Enigma – ja ne toiset näkökulmat…

Taiteellinen osa, Enigma (2.3.2020), sai nimensä väitöstutkimukseni aikaisesta kiinnostuksesta sosiaalipsykologi Rom Harrén työhön ja tutkimustapoja koskevaan kritiikkiin. Harré julkaisi Paul Secordin kanssa teoksen The Explanation of Social Behaviour (1976). Hänen mukaansa ihminen on aktiivinen omaan elämäänsä vaikuttava toimija. Tutkimusyksikkönä ovat episodit, joilla rajataan kokonaisvaltaisia tapahtumia tarkastelun kohteeksi. Episodeista enigmaattiset episodit ovat muodollisten, formaalisten sosiaalisten tapahtumien tapaan yleisesti tunnettuja, mutta niihin liittyy vähemmän instituutioiden suoraa säätelevää ohjausta. (ks. Ylijoki 2001)

Enigma oli tarkoitettu esityksellisenä järjestelynä Tanssin hyvä -tutkimuksen kenttävaiheeni (2018–2019) päätökseksi. Työryhmä suunnitteli lisäesityksiä 2.3.2020 jälkeen. Ne oli tarkoitus työstää kohdennetusti muuntuvana keskustelujen alustuksena eri tiloihin ja tilanteisiin. Koronapandemian vaikutuksesta lisäesitysten toteutuminen jäi samalla tavalla auki kuin esittävän taiteen toimijoilla yleisesti. Esimerkiksi Teatterikorkeakoulun kevään esityssarjassa Enigman jälkeinen esitystoiminta pysäytettiin. Myöhempänä käänteenä me tutkijat tulimme yllätetyiksi. Tanssin talon nimenmuutosta, joka julkistettiin toukokuussa 2020 ja joka raivostutti tanssitaiteilijat, oli valmisteltu pitkään (ks. esim. YLE:n Tanssintalo-uutisointi 28.5.2020 ja 10.6.2020). Jotain oli tapahtunut silmieni alla mutta näkökykyni ulkopuolella. Olin katsellut näyttämöä, jossa näin hallittuja valintoja. Kenttävaiheen päätteeksi oletin laajentaneeni tutkimusmatkalla näkemystäni, että voin omalta kohdaltani todeta kertovani kaiken. Enigma päättyi lauluun:

KERRON KAIKEN
(Riitaoja-yhtyeen albumilta Täytettyjä lintuja, Stupido 2017. Sävellys Arimatti Jutila. Sanat Antti Hämäläinen)

Kerron kaiken, en jätä pois sanaakaan,
vaikka tiedän että te, ette ole valmiita kuuntelemaan.
Jätän pois, katumuksen äänestäni,
sylkäisen vain, totuuden suustani.
KORVAUKSEKSI TEILLE LUPAAN, PESTÄ LIAN POIS.
KORVAUKSEKSI TEILLE LUPAAN, PESTÄ SEN POIS, PESTÄ SEN KÄSISTÄ POIS.
Hikoile en, en tunne mitään ihollani.
Pelkää en, minä vastaan teoistani.
Nyt tiedätte, mikä sai minut liikkeelle.
Ja uskotte, että mukanani sen vien.
KORVAUKSEKSI TEILLE LUPAAN, PESTÄ LIAN POIS.
KORVAUKSEKSI TEILLE LUPAAN, PESTÄ SEN POIS, PESTÄ SEN TEISTÄKIN POIS.

Kenttävaiheen päättymisen jälkeen kevään ja alkukesän 2020 vaiheet aiheuttivat resonointia siten, että oli paikallaan seurata tapahtumia ja pohtia ilmaantuvaa suhteessa aiemmin kokemaani kokonaisuuteen. Näistä pysäyttävistä tapahtumista nostan esiin ensin Tanssin talon ohjausryhmän nimittämisen. Toiseksi merkittävän pyörteen sai aikaiseksi talon nimen muuttaminen Form-muotoon (26.5.2020). Jonkin nimitys tai brändimuutos itsessään ei ole pysäyttävä. Tällä kertaa niihin liittyvä valmistelu ja toiminta oli pysäyttävää. Tutkijana näistä olisi saanut aloitettua uuden kohdennetun enigmaattisen episodin tarkastelun. Nämä mainitut kaksi tapahtumaa saivat aikaan impulssin, josta seurasi tanssintoimijoiden keskuudessa aktiivista ja muutostahtoista toimintaa. Ohjausryhmän nimittämisen prosessi haluttiin näkyväksi ja henkilövalintoihin diversiteettiä. Muutostahdon näkyvin seuraus oli Tanssin talo -nimen palauttaminen yhdistyksen ylimääräisessä kokouksessa. Toisaalta merkittävää oli yhdistyksen hallituksen kokoonpanon muuttuminen lähes kokonaan. Tästä seurasi edellä mainitun rihmastomaisen ajattelutapani värähtelyä. On selvää, että jos Enigma olisi tehty kesällä 2020, taiteellisen toiminnan kosketuspinnasta olisi muotoutunut jotain aivan toisin. Tällöin teoksen päättävä laulu Kerron kaiken (Riitaoja 2017) olisi haastanut sen esittäjää ja yleisöä toisin.

2.3.2020 esitykseen ilmaantuneet näkökulmat asettuivat siihen mennessä kehkeytyneeseen rihmastoon. Enigman sisältösivun (P101) alaotsikkona oli Tanssien olen ja teen näkyväksi. Tutkimushankkeen asettamassa asetelmassa keskeinen tavoite oli liikkua (!) sanoittamisen kannalta vaikeissa tai ongelmallisissa väleissä. Oman mielenkiintoni keskeinen haaste oli hahmottaa monimenetelmäisellä kenttätyöllä ja taiteellisella menetelmällä (raakalautatyötapa) tanssijan työtä. Osa on ymmärrettävissä yksittäisen taiteilijan olemiseen liittyvänä ainutlaatuisuutena, persoonallisena kerrontana. Osa on arjen ammatillisten ja yhteiskunnallisten rakenteiden vaatimia puhetapoja. Näiden huokoisiin väleihin havaitsen syntyvän hiljaisuutta ja puhumattomuutta, jollaisena pidän esimerkiksi ns. käytäväkeskusteluja. Kielen erilaiset käyttötavat synnyttävät rajoja, niiden väleihin tiloja ja tiloihin erilaisia motiiveja. Käytännöllisen toiminnan teorian kautta (Räsänen & Trux 2012; Räsänen et al. 2016; Räsänen 2019) välille voidaan kirjoittaa käsiteltävät reunat. Voin sijoittaa toimijuuteni ja tanssijuuteni ulkoisten hyvien (external goods) ja–sisäisten hyvien (internal goods) näkökulmaan. Näiden välissä tai väleissä tapahtuu olemiselleni olennaista toimijuutta ja ammatillisia käytäntöjä. Eräänlaista vaihtoa, jonka aikana eri konteksteissa käytetään erilaisia ilmaisutapoja. Tällöin taiteen tekijän (taidon erinomaisuuden) ja rakenteiden (instituution tehokkuuden) välillä on koettavissa kielellisiä eroja, joita kuvaisin keskustelujen saariksi. Alueiksi, joiden välillä käytävää dialogia vaivaa kehkeytyneen näkemykseni mukaan aidon sijaan teknisyys, joka syrjäyttää aitouden.

Tanssija-tutkijan ja taiteellista osaa toteuttavan näkökulmasta tämä huokoinen välitila on mitä parhainta tulemisen tilaa (becoming). Tanssija-tutkijana oleminen liikkui läpi enigmaattisten episodien, sanattomien toiminnan tilojen, samalla tunnustelen niitä puhunnan käytäntöjä, joilla tanssijan työtä (käytännöllisenä) toimintana kuvataan. Näkökulma kiinnittyi ja eteni (tietoisesti ja tiedostamatta) puhunnan ja esittämisen vastaanottaviin pintoihin. Näihin pintoihin kuvastui heijastumia, joista nousevista uskomuksista osaa voidaan kuvata tietona ja osaa kuvitteluna. Kuvittelulla on merkityksensä tutkimisessa, koska se on saanut alkunsa kohdasta, johon pohdintaa on kohdistettu. Esimerkiksi instituution rakenne ja tanssijan taito ovat ajateltavissa sisäkkäisinä olemuksina. Näiden välinen kanssakäyminen on käytännössä yhä enemmän eräänlaista läpivirtausta, taitelijan siirtymiä liminaalitilasta toiseen. Ennen läpivirtausta ja sen jälkeen, liminaalitilassa, taiteilija on katseen ja seurannan kohteena. Organisaatiotutkija Davide Nicolinin (2011) mukaan käytänteitä tarkastellessa pääsemme tämän ajan kompleksisten rakenteiden äärelle, missä olemme yhtä aikaa yhteydessä toisiimme ja liikkeellä. Tulevaisuudentutkija Mika Mannermaan mukaan elämme ubiikkia, joka paikassa olemisen maailmaa. Tämä on mielestäni eräänlainen läpinäkyvän arjen foucaultlainen panopticon. Lähes kaikki toisensa tuntevat tanssijat ja tanssitoimialan päättäjät ovat samalla kylällä. Jatkuvasti hereillä oleva maailma tai kylä on joillekin osallisille akvaariossa elämistä (jokuveliyhteiskunta, ks. Mannermaa 2008). Tutkija matkallaan kysyy, missä kohden demokraattisissa yhteisöissä läpinäkyvyys ei koske kaikkia kyläläisiä? Enigmassa kritiikkini nousi kysymyksinä, miten olemme toisiimme liittyneinä ja mitä jatkuvalla virtaavalla liikkeellä tavoitellaan?

The attraction of the practice idiom stems in particular from its capacity to resonate with the contemporary experience that our world is increasingly in flux and interconnected, a world where social entities appear as the result of ongoing work and complex machinations, and in which boundaries around social entities are increasingly difficult to draw. (Nicolini 2011)

Enigma kehkeytyneen kuvittelun ja tiedon koetteluna korosti Nicolinia mukaillen selvärajaisuuden väkivaltaisuutta, jossa väkivaltaisuus sanana on harkittu valinta. Virtaava (tanssialan) maailmamme ja tämän tutkimuskysymyksen ”mistä hyvä on tehty” esittäminen on nähtävissä liikkuvana ja mosaiikkimaisena (vrt. Löytönen 2010). Taiteilijoiden ja yleisön yhdessä toteuttama sosiometria 2.3.2020 kuvasi jo yhdellä muuttujalla (taiteilija) runsasta yksittäisten erilaisuutta. Muuttujien lisääminen (taiteilija – tutkija) sai aikaan ristiaaltomaista vellontaa. Toimijoina ja toimijoiden tiloina meille näyttäytyy yhteisenä ominaisuutena ainutlaatuinen erilaisuus. Rajattuna käytänteenä instituutiot ja löyhät, väliaikaiset rakenteet saavat tanssijan työstä näkyväksi taiteilijan, tanssijan, opettajan, tutkijan, … (hybridi).

Tämä sinänsä ymmärrettävä rihmastomainen asioiden ja ilmiöiden kanssa oleminen on rikasta. Kokemukset näistä läpivirtauksista ovat jopa selkeitä, kun ne valikoidusti osoitetaan. Läpivirtauksen episodin rajauksesta tulee kysyä, mistä tanssijan työ alkaa ja mihin se rajattuna päättyy. Näihin liittyviä näkökulmia ja totuuksia on runsaasti. Toisinaan valmiin maailman sanontojen (vrt. meemi) runsas virtaus ja toisto ruokkivat tarvetta lävistää kuvaustapojen joukosta arkea, tanssijana olemista, ehkä jopa motiivia olla tanssijan ammatissa kentällä. Runsaus ohitetaan toisaalta arjen sanastossa sanan ”kenttä” kohdalla yllättävän kevyesti ja sanattomasti (tacit). Tapaamisissa ja haastatteluissa puhutaan toisinaan kentästä itsestään selvänä kokonaisuutena, toimivana oliona (”kenttä puhuu”; ”kentällä ollaan sitä mieltä”; ”palvelemme kenttää”; ”kentällä ollaan kiinnostuneita”). ”Kenttä” on sanana selvärajaisuutta korostava toiminnan paikka ja vuorovaikutuksia välittävä alue. Käytännöllisen näkökulman ja työn jakautumisen näkökulmasta tanssitoimijat ovat eri kentillä. Ubiikin, jatkuvasti hereillä olevan kylän, näkökulmasta olemme hybrideinä samaan aikaan useassa virtauksessa. Minua on pohdituttanut kentän määritteleminen sanan tai käsitteen ”uusi” kautta (vrt. rohkea avaus). Voiko joku taiteilija olla pitkittyneesti uusi, nuori, seuraava, vasta-alkava tai ennennäkemätön? Tai muuttaa aikaisemman, tulla jonkin tilalle. Markkinointi ja media usein löytävät omiin tarkoituksiinsa taidetta tai taiteilijan, jolloin ollaan ennennäkemättömiä tai ennenkokemattomia. Tanssin hyvä -matkallani olen kuullut vertaispohdintoja (30.3.2019) tanssin uudesta jonkinlaisena esittävän taiteen jo koetun, esimerkiksi performanssin uusintana, jossa jokin on enemmänkin uusiutunut, uudestaan tulkittu, kuin jotakin verevästi uutta. Pohtiessani tanssijana olemista omaa kokemustani laajemmin vastaani tulee kysymys, kuinka pitkälle olemme päässeet antiikin Kreikan, Ateenan puheen-laulun-tanssin teatterista. Tätä uutta katsoessani olen kuullut tulleeni määritellyksi vanhanaikaiseksi, mistä tuli rasite, koska en uusiudu vaan olen jäänyt johonkin menneeseen kokeiluun, aikaan jota ei-enää-ole. Toinen pohdintani koskee pitkittynyttä, rahoitettua konseptia: jos ohjenuorana on uusi, kuinka se säilyttää tuoreutensa samojen ihmisten ohjauksessa. Olen tuntenut nähneeni uuden äärellä ollessani jo nähtyä, joka on hakenut uutena olemisellaan emansipaatiota ja tanssialalla vallitsevaa poliittista valtavirtaa. Vertaispuhe tapahtumissa (30.3.2019; 14.6.2019) oli antanut vastetta kysymykseen uuden kehämäisyydestä ulkoisen rakenteen kannattelemana (tehokkuushyvä). Tanssintoimijoiden ja alueellisessa käsittelyssä nousi samalla kysymys kestävän kehityksen merkityksestä, jolloin pohditaan ”pitääkö koko Suomi pitää tanssittuna” (Enigma 2.3.2020).

Tämän avauskertomuksen lopuksi avaan yhtä Enigman prosessin käsittelemää ja tavallaan kierrätettyä materiaalia, joka meni pariin otteeseen roskiin. Tuorein havainto konkreettisesta roskiin joutumisesta liittyi sattumaan. Kahden eri ammattialan toimijat, joilla on samanlaisia työelämän sopimuskäytäntöjä, toimivat samassa tilassa eri aikaan. Siivoja (siistijä) oli tehnyt työtään näyttämöllä, Teatterikorkeakoulun Studio 4:ssa. Seuraavana aamuna havaitsin raakalautatyötavalla (vrt. devising) koostettujen lakanoiden, konseptien ja käsikirjoituksen kadonneen. Näyttämöharjoituksissa käytimme tarpeiston säilytykseen pönttöä, joka oli tulkittavissa roska-astiaksi. Jäljitin materiaalin jätepuristimelle, jossa se oli materiaalina siirtynyt kierrätykseen. Enigman ”roskiksesta poimittua” -osan yleisnäkökulma oli aineiston laajuus, jossa pois heitettykään ei katoa minnekään tanssialan eletystä elämästä. Se palaa aina yksittäisen mukana tietämisenä (carnal knowledge), jossa tanssija on ja tekee näkyväksi (Varto 2008). Poimin roskista tähän raporttiin suoraan tämän osan, joka on monologin muodossa:

Onko keskustelu ja siihen osallistuminen palkkatyötä? Toisille on, toisille ei.

(TAUKO)

Tanssijan toiminta on ajattelun käytäntöä, nykyhetkeä, joka on menneen seurausta nähdä johonkin. Se on politiikkaa, ollen NYT. Tässä osun onttoon lihaani, joka ei inkarnoidu kauneudelle tai totuudelle. Onttous on osa edistymisenuskoa, jossa siirrän valmiita uskomuksia. Onttona menetän haastavan tarkastelun, kokeellisen ja vaativan taiteellisen ajattelun, johon tanssijana minulla on mahdollisuus.

Minulla on olennainen tässä (TAUKO): Kehollisuus, aika, paikka ja tila, fysiikka, merkitykset ja mikä parasta, juureva suhde maailmaan… Minulla on lihani tunnistamisen kyky. Saan otetta maailmaan oman yksittäisen olemiseni kautta. Olenko tähän piiriin tuotuna TAITOA, sitä osaamista, jota tanssijan käytänteeksi sanotaan?

Tätä keskustelua varten syntyy kysymys, mitä on se ”YHDESSÄ” ja mikä on se ”AUKIO”, jolle kokoonnumme puhumaan? Kysyn, koska en halua olla jatkuvaa ”onttoa lihaa” tai toteuttaa olemista itsen ulkopuolella tai jatkuvassa tulevassa, joka pakenee pakenemistaan…

(Turpeinen, 2.3.2020 Enigma)

Onton lihan kysymys koskee moraalis-poliittista visiotani, jonka perusta on kuvattuna (Enigma P111) tanssija-tutkijan opittu ja pedagoginen oleminen. Tämän perustan avaaminen tätä kirjoittaessani etsii vastauksia kysymyksiin, mitä tavoittelen ja miksi se on arvokasta ja pyrkii hyvään. Kun pohdin näitä kysymyksiä, havaitsen onttouden pelkoni. On helpompaa toistaa olemassa olevaa. Kuulla sanansa läpikäymättä tai koettelematta, mikä olisi se tavoiteltava hyvä, josta käytännöllinen työni rakentuu. Tai uskoa auktoriteettien vakuutellessa: ”Jokainen NN sen tietää.” Katsoa valmiin maailman vastauksia ja kiertyä kohti keskustaa, johon ajan ilmiöt minua vetävät. Elää tulevaa ohjattuna ja olevaa annettuna. Tanssia näistä rakentuvien pillien äänten mukaan ja piilottaa tuntuvat sekä koetut ristiriitaisuudet. Enigman kohdalla poikkesin valmiin matriisin täyttämisestä, matriisin asettamista kysymyksistä: poliittinen mitä ja moraalinen miksi. Annoin sattuman ja kuvittelun avulla (improvisaatio) liikkua enemmän irti diskursseista, ajattelun isistä ja äideistä, joiden lapsena edelleen enimmäkseen rehellisesti sanottuna olen (esim. tanssiäitini Tamara Rasmussen).

Enigman teksti-TV antoi kuvan, joka osoittautuu pysähtyneeksi tai kuolleeksi suhteessa siitä alkunsa saaneeseen elettyyn koetteluun. Taiteellinen ja kollegiaalinen työstäminen, kuvittelu ja yhdistely purkivat matriisin vapaan sanan virtauksiin sellaisena kuin ne muuttuvan ajankohdan mukaan esiintyivät. Huoli, joka tulee ymmärtää murehtimisen sijaan huolehtimisena, kohdistui olemiseemme tai tanssijana toimimiseen siten, että tunnistamme parhaan mukaan itsemme ja rajallisuutemme tähän olemiseemme heitettyinä. Onttouden pelkoani purkaen koetin ymmärtää olemiseni muuten kuin kuka-tahansa, jolloin jokapäiväisessä yleisessä toisena olemisessa en ole juurikaan itseni (affektit). Tätä eroa tehdessäni avautui henkilökohtainen kysymys: miten pitkälle kriittisessä kuvauksessa tanssija-tutkijan persoona itsenään voi mennä, koska sillä on pienellä toimialalla seurauksensa? Monialainen Enigman katsoja ymmärsi sitä omista lähtökohdistaan ja motiiveistaan lähtien. Mitä ajattelun esitetystä rihmastosta välittyi, ja mitä tekijät veivät mennessään:

TARJOLLA TOTUUS

(Riitaoja-yhtyeen albumilta Täytettyjä lintuja, Stupido 2017.
Sävellys Arimatti Jutila. Sanat Antti Hämäläinen)

Penkit täyttyy, laudat narisee

Ovet sulkeutuu, äänet hiljenee.

Ääriään myöten, talo täyttynyt jo

Kohta tiedämme mistä, kysymys on.

Seinistä huokuu, syvä epäilys.

Kun ei pääse ulos, se tiivistyy.

Totuus tipahtelee, sana kerrallaan.

Jokainen osuu, saa suut kuivumaan.

NÄKEE VALON, VALAISTUU. KAIKKI MUUT KATSOO PIMEYTEEN

VAIKKA TUOSSA SEISOO JA SALI ON TÄYSI

YKSI VAIN KAUKANA ON.

Istumme hiljaa, ei suut enää käy.

Päät painuu alas, ettei silmät näy.

On tarjolla totuus, kukaan ymmärrä ei.

Sen yksi meistä, pois mukanaan vei.

NÄKEE VALON, VALAISTUU. KAIKKI MUUT KATSOO PIMEYTEEN

VAIKKA TUOSSA SEISOO, JA SALI ON TÄYSI

YKSI VAIN KAUKANA ON.

Toinen onttouden kohta sekä samalla kuolleen tai pysähtyneen kuvan tuntu syntyi teksti-TV:n valmiissa sivussa. Se tuli kokemuksena vastaan ”kuin astian maku” (Varto 2008, 15). Syynä tähän on taidekasvattaja Jouni Kiiskinen (Kiiskinen 2010; ks. Turpeinen 2015, 67). Kiiskinen pohti kehollisuutta lihallisena olemisen varsinaisuutena. Ajan tässä takaa itseymmärryksen osaa, jota sanotaan ihmiskuvaksi. Kiiskinen peräänkuulutti, että ihmiskuvaa ei pidä sekoittaa ihmiskäsitykseen. Käsitykseni itsestäni on pohdinnan tulosta, jossa olemiseni tuntuu minulle havaintojeni kautta suhteessa käsityksiini sekä asenteiden ja uskomusten rihmastoihin (vrt. Klemola 2004). Näin ollen kuva ja tässä visioni kuvaus (Enigma P111) on väline kiinnittää jotain hetkellisesti toiminnan kiintopisteeksi, lähtökohdaksi tai nojaksi. Ihmisyyden velvollisuus toisia kohtaan on toimia kuvia syvemmin, aidosti (ks. Weil 1949/2007). Kiiskisen mukaan ihmisyyden ajattelua ei tule perustaa kuvalle. Näin ollen toimijuuteni hajottaa kuvan ja antaa tilaa juuri minulle itselleni hakiessani, miten tanssijana kehollisuuteni ilmenee. Kuvassa visioni on katseen hetken ohuena siivuna, jossa näkyvää on itse asiassa vähemmän kuin peitettyä (Kiiskinen 2010, 92–94). Työni pyrki tavoittelemaan kokonaiskuvaa itsestäni, tanssijuudestani. Tanssini on aktiivista itsen toimintaa, ja kuvan sijasta nojaan maailmaani elävällä keholla, jonka suhde maailmaan muuttuu koko ajan (Turpeinen 2015). Kiiskisen (2010) mukaan syynä on elävän kehon avoimuus. Tullakseni kehokseni minun olemiseni ”jättäytyy” ja ”antautuu”. Tällöin raakalautatyötapani mukaan jätän hallinnan pyrkimyksen, totalisoitumisen luoman kuvan (vrt. ei-tietävä-tahtova-osaava). Kuva tiiviydessään on lupausta täydellisemmästä itsemme kuvasta. Siivuna se on samalla osa spektaakkeleita ja ubiikkia yhteiskuntaa.

Enigmassa irtaantuminen kuvastani oli osaltaan huolta (huolehtimista) tanssintoimijoiden nostamista kysymyksistä, joissa oltiin hyvän jäljillä. Huoli on osa sitä koettua pohjavirtaa, joka näkyy tässä ajassa esimerkiksi tavoitteena taloudellistaa (kaikki) tanssialan toimijat yhteisöiksi ja/tai yrittäjiksi. Toisaalta pohjavirtaa on yleisempi aikaan liittyvä talous edellä ajatteleminen (vrt. talous ja pandemia), jossa on läsnä ”älyllinen ja moraalinen konkurssi”, jota ”mikään viisaus tai hyvyys ei pysäytä” (Varto 2005, 9). Matkalla kohtaamaani keski-ikäistä kollegaa masensi toivottomuus, jossa mikään uudistus ei tunnu olevan tanssijan näkökulmasta muuta kuin liminaalisuutta ja rakenteissa läpikulkemista. Näissä olosuhteissa vaatimukset kohdistuvat tanssijan itsensä organisoitumiseen ja kiinnittymiseen välittäviin alustoihin. Alustoihin kiinnittyminen on taloudellinen läpikulkupaikka, jossa olemisesta tanssija itse maksaa. Varto (2005) kirjoittaa Simone Weilistä, joka uskoi ihmisiin, jotka viisauden ja hyvän kohdalla ”jakavat etsimisen”:

… ihmisessä on odotus, toive hyvästä, joka ei ehkä sellaisenaan koskaan toteudu. Jotkut uskovat ihmeisiin, vaikka niitäkään ei koskaan tapahdu. Ihmisten toive ja usko nostavat kuitenkin aika ajoin esille hyvän, joka on myös ihmisen mahdollisuus. (Varto 2005, 10)

Tutkimusmatkalla koettu ja kuultu johtaa ymmärrykseni mukaan ihmiselle ominaiseen toiveeseen ja uskoon, että ihmisen mahdollisuus on keskustelu ja siitä seuraava neuvottelu. Näiden kohdalla on mahdollista nostaa esille hyvä, ”hyvän etsiminen”. Enigman kautta nähtynä tanssijan käytännöllisen toiminnan hyvä on nojassa, jonka muodostavat tarpeemme ja niitä mahdollistavat rakenteet. Kun käännän asian toisinpäin, näen hyvän rakenteet mahdollistamassa nojaamisen vapaaseen. Kiasma syntyy sanan ”vapaa” (vrt. riippumaton) kohdalla. Puhetavoissa ja käsitteenä on ”vapaa kenttä”. Kentän voi nähdä toimeliaisuuden tilana, jolla on rajansa. Vapaus on abstrakti, kompleksinen, paljon ajateltu ja peruskirjoihin kirjoitettu. Se on kirjattuna lainsäädännössä tai julistuksissa. Esimerkiksi ”tieteen ja taiteen vapaus on turvattu” (Suomen perustuslaki, 16 §). Roskiksesta poimittuna siitä nousi nähtäväksi seuraava purkaus:

Vapauden illuusio on tanssini kurimus. Samalla se on tanssini perustarve. Simone Weil sanoo sitä sieluni tarpeeksi. Simone pohti juurettomuutta ja koetteli tarpeita. Hän koetteli, mitä ihmisen sielun tarpeet ovat. Minun tarpeeni ihan tässä. Hän luettelee ja perustelee. Tämän kautta nojautan sisäisen tanssijuuteni ja maailmassa olemistani muutenkin kuin tarvehierarkiana, ruokittuna ja ulkoa nähtynä!

Järjestys, vapaus, kuuliaisuus, vastuu, tasa-arvo, arvojärjestys, kunnia, rangaistus, mielipiteenvapaus, turvallisuus, riskit, yksityisomaisuus, yhteisomistus, totuus.

Itseni kunnioitus on näissä, joista monista toistetaan vapautta, tasa-arvoa ja totuutta. Simone koettelee hyvin. Nämä voivat olla perusteina, kun perustan työlleni kollektiivin, ryhmän tai ihan selkeästi yrityksen toimintani alustaksi.

(Turpeinen, 2.3.2020 Enigma)

Pohdin Enigmassa hetken yhtä sieluni tarvetta eli totuutta (Weil 2007, 43–47) tanssijatutkijan matkallani. Weilin mukaan tämä tarve, totuus, on muita tarpeita pyhempi. Hän tuomitsi totuuden muuntelun, jolloin totuus sielun tarpeena on tarvetta tulla suojelluksi suggestiolta. Tällä hän viittasi tiedotusvälineiden toimintaan, joka on varsin ajankohtainen pohdittaessa median luotettavuutta. Weilin mukaan kyseessä ovat ”vältettävissä olevat virheet” (2007, 46). Totuutta arvioitaessa tulisi tottua rakastamaan totuutta. Kävin taiteellisen prosessin aikana hiljaisesti kuumana siitä, missä kohdin asioihin sekoittuu ajattelun sijaan kuvittelua. Kuvittelulla on tehtävänsä lateraalisen ajattelun lähtökohtana, mutta pelkoni oli olla jokapäiväisesti kuka-tahansa ja menettää lihan tietäminen. Tähän liittyi sisäinen stigma, jossa totuus näytti pakenevan, kun tein eroa puhetapojen välillä. Erilaisten kontekstien ja toimintaympäristöjen kielen ilmaisuissa määritellään tanssia ja tanssijaa. Pohdin ääneen, miten tanssia käsiteltäisiin tanssispesifisesti sellaisena kuin se on eikä sellaisena kuin sen pitäisi olla? Kielipeliä on vaikea pitää vakaana. Tanssijan työ sellaisenaan sekoittuu näihin moninaisiin kieliin. Havaitsin toiminnan kautta, että en ole tämän ulkopuolella. Yksittäisen tanssini sijaan minussa ottavat tilaa toisten ajatukset. Tulin havainnoissa kohtaan, jossa teen hyväksyntää saadakseni toisin, seuraan (ajattelematta?) valmista ja viehättäviä kannustuksia. Tämä näyttäytyy niin, että menetän hyväksyntää odottaessani rehellisyyteni. Tartun mieluummin asioihin, jotka ovat helposti ratkaistavissa ja saattavat olla kaukana olennaisesta, tanssijasta, tanssista. Tällä viittaan keskustelun tiloihin, joilla puhe etääntyy taiteen tekemisestä, tanssijan käytännöllisestä työstä. Sen yksi puoli on eräänlainen sukkeluus, jota kutsun nopeuden kohotetuksi rihkamaksi. Kysymykseni Enigmassa oli:

Onko helpompaa olla nopea, nokkela ja laskevasti sanavalmis kuin rauhallinen ja viisaasti pohtiva? (Turpeinen, 2.3.2020 Enigma)

Jokapäiväisyys, jota elän esimerkiksi tässä kirjoittaessani, täyttää onton mieleni helposti nopeuden rihkamalla. Se kuulostaa ääneltä, joka kannustaa, että kyllä sinä jaksat, kun löydät voimapisteesi ja ponnistelet. Pyrin pysähtymään tähän liminaalisuuden rajaaman läpivirtauksen omnipotenttiin kohtaan (jos siihen voi pysähtyä). Liminaaliin tilaan palatessani tuntemus on, että ”voimani” on keskinkertaistettu. Tuntuu kuin en lähtökohtaisesti ponnistelisi tarpeeksi:

Onko VOIMA lopulta itseni ulkopuolella? Mitä varten ja miksi ponnistelen? Moraalisen huiputuksen jatkamiseksi? Tai optimismini vuoksi, joka voimauttaa otettani onnellisiin objekteihin.

(TAUKO)

Hyvää tulee lausua hyväksi ja pahaa pahaksi.

(TAUKO)

Tanssija tekee sen luontaisesti MAADOTTUMALLA, nojaamalla sielunsa tarpeisiin ja ymmärtäen tehokkaat välineet välineinä. Tässä henkisessä ilmapiirissä ja ulkoiseen nojaamisessa sielun tarpeet pakenevat. Näin ollen sokeudun, enkä näe, mikä on nyt tärkeää tai mitä pitäisi nyt ajatella.

(Turpeinen, 2.3.2020 Enigma)