[38]

³⁸ Performatiivisuuden käsitteellä on ansiokas ura filosofiassa, minkä useimmat näistä moninaisista ja vaihtelevista käyttäjistä tunnustavat. Performatiivisuuden sukujuuret jäljitetään yleensä brittiläisen filosofin J. L. Austinin kiinnostukseen puhetekoihin, erityisesti sanomisen ja tekemisen suhteeseen. Seuraavaksi viitataan yleensä Jacques Derridan esittelemiin tärkeisiin jälkistrukturalistisiin parannuksiin. Butler työstää edelleen Derridan performatiivisuuden käsitettä ja käyttää apunaan Foucault’n ymmärrystä säätelevän vallan tuottavista vaikutuksista, kun hän teoretisoi identiteetin käsitteen performatiivisesti. Butler esittelee käsityksensä sukupuolen peformatiivisuudesta teoksessa Gender tTrouble [suom. Hankala sukupuoli],missä hän ehdottaa, että ymmärrämme sosiaalisen sukupuolen ei asiana tai irrallisten ominaisuuksien joukkona, ei olemuksena – vaan sen sijaan ”tekemisenä”: ”Sukupuoli itse olisi eräänlaista tulemista tai toimintaa, eikä sukupuolta pitäisi ajatella substantiivina eikä substanssina tai muuttumattomana kulttuurisena merkitsijänä, vaan pikemminkin jonkinlaisena lakkaamattomana ja toistuvana toimintana.” (Butler 1990, 112, suom. Butler 2006, 196.) Teoksessa Bodies that Matter (1993) Butler väittää sosiaalisen sukupuolen performatiivisuuden ja sukupuolitettujen ruumiiden materialisoitumisen olevan sidoksissa toisiinsa. Eve Kosofsky Sedgwick (1993) väittää, että performatiivisuuden sukujuuret ovat luonnostaan queer.