Johdanto: monimuotoinen toimintatutkimus

Toimintatutkimus ei ole suuren yleisön parhaiten tuntemia tutkimusperinteitä. Se esiintyy harvoin joukkoviestimissä ja kouluopetuksessa. Ensi kuulemalta voi tuntua, että sanan osat eivät sovi yhteen. Vesittääkö toiminta tutkimuksen tai tutkimus toiminnan? Edellyttääkö akateemisen tutkimuksen tekeminen etäisyyden ottamista todellisuuteen ja sen toimijoihin?

Toimintatutkimuksen pitkässä, joskin valtavirtoihin nähden harvalukuisessa perinteessä on kehitetty tapoja tutkia kantaa ottamalla, osallistua hyviksi katsottuihin pyrkimyksiin ja kehittää erilaisia elämänaloja yhdessä toimijoiden kanssa. Tämä ei niinkään tarkoita nykyisin suositun ilmaisun mukaan ihmisten osallistamista – ainakaan siten, että he osallistuisivat toisten ihmisten eli tutkijoiden tai tutkimuksen tilaajien ajatusten toteuttamiseen. Me sanomme, että osallistumme itse tutkittavien pyrinnöistä tähän tai tuohon, ja nimeämme asiat, joita yritämme edistää. Teemme siis osallistuvaa toimintatutkimusta.

Se ei toki ole helppoa. Jos meitä ei ihan helposti päästäkään syyttämään norsunluutorniin vetäytymisestä, joudumme sen sijaan kohtaamaan todellisuutta. Tanssin hyvän jäljillä kohtaamme kanssaihmistemme monenmoiset ja keskenään ristiriitaiset pyrkimykset, intohimot, huolet, epäilykset ja kiistat. Vaikka jonkun toimijajoukon tavoite, jonka edistämiseen toimintatutkija päättää osallistua, olisi alkuarviossa kuinka hieno ja yleishyödyllinen sekä läpinäkyvästi tarkasteltu tahansa, ennen pitkää paljastuu, että tutkijan alkukontakti – henkilöt ja instituutiot, joiden kautta hän tulee kentälle – vaihtuu ja muuttuu. Käy ilmi, että tavoitteet eivät ehkä olleetkaan kaikkien kentän toimijoiden yhteisiä tai että niistä on toisistaan eriäviä tulkintoja. Kaikkialla, missä on ihmisiä, on politiikkaa. Se tarkoittaa jännitteitä, osin näkyviä, osin kätkettyjä. Tutkija kohtaa nämä väistämättä, jos viettää pitkän ajan kentällä. Jos hän on kokenut, hän ei tästä hermostu vaan sopeuttaa oman asemansa ja toimintansa vallitsevaan tilanteeseen, löytää kenties uusia näkökulmia ja pääsee todistamaan tapahtumia, jotka kertovat olennaisia asioita kohteesta.

Ketkä tutkivat ja miksi?

Tämän toimintatutkimuksen tekivät Marja-Liisa Trux ja Isto Turpeinen. Tutkimukseen liittyvän dokumenttielokuvan ohjasi Salla Sorri. Marja-Liisa on alun perin psykologi, joka opiskeli laajasti kulttuuriantropologiaa Helsingin yliopistossa, työskenteli pakolaisten ja maahanmuuttajien parissa ja siirtyi sitten tutkimaan monietnisiä työyhteisöjä ja organisaatioita. Silloisen Helsingin kauppakorkeakoulun organisaatiotutkimuksen yksikössä (nyk. Aalto-yliopisto) sekä laajemmin monialaisten kollegiaalisten yhteenliittymien tuella hän erikoistui tarkastelemaan työtä käytännöllisenä toimintana ja omaksui osallistuvan tulokulman antropologien kehittämään etnografiseen tutkimustraditioon .

Isto on tanssija-tutkija ja tanssitaiteilija. Hän on toiminut tanssijana, tanssipedagogina, taideorganisaatioiden johtotehtävissä ja asiantuntijatehtävissä. Hän on opiskellut tanssipedagogiikkaa Teatterikorkeakoulussa ja tehnyt tutkimustyötä Taideyliopiston Taidekasvatuksen tutkimuskeskus Ceradassa sekä Esittävien taiteiden tutkimuskeskuksessa. Asiantuntijatyönsä ohella hän ylläpitää edelleen taidepedagogista praktiikkaansa, opettajakollaboraatiota sekä työpajatoimintaa helsinkiläisen taideosuuskunnan tanssin perusopetusta antavassa koulussa. Lisäksi hänellä on kokemusta yrittäjänä toimimisesta toiminimellä ja osuuskunnassa. Tanssin hyvä -tutkimuksessa hänellä on ns. alan sisäisen tutkijan rooli. Tapaamisten, haastattelujen ja kehittämistyön ohella hän pohtii omassa osuudessaan tanssijana olemista.

Salla Sorri lähti hankkeeseen mukaan 2017, kun tutkimuksen rinnalle päätettiin hakea rahoitusta Tanssin talon rakentumista seuraavaa dokumenttielokuvaa varten. Elokuvaa on kuvattu noin kahdeksan kuvauspäivää vuodessa vuosina 2017–2020, minkä lisäksi Salla on osallistunut tutkijoiden keskinäisiin suunnittelutapaamisiin pääosin kuuntelijan ominaisuudessa. Salla toimii tällä hetkellä dokumentaarisen elokuvan lehtorina Aalto-yliopistossa sekä työstää väitöskirjaa puolidokumentaarisista elokuvametodeista, joissa lähteiden anonymiteetti on suojattu.

Miten tutkittiin, miksi juuri näin?

Kriittinen, osallistuva toimintatutkimushanke sisälsi osallistuvaa etnografiaa ja kehittämistyötä. Tutkimus hyödynsi joustavasti suurta valikoimaa menetelmiä arvostavasta kyselystä (appreciative inquiry) fokusryhmätyöskentelyyn ja työpajoihin. Näistä kerrotaan tarkemmin luvussa ”Tutkijoiden interventiot ja niiden tuottama tieto”.

Etnografian etuna on tutkijoiden pääsy lähemmäs tutkittavia. Sen avulla voidaan valottaa ruohonjuuritasoa. Se ei typistä tutkimuskohteita tilastollisiksi keskiarvoiksi tai prosessiajattelun mukaisiksi persoonattomiksi tapahtumakuluiksi. Asiat eivät vain tapahdu, vaan niillä on aina tekijänsä, ja etnografiasta välittyy tuon tekijän näkökulma, parhaimmillaan hänen äänensä. Lukija voidaan kuljettaa toiminnan äärelle moniaistisesti ja rikkaasti niin, että kuvaan tulee mukaan jopa tekijöiltä itseltään piiloon tai huomiotta jääviä puolia toiminnasta. Tästä asemasta on luontevaa lähteä kehittämään tutkittavan toiminnan käytänteitä yhdessä tekijöiden kanssa yhteiseen päämäärään tai kehityssuuntaan päin. Silloin tutkijat toimivat työelämän kehittäjinä. Tavanomaisista kehittäjäkonsulteista poiketen he eivät ole liikkeellä yksinomaan jonkin yrityksen tai muun organisaation johdon toiveesta vaan hakevat laajempaa legitimiteettiä. Heidän kehittämisehdotuksensa ja menetelmänsä eivät ole alalle sellaisinaan muualta kuljetettuja vaan perustuvat etnografian avulla saavutettuun tietoon. Näin syntyy työtä koskevan tiedon kehä, jossa etnografista tietoa kierrätetään tutkittavilla itsellään, vahvistetaan ja muokataan, ja sen avulla muokattuja käytänteitä tutkitaan edelleen. Tämä hermeneutiikka auttaa tutkijoita säilyttämään lähestymisestä huolimatta kriittisen otteen tutkimuskohteeseen. Mikä tahansa ei käy tutkimustulokseksi, vaikka ehdotus kuinka olisi kentän intressien mukainen. Toiveet tai mainoslauseet eivät käy kuvauksesta. Määrittelemme tutkimushankkeemme kriittiseksi osallistuvaksi etnografiaksi (englanniksi critical participatory action research – ks. esim. Reason & Bradbury 2006; Suoranta & Ryynänen 2014).

Mikä oli pyrkimys, johon osallistuimme? Halusimme tulla tutkimuksen keinoin mukaan tanssialan kokonaisvaltaiseen uudistamiseen ja uudistumiseen, jonka oli tarkoitus tasoittaa epätyydyttävänä pidettyä aineellisten resurssien sekä yhteiskunnallisen arvostuksen ja tuntemuksen jälkeenjääneisyyttä. Tanssialan tekijöillä oli se kokemus, että he olivat pitkäaikaisen kehityskulun tuloksena jääneet esittävien taiteiden joukossa altavastaajan asemaan. Tanssitaide oli ehkä balettia lukuun ottamatta yhteiskunnassa heikosti tunnettua ja yleisöt pieniä. Paradoksaalisesti tanssi harrastuksena oli kuitenkin suuria kansanjoukkoja koskettava asia. Mahdollisuudet vaikuttaa toimintatutkimuksella näyttivät tutkimusta suunniteltaessa vuonna 2016 hyviltä, sillä alalla oli jo meneillään uudistuksia, näkyvimpinä Tanssin talo ‑hanke ja valtionosuusjärjestelmän uudistaminen, joka koski kaikkia taiteita.

Miten tutkimus tilattiin ja kuka sitä rahoitti?

Tutkimushanke sai alkunsa keskusteluista, joita Isto Turpeinen kävi Tanssin talon tuolloisen toiminnanjohtajan Hanna-Mari Peltomäen kanssa. Tanssin talo oli laajasti alan ammattilaisten voimin eteenpäin puskettu hanke, jota oli työstetty pitkään ja yhteistoiminnallisesti (ks. esim. Järvinen & Peltomäki 2013). Yllättävä myönteinen rahoituspäätös Jane ja Aatos Erkon säätiöltä muutti kolmekymmentävuotisena unelmana tunnetun hankkeen äkkiä hyvin mahdolliseksi toteuttaa. Päätös oli kuitenkin ehdollinen: säätiörahoittaja antaisi merkittävän osan rakennuspääomasta, mutta julkisen rahoittajan pitäisi ottaa vastuu talon käyttökustannuksista.

Julkinen rahoittaja, tässä tapauksessa Suomen valtio ja Helsingin kaupunki, suostui tiukkojen neuvottelujen jälkeen mukaan sillä ehdolla, että toiminta täyttäisi lukuisia edistyksellisiä kriteerejä, joista osa oli taidealalla hyvin pitkälle meneviä (ks. esim. Silvanto 2015). Tärkein ja tanssin toimijakenttää ajatellen seuraamuksellisin oli vaatimus kaiken tanssin talosta. Talohanke oli ollut ennen kaikkea taidetanssin ja nykytanssin tekijöiden hanke. He saisivat talonsa, mutta sinne pitäisi ottaa muitakin. Alkuaikojen innostus oli koetuksella, epävarmuus ei ottanut väistyäkseen, ja alalla liikkui monenlaista huhua etenkin sosiaalisen median kuljettamana. Samaan aikaan koko ala eli muutosten odotuksessa, pelon ja toiveiden ristiaallokossa. VOS-järjestelmää pohtinut monitaiteinen työryhmä, johon tanssin edustaja otettiin mukaan vasta vaatimuksesta, totesi, että tanssi oli jäänyt vähemmälle ja että sen tilannetta pitäisi kohentaa.

Tanssin talo -hanketta työsti tuossa vaiheessa niukasti rahoitettu toiminnanjohtajasta ja 2‒3 työntekijästä koostuva tiimi. He valmistelivat alkavaa rakennushanketta, hakivat samalla itselleen toiminta-avustuksia lyhyissä jaksoissa ja tarjosivat ”kentän” toimijoille osallistumismahdollisuuksia erilaisten tapahtumien muodossa, jotta hanke kantaisi demokraattisen ja demokratisoivan eetoksensa maaliin saakka. Oli selvää, että he eivät ehtisi tehdä kaikkea. Alustavassa keskustelussa pohdittiin, voisiko toimintatutkimus olla intressiristiriitojen ulkopuolelta tuleva mutta silti viimekätiseen tavoitteeseen yhtyvä apu. Tutkijat voisivat osallistua toimijoille tärkeään yhteistoiminnalliseen kehittämistyöhön, ja samalla vapauttaa tiimin työaikaa rakennusvaiheen teknisten ja juridisten välttämättömyyksien hoitoon. Isto etsi toimintatutkijaa ja löysi dosentti Teija Löytösen avulla Marja-Liisan. Marja-Liisa ehdotti työparimallia: Isto voisi itse olla toinen tutkijoista, jolloin saavutettaisiin etnografian kannalta tehokas ote. Tanssija-tutkija näkee ja tuntee alaa ja toimintaa sisältäpäin, työntutkija-etnografi kyseenalaistaa alan sisäisiä uskomuksia ja suhteuttaa havaintoja muuhun yhteiskuntaan ja muihin töihin.

Tutkimus aloitettiin Tanssin talon tiimistä ja siitä lähdettiin laajentamaan kenttätyötä alan toimijoiden verkostoja, rihmastoja ja ekologioita seuraten. Tiesimme, että mikään toiminta ei ole yhtä kuin organisaatio – varsinkaan vielä piirustuspöydällä oleva organisaatio – joten ymmärsimme, että meidän piti tutustua alaan, sen töihin ja tekijöihin. Vaikka Isto on pitkän uran tehnyt ammattilainen, ei hänkään tuntenut kaikkea ja kaikkia. Tanssiala osoittautui vielä paljon monimuotoisemmaksi kuin olimme odottaneet: tanssin lajeja ja siihen kuuluvia alakulttuureja oli hämmästyttävän paljon, ja niiden materiaaliset olosuhteet, käytänteet ja käsitykset siitä, mikä tanssissa on tärkeää, vaihtelivat. Näin kohtasimme toisen paradoksin: Suomen suhteellisen pienestä väkiluvusta ja tanssin ammattilaisten pienistä piireistä huolimatta pieniä ekologisia lokeroita on paljon, ja niihin jää katseelta syrjään monia kiinnostavia pienoismaailmoja, etenkin sellaisia, joissa toimintaa pyörittävät pääosin palkattomat ”harrastajat” tai taiteen rahoituskanavien ulkopuolelle jäävät toimijat.

Kenelle tutkijat ovat tilivelvollisia?

Oliko hyvä kiinnittyä tutkimuksen alkuvaiheessa Tanssin taloon? Kaikilla kiinnittymisillä on vaikutuksensa tutkimushankkeeseen. Samalla ne voivat tarjota toimintatutkimuksen pääsyn tekijöiden luo nopeammin kuin olisi mahdollista tutkijoiden voimin luottamussuhteita kasvattamalla ja verkostoja myöten etenemällä, varsinkin jos tavoitellaan laajempaa kuin yhteen verkostoon tai toimipisteeseen tutustumista. Luottamuksen luomiseen kuluu väistämättä aikaa. Tutkijathan voivat ilmaista tavoittelevansa koko alan kukoistusta, mutta tekijöillä voi silti olla epäilyksiä, etenkin jos aiemmat kokemukset ovat aiheuttaneet varauksellisuutta. Tanssin talon organisaation avustuksella tutkijat pääsivät esittelemään kehittämisideoitaan alan vuotuisen suurtapahtuman, Kiertoliikkeen, suunnittelutyöryhmälle. Tutkimukseemme perustuva kollegiaalinen työpaja otettiin mukaan ohjelmaan kesällä 2019.

Yleisempi, tutkimuksen ulkopuolelta tuleva paine organisaatioon kytkeytymisestä liittyy tutkimusrahoitukseen. Sen jälkeen kun Suomessa herättiin tutkimusapurahojen kielteisiin sosiaaliturva- ja eläkevaikutuksiin, on apurahoihin liitetty pakolliset vakuutusosuudet. Lisäksi edistykselliset rahoittajat suosivat palkkamuotoisia rahoituksia aina kun se on mahdollista. Tämä edellyttää kuitenkin – kuten taidealoillakin hyvin tiedetään – maksuorganisaatiota, jolla on Y-tunnus ja tilinhoitokyky. Olisimme voineet valita muunkin tilitoimiston, mutta alkuvaiheessa tuntui luontevalta kierrättää tutkijanpalkat ja kulukuitit Tanssin talon kautta. Olimme varanneet tilinhoitopalveluihin 5 %:n budjettiosuuden, joka niin muodoin maksettiin Tanssin talolle vastineena palvelusta koko tutkimushankkeen ajalta. Olimme tyytyväisiä, kun emme rasittaneet taidealan organisaation kapeita resursseja omilla tarpeillamme.

Oliko rahoituksemme suuri, ja oliko se pois tanssilta? Voidaan keskustella siitä, että taidealat ovat henkilömääriltään ja apurahoiltaan keskimäärin pienempiä kuin tieteenalat, joskin erot ovat tieteen ja taiteen sisällä suuria. Kalliita laitteita vaativat ja suuria joukkoja liikuttavat alat tarvitsevat ja saavat paljon enemmän kuin yhden tai kahden tutkijan jalkatyönä toteutettavat hankkeet. Tässä uusinnetaan samalla vallitsevia yhteiskunnallisen arvostuksen hierarkioita. Me kohdensimme kuitenkin hakemuksemme tieteen alan hakuihin, emme taiteen. Saimme rahoitusta Suomen Kulttuurirahastolta (56 000 €) ja Jane ja Aatos Erkon säätiöltä (364 000 €). Näistä ensimmäinen rahoittaa hyvin laajasti eri alojen hankkeita, jälkimmäiselle taas olimme ensimmäinen toimintatutkimus. JAES:n tutkimusrahoituksen kohteena ovat olleet luonnontieteelliset ja lääketieteelliset hankkeet. Samalla säätiö rahoitti myös dokumenttielokuvahanketta osana tutkimushankkeen resursointia.

Tutkimushankkeen rahoituksesta seuraa velvollisuus raportoida varojen käytöstä ja saaduista tuloksista rahoitusta myöntäneille tahoille, tässä tapauksessa mainituille säätiöille. Tulosten sisältö on akateemisen vapauden suojelema alue, jolla tutkijat itse suunnistavat oman ammattikuntansa ja yleisten tutkimuseettisten ohjeiden mukaan, kohti niitä tutkimustoiminnan hyviä (asioita), joita varten hanke on aloitettu. Toimintatutkijoina meitä sitoo lukuisissa haastattelu- ja vuorovaikutustilanteissa osallistujille annettu lupaus tanssin alan edistämisestä. Emme myöskään saa aiheuttaa tarpeetonta haittaa kenellekään yksilölle. Toimintatutkijan on hyvä olla tässä tarkkana, sillä kohteeseen sekaantumisesta seuraa väistämättä pienempiä ja suurempia yrityksiä vaikuttaa tutkijaan.

Mitä tutkijat tekivät?

Tutkiminen alkoi vähitellen ensimmäisen rahoituksen turvin Marja-Liisan etnografisella sukelluksella tanssin alaan. Hän aloitti keväällä 2017 tutustumalla eri porukoihin ja tekijöihin enimmäkseen tarkkaillen, keskustellen ja läsnä ollen nk. arvostavan kyselyn idean mukaisesti (engl. appreciative inquiry). Tässä vaiheessa tehtiin joitakin haastatteluja mutta ei interventioita. Isto tuli mukaan vuoden 2018 alusta. Kahden tutkijan voimin hanke sai vauhtia, ja erilaisten pienten interventioiden osuus kasvoi, samoin matkojen. Tutkijoina liikuimme eri puolilla Suomea alan tapahtumissa ja tapaamassa tekijöitä.

Meillä oli kolme erilaista fokusryhmää. Ensimmäiseksi otimme vastaan Tanssin talon kokoaman Tanssilähettiläiden ryhmän toiveen saada jatkaa ryhmänä. Kukin ryhmän jäsenistä oli koonnut Tanssin talolle palkkiota vastaan raportin yhden tanssilajin/alakulttuurin ilmiöistä – pohjaksi tulevaa monilajisuutta varten. Työn valmistuttua Tanssin talolla ei ollut heille muuta tarvetta eikä aikaa toimia ryhmän alustana. Meitä ryhmä kiinnosti suuresti. Tässä oli joukko hajanaiseksi väitetyn alan ammattilaisia, jotka olivat päässeet tutustumisen alkuun eivätkä malttaneet lopettaa. Annoimme heille pientä tukea koollekutsujan ja sihteerin roolissa. Kukin heistä tarjosi vuorollaan tapaamistilan ja osan ohjelmasta. Me kerroimme tutkimuksesta, he tanssikäytänteistään ja filosofioistaan. Lähettiläiden työskentelystä sukeutui todella mielenkiintoista ja lupaavaa toimintaa, johon palaamme myöhemmin.

Toinen fokusryhmämme löytyi Iston työpaikalta Taideyliopistosta. Ryhmä nuoria tanssiopiskelijoita oli valmistanut esityksen, joka kiinnosti, paitsi tanssiteoksena, myös ikäryhmään nähden poikkeuksellisen tarkkanäköisenä ja itseironisena tekijöiden kuvauksena. Mitä sanottavaa näillä kaikesta päätellen hyvin sanavalmiilla tekijöillä olisi ammatista, johon he olivat valmistumassa tässä historiallisessa vaiheessa? Miltä tanssiminen heistä tuntui? Nimen f-ART House ottanut kollektiivi sai yhteistyössä tutkijoilta sparrausta haluamistaan aiheista ja vaikutti keväällä 2019 järjestämämme keskustelutilaisuuden teemaan. Nuoret halusivat tarkastella valtaa sekä vallankäytön ja vastarinnan muotoja. He rakensivat Iston kokoamaan tanssifestivaaliin kokonaisuuden BODYCTRL.

Kolmas fokusryhmä oli edellisiä lyhytaikaisempi. Tanssin talon kesätyöprojektiin 2018 osallistuneet nuoret (Mun Tanssin talo) tapasivat tutkijat kahteen otteeseen. Tutkijat kävivät tutustumassa Helsingin kaupungin nuorisotyön tiloissa tapahtuneeseen toimintaan, jossa hahmoteltiin tulevaisuuden yleisöjen suhdetta tanssiin. Nuoret tapasivat tutkijoita vielä keväällä 2019, kun kaikki kolme fokusryhmää kokoontuivat kokemusten ja ajatusten vaihtoon.

Kesällä 2019 tutkijat järjestivät Kiertoliike-tapahtumassa Kuopiossa ilmaisen työpajan kaikille halukkaille (noin 90:lle). Työoloja, -tapoja ja -identiteettejä sivuavia keskusteluja käytiin alalla paljon. Edellisen Kiertoliikkeen ohjelmaan kuulunut pienryhmä oli joutunut jättämään ulkopuolelleen suuren joukon halukkaita. Ymmärsimme, että työelämäaiheisesta kehittämisestä oli alalla pulaa. Se ei ole niukkuuden ja prekaarien olosuhteiden aikana mikään ihme. Monien koulutettujen kansalaisten rutiineihin kuuluvat tyhy-päivät ja kehittämissessiot olivat useimmille tuntemattomia. Vaikka tukea ei ole, työelämän muodot ovat freelancereilla ja ns. vapaan kentän toimijoiden vaihtuvissa ryhmissä psykososiaalisesti, logistisesti ja juridisesti poikkeuksellisen vaativia. Työpajoja suunnitellessamme myös ymmärsimme, miksi niitä ei ollut useammin tarjolla. Korkeatasoinen, turvallinen ja vaikuttava toteutus maksaa. Käytimme mittavan osan budjetistamme siihen, että saimme koulutettua riittävästi vetäjiä ja vuokrattua Kiertoliike-tapahtuman yhteyteen riittävästi pienryhmätyöskentelyyn soveltuvia tiloja. Vetäjiksi pyysimme Tanssilähettiläitä ja f-ART Housen jäseniä. Ajatuksena oli, että tutkimuksen tuottamaa tietoa ja kehittämistaitoa jäisi heidän mukanaan kentälle. Materiaalit laitettiin verkkosivuillemme vapaasti käytettäviksi, ja ne ovat myös tämän kirjan liitteinä.

Fokusryhmien ohella haastattelimme erikseen sovitusti yhteensä 35 ihmistä aikavälillä 28.6.2017–11.10.2019. Lisäksi teimme 6 uusintahaastattelua. Saimme tietoa alan ammattilaisten työmarkkinatilanteesta, työurasta, alan historiasta ja tulevaisuudennäkymistä, alueellisista ja lajikohtaisista eroista sekä muista jakolinjoista (kuten sukupuoli, ikä, kansallisuus, etnisyys), tanssijan kokemuksesta ja motiiveista, riemun aiheista ja tärkeistä asioista, kipupisteistä ja huolista sekä arjen tavoista. Lisäksi keskustelimme lukuisten muiden kanssa. Etnografiassa haastattelutieto hitsautuu yhteen sen tiedon kanssa, jota tutkija saa kaikista näennäisen vaatimattomistakin kohtaamisista ihmisten kanssa sekä oman persoonansa ja kehonsa altistamisesta tutkittavien elämänpiirille. Sitä kutsutaan tutkijan immersioksi eli sukeltamiseksi tiettyyn pienoismaailmaan (vrt. immersiiviset esitykset). Tässä sukelluksessa työpari tarkoitti sitä, että pystyimme kierrättämään näkökulmaa ja suorittamaan etnografian edellyttämää lähestyvää ja etääntyvää tarkastelua myös keskenämme ja toisiamme haastaen. Lisäapua reflektointiin toivat tapaamiset kollegamme Salla Sorrin kanssa. Hän usein myös kuvasi yhteisiä työtilanteitamme.

Tutkimuksen aikana tarjosimme kaikille yhteyttä ottaneille keskustelua ja sparrausta, joka saattoi tarpeen mukaan vaihdella palauttavasta tai työn orientaatiota tai vuorovaikutustaitoja luotaavasta kehittämisestä konkreettiseen, pitkäkestoiseen tapahtumajärjestämistä koskevaan neuvontaan. Yhteyttä ottaneissa oli sekä yksilöitä että kollektiiveja ja festivaalijärjestäjiä. Tarjosimme apuamme sekä suullisesti että verkkosivuillamme.

Yhteistyökumppaneihimme kuului muitakin kuin tanssijoita ja koreografeja. Pitkäaikainen työrupeama muodostui parin teoksen harjoitusten seuraamisesta esitykseen saakka sekä erään monitaiteisen prosessin tuottajan työn varjostamisesta, millä tarkoitetaan sitä, että tutkija kulkee asianomaisten luvalla tietyn henkilön mukana ja osallistuu passiivisesti kaikkiin hänen työtilanteisiinsa ja tapaa näin verkoston jäseniä yhden ammattilaisen näkökulmasta. Tilanteita voidaan reflektoida myös erikseen haastattelemalla. Näin saatiin tietoa erityisesti vapaan kentän vaihtuvien kokoonpanojen kohtaamista haasteista.

Kiertoliikkeen ohella järjestimme useita pienempiä tapahtumia. Huhtikuussa 2018 tanssi- ja sirkusalan yhdistysten ja etujärjestöjen edustajat olivat koolla Tanssin talon silloisessa toimistossa keskustelemassa toimijakentän tarpeista, toimijoiden kohtaamista rakenteellisista ongelmista ja niiden ratkaisuista. Organisoimme keskustelua laatimalla siihenastisista havainnoistamme viisi ammattilaistyyppiä. Jalostimme tilaisuuden annista jäsentelyn, jossa otamme kantaa haasteiden edellyttämään mobilisaation tasoon (voiko yksittäinen toimija tarttua asiaan, vai tarvitaanko esim. lakimuutoksia) sekä aikaperspektiiviin (ks. luku ”Tutkijoiden interventiot ja niiden tuottama tieto”).

Samana keväänä Teatterikorkeakoulun alumnit keskustelivat vilkkaasti alan näkymistä, resurssikuopasta ja arvostuksesta. Iston juontamassa keskustelussa kävi muun muassa ilmi, että alalla oli aiemmin enemmän kollektiivirakenteita kuin nykyisin. Keskustelun tarve on patoutunutta, mutta ammattilaisista tuntuu, että keskustelut ovat järjestäytymättömiä, voimattomia ja toisteisia.

Keväällä 2019 järjestämästämme Vallan näyttämöt -tilaisuudesta seurasi vilkasta keskustelua sekä alan lehdissä että suullisesti. Reaktiot valaisivat meille sitä, että valtaa ei käytetä ainoastaan valtasuhteiden tai valtarakenteiden avulla vaan myös itsehallintana, vallitsevia ideologisia diskurssejaseuraten. Keskustelutilaisuus oli osa monipäiväistä tapahtumasarjaa, johon kuului myös f-ART Housen työpaja ja esitykset ApinaFest2019-tanssifestivaalissa.

Tutkijoina osallistuimme jossain määrin alan keskusteluihin. Tanssin talo julkaisi kahdesti verkkosivuillaan hankkeesta laatimamme lyhyen artikkelin. Lisäksi esittelimme hanketta Tanssi- ja sirkustaiteilijoiden ammattiliiton Liitos-lehdessä vuonna 2018 (Trux & Turpeinen 2018) ja palasimme saman lehden sivuille vielä keväällä ja syksyllä 2020 aiheinamme prekaari työ ja liminaalisuus tanssijan työssä (Trux 2020; Turpeinen 2020). Näiden lisäksi verkkolehti Liikekieli.com julkaisi tutkijoiden laajan dialogin (Trux & Turpeinen 2020). Emme osallistuneet sosiaalisessa mediassa käytyyn keskusteluun, vaikka seurasimme sitä. Tähän välineeseen liittyy ongelmia, joiden voi nähdä vaikuttavan myös alan ponnistuksiin kohti parempia olosuhteita paradoksaalisella tavalla. Sosiaalinen media on ”köyhän miehen viestintäosasto”. Sillä on matala kynnys, joten sen käyttöönotto on helpohkoa myös pienin varoin toimiville ammattilaisille. Keskustelu on moderoimatonta ja ryöpsähtelevää ja vahvistaa äärimmäisiä tulkintoja sekä tunnereaktioita. Tietojen paikkansapitävyyden tarkistaminen on työlästä, ja kuppikunnat synnyttävät polarisoituvia ”kuplia”. Tämä kaikki on osallistujien tiedossa, mutta heillä on niukasti valinnanvaraa, koska he eivät voi palkata viestintävastaavaa tai edes käyttää aikaa keskustelun seuraamiseen. Niinpä sosiaalisesta mediasta on muodostunut omanlaisensa ”luonnonvoima”, joka luo alalle tunnelman ”juoruilusta”. Palaamme tähän havaintoon tuonnempana.

Tutkimusraportin rakenne

Olemme kertoneet aluksi itsestämme ja siitä, miten ja miksi teimme tämän tutkimuksen. Tämän raportin lukija löytää seuraavista jaksoista tietoa tutkimushankkeen tuloksista. Ne sisältävät kuvauksia havaitsemistamme ilmiöistä, käytänteistä, rakenteista, tunteista ja kaikesta elämään ja tanssiin liittyvästä. Lisäksi avaamme kehittämistyön tuloksia eli tietoa siitä, mitä tapahtui, kun kokeilimme erilaisia interventioita eli puutuimme tapahtumien kulkuun. Tähän sisältyy myös se, kun Isto puuttui asioihin taiteellisella toiminnalla.

Johdantoluvun jälkeen julkaisussa kuuluu Marja-Liisan ääni. Hän luo aluksi katsauksen kirjoitushetkeen – hieman pandemiatilannetta laajemmin – yhteiskunnassa ja työelämässä. Sen jälkeen hän kertoo, millaisella teoreettisella resurssilla työn ja taiteen ilmiöitä on tutkimushankkeessa lähestytty ja mitä on saatu selville. Näin syntyy toivon mukaan sekä aikakapseli tuleville lukijapolville että peili, josta tanssiala voi tarkastella itseään. Tämän jälkeen Marja-Liisa kertoo yksityiskohtaisemmin toimintatutkimuksen interventioista.

Marja-Liisa kertoo myös kahdeksan pientä tarinaa, joissa ulkopuolinen tarkastelija kohtaa tutkimansa toiminnan hyviä asioita, tulee niiden koskettamaksi ja tämän seurauksena oppii jotakin itselleen uutta. Hän päättää puheenvuoronsa tiivistelmällä tärkeimmistä johtopäätöksistään.

Isto avaa oman vuoronsa prologilla, jossa hän asemoi itsensä suhteessa tutkittavaan alueeseen. Seuraavaksi hän tarkastelee tanssialaa “tanssivana mosaiikkina”, jossa hän keskittyy erityisesti tiloihin, väleihin ja etäisyyksiin. Kyse on yhtäältä siitä, mitä tanssi antaa, ja toisaalta siitä, mikä sen käytännön toteuttamisessa on vaikeaa ja kipeää. Isto tarkentaa kohti vallankäytön muotoja ja toimintakenttien jännitteisyyttä sekä sitä, miten eri tavoin sijoittuneet toimijat reagoivat. Hän puhuu myös niistä, jotka poistuvat näiltä kentiltä. Isto päättää puheenvuoronsa tanssialan laajan nykyhetken kehityskulkuihin ja omiin toimenpidesuosituksiinsa.

Lopuksi äänessä on elokuvaohjaaja. Salla kertoo omasta näkökulmastaan, miten hän tuli mukaan tutkimushankkeeseen, mitä osaa hän siinä esitti ja miltä hanke hänen näkökulmastaan, dokumenttielokuvan avaimenreiästä, näytti.

Lopuksi kaikki kolme kirjoittajaa reflektoivat tehtyä tutkimustyötä. Arvioimme yhdessä, minkä tyyppistä tutkimusta tulimme tehneeksi ja minkälaisen jäljen mahdollisesti jätimme kohteeseen. Tämän viimeisen reflektion suunta on kohti akateemista yleisöä, josta saattaa löytyä toisia tekijöitä tuleville hankkeille. Kokoamme heitä varten yhteen tämän tutkimusrupeaman opetuksia.