Siteeraan sumuaTaiteen tapahtumisesta ja kestosta

Artikkelissaan ”Mitä on performanssifilosofia?” (tässä julkaisussa) Matthew Goulish kysyy performanssifilosofian ennakkoehtoja, eräänlaista alkuasetelmaa, jonka puitteissa ajatella uudelleen. Hän esittää kysymyksensä – ja kysymisen tarpeen – suunnatakseen huomionsa nykyisten ajattelutapojemme uudelleen tarkasteluun. Miksi ajattelemme niin kuin ajattelemme? Miten ajattelun tavat ja asioiden rajat on määritelty? Ennen kaikkea hänen huomionsa kiinnittyy performanssiin: mistä juontaa ajatus, ettei performanssi olisi ajattelua?

***

Syksyllä lokakuussa 2018 seison Moderna Museetissa Tukholmassa Frank Bowlingin maalauksen edessä. Teos on abstrakti maalaus: keltaista, turkoosia, vaaleanpunaisen eri sävyjä. Pitkiä raitoja, asettelussa on jotain lippumaista. Kun katsoo lähempää, jokainen värikohta tuntuu olevan oma maalauksensa. Koen turhautumista yrittäessäni kirjoittaa, miltä maalaus näyttää. Värit eivät taivu sanoiksi, en osaa sommittelun kieltä ja kokemuskin välttää sanoja. Teoksen nimi on ”Listening to Beethoven” (2016). On kuin teoksen nimi antaisi sille äänen ja loisi tilanteen sen ympärille. Mietin, onko taiteilija kuunnellut Beethovenia sitä maalatessaan vai viittaako se johonkin toiseen tilanteeseen, jossa on kuunneltu Beethovenia. Tai tulisiko minun kuulla Beethovenin musiikkia juuri nyt? Pyrkiikö maalaus tavoittamaan musiikin? Mitä maalaukseen tulee lisää nimen ehdottaman musiikkiviitteen mukana?

Keskityn maalauksen edessä. Yritän kuulla Beethovenin, musiikin. Kun oikein pinnistelen, uskon tavoittavani jotain musiikin kaltaista (en tosin ole varma, onko se Beethovenia).

Esitystutkimuksen näkökulmasta mitä tahansa tilannetta voi katsoa performanssina, tapahtumana, toimintana. Maalausta katsoessa voi kysyä, miten se ”toimii” (Schechner 2016). Toiminnan voi ymmärtää teoksen luomisena ja työskentelyn prosessina, tai se voi olla sitä, miten teos on asetettu näytteille, miten se on suhteessa tilaan. Tai sitä, miten tila vaikuttaa teoksen vastaanottoon. Mietin, mistä maalaus ”alkaa”. Onko sillä ”keskikohta” tai ”loppu”? Mikä on maalauksen kesto? Onko kesto suhteessa katsojan, tässä tapauksessa minun, kokemukseen kestosta maalauksen ääressä vai siihen, kuinka kauan kannan sitä mielessäni, kotiin ja tähän kirjoitukseen? Tai mikä olisi maalauksen oma, katsojasta riippumaton kesto?

***

Samana vuonna myöhemmin kuljen oviaukosta, joka peittää minut ohuella sumuverholla. Nykytaiteen museossa Kiasmassa on esillä Ann Veronica Jansensin ”Volute” (2006–2017). Näyttelysalien välisen oviaukon yläosasta tulee vesihöyryä, jonka läpi katsojat kulkevat. Ihmiset pysähtyvät ottamaan valokuvia. Ajoittainen sumu sisätilassa luo epätodellisen tunnelman. Haluaisin katsoa sumua tarkemmin, tuntea sen. Haluaisin olla yksin sumuisen oviaukon kanssa.

Opastetaulu kertoo taiteilijan ajatelleen havaintoa ja sen rajoja, mutta ei avaa tarkemmin, mitä se tarkoittaa. Mietin, onko taiteen ajattelua se, mitä tekijä on ajatellut. Vai se, mitä katsoja siitä ajattelee. Mitä ajattelu taiteessa on, miten taide ajattelee? Millaista ajattelua sumuksi tiivistyvä vesihöyry on? Määritteleekö taideteos sen, miten sitä havainnoidaan ja missä määrin nämä havainnoimisen tavat ovat myös opittuja? Mitä se tarkoittaa, että olemme tottuneet havainnoimaan tietynlaisia teoksia tietyillä aisteilla? Kuuntelen maalausta, katson musiikkia ja pohdin ajattelua, joka toteutuu vesihöyrynä.

Esitysteoreetikko Diana Taylor (2010) haluaisi ehdottaa, että performatiivisuuden määritelmää muutettaisiin. Siinä missä sen moninainen käyttö – sekä Judith Butlerilla että Jaques Derridalla – nyt viittaa kielen ja toiminnan suhteeseen ja palaa lopulta J. L. Austinin puheaktiteoriaan eli kieleen toimintana, Taylor toivoisi, että performatiivisuus tarkoittaisi nimenomaan ei-kielellistä. (Taylor 2010, 260.) Toisin sanoen huolimatta siitä, että esityksellisellä ja ruumiillisella tiedolla on pitkä perinne tiedon historiassa, se näyttäytyy nykyään alisteisena logosentrisyydelle. Kieleen perustuvassa kulttuurissa olisi tarve ensinnäkin nähdä ”esityksellisen, digitaalisen ja visuaalisen kentän erillisyys diskursiivisesta kentästä” ja toiseksi palauttaa sille sen arvo merkityksellisenä tiedon tuotannon tapana (Taylor 2010). Luulen, että hän huoahtaa kirjoittaessaan näin.

***

Toukokuussa 2017, Venetsian Biennaalissa, Itävallan paviljongissa on esillä taiteilija Erwin Wurmin teos ”Just about virtues and vices in general” (2017). Tilassa on erilaisia jalustoja ja esineitä, joiden ohessa on esillä lyhyt score, toimintaohje, eli tekoa havainnollistava piirros. Ohje neuvoo katsoja-kokijaa asettamaan päänsä minuutiksi lampun alle tai asettumaan matkalaukun päälle seisomaan. Teokset ovat yhden minuutin mittaisia veistoksia, joita hän on toteuttanut eri yhteyksissä 1990-luvulta lähtien. Toteutuakseen veistos vaatii katsojan osallistumista.

Veistoksiksi määriteltyinä Wurmin teokset ottavat kantaa veistostaiteen traditioon kysyen, miten veistos määritellään. Tilassa on erilaisia jalustoja ja esineitä, joiden ohessa on esillä lyhyt score, toimintaohje, eli tekoa havainnollistava piirros. Veistoksella on kesto, yksi minuutti. Veistos toteutuu performanssina, toiminnassa. Veistoksesta tulee ruumiillinen ja siitä tule kokemus.

Nousen kanisterin päälle Erwin Wurmin näyttelyssä. Seison siinä minuutin. Olen veistos tai osa sitä. Laskeudun alas. Yritän ymmärtää tilannetta. Mistä veistos alkoi, missä teos tapahtui. Jos en nouse kanisterin päälle, veistosta ei ole, on vain ehdotus veistokseksi, sen potentiaalisuus. Kun laskeudun kanisterin päältä, veistos lakkaa olemasta. Tai se lakkaa olemasta sellaisenaan, tietyssä ajassa ja paikassa toteutuneena fyysisenä toimintana. Kenties se säilyy ruumiissani, olin kerran veistos.

Kuraattori Hans Ulrich Obrist (2002) kirjoittaa Wurmin teoksista, että ne sijoittuvat ”aktualisaation ja virtualisaation tai toiston ja eron välimaille. Ne perustuvat avoimen ja kehkeytyvän näyttelyn ideaan.” Tämän lisäksi ne ovat avoimia uudelleen muokkaukselle ja toimivat aina paikallisesti; paitsi että teokset rakennetaan jokaisessa tapahtumapaikassa ohjeen mukaan myös niiden toteutus on aina aikaan ja paikkaan sidoksissa olevaa toimintaa (Obrist 2002, 19). Minun jälkeeni tulee toisia veistoksia.

Karen Baradin (tämän kirjan artikkeli ”Posthumanistinen performatiivisuus: kohti ymmärrystä siitä, miten materia merkityksellistyy”) intra-aktion käsitteen voisi tiivistää niin, että oliot eivät erillisinä ole olemassa ennen vuorovaikutussuhteita, vaan erot syntyvät nimenomaan vuorovaikutussuhteissa, toiminnallisina eroina. Miten tämän voisi ymmärtää taiteessa? Voisiko se tarkoittaa tekijä–teos–katsoja-ajattelurakenteen kyseenalaistamista? Kun taide syntyy osallistavassa teossa, ruumiillisena tekona ja kokemuksena, se kyseenalaistaa ajatuksen taideteoksesta katsoja-kokijasta riippumattomana entiteettinä ja määrittelee myös ymmärryksen objektin ja katsoja-kokijan suhteesta toisin.

Baradin ajattelua voisi soveltaa Wurmin teoksiin: Katsoja ja teos eivät ole erillisiä entiteettejä, vaan teos syntyy vuorovaikutuksessa, katsoja-osallistujan ruumiillisessa toiminnassa. Osallistumisesta tulee teoksen tapahtumisen ennakkoehto. Teoksella on kesto, joka määrittelee sen rajat. Itse tapahtuma määrittelee erot uudelleen ja ehdottaa toisenlaista tapaa nähdä ihmisen ja esineen, katsojan ja teoksen suhde.

Taidekokemuksen tai taiteen tekemisen saattaminen sanalliseen muotoon hiertää aina. Yrittäessäni sanallistaa esimerkiksi Wurmin minuuttiveistoksia minusta tuntuu, että kuvaus ei kata kokemustani tai välitä ajatustani. Taannun kuvaukseen, vaikka olennainen asia on toiminta ja potentiaalisuus. Kysymys ei ole sanojen ja toiminnan arvottamisesta, vaan siitä, että niiden rekisterit ovat erilaisia ja usein yhteensovittamattomia. Taiteen tapahtuminen ja ajattelu eivät ole suhteessa kieleen, ja juuri tästä Goulish mielestäni puhuu. Ajattelusta, joka tapahtuu toiminnassa, performanssina ja performanssissa.

***

Yritän siteerata Ann Veronica Jansensia: ”– – (sumua, vesihöyryä)”.

Taideteokset

Just about virtues and vices in general. 2017. Erwin Wurm. Installaatio.

Listening to Beethoven. 2016. Frank Bowling. Maalaus.

Volute. 2006–2017. Ann Veronica Jansens. Installaatio.

Lähteet

Obrist, Hans Ulrich. 2002. ”Tiloja veistoksen materiaalisuuden tuolla puolen. Erwin Wurmin taidetta-ohjeen-mukaan”. Teoksessa Erwin Wurm: Nolo veistos=sculptures with embarrassment, toim. Maaretta Jaukkuri ja Patrik Nyberg. Helsinki: Kiasma, Nykytaiteen museo. 20–23.

Schechner, Richard. 2016. Johdatus esitystutkimukseen, suom. Sarianna Silvonen. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu.

Taylor, Diana. 2010. ”Kulttuurisen muistin esitykset.” Teoksessa Teatteriesityksen tutkiminen, toim. Pirkko Koski. Helsinki: Like.

Wurm, Erwin. ”One minute sculptures.” Erwin Wurm Artworks sivusto. 25.3.2019 www.erwinwurm.at/artworks/one-minute-sculptures.html