Yhteiskunnan ja työelämän piirteitä
Koska tarkastelemme tanssia työnä ja käytännöllisenä toimintana, voimme tutkimushankkeen ajankohdan osalta sijoittaa havaintomme laajempaan historialliseen kontekstiin tarkastelemalla, mitä muuta maailmassa tapahtui ja millaisia muutoksia, jännitteitä ja murroksia koettiin muilla ammattialoilla ja muissa töissä.
Ensimmäiseksi näistä kehityskuluista on mainittava niin kutsuttu prekaari työ. Sillä viitataan viimeksi kuluneiden 30–40 vuoden aikana teollistuneessa maailmassa vähitellen (uudelleen?) esiin nousseeseen (työ)elämän alueeseen tai ulottuvuuteen, jota luonnehtivat sellaiset ilmiöt kuin keikkaluonteinen työ, vuokratyö, alustatyö, taloudellinen turvattomuus, sosiaaliturvan ja työelämän etujen heikko saavutettavuus, epävarmuus, sumea horisontti ja yrittäjäriskillä toimiminen ilman pääoman suomaa puskuria. (Ks. esim. Standing 2011.)
Sanan alkujuuri löytyy latinan kielestä, jossa se tarkoitti epävarmaa etua tai asemaa, joka oli saavutettu vetoamalla toiseen ihmiseen. Näin ollen asema oli riippuvainen toisen myötämielisyydestä (Prex / prec- = rukous, vetoomus; precarius = anottu, vetoomuksella saavutettu). Etymologia paljastaa, paitsi kiusallisen selvän yhteyden apurahojen anojiin, myös ristiriidan aikamme työelämässä ja totunnaisessa ajattelussa: edellä lueteltuihin työasemiin liittyy vapauden ja itsemääräämisoikeuden hetkiä ja mielikuvia, vaikka asemat samalla ovat nimenomaan riippuvaisia toisten toimijoiden toistuvista ja vaihtelevista arvioinneista.
Suomalaisen työelämän prekarisoitumisen asteesta on esitetty vaihtelevia näkemyksiä (ks. esim. Jakonen 2015; Pyöriä & Ojala 2016). Kiistanalaisuus näyttää kiteytyvän nk. suppean ja laajan prekarisaatioteesin vastakkainasetteluun. Teesit kuitenkin kietoutuvat toisiinsa. Siinä, missä suppean teesin suosimat tilastot eivät onnistu kuvaamaan koettua elämää ja modernien instituutioiden kriisiä, näiden diffuusien, laajan teesin tarkastelemien ilmiöiden ymmärtäminen puolestaan kaipaa ankkuria materiaalisista työkäytänteistä ja työmarkkina-asemista (Jokinen ym 2015).
Tiede- ja taidealoilla monimuotoinen epävarmuus on silmiinpistävää, osittain siksi, että näillä aloilla se on aina ollut eräänlainen perusvirtaus. Näiden alojen tuotokset eivät useinkaan ole olleet sellaisinaan elinkeinona hyödynnettäviä tai eivät ole olleet riittävän tuottavia itsenäiseen päätoimiseen työskentelyyn, vaan toiminta on ollut riippuvaista mesenaateista tai instituutioista, kuten kirkoista ja valtioista. Varmempien ja laadukkaampien työsuhteiden ilmaantuminen on ollut historiallisesti ehkä sittenkin melko uusi ja rajallinen ilmiö: niistä pääsivät nauttimaan tietyt segmentit etenkin yliopistoissa ja kulttuurilaitoksissa. Vakinaistettuja työsuhteita saavutettiin tietyillä aloilla ja tietyissä sukupolvissa. Taiteen alalla vaikuttaa vielä tiedealojakin voimakkaammin siltä, että taideammattien ulkopuoliset, avustavat tehtävät saattavat olla tässä mielessä laadukkaampia kuin itse taiteen tuottaminen. Esimerkiksi teollisuuden asiantuntijatehtävissä on päinvastoin. Insinöörit ja ekonomit ansaitsevat keskimäärin enemmän kuin sihteerit ja aulapalveluhenkilöt.
Sen jälkeen kun niin kutsuttu uusi julkisjohtaminen sai 1990-luvulta alkaen sijaa Suomen yliopistoissa ja taidemaailman instituutioissa, nopeatempoisen, mitattavia kriteerejä hyödyntävän kilpailun periaatteet ovat entisestään korostaneet toimijoiden prekaaria asemaa. Uusia ammattilaisia on tullut tanssinkin alalle koulutuksen kautta ilman, että alan kokonaisresursointi olisi lisääntynyt samassa suhteessa. Tulokkaille on muodostunut vaikeita kynnyksiä edetä vakaampiin asemiin, ja toisaalta vakiintuneita toimijoita on pudonnut takaisin epävarmuuteen. Nämä ovat historiallisia syvävirtauksia, joiden vaikutuksia paikkaillaan vaihtelevin tuloksin erilaisilla taide- ja tiedepoliittisilla ohjelmilla ja esimerkiksi hienosäätämällä valtion ja säätiöiden työnjakoa apurahakentällä. Parannusta tilanteeseen ei ole tullut pääosin siksi, että julkisen rahoituksen kokonaismäärä ei ole pysynyt mukana tekijäjoukon kasvussa, eikä vaihtoehtoisia rahoituslähteitä ole löytynyt, tai ne eivät ole riittäviä. Erityisen kipeän iskun taidealat saivat sen jälkeen kun Suomessa herättiin 2010-luvulla huomaamaan, että rahapelitoiminta, jonka tuotot oli ohjattu tieteen, taiteen ja yleishyödyllisten järjestöjen toimintaan, kätki sisäänsä moraalisesti kestämättömän tulonsiirtologiikan. Joukko kaikkein vähäosaisimpia peliriippuvaisia käytännössä ylläpiti näitä sektoreita valtion monopoliyrityksen Veikkauksen välityksellä. Kirjoitusajankohtana on saavutettu poliittinen yhteisymmärrys siitä, että tulonsiirto on katkaistava ja peliriippuvaisten asemaa parannettava. Taidealojen rahoitukseen syntyvän aukon paikkaaminen vaikuttaa kuitenkin haastavalta tehtävältä.
Uusi julkisjohtaminen oli omana aikanaan suosittu termi, jolla oikeastaan vain laajennettiin yksityisen tuotanto- ja rahoitusalan piirissä kehittynyt, uusklassisesta taloustieteestä ammentava nk. neoliberaali toimintatapa myös julkisen ja voittoa tavoittelemattoman toiminnan piiriin. On tulkintakysymys, missä määrin tässä oli kyse ideologiavetoisesta muutoksesta, missä määrin käytännön toimintatapojen muutoksesta. Muutoksia perusteltiin aikoinaan nimenomaan epäideologisena, ikään kuin neutraalina tekniikkana tai luonnontieteen kaltaisena tietona. Yhtä kaikki, toiminta muuttui, ja sillä oli seurauksia, olipa toimijoiden tarkoitus tai ymmärrys niiden kanssa linjassa tai ei.
Yksi keskeinen ja ammatillisiin toimija-asemiin vaikuttanut osa-alue tai operationalisointi neoliberaalin taloudenpidon alueella oli johtoismina tai managerialismina tunnettu uskomusten ja käytänteiden kimppu, joka levisi 2000-luvulle tultaessa tehokkaasti lähes kaikkialle, missä oli organisoitua tuotantoa ja julkista elämää. Nämä (puhetta ja tekoja yhdistävät) diskurssit hyödynsivät päämäärien ja keinojen välille ehkä jo valmiiksi kasvanutta etäisyyttä länsimaisessa ajattelussa ja teknokraattisissa toimintatavoissa. Joka tapauksessa ne veivät käytännön toimintaa kohti äärimmäistä välineellisyyttä, jossa toiminnan alkuperäinen ja oikeutettu tavoite jää syrjään, koska tiivis manageriaalinen ohjaus kannustinjärjestelmineen seuraa mitattavia, vaihtoarvoisia resurssihyviä, kuten rahaa. Tämä kehitys levisi ajoittaisista vastalauseista ja hämmennyksestä huolimatta lopulta myös tieteen ja taiteen instituutioihin, kansalaisjärjestöihin ja uskonnollisiin yhteisöihin. Sen airuina toimivat usein kaupallisen sivistyksen hankkineet ammattijohtajat, joilla ei ollut eikä oman näkemyksensä mukaan tarvinnutkaan olla omaa kosketuspintaa johtamaansa toimintaan. Toinen kanava managerialistisille toimintaotteille olivat liike-elämän asiantuntija- ja konsulttipalvelut, joita alettiin yleisesti hyödyntää työpaikoilla ja organisaatioissa.
Tämän kehityksen kauaskantoisimpia seurauksia ovat olleet ammattikuntien äänen katoaminen yhteiskunnallisesta keskustelusta ja kosketuspinnan oheneminen työn sisäisiin hyviin (asioihin). Näiden toteutumista tanssialan töissä tarkastelemme lisää myöhemmin. Tässä kohden riittänee toteamus, että taideala ei ole ongelman edessä yksin. Yhteiskunnan moraalinen ilmasto on filosofi Alasdair MacIntyren mukaan aliravitussa tilassa, jos päivittäisen elämän sisällöt, kuten kaikki ne työt, joiden hedelmiin ihmiset voivat arjessaan törmätä, alkavat vaikuttaa välineellisiltä, vilpillisiltä, tai niiden oikeutus on kadoksissa (1981). Tarvitsemme kosketusta hyvään, jotta voisimme ylläpitää omia motiivejamme tuottaa hyvää ja tehdä oikein. Ilman sitä altistumme kyynisille kysymyksille, kuten: Jos kehnosti tehty tai halvalla hutaistu kelpaa kannustinkilpailussa…, jos ihmisiä voidaan jättää heitteille rahoitusteknisin perustein…, jos elämä on tätä… mitäpä minäkään tässä enää ponnistelen…?
Monet tavalliset ihmiset ponnistelevat silti edelleen tehdäkseen työnsä kunnolla ja tekevät ylimääräistä eettistä työtä pysyäkseen tolkuissaan työelämässä, jossa yhtäältä kyynisesti toistellaan välineellisyyttä koskevia havaintoja, toisaalta altistutaan voimaperäiselle manageriaaliselle hypetyspuheelle, jossa omaa organisaatiota mainostetaan ylisanoja kaihtamatta ja tosiasioista tinkien. Kovien ja katteettomien puheiden katveessa monet tekevät edelleen arkisia tekoja, jotka pitävät yhteiskuntaa toiminnassa. Kyyninen rekisteri on kuitenkin vallannut mielet siinä määrin, että työn hyvien asioiden havaitseminen, saati niistä puhuminen, on käynyt vaikeaksi. Välillä mielen valtaa jopa jonkinlainen luovutusmentaliteetti, kun ihmiset eivät näe, että jäljellä olisi mitään puolustamisen arvoista. Tulee mieleen: Pelin henki on se, että kaikki käyttävät toisiaan hyväksi. Jos tämä olisi täysin totta, yhteiskunta olisi jo romahtanut. Yksi monista kirjoitusajankohdan pandemiakriisiin liittyvistä hämmentävistä havainnoista oli se, kun vilpittömiä kiitoksia alkoi sadella ”elintärkeäksi” kutsuttua hyvää tuottaville hoitajille ja jopa historiallisesti ylenkatsotuille siivoojille. Arvostuksen materialisoituminen raskaan ja vaarallisen työn korvauksiksi tosin antoi odottaa itseään.
Uusliberaalin ajan juhlittuja sankareita ovat olleet dynaamiset ja rohkeat yrittäjäminät. Näitä yksilöitä on pidetty julkisuudessa esillä, heitä on tarjottu esikuviksi nuorille ja pyritty jäljittelemään. Tässä kohden kulttuuri on ammentanut toisesta länsimaisen perinteen piirteestä: yksilöllisyysajattelusta eli individualismista. Suomessa kulttuuriperintöön on jo aiemmin kuulunut omanlaistaan yksilöllisyyden palvontaa. Tällä tarkoitan talonpoikaista kuvastoa yksin raatavasta talollisesta tai torpparista, hänen sisukkuudestaan – ja puhumattomuudestaan. Avun pyytäminen on edelleen monille suomalaisille niin vaikea asia, että he tarvitsevat psykoterapiaa toipuakseen ”itsepärjäämisoikeuden” seurauksista: yksinäisyydestä, masennuksesta ja riippuvuuksista. Kulttuurintutkijana haluan kiinnittää huomiota siihen, että kansainväliseen itseriittoisen yrittäjäminän ihanteeseen yhdistyneinä nämä vanhemmat henkiset vaateet jättävät paikoin erittäin tuhoisia jälkiä.
Edellä esitettyä vasten näyttäytyy jossain määrin ironisena se tapa, jolla myös tanssialaa sivuava hyvinvointibuumi tuntuu tarjoavan tietä onnellisuuteen: erilaisten itsemuokkaus- ja itsehallintaoppien kautta. Tämä vanha ala on kasvanut 2000-luvulta alkaen voimakkaasti ja saanut aikaamme sopivia tähtikultin muotoja. Siihen on liitetty perinteisempien joogan, hieronnan ja muiden kehotekniikoiden lisäksi niin koutsausta (coaching), mentorointia, ravintoneuvontaa kuin treenausoppejakin tai vaikkapa kodin tavaroiden järjestelyapua. Yhteistä kaikille on pyrkimys hallintaan, mutta motiivit ovat arvoituksellisia tai heittelevät laidasta laitaan: Onko aikamme ihmisen elämä erityisen kaoottista, ja kaipaako hän siksi edes hieman hallinnan tunnetta? Vai onko meillä pikemminkin liikaa järjestystä ja pakko-oireinen neuroosi, kun emme kestä lainkaan ryppyjä elämän päiväpeitossa? Niin tai näin, ala on ilmeisen lähellä tanssia ja kehoa, joten se houkuttelee monia ansaintamahdollisuutena, vaikka hallintaa kaipaava yltiöyksilö ei välttämättä kulttuurisena pohjavirtana osu yksiin kaikkien tanssiperinteiden kanssa. Hyvinvointiala on toki laaja, ja sillä on myös vähemmän egosentrisiä muotoja. Self help -teollisuus tarjoutuu kritisoitavaksi kenties siksi, että se on tämän kulttuurivirtauksen näkyvimpiä aallonharjoja. Se vaikutti vahvasti myös niissä tanssialan tilaisuuksissa, joissa me tutkijoina vierailimme. Tutkija jäi toistuvasti ihmettelemään, miksi tanssialan oma, syvä asiantuntemus ohitettiin muodikkaiden pintailmiöiden ja niillä omaa ansaintaansa harjoittavien tähtiesiintyjien hyväksi.
Talouselämään liittyy vielä ainakin yksi tanssijoita koskeva ajan ilmiö: niin sanottu alustatalous sekä liiketoiminnan mikro- ja väliaikaismuodot. Kuluttajat ovat tottuneet ajamaan Überillä ja asioimaan pop up -myymälöissä. Työntekijöinä heille tarjotaan yhä laajemmin erilaisia sähköisiä palveluita, joihin kirjautumalla he saavat oikeuden käyttää isäntäyrityksen digitaalista työvälineistöä ja -tilaa sekä markkinointikanavia. Alustayritys kuittaa osuutensa työn tuotoista. Tämän voi nähdä uuden ajan vuokraviljelysuhteena, jossa (kansainvälinen suur)yritys käyttää pienten toimijoiden heikkoa – prekaarista – työmarkkina-asemaa hyväkseen (Sadowski 2020). Alustatalous näyttäytyykin vaihtoehtona nimenomaan itsensätyöllistäjille, kun palkkatyösuhdetta ei löydy eikä itsenäisen yrityksen perustamiseen ole voimavaroja. Prekarisaatiokeskustelusta tuttu ristiriitaisuus ilmenee myös alustojen kohdalla: kevytyrittäjyyttä kehutaan myös joustavaksi vaihtoehdoksi vaikkapa opiskelijoille (vrt. Mattila 2019).
Taiteilijat, etenkin esiintyvät taiteilijat, käyttävät alustateollisuuden tarjoamia tilipalveluita projektiensa rahaliikenteen hoitamiseen. Yhteiskunta vaatii monien toimintojen, kuten palkanmaksun ja vakuutusten, hoitamiseksi Y-tunnusta eli yritysstatusta, mikä on ongelma silloin, kun toiminta ei ole eikä sen ole tarkoituskaan olla pitkäaikaista.
Havaitsimme tutkimusajankohtana yhteiskunnassa myös merkittävää kaipuuta luoville aloille ja luovaan tekemiseen. Ammatinvalinnassa taidealojen vetovoima on säilynyt vahvana. ”Luovuus” on tosin kärsinyt verbaalisen inflaation. On muodikasta olla luova ja kaivata luovuutta tilanteeseen kuin tilanteeseen, mikä ei tarkoita sitä, että luovia ideoita otettaisiin vakavasti huomioon, etenkään jos ne tulevat vääräksi koetulta taholta. Luovuuspuhe muistuttaa toista kaivaten ylistävää retoriikkaa, yhteisöllisyyspuhetta. Sitäkin arvostetaan laidasta laitaan, mutta ei silti saavuteta. Psykologi sanoisi, että näissä puheissa näyttäytyy ”siitä puhe, mistä puute” -ilmiö. Ehkä aikamme ihminen kehuu suu vaahdossa juuri niitä asioita, joita häneltä kipeästi puuttuu. Onko meillä niihin jotenkin kaksijakoinen suhde, niin että salaa myös pelkäämme niitä? Onko elämämme sittenkin aika yksitoikkoista kaikesta viihteellisestä ja tavaramaailman tuotannosta sekä tieteellis-teknisestä monimutkaisuudesta huolimatta? Ainakin mitä kehon asentoihin tulee, sanoisi tanssija. Isto kertoo omassa osuudessaan taiteilijan taidosta, joka on enemmän kuin teknistä osaamista. Se kykenee ohittamaan yhteiskunnallisesti ja historiallisesti muodikkaiden, muka omintakeisten ajatusten tarjonnan. Jos näin on, emme ole tästä lähteestä kovin paljon ammentaneet. Työpaikoilla luovuus ilmenee käytännössä usein niin, että johtajat ”innovoivat” koko porukan puolesta omissa suljetuissa aivoriihissään, joissa konsultit ravitsevat heidän ajatteluaan uusimman muodin mukaisilla liike-elämän ratkaisuilla, jotka on kopioitu menestysyrityksiltä. Innovaatiopuheen tyhjyydestä kirjoitimme myös keskusteluartikkelissamme (Trux & Turpeinen 2020).
Yhteisöllisyyspuheen saralla on omat merkillisyytensä. Ihailemme kaupunginosatapahtumien järjestäjiä ja naapuriavun antajia, mutta emme ”pääse” taloyhtiön kokoukseen sopimaan piharemontista ja saunavuoroista. Tai kokouksen jälkeen ainakin tuntuu, että jos yhteisöllisyyttä on, sitä ei ole meillä. Aikamme ihminen ei myöskään näytä kokevan ristiriitaa siinä, että ihailee yhtä aikaa itseriittoista yksilöegoa ja lämmintä yhteisöä. On kuin yrittäisimme koota jonkinlaista supersankareiden vertaistukiryhmää.
Tutkimustulostemme taustaksi kannattaa muistaa myös muutama suurista sosiaalisista ja materiaalisista muutosvirroista, jotka usein alkavat hiipien. Näitä ovat ikääntyminen, työikäisen väestön pakkautuminen kaupunkeihin ja vastaavasti maaseudun radikaali tyhjentyminen. Eriarvoistuminen on alkanut Suomessakin sulkea keskiluokkaisten nuorten tulevaisuushorisonttia rikkaiden irrotessa omaan todellisuuteensa. Samalla heikosti työllistyneistä tai huonosti ansaitsevista kansalaisista muodostuu ylisukupolvinen alaluokka. Oman sivujuonensa tässä kautta teollistuneen maailman nähtävässä tarinassa muodostaa se, että nuoret ikäpolvet jäävät vanhempiaan köyhemmiksi, ja moni toteaa, ettei ole varaa tehdä lapsia. Suomessa nämä kehityskulut eivät ole vielä revenneet kriisiksi asti, mutta käynnissä ne ovat.
Ekologisessa tarkastelussa ihmiskunnan ja koko planeetan elinkelpoisuuden globaalit uhat ovat edenneet etenkin ilmastonmuutoksen ja lajikadon kautta. Ihmiset ovat heränneet pitkään jatkuneisiin varoituksiin hitaasti ja alkaneet vasta oivaltaa, että teknis-taloudelliset järjestelmät nojaavat raskaasti luonnolta saatavien peruspalvelujen ja ”infrastruktuurin” ilmaiseen hyödyntämiseen (Kallio & Rinkinen 2020). Modernin elämäntavan haavoittuvuus on noussut ainakin hetkeksi yleisempään tietoisuuteen covid-19-nimisen taudinaiheuttajan pysäytettyä yhteiskunnat ja ajettua maailman globaaliin talouskriisiin. Uhkien psykologia on kuitenkin monimutkainen. Myös ympäristöuhkien kieltäminen on laajaa kannatusta saava reaktio.
Digitalisoituminen on edennyt 2000-luvulla vauhdikkaasti, ja sen vaikutukset ovat moninaiset myös tanssialalla. Edellä mainitun alustatyön ohella merkittävää on ollut niin kutsutun sosiaalisen median räjähdysmäinen nousu suurten joukkojen tiedonvälitys- ja kommunikaatiokanavaksi. Ilmiöön liitettiin aluksi paljon toiveita demokratisoitumisesta, mutta se on tuonut mukanaan myös uusia ongelmia, kuten käyttäjien henkilökohtaisten tietojen päätymistä kaupallisen ja poliittisen manipulaation kohteiksi, ääriajattelua ja polarisoitumista vahvistavia ”kaikukammioita” ja ”keskustelukuplia” sekä valeuutisten ja propagandan tulvan. Tässäkin asiassa ihminen kohtaa nykyään oudon paradoksaalisen maaston. Tietoähky on nykyihmisellä valtava, mutta tiedon paikkansapitävyydestä ei ole mitään takeita. Jokaisen on helppo päästä someen, mutta siellä hänen äänensä hukkuu kohinaan, ellei se kiinnity jo valmiiksi voimakkaaseen institutionaaliseen ääneen tai liity johonkin somen huutomyrskyistä, joita algoritmit nostattavat ihmisiä kuohuttavien ilmiöiden ja tapahtumien ympärille. Ongelmat ovat tiedossa, mutta helppous ja edullisuus ohjaavat pienten resurssien toimijoita somen varaan. Sen vaikutuksia esimerkiksi ammatilliseen yhteydenpitoon ja yhteisen ”äänen” etsintään ei oikeastaan ehditä ajatella.
Edellisiin huomioihin liittyy myös se, että 2000-luvulle tultaessa uuskonservatiiviset ja fundamentalistis-uskonnolliset sekä äärioikeistolaiset liikkeet ovat laajasti katsottuna saaneet jalansijaa lähes kaikkialla maailmassa. Näihin liikkeisiin liittyy myös naisvihaa, rasismia, homofobiaa sekä tieteen ja taiteen vastaisuutta. Erityisesti maalitauluiksi ovat valikoituneet abstraktin, avantgardistisen, kantaaottavan, käsitteellisen ja yleisöä haastavan taiteen edustajat. Uuskonservatiivisten puhujien mukaan näitä taiteilijoita ei tarvita eikä heidän työtään tulisi rahoittaa julkisin varoin. Niin kutsuttu backlash on edennyt vaaleissa populististen liikkeiden nousun myötä, mutta myös parlamentaarisen vaikuttamisen ulkopuolella, paikoin poliittisen väkivallan alueelle uskaltautuen. Valtaan noustuaan nämä liikkeet ovat muokanneet paikoin Euroopassakin valtiorakenteita epädemokraattiseen suuntaan.
Myös demokratisoivaa liikehdintää on ilmennyt. Niin kutsuttu arabikevät alkoi kansalaisten korruptiokriittisistä äänistä somessa. Useat vaalit on käyty entistä demokraattisemmin, koska some on auttanut mobilisoimaan entistä laajempia kansalaisryhmiä, kuten nuoria, äänestämään. Seksuaalista häirintää vastustava yhdysvaltalainen kampanja ulottui vuonna 2017 näyttelijöihin ja alkoi levitä somessa tunnisteella #metoo eli ”minäkin” [olen joutunut häirinnän kohteeksi]. Kampanja teki häirinnän laajuuden näkyväksi ja alkoi nopeasti paljastaa monia pitkään jatkuneita häirintätapauksia. Se ulottui pian myös Suomeen ja toi naisiin ja tyttöihin kohdistuvan epäasiallisen vallankäytön yleiseen tietoisuuteen. Aihe puhutti myös tanssialaa, ja tutkijoina olimme läsnä lukuisissa kahdenvälisissä keskusteluissa ja yhdessä ammattikunnan kokoontumisessa, joissa ongelmaa pohdittiin ja ratkaisukeinoja etsittiin. Samalla käsiteltiin yleisemminkin epäasiallista ja henkilöön menevää vallankäyttöä eli kiusaamista työyhteisöissä.
Aivan tutkimusjaksomme lopulla, kirjoittaessamme tätä raporttia, on noussut uusi liikehdinnän aalto, jonka kipinä lähti yhdysvaltalaisen mustan miehen kuolemasta poliisin käsissä. Tapaus ei ollut ensimmäinen laatuaan eikä ensimmäinen, jonka sivullinen kuvasi kännykällään, mutta tällä kertaa poliisiväkivallansietokyky loppui, ja kadut täyttyivät rasismin vastustajista niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin maailmassa, vaikka elettiin pandemiaolosuhteissa (tai kenties juuri siksi). Ilmiö muistuttaa metoo-liikettä, mutta on vielä liian aikaista arvioida, mitä se saa aikaan. Tanssin talon advisory board -elimen nimittämistä seurasi ainakin heti avoin kirje, jossa rodullistetut ja rodullistamisesta huolestuneet ammattilaiset kritisoivat elimen täysvalkoista jäsenistöä. Monimuotoisuus kaikkine aspekteineen on aihe, jota tanssialakin joutunee tulevina vuosina vielä pohtimaan.