Suoraan sisältöön
Marja-Liisa Trux

Tanssialan työt käytännöllisen toiminnan muotoina

Tässä luvussa tarkastelen tutkimushankkeen keskeisiä havaintoja tanssialan töistä. Edellä saavutettu ymmärrys käytännöllisestä toiminnasta toivoakseni syventää tarkastelua, vaikka suuri osa tästä luvusta käsitteleekin edellä mainittuja ”oman toimijuuden realistisia rajoja”.

Tarkastelen aluksi sitä, miltä tanssin tekeminen näyttää ja tuntuu tekijöistä työn edellytysten ja työmarkkina-asemien kannalta katsottuna. Tässä yhteydessä joudun puhumaan prekaarisuudesta. Etenen tarkastelemaan asemia, joissa tekijät organisoivat työnsä taloudellisesti yritystoiminnan tai ainakin projektityön muotoihin. Syvennän ymmärrystä sarjaepäyrittäjän arjesta kuvailemalla työskentelyolosuhteita, joita luonnehtii yritysstatuksen puute. Näiden ajallisesti pysäytettyjen kuvausten jälkeen tarjoilen lukijalle käsitystä siitä, miten alalle tullaan ja miten sieltä poistutaan. Yritän näin antaa kuvaa tekijän perspektiivistä työuraa ajatellen. Käsiteltyäni tekijöiden organisoitumista siirryn apurahajärjestelmän puolelle, joskin edelleen vain siltä osin kuin se suoraan vaikuttaa työolosuhteisiin. Lopuksi erkanen tanssin ulkoisista toimintaedellytyksistä askelen verran alan sosiaalisten ja professionaalisten eli ammattikunnan piirteiden suuntaan. Tässä mielessä pohdin havaintojamme tanssialan monimuotoisuudesta, jonka kääntöpuoli on hajanaisuus – sekä lopuksi niistä esteistä, jotka hidastavat alan pyrkimyksiä yhteiseen edunvalvontaan ja yhteistyöhön.

Prekaari tanssi

Kuten ajankuvaa piirtäessäni mainitsin, prekaarius on ehkä kaikkein leimallisimmin työntekoa luonnehtiva määre tanssialalla. Vaikka tästä luonnehdinnasta sulkee ulos pienehkön joukon Kansallisbaletin ja joidenkin harvalukuisten valtionosuuksia nauttivien instituutioiden palkkasuhteisia työntekijöitä, vaihtelevasti prekaareihin olosuhteisiin jää silti suurin osa tanssin ammattikentästä. Millaista on tanssiammattilaisten prekaarius 2020-luvulle tultaessa? Lähemmin katsottaessa se tarkoittaa monenlaisia asioita.

Tanssialan ansiotaso on jäänyt matalaksi. Cuporen taiteilijabarometrissa esittävät taiteet on koottu yhteiseen tilastomuuttujaan, jolloin tanssin työsuhdeasemat eivät erotu esimerkiksi teatterin asemista. Asemat ovat kuitenkin koko taiteen kentällä heikot ja vaihtelevat, ja tulot jäävät niukoiksi. Ilmainen työ on yleistä (Hirvi-Ijäs et al. 2020).

Tanssin osalta niukkuuteen voi nähdä monia syitä. Tanssijan urakaari on suhteellisen lyhyt (fyysisestä ammatista poistutaan aiemmin kuin vaikkapa kirjailijan uralta). Julkinen rahoitus on niukkaa ja hajanaista, eli leipä on tässä pienoismaailmassa pieninä murusina (Karhunen 2008). Työllistävät rakenteet ovat harvalukuisia ja yleisöt suhteellisen pieniä (Oinaala & Ruokolainen 2013). Minkään alan ansiotasoon ei myöskään ole todettu vaikuttavan positiivisesti, jos sillä on naisenemmistö. Tanssijoista on naisia nykyisin noin 90 % (Rensujeff 2015). Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä tulee tanssin historiallinen asema vähemmän tärkeäksi koettuna taidemuotona Suomessa. Tanssi on yhdistetty kehollisuuteen ja synnillisyyteen. Vielä talvi- ja jatkosodan aikana julkiset tanssit kiellettiin kansakunnan moraalia rappeuttavina (Koppinen 2020).

Kun teatteritaiteen asemaa 1960-luvulla vakiinnutettiin, luotiin Suomeen kattava kaupunginteattereiden verkosto. Kaupunginorkesterien tavoin nämä pysyvät instituutiot työllistävät suoraan merkittävän joukon ammattilaisia ja muodostavat rakenteen, joka tarjoaa kiinnittymiskohtia ja kasvattaa yleisöjä laajemmallekin taiteilijapopulaatiolle. Tanssi jäi 1960-luvulla vielä pois tästä joukosta. Se ei ole tähän mennessä kyennyt saavuttamaan vastaavaa asemaa. Kun tanssiesityksiä viimeksi 2016–2017 yritettiin hankevetoisesti tuoda kaupunginteattereiden näyttämöille (Suomen teatterit 2017), kävi ilmi, että laitosten vakituinen henkilökunta on työllistettävä myös niinä päivinä, jolloin vierailijat saavat tilat käyttöönsä. Se on omiaan vähentämään laitosten intoa kustantaa vierailijoita näyttämöilleen. Tästä huolimatta joitakin esityksiä järjestyi. Sitten opetus- ja kulttuuriministeriö katkaisi hankerahoituksen. Niukkojen budjettien maailmassa tämä tarkoittaa, että nykylinja jatkuu ja tanssia nähdään Suomen kaupunkien ykkösnäyttämöillä vain satunnaisesti. Kiertuetoimintaa edistetään jälleen pienimuotoisemmin säätiörahoituksella (Tanssin tiedotuskeskus 2020; ks. myös Mäkelä 2020).

Vaihtelevasti lyhytikäiset, usein henkilöön kiinnittyvät organisaatiot ja freelancerit ovat tanssin alalla yleisiä. Vakituista, omaa kotinäyttämöä tai edes harjoitustilaa ei aina ole. On tyypillistä, että tekijät ystävystyvät ja tekevät monia tuotantoja yhdessä, mutta yhtä tyypillistä on, että kollegat vaihtuvat – osin tai kokonaan – joka teoksen jälkeen.

Tanssialan ammattilaisen elämä kulkee pätkinä, vailla kykyä ennustaa tulevaisuutta kovin pitkälle. Työelämän valtavirtakin on kulkenut kohti suurempaa ennustamattomuutta, mutta laajalti apurahoista riippuvaiset tekijät kokevat ilmiön kertaluokkaa kovempana. Horisontti on lyhyt, kun haussa on puolivuotisia tai sitä lyhyempiä rahoituksia ja myönteisten päätösten osuus eli ”voittoprosentti” on 5 %. Voidaan sanoa, että ammattilainen osallistuu arpajaisiin, joissa palkintona on lupa tehdä työtä. Ne tekijät, jotka eivät syystä tai toisesta edes hae taiteen apurahoja, toimivat vielä epävarmemmalla pohjalla. He joutuvat esimerkiksi tulkitsemaan kuntien vaihtuvien taloussuhdanteiden ja huolenaiheiden pohjalta, osaavatko tuottaa kulloinkin tarvittavaa hyötyä, vaikkapa rauhoitella nuorten ongelmakäyttäytymistä tai tarjota tuki- ja liikuntaelinten sairauksien ennaltaehkäisyä. Nämä työtilaisuudet ovat yleensä projektiluontoisia ja vetovastuultaan muiden kuin tanssijoiden käsissä. Viihteen alalla on tarjolla keikkoja, joissa työn muoto voi olla pitkälti valmiiksi määrätty, esimerkiksi yökerhoissa, laivoilla ja mainosteollisuudessa.

Yksi tehtävänkuva pelastaa suuren joukon ammattilaisia vajoamasta syvään köyhyyteen: opettaminen. Tanssista kaikissa muodoissaan on viime vuosikymmeninä tullut suurten joukkojen suosittu harrastus. Aina opettajille ei ole tarjolla erityisen hyviä ansioita, mutta kohtalaisen pysyvä työsarka kuitenkin. Tämän työn prekaariutta lisäävät tuntipalkkaisuus ja puuttuvat tai epävarmat kesäansiot. Moni taiteilija myös uupuu vaihtuvien muotitanssien läpikäymiseen opetuksen ”asiakassuhteessa”, vailla tilaisuutta tehdä omia kunnianhimoisia taideprojekteja. Siellä, missä taidetanssin ja tanssiharrastuksen väliltä löytyy yhteistyökuvioita, sekä oppilaat että opettajat saavat tilaisuuden mielekkäämpään ja omaa persoonaa rakentavaan toimintaan.

Kun tanssin ammattilainen jää täysin vaille työtä, sairastuu tai vammautuu – mikä ei ole harvinaista – hän joutuu turvautumaan sosiaaliturvan eri muotoihin. Näiden palveluiden ja tulonsiirtojen taso on jäänyt ja osin jätetty palkkakehityksestä jälkeen, varsin alhaiseksi.[1] Silti sosiaaliturvan varassa on välillä sinniteltävä. Kun tulot ovat normaalitilanteessakin heikot ja hajanaiset, se heijastuu suoraan myös ansiosidonnaisten etujen, kuten äitiys-, sairaus- ja vanhempainrahojen, tasoon.

Tanssialan ammattilaisten keskuudessa kerrotaan tarinoita erilaisista kohtaamisista sossun, työkkärin, Kelan ja terveyspalveluiden sekä vakuutuslaitosten kanssa. Vaikka näitä palveluita pidetään yhteiskunnassa osin stigmatisoivina eli epäonnistujan leimaa antavina, ovat ne alalla siinä määrin arkea, että tarinaperinne kukoistaa. Vammoihin liittyvät tarinat saavat usein ”sotatarinan” piirteitä, kun kipu ja työkyvyttömyys lakonisesti todetaan tai sitä jopa vähätellään. Tässä kohden tanssialan ihmiset kulkevat edelleen yllättävän lähellä 1980-luvulla dokumentoitua työelämän eetosta ”kunnian kenttänä” (vrt. Kortteinen 1992). Vierailin tosin myös oppilaitoksessa, jossa opetuksen läpäisevänä periaatteena oli ihmiskehon tuntemus ja työsuojelullinen asenne.

Ammattilaisille ovat tuttuja myös jotkin sosiaalitukijärjestelmien piirteet, joista järjestelmien rakentajat ja ylläpitäjät eivät ainakaan julkisen keskustelun perusteella näytä olevan tietoisia. Yksi tällainen sisäänrakennettu oletus on lähtökohtainen käsitys kansalaisesta työllistettävänä yksilönä. Järjestelmä käsittelee kohteitaan yksilön kokoisina palasina, se ei tunnista pientäkään kollektiivia. Esimerkiksi työtä ei voi hakea tiiminä tai ensemblena. Lisäksi asiakkaana oleva yksilö on yhteiskunnan kannalta tyhjänpuoleinen taulu. TE-keskuksen listoilta voi valita valmiita ammattialoja, mutta niissäkin kehotetaan olemaan nirsoilematta. Julkisessa keskustelussa peräänkuulutetaan toistuvasti myös pitkälle menevää pakottamista oman ammattialan ulkopuolisiin töihin, mihin ei toistaiseksi kuitenkaan ole ryhdytty. Ammattialojen sisällä sen sijaan ihmisen ajatellaan olevan kuin legopalikka, jonka voi purkaa yhtäältä ja liittää toisaalle. Taiteilijat edustavat sitä työelämän laitaa, joka paljastaa tämän ajattelun kapeuden. Taiteilija luo oman työnsä: se on taiteen idea. Hän voi toki tulla suorittamaan jonkun toisen ideoita, mutta silloinkin hänen oletetaan tuovan niihin oman luovan tulkintansa. Näin ollen työ yleensä muotoillaan projektikohtaisesti, ja muotoilun tekee toteuttava kollektiivi.

Koska koko työnvälitys on kuitenkin rakennettu suoraviivaisen toimialajaottelun ja legopalikkaoletuksen varaan, sekä työtön taiteilija että työvoimatoimiston virkailija jäävät tilanteessa hieman tyhjän päälle. Siinä ollaan tarjoavinaan ja hakevinaan. Osin tämä kapeakatseinen mekaniikka vaivaa myös muita aloja, esimerkiksi akateemisia työmarkkinoita, joilla työ niin ikään väistämättä räätälöityy sitä suunnittelevalle työryhmälle. Joskus rahoituksen ehtona vaaditaan työryhmää asettamaan tehtäviä avoimeen hakuun. Tästä seuraa näennäishakukierroksia näennäistyömarkkinoilla. Luovia aloja voisi auttaa paremmin luomalla rakenteita ja käytänteitä, jotka helpottaisivat potentiaalisia tekijöitä löytämään toisensa, muokkaamaan ideaansa ja löytämään rahoituksen. Aloitteleville yrittäjille on nykyisin tarjolla kontakteja ja rahoitusta suurta mainetta saavuttaneissa Slush-tapahtumissa (Slush 2020), mutta lähinnä kaupallisilla ja teknologia-aloilla. Muilla aloilla tekijät ohjataan TE-keskusten kautta yksilökeskeiseen muokkauslinjastoon, jossa syitä kohtaanto-ongelmiin etsitään yksinomaan työnhakijasta ja hänen persoonastaan.

Liian luovaa yrittämistä

Entä sitten kun taiteilija kyllästyy olemaan työnhakija ja haluaa tehdä taidettaan vapaana yrittäjänä? Yhteiskunta tekee oletuksia myös yrityksistä. Tärkeimpiä näistä ovat kaikkien yritysten tavoittelema liikevoitto sekä useimpien yritysten (ainakin poliitikkojen toivoma) kasvu. Jos yrityksesi ei tavoittele voittoa, sinua ei oikein ymmärretä. Oletteko yleishyödyllinen yhdistys? Silloin teitä koskevat eri säännöt… tai voitte mennä takaisin hakemaan apurahoitusta… Voi olla vaikea tulla ymmärretyksi, jos tavoitteena on perustaa poppoo puoleksi vuodeksi, jotta voidaan tuottaa kourallinen esityksiä ja pari työpajaa, ehkä uusintoja tulevina vuosina. Samaan aikaan kaikki ovat mukana tusinassa muitakin poppoita, ja syntyy eräänlainen verkosto tai ekologia. On kuhinaa ja pöhinää. Siitä huolimatta, että juuri näillä sanoilla on kaivattu elinkeinoelämään elävöittämistä, uudistumista, dynaamisuutta ja esiteltävää turisteille, ei niillä käytännössä helposti sovi muottiin.

Alalta löytyy kaikkea: on osakeyhtiöitä, toiminimiä, osuuskuntia, kevytyrittäjiä ja yhdistyksiä. Ja kollaboraatioita, joilla ei ole mitään virallista asemaa. Näen tanssihankkeiden yhteiskunnallisessa sijoittumisessa kaksi perusongelmaa: kulurasituksen ja toiminnan ohjauksen. Kulurasituksella tarkoitan sitä yleistä ilmiötä, että teknistynyt hyvinvointiyhteiskunta vaatii toiminnan ennakkoehtona laadukasta infrastruktuuria, joka ulottuu palotarkastetuista tiloista aina tuottajan, vahtimestarin ja palkanlaskijan hyvälaatuiseen palkkatyösuhteeseen etuineen. Tällöin tanssialan niukoista budjeteista jää taiteilijan käteen yleensä vain se luu. En ehdota muiden aseman heikentämistä, mutta alleviivaan paradoksia. Ei ole harvinaista, että julkisestikin rahoitetuissa hankkeissa kaikki muut kuluerät maksetaan ensin ja lopuksi todetaan, että taiteilijahan itse halusi kiihkeästi saada tämän hankkeen aikaan. Ehkäpä pieni korvaus riittää, maineen ja ”nimen” lisäksi…?

Mutta ”taiteilijan kutsumuskin” on yritysmaailmassa ongelma. Kyse on todellakin siitä, että taiteilija haluaa saada aikaan juuri omanlaistaan taidetta eli ohjata työtään itse. Ongelmaksi muodostuu se kohta toiminnasta, jota elinkeinoelämän säätely ei juurikaan näe tai tavoita: toiminnan ohjaus eli päämäärä. Siinä taiteilija haluaa olla luova, sitä hän haluaa toteuttaa alati uudistuen. Järjestelmä osaisi paremmin seurustella sellaisen tekijän kanssa, joka ei tulisi joka vuosi esittämään uutta ideaa. Jospa vähän skaalaisit tota sun innovaatiota ensin ja katsoisit, saisitko vientimarkkinoilta kasvua … Siinä, missä työnhakijalle ei oikeastaan sallita omia ideoita, yrityksen kohdalla ne tuntuvat olevan toissijaisia, tai niiden tarkoitus on jo oletettu: tehdä rahaa.

Elämää ilman y-tunnusta

Palkallisten työpaikkojen puutteessa alalla päädytään sarjamuotoisiksi epäyrittäjiksi, joiden pyrkimyksenä on nousukiidon sijaan laskeutuminen mielenkiintoisiin, arvokkaisiin kohteisiin. Lukija, joka viettää päivänsä keskisuuressa tai suuressa organisaatiossa toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa, voi kokeilla ajatusleikkiä. Hänelle lienevät tuttuja valkokaulustöissä yleistyneet ”projektit”, joiden toimeksianto saadaan työnantajalta ja joiden tuloksista vastataan yhdessä kollegojen kanssa. Näissä on omat haasteensa, jotka pyydän nyt palauttamaan mieleen. Kas niin.

Kuvittele, että viettäisit ennen projektin alkua puolesta vuodesta vuoteen kokoamalla työryhmää eri puolilla maailmaa liikkuvista kollegoistasi. Tapaisitte monta kertaa fyysisesti ja virtuaalisesti laatiaksenne suunnitelman, jossa olisi ”sitä jotain” teille kaikille. Tärkeän projektin, vuosikymmenen jutun. Itse asiassa kirjoittaisitte monta suunnitelmaa, yhden kullekin rahoittajalle, joita lähestyisitte. Hakisitte suosituksia, stressaisitte määräajoista. Sitten – bingo! Yksi hakemus tärppäisi. Nyt teillä olisi mahdollisuus edes aloittaa. Jatkossa täydentävän rahoituksen hakemusrumba pyörisi kaiken aikaa muun tekemisen ohella.

Työryhmää olisi vaikea pitää koossa, koska jotkut sairastuisivat, toiset saisivat yllättävän hyvän tarjouksen muualta, ja suunnitelmanne eläisi niin, että tarvitsisitte sittenkin hieman erilaisia tekijöitä. Kokoontuisitte toistenne kodeissa, asukastiloissa tai sitten kellareissa, yhdistysten toimistoissa, taukotiloissa tai autotalleissa. Jokainen harjoitusrupeama pitäisi suunnitella – joskus päivän tarkkuudella – tilavuokrausta ja osallistujien palkkaa ajatellen. Päättäisitte, että kaikille pitää maksaa kaikesta työskentelystä, minkä jälkeen huomaisitte, että yhteinen aika tulee todella kalliiksi. Nipistäisitte keskustelusta, mistä seuraisi koordinointi- ja delegointivaikeuksia. Henkilösuhteet olisivat koetuksella. Harjoitusaikana teidän pitäisi kuitenkin keskittyä fenomenaalisesti, jotta tuotoksesta tulisi sellainen mestariteos, joka mielessä väikkyy.

Teillä olisi tarpeistoa, jonka roudauksesta työskentelypaikkojen välillä sekä välivarastoinnista pitäisi aina sopia. Tarvitsisitte edullisia palveluita, etsisitte niitä, lopulta pyytäisitte myös tuttavilta ilmaisia palveluita. Osa teistä nauttisi henkilökohtaista apurahaa, toiset palkkaa, aina jonkin olemassa olevan, y-tunnuksellisen firman tai osuuskunnan kautta. Näihin solmisitte erilaisia sopimuksia, joiden ehdot vaihtelisivat. Vakuutusten kanssa tulisi vaikeaa, sillä ilman y-tunnusta ette olisi oikea työnantaja, mutta kukaan yhteistyökumppaneistakaan ei mielellään hoitaisi tätä puolta, koska riskin toteutuessa vastuut olisivat epäselviä.

Esityksiä olisi muutama ja niiden välissä päiviä, viikkoja ja kuukausia. Useat teistä olisivat jossakin vaiheessa työttöminä, koska ette kykenisi maksamaan kuin aktiivisista päivistä. Silti he pelkäisivät Kelan tulkintaa: ovatko he oikeutettuja työttömyysturvaan? Eniten he pelkäisivät, että heidät tulkitaan yrittäjiksi, koska silloin napsahtaa karenssi. Yksi teistä jäisi projektin aikana asunnottomaksi. Hoitaisitte hänen akuuttia tilannettaan muun ohella. Useimmilla olisi kaiken aikaa jotain muuta pientä puuhaa, niin että kaikista harjoituksista joku lähtisi aina juosten pois ehtiäkseen seuraaviin. Jotkut asuisivat lähellä ja toiset niin kaukana, että harkitsisitte majoituskulujen korvaamista harjoittelujaksoilta – tai ottaisitte heidät sohvalle nukkumaan.

Kuten luvussa “Käytäntöteoreettinen näkökulma“ kerrottiin taktinen luovuus voi ilmetä pienissä yksityiskohdissa, esimerkiksi siinä, miten pienet toimijat ottavat muiden omistamaa tilaa käyttöönsä. Kun harjoitellaan maksullisessa tilassa, jokainen minuutti on kallis. Myös tilojen omistajille, jotka pyrkivät kontrolloimaan toimintaanne nykyisin suositulla, palkallista henkilötyöaikaa säästävällä teknologialla kuten automaattilukitulla ovella. Tällainen teknologia luo kuitenkin ylimääräistä haittaa teille, koska jokaista tulijaa varten on pysäytettävä musiikki ja koreografian läpikäynti sekä käytävä avaamassa ovi, jotta myöhäinen tulija pääsee pukeutumaan. Kun jokaisella on oma hengästyttävä aikataulunsa, yhteinen keskittynyt harjoitusaika uhkaa supistua olemattomaksi. Silloin herkästi turvaudutte Michel de Certeau’n tunnetuiksi tekemiin arjen nikseihin ja selviytymiskeinoihin. (Kuva 5.)

Kuva 5. Pyyhe oven välissä. Hiljattain ammattilaisille avatun harjoitustilan ovessa oli automaattilukko. Kuva Marja-Liisa Trux.

Ensi-illan jälkeen työstänne olisi pientä mainintaa alan lehdissä. Yleisö viihtyisi välillä niin, että kokisitte onnistuneenne. Viimeisen esityksen jälkeen setvittäisiin vielä viimeiset sotkut verottajan, säätiöiden, vakuutusyhtiön ja Kelan kanssa – samalla kun itse kukin olisi jo mukana haalimassa kokoon seuraavia porukoita.

Kyllä yhden työnantajan tarjoama ”alusta” on helpompi paikka tiimityölle, vai mitä? On helpompi keskittyä itse työn kohteeseen. Silti näidenkin tiimien työtä pidetään nyky-yhteiskunnassa haastavana, ja on syntynyt kokonainen konsultoinnin ala neuvomaan projektien hallintaa, vaikka niiden kohteena on usein jokin melko kaavamainen liiketoiminnan sisältö. Tanssialan ns. vapaalla kentällä joudutaan kokoamaan kertaluokkaa vaativamman työn edellytyksiä alusta alkaen uudestaan ja uudestaan, omin neuvoin ja alalla kiertävään tarinaperinteeseen tukeutuen.

Vakuutukset eivät ole ainut kohta, jossa y-tunnusta eli yritysstatusta kysytään. Se on tietenkin tarpeen myös palkkojen maksussa. Yhdessä kuittiliikenteen hallinnan kanssa nämä talouspuolen tarpeet ohjaavat tekijöitä erilaisten instituutioiden kylkeen, silloin kun joku suostuu ottamaan heidät tilipalvelujensa piiriin. Instituutiot voivat myös kieltäytyä ja usein tekevätkin näin. Jopa kunnilta tulee vaatimuksia, että tanssikollektiivit veloittaisivat työstään yhdellä laskulla. Näin tilaaja välttyy tekijöiden palkanmaksuun liittyvältä ylimääräiseltä toimistotyöltä. Tekijät se kuitenkin ajaa etsimään enemmän tai vähemmän epätoivoisia ratkaisuja. Yksi nykyisin suosittu tapa on hoidattaa tilipalvelut kaupallisella laskutuspalvelun tuottajalla, management-toimistolla tai vastaavalla, joka tietenkin laskuttaa niistä hyväksi katsomansa prosenttiosuuden budjetista. Ei ole harvinaista, että osuus on yli 10 %. Tämä ilmiö ei poikkea nopeasti yleistyneistä mikroyrittäjäalustoista muuten kuin siltä osin, että myös ryhmä hyväksytään käyttäjäksi.

Toinen vaihtoehto on osuuskunnan perustaminen, mutta silloin liiketoiminta pitää saada suhteellisen nopeasti käyntiin ja jatkumaan tasaista vauhtia, jotta maksuvelvoitteista, kuten työnantajamaksuista, suoriudutaan oikea-aikaisesti. Osuuskunta perustuu myös ajatukselle, että tekijät sitoutuvat toimimaan yhdessä pidemmän aikaa kuin yhden projektin verran. Alalla on suullisen kertoman mukaan aikaisempina vuosikymmeninä ollut enemmän osuuskuntia (tutkijat vierailivat yhdessä) ja muita keskikokoisia rakenteita. Niitä on lopetettu, ja aktiivinen toiminta on lakannut luonnollista kautta jäsenten ikääntyessä. Kyselimme nykyisiltä aktiivisessa uravaiheessa olevilta ammattilaisilta, miksi alalla ei yritetä yhdessä, ja saimme vastauksia, joiden mukaan kyse on yksilönvapaudesta ja itsenäisestä työstä; samalla toki myös yksinäisyydestä ja pientäkin pienemmistä resursseista.

On selvää, että tanssiammattilaisilla on prekaarista työstä ja elämästä sellaista kokemusperäistä tietoa, jota yhteiskunnan kannattaisi kuunnella. Esimerkiksi sosiaaliturvan ja työllistymisen reformihankkeet kaipaisivat kipeästi kokeiluja, mutta niiden kustannukset ja toteutettavuus huolettavat. Tässä olisi yksi ihmiskoe valmiina: jos ei tuhat- niin ainakin monisatapäinen joukko luovia, koulutettuja ihmisiä on rämpinyt jo vuosikymmeniä modernin Suomen kääntöpuolella. He ovat pudonneet turvaverkon silmistä läpi ja saaneet kolhuja itsetuntoonsa, maineeseensa ja kehoonsa pyristellessään labyrintissa, jossa he saavat kaiken aikaa huomata olevansa väärällä asialla. Monasti toiminta on pysähtynyt tai ainakin kutistunut, koska idea ei ole mahtunut läpi ahtaista ennakkoehdoista. Kyse ei ole vain siitä, saadaanko kansalaisia työllistymään. Kyse on myös ja ennen kaikkea siitä, millaisia tuotoksia kyetään saamaan aikaan. Eikä vain taiteen aloilla. Suomen elinkeinoelämä kaipaa monipuolistamista ja uusia ideoita. Niitä ei synny, jos aivoriihet pidetään edelleen pienen, samankaltaisista ihmisistä koostuvan joukon kesken. Miten saataisiin mukaan laajempien tekijäpopulaatioiden luovaa kapasiteettia? Miten voitaisiin puhaltaa elämää ja ideoita suomalaiseen työhön? Taiteilijoilla on ideoita, sitä ei kai kukaan kiellä. Katsokaa, mitä tapahtuu, kun he yrittävät toteuttaa niitä. Heidän pyristelynsä voivat paljastaa meille kaikille yhteiskunnan näkymättömien kynnysten sijainnin.

Kuvatessani tanssiammattilaisten kohtaamia esteitä ja vaikeuksia en toki tarkoita, että tanssitaiteen ja -kulttuurin taso olisi näistä seikoista johtuen Suomessa erityisen matala. En ole taiteen asiantuntija, mutta näissäkin oloissa aikaansaadut tuotokset ovat toistuvasti tehneet vaikutuksen minuun ja seuraamiini lähteisiin, kuten Istoon ja muihin tanssitaiteilijoihin sekä taidekriitikoihin, jotka osallistuvat julkiseen keskusteluun. Taiteen arviointi on monitahoinen asia. Toimintaedellytyksiä tarkasteltaessa ei kasva niinkään sääli vaan arvostus. Ja aavistus siitä, mihin vielä huimempaan nämä ammattilaiset saattaisivat yltää, jos työskentelyolosuhteet olisivat otollisemmat.

Minne menet, ammattilainen – ja mistä tulet?

Tanssialalle tullaan edelleen pääsääntöisesti harrastuneisuuden kautta. Lapsena aloitettu tanssiharrastus johtaa toisin sanoen hieman eri reittejä ammattiin. Suosituimpia harrastuskohteita ovat klassisen baletin ohella erilaiset show- ja diskotanssit sekä katutanssin lajit, mutta lajikirjo on nykyisin tällä tasolla valtava. Ammattilaisen laji on voinut vaihtua nuoruuden kokeilujen jälkeen, tai valikoima laajentunut ja vapautunut yhdistelemään ja ammentamaan aineksia useista tanssin perinteistä. Toisaalta lajikirjossa on perinteitä, joita kannatteleva yhteisö on niin vahva, että sitoutuminen jatkuu, vaikka jatko-opintopaikkoja ei Suomesta edes löydy, vaan on lähdettävä kauemmas oppiin. Jonkin tällaisen alakulttuurin piirissä kasvavat tekijät eivät välttämättä milloinkaan kohtaa ainakaan suomalaisia taidealan laitoksia – ja apurahoja – eivätkä välttämättä tule tilastoiduiksi, vaikka olisivat työllään eläviä ammattilaisia.

Taiteen tontilla alan opetus noudattaa ketjua: 1) taiteen perusopetus (osa tanssikouluista antaa tätä, ja niistä jotkut saavat vastineeksi valtionosuustyyppistä eli VOS-tukea toimintaansa); 2) toinen aste (koulutusohjelmat Helsingissä, Tampereella, Rovaniemellä ja Outokummussa); 3) korkeakouluopetus, joka Suomessa koostuu tanssinopettajakoulutuksesta ammattikorkeakouluissa Kuopiossa ja Oulussa sekä Taideyliopiston teatterikorkeakoulun koulutusohjelmista. Viimemainittuja ovat tanssitaiteen kandidaatin ohjelma sekä tanssijantaiteen, koreografian ja tanssinopettajan maisterin koulutusohjelmat. Tanssin alalta voi myös väitellä tohtoriksi. Alan opinahjoihin otetaan oppilaita lahjakkuuden perusteella myös ilman edeltäviä opintoja, joten tie korkeakoulutukseen voi aueta myös kuvatun jatkumon ohi.

Tanssi on edelleen yksi nuorten toiveammateista. Jopa koronakeväänä 2020 Taideyliopistoon pyrki 255 nuorta tavoitteenaan ammatti tanssin alalla. Hakijoista 16 sai paikan tanssitaiteen koulutusohjelmassa ja 10 tanssinopettajan maisteriohjelmassa (Taideyliopisto 2020). Olipa alalle tultu tätä tai itseoppimisen polkua pitkin, aloittelija kohtaa työnteon ehdot edellä kuvatun prekaarin aseman kautta. Tunnistan ammattilaisten kertomuksista pyöröovi-ilmiön, jossa sekä tulijoiden määrä että poistuma on suuri. Moni on toki ennenkin vetäytynyt alalta suhteellisen varhain sen fyysisen rasittavuuden ja vammojen vuoksi, mutta näkyvissä ovat myös turhautumisen seuraukset. Ihmisillä on erilainen kyky kestää prekaaria elämää. Jollakulla voi olla perheen tai puolison taloudellinen tuki turvanaan. Toisella puolestaan on lapsia, joiden elatus ja kasvatus asettaa ansioille ja työehdoille suurempia vaatimuksia kuin perheettömän arki.

Kun tanssi jatkuu harrastuspohjalta aikuisikään, ammattilaiseksi ryhtyneen ja harrastelijaksi jääneen ystävän välillä käydään välillä kiinnostavia keskusteluja. Eräässä Iston dokumentoimassa tilanteessa edellinen kadehti jälkimmäiseltä sitä, miten tämä kykeni edelleen nauttimaan tanssimisesta. Ammattilainen ei aina pääse tekemään, tai tekeminen voi muuttua turhauttavan toisteiseksi. Harrastaja sen sijaan saa keskittyä tanssimiseen. Jos taideammattilaiselta katoaa tekemisen ilo, voidaan hyvin kysyä, mihin oikeastaan ollaan menossa. (Lehikoinen & Turpeinen 2021 tulossa.)

Tanssialan kouluttajat tuntevat tilanteen ja yrittävät pehmentää kolausta varoittamalla nuoria jo opiskeluaikana työelämän haasteista. Valitettavasti varoitusten teho ei ole toivottu: sen sijaan, että nuoret osaisivat niiden ansiosta taitavammin väistää karikkoja, jo valmiiksi varsin ahdistuneet nykynuoret ahdistuvat lisää. Opiskelijoiden mukaan työelämävaroituksia saadaan jo liikaakin, eivätkä ne auta, jos niihin ei liity konkreettisia keinoja oman aseman parantamiseen. Kun töitä sitten aloitellaan – ja nuori joutuu ensimmäisen oman alan keikkansa yhteydessä välistävedon uhriksi esimerkiksi ketjutetussa alihankinnassa – voidaan sanoa, että yhteiskunta ja taidepiirit ovat työntämässä nuorta ammattilaista kaksin käsin kohti hyvin kyynistä työotetta. Tai ulos alalta.

Tanssista ulospäin vievät voimat eivät aina onnistu irrottamaan ihmistä kokonaan hänelle rakkaasta toiminnasta ja elämäntavasta. Todella monet ammattilaiset ovat ratkaisseet toimeentulo-ongelman ottamalla tanssin oheen jonkin toisen työn. Siksipä tanssialan kokoontumisissa voi jutella häkellyttävän monien eri alojen osaajien kanssa. Tarvitsitpa ravintoneuvojaa, työnohjaajaa, graafikkoa, puutarhuria tai tulevaisuudentutkijaa, sinun ei tarvitse poistua tanssin alalta. Suosituin näistä hybridiammattilaisten valitsemista suunnista on laajasti ottaen terveys- ja hyvinvointiala. Se on tietenkin ymmärrettävää, ollaanhan molemmissa tekemisissä ihmisen kehon kanssa. Molemmissa löytyy myös tilaisuuksia lähestyä tanssin erityistä, usein mainittua hyvää, jota kutsutaan hieman eri nimillä, mutta usein kehotietoisuudeksi. Karkean suomennoksen tästä ammattikunnan sisäisestä hyvästä voisi muotoilla vaikkapa niin, että ihminen on sinut kehonsa kanssa tai kotonaan omassa kehossaan. Kuten Ajankuva-luvussa totesin, pientä huopaamista soutuun tuovat hyvinvointialoilla nykyisin muodissa olevat yltiöyksilölliset pintavirtaukset, joissa tunnutaan asetettavan niin tekijöille kuin heidän asiakkailleenkin täydellisen elämänhallinnan ja itseriittoisen egon vaatimuksia. Taide kun osaa tarvittaessa myös päästää hallinnasta irti – ja toisaalta monet tanssiperinteet ankkuroivat koko olemassaolonsa yhteisöllisyyteen. Näistä ristiaalloista huolimatta moni on löytänyt itselleen ja työlleen elannon turvaavan markkinaraon, jossa myös tanssi on pysynyt vaihtelevasti matkassa mukana.

Apurahajärjestelmän aakkosia

Etenkin niille tekijöille, jotka pitävät kiinni päätoimisuudesta, apurahajärjestelmät tulevat tutuiksi. Niin tutuiksi, että niiden oudoimpiakaan ilmentymiä ei välttämättä tule selitettyä ulkopuoliselle. Minäkin ihmettelin pitkään, miksi taidetanssin esityksiin myytiin pääsylippuja omituisiin, halpoihin hintoihin. Aikuinen pääsi esityksiin yleensä 15–20 euron hintaan, monasti tätäkin halvemmalla. Miksi ei myyty kalliimmalla, kun kerran rahasta on pulaa? Tähän sain vastauksen, että esitysten kohdeyleisö – suurelta osin toiset tanssin ammattilaiset – ei kykene maksamaan enempää. Suuri osa yleisöstä saikin lippunsa vielä edullisemmin ammattilaisuuden, opiskelijuuden tai työttömyyden perusteella. Vastaus tyydytti vain osittain. Edelleen jäi kaivelemaan, miksi ei sitten luovuttu maksuista kokonaan. Jos kerran toiminta on apurahoituksen varassa, miksi askarrella pikkusummilla? Lopulta arvoitus ratkesi puolivahingossa, kun olin seuraamassa erään tanssiteatterin sisäänheittoa. Apurahojen myöntäjät käyttävät yhtenä kontrollinsa mittarina maksavien asiakkaiden määrää. Eivät siis lipputulojen summaa, vaan kaikkien lipun ostaneiden päälukua. Siksi nämä operaatiot suoritetaan huolellisesti.

Apurahan myöntäjän asema ei ole kiitollinen. Hakijoita on aina ylen määrin, joten karsintaa on suoritettava jollakin perusteella. Koska varsinaisen tuotoksen laatu on vaikeasti mitattava kriteeri – sitä varten joudutaan ylläpitämään mutkikkaita vertaisarvioinnin järjestelmiä – rahoittajat suosivat erilaisia reunaehtokriteerejä. Näihin kuuluu edellä mainitun maksavan yleisön lisäksi muitakin estimaattoreita sille, että taide tavoittaa yleisönsä ja mielellään monenlaisia yleisöjä. Saavutettavuudella viitataan toiveeseen, että taide löytäisi niidenkin luo, jotka harvemmin pääsevät siitä nauttimaan.

Rahoittajat luonnollisesti toivovat joka sentille tehokasta käyttöä taide-elämysten muodossa. Asetelma muistuttaa humanitaarista varainkeruuta: on tehtävä kaikkensa, jotta keräyskulut jäisivät mahdollisimman pieniksi. Tätä tarkoitusta varten rahoittajat keräävät tekijöiltä tietoa siitä, mitä myönnetyllä apurahalla saatiin aikaan. Kuinka monta esitystä, (kuinka monta katsojaa), oliko uusintoja, miten laaja festivaalin ohjelma oli, kuinka monta ulkomaista vierailijaa ohjelmistossa, millaista yhteistyötä kuntien, koulujen, lasten- ja vanhustenhoidon kanssa… Yleisesti ottaen, mitä kaikkea tuotettiin.

Ja kyllähän taiteilijat tuottavat. Kun ensimmäinen apuraha saadaan, silloin halutaan näyttää. Työtä tehdään hiki otsalla ja kelloon katsomatta – ja myös sairaana. Tässä kohden tarina alkaa luisua väärälle raiteelle. Lukijana saatat jo aavistaa miksi. Mutta rahoittajat ja muu yhteiskunta ovat hitaita huomaamaan. Päällepäin näyttää nimittäin siltä, että Suomessa saadaan todella hyvin vastinetta kulttuurin euroille: joka laaksossa ja kukkulalla kukoistaa, jos ei säännöllinen festivaali, niin ainakin toistuvia tapahtumia, joissa kansalaiset päiväkotilapsista palvelutalojen asukkaisiin pääsevät kulttuuriaarteiden ääreen. Tanssin, etenkin ns. vapaiden taiteilijoiden ja ryhmien, nomadiluonteesta johtunee, että se maastoutuu maisemaan. Tanssin ystävät löytävät katsottavaa, mutta muilta kuhina voi jäädä tutkan alle, kun näkyviä majakoita ja keskittymiä ei ole. Minullekin oli häkellyttävä kokemus katsoa kotimaatani uusin silmin: miten paljon tanssia täällä on! Kun tietää oikeat osoitteet ja avaa autotallin oven, kiipeää koulusalin katsomoon – tai laskeutuu väestönsuojaan, sieltä löytää ennennäkemättömiä kokemuksia, kauneutta, kiinnostavia puheenvuoroja mieltä askarruttavista aiheista ja ennen kaikkea kiinnostavia ihmisiä, jotka saavat sen kaiken aikaan.

Valitettavasti sama into, joka saa tanssin kukkimaan, myös asettaa ansan sen tekijöille. Rahoittajilla on taipumus turtua yleiseen vaikutelmaan siitä, mitä milläkin summalla saa. Innokas ja kiitollinen aloitteleva ryhmä työskentelee suurelta osin ilmaiseksi. Jos apuraha laskennallisesti riittäisi vaikkapa kolmelle tekijälle kahdeksi kuukaudeksi, eletään sillä (ja kaikella muulla penninvenytyksellä) puolta pidempään, jotta saadaan aikaan erinomaista jälkeä. Rahoittajat toteavat tyytyväisinä tulokset ja myöntävät seuraavalla kierroksella uuden apurahan. Tekijät alkavat väsyä ja haluaisivat hieman paremman korvauksen. He perustelevat sitä hieman suuremmilla suunnitelmilla. Sitten, jos rahaa saadaan, on lunastettava uudet, entistä mittavammat lupaukset. Tekijät ajautuvat tekemään enemmän, eivät vähemmän, ilmaista työtä. Onpa tapauksia, joissa tekijät ovat oireilleet äkillisellä loppuunpalamisella juuri saatuaan merkittävän apurahan. Sitä on sitten ihmetelty: miksi he eivät ole tyytyväisiä? – Tätähän he halusivat!

Yksityishenkilöinä rahoittajien edustajat myöntävät olevansa tietoisia tilanteesta, mutta kriisitietoisuudeksi sitä ei voi kutsua. Järjestelmänä taiteen apurahoitus toimii Suomessa näin, eikä mikään kritiikki näytä auttavan. Taiteilijapalkka ja Prosentti [kansantulosta] taiteelle ovat aloitteita, joiden kannatus hiipuu entisestään jokaisen talouskriisin myötä. Kysyn tekijöiltä, onko käynyt mielessä ryhtyä ylityökieltoon ja näyttää kansakunnalle, kuinka paljon taidetta tällä rahoituksella voi kestävästi tehdä. Saan vastauksen, että onhan toki, mutta ei tästä kentästä saa organisoitua sellaista. Tekijät ovat liian hajanaisia ja liian heikkoja poliittisesti ja taloudellisesti.

Tanssialan hajanaisuus

Apurahajärjestelmän yllättävät seurannaisvaikutukset eivät pääty ilmaistyön kierteeseen. Kenties kauaskantoisin seuraus on kilpailu. Yleinen, kaikkea inhimillistä toimintaa koskeva havainto on, että ihmiset poistuvat luottamuksen toimintamoodista, kun heidät pannaan kilpailemaan keskenään. Samoihin hakuihin osallistuva tekijä voi olla keskustelukumppani, kenties opiskelutoveri ja ainakin arvostettu kollega, mutta samalla hän on myös uhka. Pienen potin niukkuudenjako menee niin, että se, mikä yhdelle annetaan, on toiselta pois. Tanssiammattilaisia on moitittu näin lapsellisesta ajattelusta, mutta tarkemmin tutkittuna se on realistista. Kun Tanssin talon rahoituksesta neuvoteltiin 2010-luvun puolivälissä, sen piti tarkoittaa uutta, entistä suuremmaksi kasvatettua resurssia. Pian Helsingin kaupunginteatterista kuitenkin lopetettiin pitkään toiminut, Suomen oloissa harvinainen tanssiryhmä. Onko “tanssi” mielikuvien tasolla yksi toimija, jonka vuotuinen ”annos” ei voi kasvaa taiteenalojen keskinäisen nollasummapelin vuoksi? Tästä tulevat mieleen naisvaltaisten hoiva-alojen palkkakuopat. Kaikki niistä valittavat, mutta kierros toisensa jälkeen ne jäävät täyttämättä.

Myös tieteen puolella apurahapäätösten psykologia vie kielteisen päätöksen kohdalla katkeruuden ja huonommuuden kokemuksiin ja myönteisen päätöksen kohdalla syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteisiin. On riipaisevaa pyytää suositusta tärkeältä henkilöltä ja kuulla, että hän on jo antanut samassa haussa toiselle hakijalle suosituksen, jonka on järjestelmän pakottamana asettanut ensisijaiseksi. Solidaarisuutta on vaikea pyytää, kun tietää uhrausten merkityksen osallistujille, ja jatkuva odotustila on kuluttava. Kuulopuheet alkavat kiertää.

Niin vaikeaa kuin luottamuksen rakentaminen kollegojen kesken onkin, se on välttämätöntä. Se on avain mihin tahansa yhteiseen ponnistukseen ammattikuntana. Tanssialalla, kuten muissakaan ammateissa, saavutukset eivät tule itsestään. Ehkäpä voisimme ammentaa käytännöllisen toiminnan lähestymistavasta ymmärrystä, jonka avulla tämäkään vääntö ei vaikuttaisi ylivoimaiselta eivätkä välillä koetut takaiskut tuntuisi merkeiltä omasta tai kollegojen moraalisesta alamittaisuudesta.

Kenttätyön aikana tehdyt havainnot antoivat minulle aihetta varovaiseen toiveikkuuteen tanssialan toimijoiden äänen ja voiman mahdollisesta kasvattamisesta tulevaisuudessa. Ala on hyvin hajanainen, vielä hajanaisempi kuin odotin. Tekijät ovat yhteisten foorumien puutteessa epäilemättä hajautuneet kukin oman alakulttuurinsa tai koulukuntansa porukoihin. Näin on syntynyt valtava mosaiikki, jonka palaset eivät välttämättä kohtaa toisiaan siten kuin ulkopuolinen voisi odottaa. Meillä on kuitenkin näyttöä siitä, että tutustuminen ja luottamuksen syventäminen on näissäkin olosuhteissa mahdollista (ks. Hirn 2019; ks. myös luku ”Tutkijoiden interventiot ja niiden tuottama tieto” tässä teoksessa).

Millaista on tanssialan monimuotoisuus? Työelämän monimuotoisuudesta puhuttaessa huomio kiinnitetään – hyvästä syystä – yleensä muutamiin kategorioihin, joilla yhteiskunnat ovat kautta aikojen tavanneet jakaa ihmisiä eriarvoisiin asemiin. Näitä syviä ja historiallisesti pitkäkestoisia jakoja ovat sukupuoli, ”rotu”, ikä, terveydentila, seksuaalinen suuntautuminen, etnisyys, kansallisuus ja uskonnollisen ryhmän jäsenyys.

Mikään tällainen jako ei voi pysyä poissa näyttämöltä millään vähänkään pidempään toimivalla ammattialalla, joten kaikkia yhteiskunnassa vaikuttavia syrjintäperusteita todennäköisesti käytetään myös tanssin alalla. Tutkimusjaksolla ainakin metoo-keskustelu ja rasismin vastainen kampanjointi toivat esiin rakenteisiin ja asenteisiin pesiytynyttä syrjintää ja kaltoinkohtelua. Tapasin joitakin Euroopan ulkopuolelta Suomeen muuttaneita tanssin ammattilaisia, jotka olivat onnistuneet työllistymään samoihin tuotantoihin täkäläisten tekijöiden kanssa. Sieltä täältä nousi kuitenkin merkkejä siitä, että alku voi olla hyvin hankala. Viisumikäytänteet eivät asetu esteeksi muiden lajien festivaaleilla, mutta afrikkalaisen tanssin suuretkaan nimet eivät tunnu riittävän vierailun syyksi, vaan laittoman maahanmuuton olettama ilmestyy ylimääräiseksi viranomaiskannoksi järjestäjien kaskeen. Niiden osalta, jotka todella ovat muuttaneet Suomeen, tilanne muistuttaa Helsinkiin muuttavan nuoren tanssijanalun tai ulkomailla opiskelleen paluumuuttajan tilannetta. Yhteistä kaikille on verkostojen ohuus. Hajanaisuus ja maastoutuminen piilottavat kontaktit ja työtilaisuudet kaikilta, mutta maahanmuuttajilla kielitaidon ja maantuntemuksen puute ovat ylimääräinen rasite. Kielitaitovaateet ja muut vaatimukset tarjoavat myös oivan verhon mahdolliselle piilevälle syrjinnälle. Tuekseen maahanmuuttajataustaiset tanssin ammattilaiset ovat löytäneet HIAA:n eli Helsinki International Artists’ Associationin, poikkitaiteellisen yhdistyksen, joka tarjoaa vertaistukea (HIAA 2020).

Kysymys Helsingin ja muun Suomen välisistä suhteista on monitahoinen. Suurin osa tanssin ammattilaisista asuu Etelä-Suomessa ja erityisesti Helsingin seudulla. Myös suurimmat yleisöt ovat pääkaupunkiseudulla. Toisaalta yleisöt ovat myös jakautuneet voimakkaasti tanssilajien ja alakulttuurien mukaan. Muuallakin maassa kuitenkin järjestetään paljon tapahtumia ja esityksiä. Lähdin Iston matkaan tutustumaan moniin näistä. Herkkänä mahdollisille jännitteille akselilla Helsinki – muu Suomi valmistauduin pitämään mieleni aivan erityisen avoimena. (Sen lisäksi, että etnografin oletetaan aina toimivan näin.) Heti ensimmäisellä matkalla sain kuitenkin kotimatkalle seuraa paikallisen tanssioppilaitoksen opettajasta. Hän nimittäin asui osan ajasta Helsingissä. Monet oppilaistakin olivat pääkaupungista kotoisin. Ei ollutkaan mahdollista tehdä johtopäätöksiä ”Helsingin” ja ”muiden” tanssista. Ammattilaiset liikkuvat todella paljon töiden perässä. Koska heidän työnsä ovat pääsääntöisesti projektiluonteisia, samat ihmiset voi kohdata tänään Tampereella, ensi viikolla Kajaanissa. Uransa aikana useimmat ehtivät nähdä monta paikkaa kotimaansa kartalla. Monet työskentelevät myös ulkomailla.

Tanssiammattilaisten tueksi luotiin vuonna 2004 tanssin aluekeskusverkosto yhdistämällä joukko paikallisia rakenteita valtakunnalliseksi enemmän tai vähemmän kattavaksi verkostoksi. Sen toiminta näyttää lähteneen käyntiin pääsääntöisesti juuri niin kuin tarkoitettiin eli koordinoiden, tekijöitä tukien ja yleisöjä tavoittaen. Aluekeskukset tekevät yhteistyötä keskenään, muun muassa Kiertoliike-tapahtuman järjestämisessä. Nämä ovat merkittäviä saavutuksia mille tahansa ammattikunnalle. Yllättäen havaitsimme palvelutehtävässä vielä täytettävää valtakunnan kuumimmassa tanssiytimessä, pääkaupunkiseudulla. Täällä aluekeskuksen tehtävän sai hoitaakseen Uuden tanssin keskus Zodiak, joka on erikoistunut nykytanssiin. Aluekeskuksen maantieteellinen alue on virallisesti pääkaupunkiseutua laajempi, Uudenmaan alue. Pitäisikö potentiaalisten yleisöjen myös Mäntsälässä tai Lapinjärvellä päästä seuraamaan tanssia? – nyt kaikki toiminta tapahtuu Helsingissä. Entä tarvitsevatko muut tanssin lajit aluekeskusta pääkaupunkiseudulla niin kuin muualla Suomessa?

Pitkä matka kollegan luo

Kesti jonkin aikaa, ennen kuin minulle valkeni, etteivät kaikki alan ammattilaiset tukeneet tai edes hyväksyneet Tanssin talo -hankkeen tavoitteisiin kirjattua kaiken tanssin talo -periaatetta (Hirn 2019) ja pyrkimystä yhdistää harrastelijoiden, tanssiyhteisöjen, taidetanssin ja viihteen (!) tekijät sekä yhteisöyleisöt, taideyleisöt ja satunnaiset yleisöt saman katon alle. Näihin kirjauksiin oli myönnytty vahvasti ohjattuina julkisten rahoittajien toivomuksesta. Niiden avulla perusteltiin suunnitelmien kykyä tuottaa jokaiselle jotakin, eli valtiolle ja Helsingin kaupungille myös asukasviihtyvyyttä, sosiaalista koheesiota, turismin tuottoja – sekä sitä paljon puhuttua pöhinää (ks. esim. Silvanto 2015).

Jotta jännitteitä voisi ymmärtää, täytyy nähdä, miten tanssilajien mosaiikki asettuu suhteessa edellä mainittuihin jakolinjoihin. Kuulemani tanssiammattilaiset käyttävät synonyymien tapaan termejä moderni tanssi, nykytanssi, uusi tanssi ja taidetanssi. Ihmettelin mielessäni, että kai klassinen baletti sentään lasketaan taidetanssiksi. Toki. Sanavalinnat heijastelevat pikemminkin puhujien tarkasteleman ammatillisen kentän rakenteita, etenkin koulutuksen ja rahoituksen osalta. Baletin eläessä omien resurssiensa varassa muut järjestelevät suhteitaan ja suhteellisia asemiaan koko ajan liikkeessä olevan, heikosti resursoidun toimintakentän sisällä – ja osin sen ulkopuolella. Tällöin kiinnostavaa on se, mitä milloinkin jätetään mainitsematta. Kun puhuja korostaa edustavansa tai edistävänsä ”taidetanssia”, sisältyy viestiin silloin irtiotto tanssista, joka ei ole taidetta (esimerkiksi viihdettä tai harrastelijoiden toimintaa).

En halua antaa vaikutelmaa moraalisesta tuomiosta niille (enemmän tai vähemmän) nykytanssiin identifioituville tekijöille, jotka vuosikymmenten kampanjoinnin jälkeen saivat talohankkeensa toteutumaan – vain huomatakseen, että ensimmäiseen omaan kotiin oli tulossa koko liuta tuntemattomia sukulaisia siskonpedeille. On syytä miettiä, kuinka itse kukin olisi mahtanut suhtautua vastaavassa tilanteessa. Eikä vieroksuntaa ole syytä liioitella. Ammattikunnan tasolla jännnitteet ovat kuitenkin havaittavissa.

Moderni, nyky-, uusi – termistö viittaa perinteen katkeamiseen ja katkaisemiseen, pesäeroon aiemmasta tanssiperinteestä. Samoin kuin muussakin länsimaisen kulttuurin itseymmärryksessä, tässäkin kohdassa aika alkaa kulkea nimien ohitse. Uusi vanhenee, ja koulukuntia tulee lisää. Uusia perinteitä syntyy ja kerrostuu edellisten päälle. Ja poimuttuu, silmukoituu ja yhdistyy. Kuten arvata saattaa, ”tanssilajien” kirjo paljastui paljon monimuotoisemmaksi ja rikkaammaksi kuin tasaisesti diversifioitu keräilijän kokoelma takanreunuksella. Nykytanssi on sisäisesti monimuotoinen, koulukuntajakojen kirjoma alue. Nykysirkus ja nykytanssi käyvät käsi kädessä, samoin performanssitaide ja esitystaide sekä fyysinen ja puheteatteri. Kaikenlainen poikkitaiteellisuus on tavallista. Onpa olemassa sellainenkin suuntaus kuin nykybaletti. Myös tutkimuksen ja journalismin kanssa mennään yhteen, etenkin kantaa ottavissa teoksissa, kuten ympäristö- ja ihmisoikeuskysymyksiä käsittelevässä taiteessa. Voisiko siis ajatella, että korkeakoulutetut taiteilijat seurustelevat muiden korkeakoulutettujen kanssa? Ehkä, mutta en esittäisi tästä kovin vahvaa väitettä. Kansankulttuurista ammentavat lajit, kuten salsa, tango tai suomalainen kansantanssi saavat nekin välillä teokseksi rakennettuja taidemuotoja.

Sen sijaan havaitsin, että tekijät, jotka ovat aloittaneet uransa lajeissa (ja yhteisöissä), joilla ei ole vahvaa edustusta koulutusjärjestelmässä, joutuvat kamppailemaan kaksin verroin saadakseen taiteilijan statuksen ja päästäkseen mukaan apurahojen jakoon. Jos tällainen nuori tekijä hakee korkeakoulutukseen ja suorittaa sen nykytanssipainotteisen ohjelman, voi hän rikastaa taiteilijuuttaan alkuperäisen lajinsa elementeillä, mutta ei edetä urallaan suoraan omista lähtökohdistaan. Erityisesti tämä näkyy yhteisöllisissä tanssikulttuureissa, joista monilla on tiivis kytkös paitsi yleisö-tekijöihin, myös muusikoihin. Onko se lainkaan taidetta, jos kaikki joraavat yhdessä? Jännitteiden taustalla lienee kysymys asemista ja pääsystä resursseihin. Muuten en osaa selittää erottautumisen tarvetta aikana, jolloin taiteen muodot muodostavat edellä kuvatulla tavalla kaleidoskooppimaisesti yhä uusia kombinaatioita ja permutaatioita. Joku saattaa todeta, että eiväthän kaiken maailman piiritanssit ole perinteinäkään riittävän syviä ja itseään tutkivia, jotta niitä voisi käsitellä samanarvoisina kuin taidetanssia. Se on hyvä huomio. Kulttuurin tutkija vastaisi, että kaikista ihmisten yritelmistä ei tule pitkäikäisiä ja laajalti viljeltyjä perinteitä. Jotkin kuihtuvat piankin. Toiset jatkavat materiaalisesti niukoilla resursseilla ja vailla päätoimisia opettajia, teoreetikoita ja historioitsijoita. Silloin perinne voi jäädä junnaamaan paikoillaan. Mutta voi se kehittyäkin. Joitakin kansanperinteitä myös opetetaan eikä aina huonommin menetelmin.

Olen taipuvainen tulkitsemaan havaintoja niin, että kaksi jännitteistä jakolinjaa kasvattavat toistensa ”sähkövarausta”, kun asioita ei ajatella ihan perille saakka. Yhtäältä taide pakenee viihdettä, ja toisaalta ohitetaan muiden kuin länsimaisen korkeakoulutuksen piiriin lukeutuvien perinteiden olemassaolo tai ainakin merkitys. Jälkimmäiset eivät useinkaan ole luettavissa ”kaupalliseksi viihteeksi”, vaikka eivät taidetta olisikaan, vaan joksikin muuksi inhimillisen kulttuurin muodoksi, joka vaatii ymmärrystä omilla ehdoillaan.

Näyttämöteoksia tuottavien kulttuurimuotojen välimatka muihin tanssin muotoihin, joissa tekijyys laajenee usein koko yhteisöön, on vaativa ylitettävä. En tiedä, onko muilla taidealoilla vastaavanlaista haastetta, mutta en vähättelisi tätä. Se koettelee toimijoiden työotetta kokonaisvaltaisesti. Jotkin näkyvästi erilaiset ja monet hienovaraisesti erkaantuvat käytänteet ovat kauaskantoisia, ne osoittavat työn politiikkaan (tuotetaanko teoksia vai battleja[2]), sen moraaliin (haetaanko oikeutusta pelimanniperinteen vai taiteen nimissä) sekä tekijöihin subjekteina (kuka kutsuu itseään taiteilijaksi ja kuka ei). On myös konkreettisia resurssikysymyksiä, joita koskevat ratkaisut helposti sementoituvat sementtiin ja samettiin, eli vaikkapa kysymys siitä, rakennetaanko yhteiseen taloon pysyvä näyttämö/katsomo vai muunneltavissa oleva tila, joka sallii myös suurten joukkojen jamit.

Idealistista tai ei, moniulotteiseen lähestymistapaan tukeutuva toimintatutkija tarjoaa avuksi oman työn reflektointia ja fundeerausta turvallisesti. Turvallisuudella tarkoitan sitä, että ei tarvitse lähteä heti revittelemään muiden eteen vaan voi ensin kysyä itseltään vaikeita ja pulmallisia kysymyksiä. Kun pääsee alkuun, turvallisuuden piiriä voi laajentaa luotettuihin kollegoihin. Kokemukseni mukaan työn tarkastelu kokonaisena inhimillisen eli keskeneräisen toiminnan muotona – poliittisine ja moraalisine aspekteineen – on omiaan luomaan ja syventämään keskustelijoiden välistä luottamusta. Jos tätä pääsee maistamaan, sitä haluaa lisää. Silloin on jo kyllin rohkea lähestymään myös niitä outoja sukulaistoimijoita, joiden puuhia ei ole koskaan oikein ymmärtänyt.

Kuka nyky-yhteiskunnassa saa olla taiteen tai kulttuurin tekijä? Millä materiaalisilla edellytyksillä? Miksi tämä työ on tärkeää tai ainakin oikeutettua? Olipa ammatti mikä hyvänsä, jos sen harjoittajat ryhtyvät sitä tosissaan kehittämään, he päätyvät tarkastelemaan myös oman alansa perustavia kysymyksiä. Joku voisi ajatella, että ne eivät muutu. Mutta työn muodot ja ehdot muuttuvat, ja silloin on syytä tarkistaa, vieläkö ollaan menossa haluttuun suuntaan. Ja mihin oikeastaan halutaan mennä. Ja keitä ollaan.

Asioihin on palattava toistuvasti, vaikka ne ovat vaikeita ja hankalia – ja ehkä juuri siksi. Tämän ei kuitenkaan tarvitse olla ahdistavaa ripittäytymistä tai itseruoskintaa. Tanssitaiteilija Kira Riikonen sanoitti rekflektiivistä työotetta toivoessaan, että Suomen tanssialan ammattilaiset pääsisivät useammin ”väittelemään nauttien”. Dialogi – kuunteleva keskustelu – kollegojen kesken voi tuntua todella hyvältä, jos siinä löytää ilmaisuja tärkeille asioille, tuntee tulevansa kuulluksi, saa luvan puhua myös niistä asioista, joista on vaiettu, voi laajentaa horisonttiaan ja saada kenties hieman tukevampaa otetta omaan työhönsä. Puhun tässä myös omasta kokemuksesta, oman (tutkijan) työni reflektoinnista. Meillä on tässä tutkimusrupeamassa myös näyttöä ammattilaisten kyvystä tutustumiseen ja luottamuksen syventämiseen yli edellä kuvattujen jakolinjojen (ks. luku ”Tutkijoiden interventiot ja niiden tuottama tieto” tässä teoksessa).

Viitteet

1 Suomen perusturvan tasosta on tehty 2010-luvun puolivälissä valitus Euroopan neuvostolle ja saatu osin langettava päätös. Taso ei ole kohentunut vuosikymmenen loppuun mennessä. (Ihmisoikeuskeskuksen toimintakertomus 2015, 99–100; Perusturvan riittävyyden arviointiraportti 2015–2019).

2 Battle, ks. luku Kahdeksan tarinaa tanssialalta, ”Skabaa – ollaan ystäviä!”