankkeeseen näyttäytyy parempana kohteena kuin turvallinen mielenterveyshanke taiteilijoiden vetäminä piensijoituksina.

Viimeaikaisessa keskustelussa on silti korostunut yhteiskunnan resilienssi eli vastoinkäymisistä toipumisen kyky. Se on suurempi, jos elinkeinoelämän rakenne on monimuotoisempi. Tästä vallitsee pitkälle menevä yhteisymmärrys. Toteutus vaatii kuitenkin laajaa yhteiskunnallista keskustelua ja kansalaisten aktiivista tukea päätöksenteolle, joka demokraattisesti ja johdonmukaisesti hakee yhteiskunnan kokonaisetua. Tällainen keskustelu hyötyisi suuresti taidealojen osallistumisesta. Tanssin ammattilaisten kokemus yhteiskunnan koekaniineina oikeuttaa heidät sanomaan painavan sanansa keskustelussa työelämästä, sosiaaliturvasta ja elinkeinorakenteesta. Silloin ei pidä olla väärällä tavalla nöyrä. Työn ja elinkeinonharjoittamisen asiat eivät ole taiteilijoille tuntematon manner eivätkä heidän käsityskykynsä yläpuolella. Sen sijaan tanssin erityiset, hienot ja tärkeät asiat ovat kokemuksellisuuden aluetta, jota tekijöiden kannattaa ja on tietyllä tavalla velvollisuuskin avata ulkopuolisille. Jos tekee työtä, johon itse uskoo, siitä on opeteltava puhumaan toisille.