Kahdeksan tarinaa tanssialalta

Antropologisissa tutkimusperinteissä on kehitetty varsin hienoviritteisiä tapoja lähestyä toista, erilaiseen elämänmuotoon kasvanutta ihmistä tulkintoja tekemällä ja testaamalla, eläytymällä ja kyselemällä. Yleensä tutkijalta edellytetään pitkää oleskelua tutkittavien elämänpiirissä ja ainakin ajoittaista osallistumista heidän tavanomaisimpiin toimiinsa. Tähän sisältyy se viisaus, että näin tutkija tulee altistaneeksi kehonsa samoille olosuhteille ja vaatimuksille kuin tutkittavat – tai ainakin miltei samoille, ainakin hetkittäin. Hän oleskelee tutkittavien lähivyöhykkeellä, jossa onnenpotkujen ja vastoinkäymisten affektiiviset paineaallot tuntuvat vatsakalvon reseptoreissa. Hän saa täten vahvistusta – tai horjutusta – verbaalisille tarinoille ja kuvauksille, joita tutkittavat kertovat itsestään.

Etnografisessa kenttätyössä, joka perustuu historiallisesti antropologien kehittämiin työtapoihin, luottamus kehkeytyy vähitellen tutkijan ja osallistujien välille. Se muuttaa kertomuksia, dramaattisestikin. Tekijät on helpompi nähdä sosiaalisesti, taloudellisesti, historiallisesti ja kulttuurisesti sijoittuneina. Yhdessä nämä kanavat antavat rikasta tietoa toimijoiden pyristelystä sekä taktisesta, poliittisesta että moraalisesta näkökulmasta. On kovin eri asia kuulla hyväksyttävän oloiseksi pyöristetty haastatteluvastaus toiminnan oikeutuksista kuin tutustua tekijän motiiveihin siinä monikerroksisessa moraalisessa ekologiassa, josta teot nousevat.

Kielellisen ja symbolisen tietämisen ohella etnografiassa tarvitaan kokemuksellista tietoa. Näitä kaikkia vuorotellen kuuntelemalla tutkija voi päästää tutkittavien todellisuuden haastamaan omia, useinkin tiedostamattomia oletuksiaan, jotta tutkimus todella voisi tuottaa uusia oivalluksia ja toimia siltana tutkittujen ihmisten ja lukijoiden välillä.

Toimintatutkimuksemme perimmäinen tarkoitus oli edesauttaa tanssialan kehitystä ja kukoistusta Suomessa. Olemme toisaalla tässä teoksessa ilmaisseet perustellun pyrkimyksemme valottaa alan töiden sisäisiä hyviä (eli erinomaisuushyviä), jotta myös alaa tuntemattomat lukijat saisivat tietoonsa, mikä näissä toimissa on erityistä, hienoa, vaikeaa tai tavoiteltavaa.

Kuinka voin lähtökohtaisesti ulkopuolelta tulevana tarkastelijana väittää tuntevani minulle tähän asti vieraan alan sisäisiä hyviä ja vieläpä sanoittaa niitä lukijoille? En väitäkään. Tehtävä on kaksinkertaisesti mahdoton. Ensinnäkin minulta puuttuu oma historia alalla. Toiseksi, vaikka omakohtainen historia olisikin, pitäisi silti sanoittaa se, mikä on kokemuksellista ja sellaisena sanoitusta pakenevaa.

Ratkaisuni lähtee siitä, että kumpikaan näistä esteistä ei ole täysin vedenpitävä. Kierrän ensimmäisen myöntämällä avoimesti, että kaikki kokemukseni ovat omiani, ensikosketusten aikaansaamia. Ne kertovat siitä, mitä minä olen oppinut tapaamisissa tanssijoiden kanssa. Ne kuvaavat maailmaa omilta jalansijoiltani tässä ja nyt. Toiseksi teen kuten taiteilijatkin tekevät saadakseen kokemuksellisen ”välitettyä” toiselle ihmiselle: luotan lukijan mielikuvitukseen. En voi tarjota tyhjentävää karttaa kätketystä valtakunnasta, mutta voin kiinnittää huomiota esiin työntyviin yksityiskohtiin, merkkeihin sisäisten hyvien läsnäolosta ja vaikutuksesta. Minun on luotettava siihen, että lukijoillani on omia kokemuksia – kenties aivan eri alalta – jotka auttavat heitä tunnistamaan merkit ja antamaan niille affektiivisen ja moraalisen sisällön.

Työparini on tuottanut omasta tanssija-tutkijan asemastaan käsin kuvauksia ja pohdintoja, jotka valottavat syvästi ja rikkaasti sitä, millaista on olla tanssin ammattilainen nyky-Suomessa. Minä kerron, miltä hänen työnsä on minusta hetkittäin näyttänyt ja tuntunut, mitä olen siitä oppinut. Tutkimusretkeni ovat ulottuneet myös muihin tekijöihin ja muihin tanssin pienoismaailmoihin. Sellaisiinkin, joita Isto omien sanojensa mukaan ei tuntenut ennen tätä tutkimusta. Kirjoitin tähän lukuun kahdeksan tuokiokuvaa, joten jouduin tekemään valintoja niistä lukuisista kohtaamisista, joilla kolmen vuoden kenttätyö on minua sivistänyt. Tutkittavien anonymiteetin suojelemiseksi tarinoissa on pieniä muutoksia tapahtumajärjestyksen, maantieteellisen sijainnin ym. suhteen.

Pojat ja miehet

Osallistuja toisensa jälkeen käy tekemässä merkintöjä salin reunalla seisovaan fläppitauluun. Siinä on heidän mietteitään illan harjoittelusta ja mielipiteitään tulevasta syyskaudesta. Mitä he haluaisivat tehdä, mihin ryhmän pitäisi heidän mielestään ryhtyä tai olla ryhtymättä? Ilta on kauden ensimmäinen, mutta ei ensimmäinen tällä ryhmällä.

Extended family tuntee toisensa vuosien, jopa vuosikymmenten takaa. Ryhmän nuoret aikuiset ovat aloittaneet Iston lapsiryhmissä ja kasvaneet yhdessä aikuisuuteen, tanssin kautta ja sen avulla. Minun silmissäni tässä harjoitetaan jotain nykytanssin muotoa, tarkemmin en edes yritä sanoa. Sitä paitsi tanssilaji ei ole seikka, johon huomioni tänä iltana erityisesti kiinnittyisi. Tänä iltana minut valtaa hiipivä tunne siitä, että olen joutunut ja päässyt keskelle ryhmää, joka tuntee toisensa hyvin – erittäin hyvin. Aistin tunnelmassa jotakin erityistä, joka ei ole tilassa (se on tavanomainen harjoitussali), ei myöskään ajankohdassa (sade piiskaa pimeneviä syysikkunoita), ei harjoitteissa, ei kehoissa (osa osallistujista on silmin nähden ammattitanssijoita, osa ei).

Se jokin on tavassa, jolla he ovat keskenään. Olen tuntenut jotakin samankaltaista pitkään yhdessä eläneiden pariskuntien läsnäolossa. Perheterapeuttien hyvin tuntema tosiasia on, että pitkä yhteiselo ja tunteminen eivät yksin auta perille asti, jos pitää saada jotain aikaan yhdessä. Silloin pitää antaa toiselle myös tilaisuus yllättää. Siksikö fläppitaulu? Demokraattinen eetos? Isto, ryhmän vetäjä, puhuu ”kattoatmosfääristä” – olenko nyt katossa? Olen toki tutustunut hänen metodinsa teoreettiseen puoleen, John Deweyn ja pragmatismin pedagogiset ja poliittiset ihanteet ovat minulle kohtalaisessa määrin tuttuja. Mutta teoria ei auta, kun pitäisi kokea ja vuorovaikuttaa kokemuksellisella tasolla.

Iston ”Raakalaudaksi” nimeämä työtapa ei todellakaan tunnu tikkuiselta tai pisteliäältä. Eikä keskentekoiselta. Vaikka tässä lähdetään aivan alusta ja leikitään erilaisilla tanssin elementeillä (ymmärtääkseni), itse työtapa ja ryhmä, joka sitä on vuosikaudet harjoittanut, on hioutunut kuin rantakivet, kuin silkkisesti käteen sopiva kuksa. Olen osallistunut tällä työotteella vedettyihin harjoitustuokioihin erilaisten kokoonpanojen kanssa, joten tiedän jotain siitä, miten se lähtee liikkeelle vasta-alkajien kohdalla.

Olen myös kuullut Istolta ja hänen lähimmiltä työtovereiltaan anekdootteja erilaisista sattumuksista. Erityinen kohde ovat olleet isä-poikaryhmät. Näissä ryhmissä Isto on johdattanut isiä tanssin maailmaan yhdessä poikiensa kanssa. Moni ryhmä on jatkanut niin kauan, että pojat ovat kasvaneet ja isät ikääntyneet. Mihin pojat ovat kasvaneet? Mitä erityistä tällainen toiminta on tuonut heidän kasvuoloihinsa kuluneina vuosikymmeninä?

Isto on vetänyt myös poikaryhmiä. Erään tarinan mukaan kouluikäiset pojat olivat Iston vetämissä harjoituksissa, kun erään niin kutsutun erityislapsen henkinen kestokyky jostain syystä loppui ja Isto ehti havaita sen samalla kun veti ryhmätoimintaa. Henkinen kantti voi joskus katketa äkisti, ja silloin asianomaiselle pitäisi saada nopeasti tukea ja tilanne haltuun. Ennen kuin Isto ehti sanoa mitään, pojan vierustoveri kuitenkin puuttui asiaan täsmälleen oikealla tavalla, numeroa tekemättä, ja veti kaverinsa mukaan seuraavaan toimintaan. Niin kuin erityispedagogi olisi ehkä osannut tehdä. Tai erityislapsen sisko tai veli. Tai paras kaveri. ”Silloin huomasin, että ryhmä oli jo edistynyt pitkälle. Koska he alkoivat kantaa huolta toisistaan, huomata toistensa tarpeet. Toimia yhdessä.” Isto selittää pedagogiikkansa periaatteita. Näin se toimii: huolen kantaminen on rakkaudellista toimintaa… Minä jään miettimään. Mietin kaikkia niitä poikia, jotka eivät saa aikuisilta tätä opetusta. Tietysti tyttöjä myös, mutta erityisesti poikia. Meidän aikamme, tämä yhteiskunta, jättää pojat imemään itseensä milloin mitäkin, mutta yleensä ei tätä. Tajuan, että isä-poikaryhmät ovat jotakin äärimmäisen tärkeää. Niiden hohto paljastuu ympäröivän elämäntavan pimeyttä vasten. Ei enää yllätä, kun Isto kertoo olevansa kaiken muun ohella myös miestutkimuksen asiantuntija.

Tule sellaisena kuin olet!

Kevättalvisesta kaupungista löytyy puutalo, jonka pääkäyttäjä on paikallinen asukasyhdistys. Nyt siellä notkuttavat lattialankkuja kansantanssin ystävät. Olen ollut tanssin kentillä hieman arka osallistumaan fyysisesti, koska olen surkeaakin surkeampi tanssija – ainakin tasapainon, rytmin, muistin, kestävyyden ja – kaiken suhteen. Olen kyllä osallistunut häiriötä aiheuttamatta, takarivissä. Mutta en voi kokea sitä, minkä edistyneet tanssijat kokevat, koska minulla ei ole fyysisiä edellytyksiä. Tämän rajoitteen olen hyväksynyt ja opetellut toimimaan tanssijoiden parissa siitä huolimatta.

Tänään salissa ei kuitenkaan ole takariviä eikä pimeitä nurkkia. Kaikki tanssivat. Aloittelijat ja edistyneet samoissa ringeissä, jonoissa ja pareissa. Pääsy on vapaa, ja joka kerta mukana on ensikertalaisia. Toisaalta mukana on myös sitoutuneita lajin ystäviä, jotka auttavat ja ohjaavat kirjaimellisesti kädestä pitäen. Tuokiolla on vetäjä, ammattilainen, joka kertoo toiminnan lomassa hiukan myös eri tanssien erityispiirteistä ja historiasta. Kahden hengen orkesteri tarjoaa elävän musiikin. Huomaan ajattelevani, että tämähän muistuttaa flamencoa, jossa musiikki ja tanssi niin ikään kuuluvat jokaiseen tapahtumaan saman kulttuurimuodon erottamattomina osina. Nyt ollaan kosketuksissa pelimanniperinteeseen.

Meno on sen verran vauhdikasta, että hiki tulee. Samalla se on niin hauskaa, että ei malttaisi lopettaa, elleivät tottumattomat pohkeet kivistäisi. Minähän opin! Meno ei ole mitenkään virheetöntä, mutta onnistumiselta se silti tuntuu. Leikin riemua. Tässä sitä mennään, ”varautuneet” ja ”introvertit” suomalaiset käsikynkkää tuntemattomien kanssa… No, pitäväthän suomalaiset karaokestakin. Ympäri ja eteenpäin – ja loppu – hei!

Osun välillä kaveriksi nuoremmalle miehelle (hän on selvästi edistynyt harrastaja), sitten ikäiselleni naiselle ja vielä aasialaiselle turistille. Tosiaan, vetäjä puhuu englantia, sillä näissä illoissa käy paljon suomea taitamattomia innokkaita. En tiedä, kumman näkökulmasta tämä perinne näyttäytyy eksoottisempana, minun vai japanilaisrouvan. Hekotamme hysteerisinä väärille pyörähdyksillemme ja hihkumme ilosta, kun koko porukka saa kuvion kutakuinkin onnellisesti loppuun.

Ei ole mikään poikkeus eikä sattumaa, että tilaisuuteen on vapaa pääsy. Pelimanniperinteen ytimeen kuuluu ajatus mukaan ottavasta yhteisöstä. Kynnykset yritetään pitää mahdollisimman matalina. Myös musisoinnin puolella: vetäjä kertoo muusikoista, joille on pantu lapsena viulu käteen ja jotka on viety suoraan mukaan kokeilemaan. Mietin yksin harjoittelevien musiikkioppilaiden tavanomaista angstia ja tanssikoulujen harjoittele-esiinny-vuodenkiertoa. Tässä ei hiota tekniikkaa minkään henkilökohtaisen osaamispääoman mielessä. Tavoitteena ei myöskään ole minkäänlainen ”teos”. Tavoite on yksinkertaisesti pitää hauskaa – ja pitää perinnettä elossa.

Kansantanssin piirissä laaditaan toki myös teoksina esitettäviä tansseja, ja innokkaimmat harrastajat ottavat yhteen alan kilpailuissa, joissa raati palkitsee etevimmän ryhmän. Kilpailutoiminnan ohella kukkii kuitenkin myös tämänkaltainen toiminta, eikä sitäkään voi moittia kunnianhimon puutteesta. Tulisieluisuus ilmenee eri tavoin kuin kilpailuissa, mutta se on läsnä. Voimakkaasti.

Juttelen vetäjän kanssa: ”perinne” on sana, joka toistuu – erityisesti muodossa ”elävä perinne”. Tämä tarkoittaa, että kulttuurimuoto on aktiivisessa käytössä ja että sitä kehitetään. Elämä menee eteenpäin. Historiallisia muotoja on hyvä säilyttää samalla uudelleen tulkiten ja itseä ja omaa aikaa ilmaisten. Yksi asia, jossa tämä käy ilmi, on parinmuodostus. Perinteen mukaan yleensä tanssitaan mies-naispareina, mutta osallistujajoukko ei aina tarjoa sukupuolista tasajakaumaa, ja sukupuoli on sitä paitsi nykyaikana monimutkaisempi asia, josta ei haluta kynnystä tanssi-iltoihin. Siksipä vetäjämme ilmoittaa ohimennen, että pariksi käy kuka vain. Hyvin se tuntuu tanssijoille tänään sopivan, vaikka vetäjä myöntää, että etenkin vanhemmista miehistä on toisinaan aluksi outoa tarttua toisiaan kädestä.

Moraalifilosofi Alasdair MacIntyren mukaan ihmiseksi voi kasvaa vain menemällä mukaan johonkin olemassa olevaan käytännöllistä toimintaa harjoittavaan yhteisöön. Toimintaan oppimalla, ryhmästä identiteettiä ammentamalla, jatkuvuudesta vastuuta kantamalla ja toiminnan suuntaamisesta väittelemällä yksilö kasvaa kokonaiseksi ihmiseksi ja moraaliseen järjenkäyttöön kykeneväksi yhteiskunnan jäseneksi. MacIntyren lempiesimerkki juontuu hänen omista kokemuksistaan šakin parissa, mutta jos hän olisi nähnyt – ja kokenut – tämän kansantanssi-illan… Käytännöllisen toiminnan ytimessä on kyse juuri kokemuksesta ja kokemuksellisuudesta.

Kun olen tuntenut yhden kulttuurimuodon erityiset, hienot asiat luita ja ytimiä myöten, ymmärrän, miksi se on tärkeä – miten harmaa ja valju maailma olisikaan ilman sitä. Kun kohtaan toisten muotojen toimintaa ja tapaan niiden harjoittajia, saatan aavistaa heidän puuhistaan ja puheistaan, että sielläkin elää jotain hyvää ja tärkeää. Vaikka monet perinteet ovat korruptoituneet tai kuivettuneet tyhjiksi kuoriksi, ihmisten maailmassa on yhä lukemattomia eläviä perinteitä kuin vahvoja puita, jotka kurkottavat latvuksensa korkealle aurinkoon. Eikä kyse ole ”vain harrastuksista” vaan myös ansiotöistä, ammattikunnista. Monet ihmiset ovat sitoutuneet hyviin asioihin, joita haluavat tuoda maailmaan – asioihin, joilla on heille väliä. Maailma on sittenkin paikka, jossa on merkityksiä. Nykymaisemassa tämä ei ole mitenkään vähäpätöinen huomio.

Skabaa – ollaan ystäviä!

Tällä perinteikkäällä harjoitussalilla käy nykyisin katulajien harrastajia. Tai ammattilaisia. Kysymys ammattilaisuudesta näyttäytyy tällä kentällä hieman eri tavoin kuin nykytanssin alueella, jossa suorat yhteydet johdattavat harrastuksesta koulutuksen kautta apurahajärjestelmän piiriin. Katulajien harrastajat ovat – jos mahdollista – vielä niukempien resurssien varassa kuin taiteen ja taidetanssin kategoriaan otetut. On ilmeisesti varsin yleistä, että resursseja haetaan julkisella sektorilla pikemminkin nuorisotyön tai urheilun puolelta kuin kulttuurin. Ellei sitten toimita täysin vapaarahoitteisesti eli perusteta liiketoimintaa. Näinkin ovat jotkut tehneet ja onnistuneet, jos kriteerinä pidetään sitä, että toiminta jatkuu vuosia, elättää tekijänsä ja laajenee. Kertomuksemme tanssiyrittäjästä, joka haki kulttuurin apurahojen sijaan Tekesiltä (nyk. Business Finland) rahoitusta kansainväliseen kasvubisnekseensä on herättänyt toistuvasti hämmästystä tanssialan vaikuttajien piirissä. Se oli kuitenkin täyttä totta.

Katutanssin muodot ovat osa laajempaa katulajien alakulttuuria. Sen muita olennaisia osia ovat musiikki/runous ja tietynlainen vastakulttuurin eetos. Taustalla on Yhdysvaltojen köyhien kaupunginosien nuorison elinvoima ja oman tilan valtaaminen fyysisesti ja henkisesti. Katulajeissa puhutaan paljon battleista. Sanalla viitataan lyhyiden tanssisoolojen sarjoihin, joilla esiintyjät ottavat mittaa toisistaan vähän samaan tapaan kuin rap-biisien esittäjät. Eetoksen mukaan voittaja on parempi ratkaista taidoilla kuin väkivaltaisella yhteenotolla. Monasti battlet ymmärretäänkin kilpailuiksi. Mutta minkä tyyppisestä kilpailusta lienee kyse, sitä kannattaa pohtia. En olisi varma, että katutanssin kilpaperinteitä voi huoletta olettaa samanlaisiksi kuin vaikkapa yleisurheilun.

Alalla järjestetään toistuvasti kokoontumisia ja battleja, jotka tuomaroidaan ja joissa syntyy voittajia ja mestareita, jaetaan pokaaleja. Kuulostaa urheilulta. Mutta kuunnellessani alan veteraania alan ajautua erilaiseen mielikuvaan. Hänkin korostaa väkivallattoman mittelön ideaa, tunnelmaa, joka syntyy siitä, että kuka tahansa voi mennä bätläämään ketä tahansa, tarttua hetkeen. Sitten hän kertoo yhteenkuuluvuuden tunteesta: kuinka ollaan maailmanlaajuinen heimo – ja kuinka bätläyksen tuoma jännitys puretaan ja lähdetään ”siskojen ja veljien” kanssa vaikka oluelle. Jälleen yksi yhteisöllinen tanssikulttuuri…? Siltä vaikuttaa. Porukan yhteishenki ja tanssissa jaettu kokemus ovat sittenkin se tärkein asia…? Vai onko kenties niin, että kilvassa ei haeta vain voittajaa vaan myös ja jopa tärkeämpänä sitä erinomaisuutta, jota hyvät esitykset saattavat tuoda ihailtavaksi?

Keskustelukumppanini on nainen. Sukupuolen kautta avautuu uusi näkökulma katulajien maailmaan. Se näyttäytyy leimallisen maskuliinisena. Ovatko battlet sittenkin vain urosten reviiriotteluita? Niin pitkälle ei voi pelkistää, mutta hiven ”pehmeyttä” ei tee pahaa, ja tanssija kertookin itse pyrkivänsä tuomaan lajiin enemmän ekspressiivisyyttä taidon esittelyn oheen – ja myös rakentamaan hivenen pidempiä esityksiä, jotka on tarkoitettu katsottaviksi, ei vain kilpailusuoritteiksi. Kuulen samaa myös miestanssijalta, joka kertoo kaipaavansa tilaisuutta tehdä joskus ihan rauhassa koreografiaa esitykseen. Ja tulla edes joskus kutsutuksi taiteilijaksi.

Ehkä on eri asia tanssia katulajia Chicagon kaduilla kuin suomalaisessa kunnassa nuorisotyön ohjaajan opastuksella – tai käydä tanssikoulussa maksetuilla tunneilla ja esiintyä vanhemmilleen…? Kyllä katutanssia harrastetaan Suomessakin myös kaduilla ja aukioilla. Se ei vaadi juuri välineistöä. Mutta sosiaalisesti lajin luonne voi muuttua paljonkin toimintatavan myötä. Vastavuoroisuus voi kadota, jos liikesarjoja ei tehdäkään kannustavan kaveriringin keskellä vaan luokassa opettajan esimerkkiä seuraten. Tanssikoulut vaativat opettajilta tutkintoja, mikä johtaa siihen, että katutanssia opettavat aika usein muut kuin katutanssijat. Toiminnan filosofia ja kokemuksellinen eetos ovat höyryn kaltaisia, vaikeasti vangittavia hyviä. Ne haihtuvat herkästi tuuleen, kun otamme kiinni konkreettisesta.

Alan aavistaa, että olen todellakin tekemisissä alakulttuurin kanssa ja että sillä on omat juurensa ja erityiset, vain tälle kulttuurille ominaiset tulkintansa ja käytänteensä. Mainitsin battlet ja ystävyyden, joka kantaa yli mittelöiden – ja oikeastaan vain vahvistuu niistä. Lisäksi saan tietää, että alalla on tapana valita tai saada opettajalta tanssijanimi, joka ilmaisee tekijänsä identiteettiä katutanssijana. Nimen valinta ei selvästikään ole mikään pikkuasia, vaan tässä kohden kosketamme jonkinlaista syvää sitoutumista. Saan myös tietää, että alalla puhutaan opettajista merkityksessä, joka ei viittaa tanssikoulun opettajaan vaan henkilökohtaista ohjausta antavaan tunnustettuun (lajin omissa piireissä arvostettuun) osaajaan. Tämä ohjaus on yhtä lailla henkistä kuin tanssitekniikkaan liittyvää. Vanhempi mestari luovuttaa viestikapulan nuoremmalle suojatilleen tavalla, joka on tuttu shamanismin käytänteistä…?

Ympyrä sulkeutuu siten, että palaamme alan juurille, sen rooliin vastakulttuurina ja päähänpotkittujen ihmisten ja vaikeista oloista ponnistavien nuorten elämänlankana. Se tarjoaa vastauksia tai ainakin keinoja käsitellä sitä, miten voi selviytyä altavastaajan asemassa, miten suhtautua sortoon ja syrjintään, miten pitää kiinni ystävistään. Tanssi lienee näiden (ja muiden) eksistentiaalisten jännitteiden konkreettista, kehollista ilmaisua ja kokemuksellinen ankkuri. Jotakin tällaista olen aistivinani keskustelukumppanini kertomuksista.

Hän kertoo muun muassa, että on onnistunut laajentamaan liiketoimintaansa erityisesti internetin välityksellä tapahtuvan opetuksen kautta. Hänellä on omia, erityisiä oppilaita eri puolilla maailmaa, osa maissa, joissa viranomaiset suhtautuvat katulajeihin kielteisesti. Videokuvan – ja filosofian – täytyy siis siirtyä salaa. Tekesille nämä oppilaat ovat kenties ”asiakkaita”, mutta ymmärrän, että keskustelukumppanilleni he ovat sielunkumppaneita. Tarina päättyy unelmaan, jossa hän avaisi oman oppilaitoksen, ehkä jopa fyysisesti omissa tiloissa toimivan. Siellä lajia saisi opettaa sen omilla ehdoilla, siten että myös filosofia välittyisi seuraaville tanssijapolville. Samalla tekijät voisivat kehittää toimintaansa, viedä lajin variaatioita yhä uusille tasoille…

Kaksi vuotta myöhemmin luen sattumalta paikallislehdestä ilmoituksen pienestä tanssistudiosta, joka on selvästi katulajien harjoittajien omassa omistuksessa ja ohjauksessa. Opetusta on tarjolla sekä vasta-alkajille että edistyneille. Lisäksi alueen yrityksille tarjotaan esityksiä ja ohjelmaa tilaisuuksiin. Ilmoitus osuu riipaisevasti keskelle pandemiaa. Mieleni täyttää ihailu ja kannustus. Hienoa! Onnea ammatinharjoittajille, sekä elannon hankkimiseen että elämän tärkeiden asioiden vaalimiseen.

Etsi keidas kaupungista

Nousemme hissillä toimistorakennuksen ylempiin kerroksiin. Ulkona on sateista ja harmaata, teollisuusalueen väristä. Hissin ovet aukeavat entiseen toimitilaan, jossa toimii nyt tanssistudio. Tänne on aseteltu paljon huonekasveja, silkkikukkia ja koristeita. Kauniita valoja ja värejä kuin korostamaan poistumista ympäröivältä koleuden vyöhykkeeltä. Joku on halunnut, että täällä näkyy ihmisen läsnäolo. Minkälaisen ihmisen?

Pääsen seuraamaan, kun itämaisen (Lähi-idän tanssiperinteisiin kiinnittyvän) tanssin mestari esittelee lajiaan muita tanssilajeja edustaville kollegoilleen. Pikainen johdanto-opetus on minulle ylivoimaisen vaativa, mutta onnistun silti havaitsemaan jotain. Tuntuu häkellyttävältä, että tämä tanssi on yhtä aikaa vaativaa ja helppoa. Liikkeiden, rytmin ja kehonhallinnan osalta putoan nopeasti kyydistä – itämaista tanssia käytetään usein selkävammojen hoidossa, koska se edistää syvien asentolihasten hallintaa. On todellakin kuin etsisin kehostani lihaksia, joiden olemassaolosta en ole ollut tietoinen. Toisaalta tanssissa on jotain ihastuttavan helppoa ja vapaata: improvisaatiota, itseilmaisua. Vai onko ohjaajamme erityisen vapaan koulukunnan edustaja?

Tanssimisen ohessa kuulemme perustietoja lajista. Tämä on naisten perinnettä. Tietyillä alueilla ja aikoina, jolloin naisten elämänpiiri on ollut paljolti erillään miesten elämästä, myös tanssityylit ovat kehittyneet omintakeisiksi. Länsimaissa vallitsevan kaavamaisen käsityksen mukaan tällaiset naiset ovat hiljaisia ja alistettuja. Olipa julkisuudessa niin tai näin, keskenään naiset eivät ole turhia ujostelleet, ainakaan mikäli tästä tanssista voi jotain päätellä. Nyt saavat vatsat ja lantiot kieppua. Antaa palaa!

Ihastuttavinta on kuulla, miten perusliikkeitä voi käyttää oman ilmaisun välineinä. Tällä tavalla saat vavahduttavasti tehoa, jos haluat olla kohtalokas tai peräti vihainen. Haa! Tai voit heittää ilmaan tämän vitsikkään eleen. Katsotaan vastaako kaveri. Arvelen, että alan harrastajat käyttävät kehoaan keskinäiseen seurusteluun. Sanojen ohella – tai niitä syvemmin. Ehkä he tukevat toisiaan – jollakulla on voinut olla rankka päivä, tai sitten hän haluaa jakaa iloaan. Täällä saa varmasti kokea olevansa hyväksytty juuri sellaisena kuin on.

Paikka on naisellisen estetiikan ja naisten välisen solidaarisuuden keidas. En ole saanut selville, kuinka paljon harrastajissa on miehiä, mutta täällä en heitä näe. Kuntoutuskursseilla lajia kyllä harrastetaan sekaryhmissä, mutta tässäkin pienoismaailmassa lienee omat erityiset muotonsa ja niitä kannattelevat porukat.

Harjoitustunnin hyvää tekevä vaikutus tuntuu kehossa lopun päivää lämpönä ja virkeytenä. Suorastaan tunnen, kuinka selkärangan välilevyt saavat happea. Mielen valtaa toisenlainen lämpö. Rankaisevan tiukat kauneusihanteet katoavat jonnekin horisontin taa. Epätäydellinen kehoni on taas kaverini, ja on mahtavaa, että sillä voi vaikka heittää vitsiä kaverille.

Eksaktia tanssia

Tanssiharrastus kuuluu länsimaisen nykyihmisen elämässä siihen pehmeään puoleen. Tämän tietävät kaikki. Nuoret, jotka tekevät ammatinvalinnan tanssia kohti, saavat kuulla ryhtyneensä leikki- ja laululinjalle. Oikeissa töissä pyöritellään numeroita – ja euroja. Paitsi että tanssikin voi olla silkkaa matematiikkaa. Siltä ainakin vaikuttaa, kun pääsee yllättäen mukaan flamencomestarin johdantoluennolle. Rytminvaihdokset, taputukset, jalat, kädet, käännökset. Ja sama puolta nopeammin. Nelinkertaisella nopeudella. Nyt kolminkertaisella!

Sivulliselle viihteen kuluttajalle on voinut muodostua kuva perinteestä, jossa enemmän tai vähemmän marginaalinen romanivähemmistö ilmaisee tulisia tunteitaan. He varmaan improvisoivat tunteidensa vieminä… Ensikosketuksen jälkeen mielikuvat eivät enää sovi yhteen. Jotta jotain voisi improvisoida, pitäisi ensin hallita aikamoinen apparaatti hyvin eksaktia tekniikkaa. Klassisen baletin korkeat vaatimukset voimasta, taituruudesta ja kehon muokkauksesta ovat keskimäärin hyvin kansalaisten tiedossa, mutta tässäkin tanssissa on jotain todella vaativaa, vaikka se ei ehkä näy näyttämöltä takariviin asti. Tai sitä ei osata nähdä. Tässä kohden muistan Kuopio tanssii ja soi -festivaalilla hämmästyttäneet intialaisen tanssin esittäjät, jotka kykenivät viemään läpi saman, monimutkaisen kuvion matemaattisessa sarjassa kierros kierrokselta nopeutuen, kunnes loivat illuusion motorisoidun jalkaosan päällä liikkuvista hahmoista. Muistan, että ryhmän vetäjä esitteli numeron toriyleisölle taituruutta painottaen kuin menneiden vuosisatojen hämmästyttävät varietee-esiintyjät. Yli-inhimilliseltä tämäkin tuntuu. Ensikokeiluni saa flamencotekniikan kohoamaan edessäni kuin vuori. Liikahtelen sen juurella hiiren kokoiseksi kutistuneena. Ramman hiiren.

Mutta flamenco ei ole vain tekniikkaa. Nyt tullaan siihen, mitä aamupäivän emäntä haluaa meille kertoa. Tässä rakennetaan draaman kaaria. Jännite – jännitys – intensiivinen tunne, se kasautuu, kasvaa, kohoaa räjähdyspisteeseen – ja laukeaa. Kyse on emootioista ja, ehkä vielä enemmän, affekteista. Siitä mikä mihinkin ja keneenkin vaikuttaa, satuttaa, mitä kukin rakastaa. Ja mitä tanssija itse kohdistaa ympäristöönsä ja tietenkin toisiin ihmisiin. Eli tunteet ovat sittenkin pelissä, vaikka ulkopuoliselle voi jäädä niistä jossain määrin yksioikoinen kuva. Hän ei kenties näe, että keho ja mieli ovat yhtä, tunne on jaloissa, käsissä… ja katseessa. Flamencokatse on se yksityiskohta, johon olin kiinnittänyt huomiota jo aiemmin, kun olin nähnyt esityksiä. Tiedättehän, sellainen joka pysäyttää sydämen ja nostaa hiukset pystyyn.

Ei sovi unohtaa, että tämäkin tanssiperinne kuuluu osana kulttuurimuotoon, jossa musiikki ja tanssi yhtyvät ja muodostavat erityisen, sosiaalisen tilan. Ahaa, innostun: yhtymäkohtia kansantanssiin ja katulajeihin! Tuskin kovin harvinaista tanssin lukemattomissa muodoissa. Muusikot ja laulajat kannattelevat soolotanssijan esitystä. Tanssija puolestaan korostaa laulajan sanomaa. Arvelen, että siinä syntyy jonkinlaista jammailua. Kun tekniikka on hallussa, tekijöillä on mahtava instrumentti, porukka, joka pyöräyttää käyntiin elämyskoneen, ja kierroksiahan voi nostaa… ja nostaa.

Olen onnekseni nähnyt hyvin erilaisia flamencoesityksiä, joten aavistelen, että aika laaja ja monipuolinen on tämäkin käytännöllisen toiminnan pienoismaailma. Flamencoa voi tehdä vaikkapa suomalaisin voimin ja värähdyksin. Tai se voidaan taivuttaa eräänlaiseksi oopperaksi, jossa libretto eli tarina on se juttu. Kun ilmaisuvoimaista arsenaalia riittää, vain mielikuvitus on rajana, kuten sanotaan.

Yleisösuhde kohdallaan

Kyllä kannatti nousta ennen aurinkoa ja matkustaa satoja kilometrejä päästäkseen kokemaan tämän. Asuintalon alakerrassa sijaitseva keskikokoinen teatteriaula kuhisee jännitystä. Esitys alkaa aivan kohta, mutta viimeiset ovat vielä vessassa. Parasta varmistaa, että on teräkunnossa eikä mikään pääse häiritsemään keskittymistä. Ehkä tilanteessa on yhtäläisyyksiä astronautteihin, jotka valmistautuvat nousemaan alukseensa. Täällä haalarit tosin riisutaan pois. Aula jää täyteen varusteita. Niitä on pöydillä röykkiöittäin.

Seuraavaksi huomaan istuvani melko takana mutta kuitenkin keskellä riviä. Pelkään peittäväni näkymän takanani istuvilta, mutta tähän meidät sijoitetaan, ja hyst, nyt se alkaa.

Vieressäni on kaksi poikaa, joista toinen voisi olla esikouluikäinen, toinen selvästi nuorempi. Katsomo on ääriään myöten täynnä.

Nopeatempoinen esitys vie meidät välittömästi kahden hahmon tarinaan. Kyse on koirasta ja hänen emännästään, joita molempia esittää sama tanssija salamavaihdoksin ja tarvittaessa verhon takaa kuuluvin äänin. Esitys tuntuu puhuttelevan yleisöä syvästi, onhan kyse kasvutarinasta, kiintymyksestä, vallankäytöstä, tottelemisesta ja tottelemattomuudesta. Huumori yhtyy elämän tärkeisiin kysymyksiin. Yleisö antaa esiintyjälle ja hahmoille välitöntä palautetta ja ilmaisee toiveitaan siitä, miten näiden kannattaisi seuraavaksi menetellä. Esiintyjä notkistaa paljon puhetta sisältävän esityksensä hienovaraisesti kommunikoimaan yleisön kanssa, vaikka selvästi seuraakin käsikirjoitusta. Mutta yleisön reaktiot eivät ole vain kommunikointia vaan tunnepitoisen kokemuksen luomista. Tämä hetki eletään yhdessä – ja täysillä. Minulla ei ole desibelimittaria mukana, mutta ääntä on paljon, hetkittäin. Välillä on hiljaisempaa, koska tarinassa on herkkä tai jännittävä kohta.

Yleisö puhuu myös keskenään, mutta ei irtaudu aiheesta. Katsojat auttavat toisiaan saamaan esityksestä kaiken irti. Kun esiintyjä eräässä kohdassa tuo päähenkilön viestin esiin kyltille kirjoitettuna, nousee yleisössä supina, ja jotkut, kuten vierustoverini, korottavat äänensä kertoakseen lukutaidottomille kavereilleen, mitä kyltissä lukee. Tarinaa eletään monitasoisina subjekteina. Päähenkilön painiskellessa väärintekemisen houkutuksen kanssa häntä kehotetaan olemaan kiltisti: ”Ei, älä!” Kun hän kuitenkin sortuu ja antaa kyytiä kasvatuksen kielloille – tyynyn täytteet leviävät villisti näyttämölle – nousee yleisöstä riemukas vapautumisen kiljunta.

Tarina päättyy päähenkilön kasvun kannalta kutkuttavaan saranakohtaan. Onkohan tähän tulossa jatko-osa, pohdimme vierustoverini kanssa. Valtavan tyytyväinen ja energisoitunut yleisö purkautuu varusteaulaan. Jäämme odottamaan tungoksen helpottumista ja vaihtamaan pari sanaa ammattilaisten kanssa. He ovat kokeneita ja näkemyksellisiä lasten esitysten tekijöitä. Hyvä tulee yleisöä kuuntelemalla, mutta kosiskella ei tarvitse. Riittää kun esiintyjä hieman hellittää oman taitelijaegonsa otetta, lapsiyleisö kun ei diivoja tunnista eikä kunnioita. Tämä on ihan totta, sen olen itsekin huomannut vähemmän onnistuneissa esityksissä. Jos esiintyjä on itselleen liian tärkeä, yleisö vetäytyy koleaan hiljaisuuteen.

Kun saavumme aulaan, viimeiset päiväkotiryhmät ovat vielä pukeutumassa ohjaajiensa avustuksella. Innokkaimpia etsitään pöytien alta, he eivät mielellään lähtisi teatterista pois. Sitä en lainkaan ihmettele. Mietin, mahtavatko heidän vanhempansa tietää, millaisen galaksiluokan taidekokemuksen he tänään saivat.

Minun käy syvästi kateeksi tätä yleisöä. Toivoisin, että vanhemmatkin kansalaiset voisivat joskus jotenkin päästä heidän laillaan kokovartalollis-persoonalliseen kokemukseen. Ehkä se onnistuu taas hoitokoti-iässä?

Kehotietoisuuden muotoja

Tämä on anatomian luento, mutta ruumis ei ole pöydällä. Ei ole pöytää. Jokainen on omassa elävässä kehossaan ja kokeilee sen ulottuvuuksia samalla kun opettaja ehdottaa, kannustaa ja valaisee. Tässä opetetaan yhtaikaa työturvallisuutta ja ammatin varsinaista sisältöä eli sitä, mitä ihmiskeholla voi tehdä sitä rikkomatta, ja sitä, miltä oman kehon liikuttelu tuntuu, mitä kaikkea siitä löytyy. Salin peilit on peitetty verhoilla. Aina ei ole hyvä katsella itseään.

Ajatus muistuttaa minua hämmentävästä tiedosta, jonka vastaanottaminen on vaatinut minulta omien käsitysteni ratkomista auki aika pitkältä matkalta, jotta voisin jotenkin sijoittaa sen osaksi maailmaa, jossa olen tottunut elämään. Ei ilmeisesti ole kovin harvinaista, että tanssija on ujo esiintymään. En tarkoita ramppikuumetta, joka voitetaan ja josta ammennetaan voimaa, vaan varsinaista maailmassa olemisen tapaa. On niitä, jotka haluavat – syvästi ja kiihkeästi – liikkua ja tutkia kehonsa mahdollisuuksia, mutta eivät siedä ajatusta toisille esiintymisestä.

Ensimmäisellä kerralla näytin varmaan aika hölmöltä hakiessani sopivia sanoja kysyä tanssitaiteilijalta, miksi hän sitten oli esittävän taiteen alalla. Vastaus kuului kutakuinkin: Tarvitseeko sen olla esittävää? Tässä kohden keskivertokansalaisen ajatus juoksee veronmaksajan kukkaron suuntaan, joten hän ennakoi seuraavan kysymykseni huomauttamalla, että yhteiskunnalle voi antaa koulutuksen ja apurahojen vastineeksi muutakin kuin näyttämöllepanoja. Voi esimerkiksi kutsua yleisön työpajaan ja ohjata ja kannustaa heitäkin kokeilemaan omassa kehossa olemisen tapoja.

Kerran eräs tanssitaiteilija jopa sanoi, ettei nykytanssi edes ole kovin kiinnostavaa pelkästään katsottuna. Se alkaa kiinnostaa vasta kun sitä on päässyt itse kokeilemaan. Tämä on tietysti varomatonta puhetta aikana, jolloin ala kamppailee laajentaakseen yleisöjään, mutta minussa se käynnisti pohdiskelun kierteen. On tietysti totta, että nykytanssista puuttuvat sellaiset spektaakkelinomaiset, arkea suuremmat ja henkeäsalpaavat piirteet kuin baletin taituruus tai sirkuksen akrobatia. Ne vetävät väkeä katsomoon. ”Tuon minäkin osaisin tehdä” on satunnaisesti altistuneen kansalaisen tyypillinen pikatuomio. Mutta missä ovat vannoutuneet, makuaan kehittäneet ja alaa tuntevat katsojat? Käykö esityksissä vain esiintyjien kavereita ja toisia tanssijoita? Vai onko tämä liioittelua? Kenties yleisöjä on kasvamassa, mutta ne eivät vielä ole riittävän suuria. En mene sanomaan. Mutta siitä alan vakuuttua, että kyse on taiteenlajista, josta pitää oppia pitämään. Acquired taste, kuten salmiakki, kahvi tai viini.

Mutta entä jos asiassa on muutakin? Ohimennen heitetty huomautus jäi vaivaamaan, koska se tuli tekijäkunnan omasta suusta. Ehkä tätä ei pidäkään tehdä katsottavaksi vaan koettavaksi – muilla keinoin? Olen kyllä sittemmin nähnyt ja tavannut taiteilijoita, joiden työt on nimenomaan tehty näyttämölle, ja niissä katse – katsominen – on olennaista. Entisiin käsityksiini en ole silti palannut. Niissä oli jotain liian kaavamaista.

Salissa opiskelijat keskittyvät hengittämään. Huomaan itsekin tarkkailevani hengitystäni. Kuin varkain huomio siirtyy ilmaan, ilmatilaan, tilaan. Olin hetkeksi unohtanut, missä olemme, mutta nyt tietoisuuteni täyttävät lasiseinän ja suljetun oven takana jatkuvat kilometrit pimeitä, ilman (ja veden?) täyttämiä käytäviä. Luminietosten alla nukkuu entinen kaivos. Täällä harjoitetaan kirjaimellisesti tanssia tyhjyyksien päällä.

Tanssitaiteilijat ovat tilan tajun mestareita. He ottavat siitä mittasuhteet painovoiman kautta, lattiaan ja maahan juurtumalla, ihon kautta tuntumaa ja kosketusta hakemalla ja ilman kautta, hengittämällä. Eräässä harjoitteessa eläydytään täyttämään korkea tila kuvitteellisella keholla. Haa! Kävelläpä tuolla tavalla sisään neuvotteluhuoneeseen…

Minä osaan paremmin katsoa sosiaalista ja ammatillista tilaa. Näen joukon intomielisiä nuoria vaatimattomissa oloissa, useimmat kaukana perheestään, syventymässä siihen, mitä todella haluaa tehdä. Joukossa on jo yhden tutkinnon suorittaneita, joilla on elanto tiedossa, mutta täältä haetaan syytä elää. Yllämme leijuu raskaana arvonriistoon taipuvaisten veronmaksaja-mielipidekirjoittajien tuomio ”tarpeettomasta luksuksesta”. Sitä vasten asettuu tekijöiden yhteinen vakaumus elintärkeästä asiasta.

Aina sooloteokseen ei päädytä täysin vapaasti valiten, vaan joskus tuotannon budjetti riittää vain yhden tanssijan teokseen. Usein tanssimassa on kuitenkin kaksi tai useampia. Silloin saatamme nähdä filosofi Merleau-Pontyn kiasman: mitä merkitsee, kun koskettaa ja tulee kosketetuksi. Emme ole ilmatiiviisti pakattuja yksilösubjekteja vaan pikemminkin intersubjekteja. Ihminen ei ole ihan perillä itsestään, ja juuri siksi hänessä on tilaa toiselle. Silläkin uhalla että toinen saattaa yllättää. Aavistelen, että kokemus on vielä hurjempi tekijöille, sillä minulla on katsojana kolmannen persoonan näkökulma. Omassa kädessäni ei tunnu sen paremmin sensomotorista aistimusta kosketuksestani toiseen kuin sensorista tietoa siitä, että minua kosketetaan. Vai tuntevatko peilisoluni sittenkin jotain? Kolmannellatoista penkkirivillä? Isto sanoi, että ihmisen kosketus on kaunis. Alan nähdä siinä kauneutta.

Yhteiskunnalle voi antaa takaisin muutenkin kuin tarjoamalla yleisölle työpajan, jossa saa syventää omaa kehotietoisuuttaan. Osa nykytanssin monista koulukunnista on suorastaan riehaantunut tuomaan näkemyksensä sinnekin, missä niitä vähiten odotetaan. Niin kutsuttu yhteisötanssi on perinne, jonka kantavana ajatuksena on tanssin hyvää tekevän vaikutuksen ulottaminen mahdollisimman moniin ihmisiin. Tämä voi tapahtua esimerkiksi ratkomalla luistelukentän käyttäjäryhmien (kiekkopojat ja luistelijatytöt) välisiä sukupuolittuneita jännitteitä eräänlaisella käytännön sovittelulla, jossa yhteisten kehotekniikoiden opetuksen lisäksi molemmat pääsevät ammentamaan toistensa taidoista. Samalla tullaan tutuiksi, ja jaettu harjoitustila muuttuu yhteisemmäksi. Yhteisötanssin intomielet uskovat yhteisen tekemisen voimaan ja kohentuneen kehotietoisuuden parantavaan vaikutukseen, joka ulottuu lääketieteellisestä sosiaaliseen ja moraaliseen merkitykseen. Heidän taiteensa ottaa usein hankkeen muodon. Ajatella, minkälaisia käytänteitä sen inspiroimana voisi syntyä vaikkapa kouluihin.

Tunti on päättynyt, ja poistumme harjoitussalista pitkää ramppia myöten alas laaksoon. Edessä on perunasoppalounas ja iltapäivän tunnit. Taivas on vetäytynyt pilveen, ja alkaa hiljalleen sataa lisää lunta.

Liiketila 213

Saan kutsun tutustua ”kauppakeskusteatteriin”. Siis mihin? Pelkään, että nyt minulle, kauppakorkeakoulussa opettaneelle tutkijalle, tarjotaan oletettuja mieltymyksiäni vastaavaa ”tuotetta”.

Sunnuntaina joulun alla tapaan taiteellisen johtajan. Hän aloittaa esitteiden jakelun kauppakeskuksen käytävillä, lähellä teatterin vuokraamaa liiketilaa. Etenemme myös kulman takana sijaitsevaan lasten leikkihuoneeseen. Taiteellinen johtaja lähestyy lasten huoltajia eli kaikkia arviolta alle 10-vuotiaiden kanssa liikkuvia aikuisia. Hän kertoo, että täällä on kauppakeskusteatteri, jonka ohjelma sopii koko perheelle ja seuraava esitys alkaa klo 13. Useimmat ottavat ainakin esitteen.

Menemme teatteriin. Yleisöä istuu jo katsomossa. Liiketila on muutettu teatteriksi erottamalla narikkana toimiva eteisosa verhoilla esitystilasta. Lasiseiniin ja -oviin on teipattu tanssiteatterin nimi sekä kuvia. Verhojen takana avautuva tila jakautuu katsomoon ja ripustuspylväiden ja -kiskojen rajaamaan esiintymistilaan. Myös esiintymistilan sivuilla ja takana kiertävät verhot. Kuten myöhemmin ilmenee, sivuille jää hyvin kapeat tilat seinän ja verhon väliin, taakse vain hieman leveämpi ennen lasiseinää, jonka takana kulkee kauppakeskuksen toinen käytävä. Liiketilan pieni sosiaalitila toimii pukuhuoneena.

Jutellessa käy ilmi, että tanssiteatterilla ei ole koskaan ollut omaa tilaa. Se on yksi syy haluun kokeilla kauppakeskusta. Jospa tästä voisi tulla jonkinlainen kotipesä, josta käsin voitaisiin tehdä vierailuja muualle. Teatterin kaksi pysyvää taiteilijaa asuvat lähistöllä. Muut tekijät vaihtelevat tuotannoissa. Myös Länsi-Suomessa on käyty tekemässä sarja esiintymisiä sikäläisessä kauppakeskuksessa, ja se oli menestys, etenkin sen jälkeen kun kauppakeskuksen omistaja lapsineen vieraili esityksessä. Sen jälkeen tanssiteatterille tarjottiin ilmaiseksi monia palveluita, kuten mainontaa, joita oli ennen sitä pitänyt osata kysyä ja jotka olivat kalliita.

Tämä kauppakeskus on hiljattain hankkinut käytävilleen ständejä, joissa esitetään vaihtuvia mainosvideoita. Niihin on saatu teokset hyvin esiin. Kauppakeskuksessa on myös iso kirjasto sekä museo. Museon tilan on vuokrannut kaupunki, eikä museo itse maksa siitä mitään. Se järjestää tiloissaan työpajoja muun muassa koululaisille. Kauppakeskus kuuluu seudulla niin sanottuihin pieniin kauppakeskuksiin, mutta siellä on silti jokunen ruokapaikka, ainakin yksi kahvila ja S-market sekä Lidl. Lähistön asuinalueiden väestön tulotaso on matala. Täällä on jo pitkään asunut paljon maahanmuuttajia. Lapsiperheitä riittää. Juna tuo, mutta aivan viime aikoina tulevaisuutta on varjostanut suunnitelma uuden kauppa- ja palvelukeskittymän rakentamisesta lähitienoille, mikä voisi syödä asiakasvirtoja.

Esityksessä on mukavasti väkeä, viitisenkymmentä henkeä. Lapsia ja huoltajia, nuorimmat 3–4-vuotiaita. Esitys on vauhdikas ja riemukas, yleisö elää mukana. Nopeatempoisessa huumorissa on täkyjä myös aikuisille. Huolella kirjoitettua tanssipitoista puheteatteria, jossa on elementtejä sirkuksesta, elokuvasta ja tv-huumorista. Hyvän mielen huumoria. Puvustus ja lavastus ovat harkittuja ja toiminnallisia. Tietokoneohjattu animaatio vaihtuu lavasteissa täsmällisesti yhteensovitettuna äänitehosteiden kanssa. Huolellista, ammattimaista. Tämä on teos koko perheelle, ja se on tehty vaivaa säästämättä ja kunnianhimosta tinkimättä. Tekijät ovat panneet tähän työtunteja! En ole mikään taidekriitikko, mutta sen sentään näen, ettei tämä ole mitään helppoa ja nopeaa viihdepalaa, jossa laskelmoitaisiin maksimaalista tuottoa kliseitä lämmitellen ja ajatustyötä välttäen.

Esityksen jälkeen tapaan vielä taiteilijat alakerran intialaisessa ravintolassa. Siihen nähden, miten paljon työtä teos on vaatinut, sen lipputulot ovat pieni murto-osa todellisista kustannuksista. Pohdimme, miten ansainta tapahtuu ja mihin suuntaan sitä voisi kehittää. Tähän työhön on saatu apurahoja, teos on tehty niillä. Mutta apurahan myöntäjät haluavat tilastoja siitä, kuinka monta maksavaa kävijää (edellinen) teos on saanut. Lipputulojen summalla ei ole merkitystä. Tämä ohjaa tarjoamaan hyvin huokeita lippuja, ja näyttää siltä, että yleisö arvostaa niitä. Tänä vuonna perhelipun hinta nostettiin 20 euroon. Maahanmuuttajaperheet kutakuinkin katosivat. Esityksissä kävi pikkuisen varakkaamman oloisia perheitä – sellaisia, jotka yleensä käyvät teattereissa. Johtuiko kato hinnoista, vai oliko esityksissä jotain, joka ei tällä kertaa vedonnut maahanmuuttajiin?

Tämä on se ryhmä, jonka isäntäni mainitsee, kun kysyn, mitä tuloksia on yrityksistä löytää uusia yleisöjä.

Yleisöpohjan laajentaminen on ollut esillä keskusteluissa Tanssin talosta ja tanssin tulevaisuudesta. Tuolloin oli kuitenkin kiikarissa myös tulopohjan laajentaminen eli maksukykyiset uudet yleisöt. Kas tässäpä dilemma. Kuinka voisimme missään mielessä syyttää tanssiteatteria liiallisesta markkinahenkisyydestä, kun se tekee kulttuurityötä maahanmuuttajien ja vähävaraisten lapsiperheiden keskuudessa, vaikka toivo kirstuun kilahtavista kolikoista siinä samalla hieman haihtuukin? Pinta näyttää kenties sielunsa myyneeltä taiteilijalta (”kauppakeskusteatteri”), mutta sen alta paljastuu päin vastoin aikaansa seuraava taiteilijakollektiivi, joka on valmis vaarantamaan maineensa kollegojen ja säätiöiden silmissä voidakseen tulla lähelle ihmisiä, jotka voisivat olla kiinnostuneita sen taiteesta, vaikka eivät rikkaita olekaan. Taiteilijat itsekin pohdiskelevat, onko nimike ”kauppakeskusteatteri” siihen suuntaan väärä. En kehtaa sanoa, että se oli hiukan väärä minunkin suuntaani.

Panee miettimään. Taide ei pääsääntöisesti ole Suomessa taloudellisesti kannattavaa toimintaa. Korkeintaan muutama tunnetuin tähti voisi tulla työllään toimeen, mutta mistä sitten kasvaisi uusia, kun edelliset, valtion tuella nousseet, eläköityisivät? Julkisen (ja yksityisten säätiöiden) tuen varassa toimiminen on siis realismia kaikkine krumeluureineen ja kummallisine käytänteineen. Käytänteitä ja asenteita voisi kyllä kyseenalaistaa. Kauppakeskusteatteri onnistuu siinä mielessä hieman horjuttamaan totunnaisia ajatuskulkuja. Jos jossain ovat niskakarvat nousseet pystyyn sen takia, että kauppakeskustoimijoiden oletetaan kietovan taiteilijat korruptoivaan syleilyyn, niin… siinä voisi periaatteessa olla perää.

Taiteelliset johtajat kertovat seikkailuistaan tämän ja toisen keskuksen omistajien ja vuokrausfirmojen kanssa. Joskus omistajat ovat hieman liiankin lähellä, usein kuitenkin jossain kansainvälisen sijoitustoiminnan kasvottomassa ulottuvuudessa. Periaatteessa kauppakeskukset yrittävät nykyisin erottua keskinäisessä kilpailussaan sillä, kenellä on tarjota parhaat viihdepalvelut ja missä on jänskintä tekemistä millekin kohderyhmälle. Teatteri saattaisi jonkinlaisissa olosuhteissa muodostua jonkin kauppakeskuksen vetonaulaksi. Tästä hyvästä keskuksen pitäisi kuitenkin olla valmis maksamaan teatterille aika paljon palkka- ja vuokratukea… aika pitkään. Toistaiseksi tällaista vastaantuloa ei ole havaittu. Korruptoivasta syleilystä ei voi puhua.

Eri asia on, missä määrin taiteilijat itse ovat menneet mukaan kaupallistavaan ajattelutapaan. Minusta ei tunnu siltä. Heitä kyllä huolettavat monet samat asiat kuin kaupallisiakin toimijoita, kuten kilpailu kävijöistä, näkyvyys tai sijoittelu keskuksen tiloissa. Puhumme pitkään siitä, minkälaisten toimintojen lähinaapurina olisi lastenteatterille hyvä paikka. Mutta taiteilijat myös ymmärtävät, että myymälöiden toimintaperiaatteet ja aikajänteet ovat kovin erilaisia kuin teatterin. Teatteri kaipaisi kotipesää ja sen ympärille viihtymispalveluita, jotka eivät vaihdu liian usein. Leikkihuoneen, kahvilan…

Kauppakeskusteatteri ei myöskään ole ihan sama asia kuin julkiset palvelut, kuten kirjastot ja terveyskeskukset, joita kauppakeskuksista niin ikään löytyy. Yleisölläkin on opettelemista kauppakeskusteatterin paikassa ja roolissa. Osa tuntuu mieltävän teatterin kirjaston ja museon kaltaiseksi ilmaispalveluksi, mitä se ei ole, vaan maksavia asiakkaita ollaan kuitenkin etsimässä.

Miksi tämä tasapainoilu ja vaivannäkö? Minusta vaikuttaa siltä – ja tätä tulkintaa tukevat keskustelukumppanini äänenpainot, kun hän korostaa, että tanssiteatteri on ollut osa seudun kulttuuritarjontaa jo parikymmentä vuotta – että heillä on vahva paikallisagenda. Toisin kuin Tanssilähettiläät, jotka asettuivat kiertävän puusepän saappaisiin valmistaessaan paikkakunnalle paikallistunnetta tutkiskelevan teoksen, tanssiteatteri on itse osa paikkakuntaa, sillä on juuret. Tekijöiden äänessä on lämpöä, kun he puhuvat ihmisistä, joiden naapureina he asuvat, joille he taidettaan tekevät ja joita he houkuttelevat katsomoon. Kauppakeskus-sanaa pelästyessäni olin väärässä, niin väärässä kuin voi olla.