Tutkijoiden interventiot ja niiden tuottama tieto

Kuten johdannossa kerroimme, tutkimushankkeemme sisälsi osallistuvaa etnografiaa ja kehittämistyötä. Tämän tyyppisen tutkimuksen voi nähdä tasapainoilevan kahden ääripään välillä. Kehittämistyön korostaminen voi joissakin tapauksissa johtaa ”konsulttioperaatioon”, jossa korostuvat nopeatempoisuus, jonkin instituution johdon tilaus ja pyrkimys rajattuihin tavoitteisiin. Tässä tapauksessa käsillä oli kokonaisen kentän toimintaedellytysten murrosvaihe. Alan toimijat ovat vahvasti persoonallisen työidentiteetin kantajia. Liian välineellinen ja toimijoiden autonomiaa kaventava kehittämishanke olisi ollut enemmän haitaksi kuin hyödyksi, joten pyrimme välttämään tätä ääripäätä.

Toisaalta tanssin kentällä, kuten muuallakin yhteiskunnassa, toivotaan myös, että hankkeista ”jää jotain käteen”, että päästään konkreettisesti muotoilemaan uutta ja entistä parempaa tekemisen todellisuutta. Tämä toive sulkee pois sellaiset puhtaasti akateemisesta kiinnostuksesta nousevat hankkeet, joiden aikaansaannokset kulkeutuvat pois tutkitulta kentältä.

Muotoilimme vastauksemme näihin haasteisiin niin, että hanke sisälsi tutkimista ja oppimista, mutta ei pelkästään ulkopuolisen uteliaisuuden tyydyttämiseksi. Se sisälsi kehittämistä, mutta ei millä keinoilla hyvänsä eikä mitä tahansa päämääriä palvellen. Vaikka puhumme tutkimuksesta ja kehittämisestä, hanke on kaikilta osiltaan tieteellisesti motivoitu. Toimintatutkimuksen perimmäinen tutkimuskysymys asettuu konstruktiivisesti (Kuinka se voisi olla? Kuinka sen pitäisi olla? Miten se voidaan muuttaa? Kannattaako muutosyritykseen ryhtyä?). Tällainen tutkimustehtävä on kaksinainen: kohdetta kehitetään ja samalla opitaan myös konstatiivisesti (käsitteellistäminen, kuvaaminen) ja kriittisesti (Kuinka hyvä se on? Millä arvoperustalla sen hyvyyttä arvioidaan?). Tietoa tuotetaan sekä kohteesta että interventiosta itsestään. Tutkimus sisältää osatehtävinä olemassa olevien/olleiden vaihtoehtojen etsintää ja vertailua (etnografia), uusien vaihtoehtojen keksimistä/kuvittelua ja vaihtoehtojen arviointia (työpajat, kehittämistilanteet) sekä intervention toteuttamista (kollaboraatio). Yhden tehtävätyypin tulokset vaikuttavat tavoitteisiin muissa. Tällainen hanke nojautuu vahvasti tutkimukseen. Toisessa ääripäässä olisi sellainen suoraviivainen konsultointi, jonka kuluessa tuotettaisiin ratkaisuja annettuihin ongelmiin problematisoimatta sen enempää sitä, mistä ratkaisut ammennetaan, kuin sitä, miten ongelmat on asetettu.

Kehitystyön menetelmät

Kehitystyön toteutukseeen kuului suuri valikoima enemmän ja vähemmän interventiota tuottavia menetelmiä (kuva 6), joista alkuvaiheessa oli käytössä herkkään otteeseen luontuva appreciative inquiry (~arvostava haastattelu, ks. Appreciative Inquiry Commons 2021). Tässä hankkeessa sovelsimme tätä tiedon tuottamisen tapaa niin, että tutkijat tulivat tekijöiden luo hienotunteisesti toimintaa häiritsemättä mutta keskustelutilaisuuksia hyödyntäen. Tekijöiden näkemyksiä ja kokemuksia kysellään aktiivisesti ja havaintoihin suhteuttaen. Tekijöitä rohkaistaan oman työnsä reflektiiviseen tarkasteluun. Affektiivinen eli tunteisiin liittyvä viestintä on oleellista: arvostavaa haastattelua tekevä tutkija sananmukaisesti viestii kiinnostuksellaan ja kysymyksillään arvostavansa työtä ja tekijöiden ponnistuksia. Vaikeuksia vähättelemättä ja myötätunnosta tinkimättä hän kohdistaa kysymyksiä myös työn hyviin asioihin – siihen, mikä tekijöitä motivoi, liikuttaa ja palkitsee.

Tämä on omiaan rohkaisemaan tekijöitä omaehtoiseen kehittämiseen: he kokevat voivansa tarkastella ja parantaa tekemistään siten, että interventio kohdistuu heidän oman tietonsa/tunteensa mukaan tärkeisiin asioihin. Kehitetään siis sitä, mikä on kehittämisen arvoista. Meidän käytössämme arvostava haastattelu nivoutui kenttätyössä osaksi kaikenlaista suullista ja kirjallista kommunikaatiota tanssitoimijoiden kanssa. Näin oli myös etukäteen sovittujen, kohteeltaan rajattujen sparrausten aikana.

Etnografisissa tutkimuksissa on tavallista, että havainnointi lomittuu ja osin sulautuu osaksi kentällä liikkuvan tutkijan osallistumista tapahtumiin. Tutkijan läsnäolo vaikuttaa aina tutkittavaan todellisuuteen, tarkoituksella tai ei. Kun etnografiaan yhdistetään tarkoituksellinen toiminta-agenda, voi olla vaikea erottaa, missä havainnointi päättyy ja vaikuttaminen alkaa. Tutkija voi esimerkiksi osallistua alalla järjestettyyn tilaisuuteen ja sen aikana/tauoilla käytyyn keskusteluun. Häneltä saatetaan pyytää alustus keskustelun pohjaksi, tai hän voi jopa laatia tilaisuutta varten kehittämisharjoitteita, joiden uskoo kiinnostavan/hyödyttävän osallistujia. Tässä voi nähdä jatkumon, jossa vaikutusta on kaikilla osallistumisen asteilla, vaikka lopputulos ei koskaan olekaan täsmälleen kontrolloitavissa.

Tutkijan sekaantuminen tilanteeseen hämmentää ennestään sosiaalista keitosta, joka on jo valmiiksi liikkeessä. Vaikutus voi viipyä, ja se voi olla ennalta arvaamattomasti vähäinen tai tuntuva. Silloin kun toimintatutkija ei asetu rajatun organisaation tai prosessin kehittäjäksi vaan, kuten tässä tapauksessa, kokonaisen alan elinvoimaisuuden palvelukseen, hänen roolinsa muistuttaa enemmän viljelijää kuin insinööriä: hän kylvää siemeniä, joista jotkut ehkä itävät. Ilmeinen syy on tietenkin se, että organisaation kanssa voidaan neuvotella kokeiluista ja toimintauudistuksista, kokonaisen alan kanssa ei. Mutta on muutakin. Viime kädessä tämä vaikutusvallan rajaus juontuu siitä, että kentän toimijat ovat myös inhimillisiä subjekteja, jotka havainnoivat ja arvioivat tutkijaa ja hänen edesottamuksiaan takaisinpäin. He eivät ole muovailtavissa olevaa massaa, vaan enemmän tai vähemmän tietoisesti toimivia ihmisiä, jotka yrittävät kukin osaltaan suunnistaa oman moraalis-poliittisen visionsa mukaan.

Toinen esimerkki tekemästämme tutkimuksesta on jatkumo, jonka alkupäässä tutkija tyytyy osallistumaan jonkin tilaisuuden suunnitteluun. Hän voi jättää raskaamman jäljen osallistumalla myös tilaisuuteen ja ohjaamalla siellä käytävää keskustelua tai vielä tuntuvammin raportoimalla myös tuloksista jatkoehdotuksineen. Piirteitä tällaisesta jatkumosta oli esimerkiksi keväällä 2018 järjestetyssä Liittojen aamukahvit -nimisessä tapaamisessa, johon kutsuttiin laajasti tanssin alalla vaikuttavia liittoja ja yhdistyksiä. Tapahtuma sai virikkeensä siitä moninaisten toiveiden paineesta, joka Tanssin talon suunnittelutiimiin tuolloin kohdistui. Erityisesti prekaareissa olosuhteissa työskentelevät tanssitaiteilijat tuntuivat olevan monenlaisen avun tarpeessa, mutta mikään organisaatio ei kyennyt ratkaisemaan kaikkia ongelmia, eikä kokonaiskuva tuntunut olevan kenenkään tiedossa. Tanssin talon hanketiimi laati kutsun organisaatioille, ja me tutkijat koostimme siihenastisen haastattelu- ym. aineistomme pohjalta viisi ”tyyppitoimijaa”. Nämä lyhyet henkilökuvaukset luettiin tilaisuudessa ja niiden virittäminä käytiin keskustelua, jossa luodattiin ajankohtaista tilannetta – mitä siitä tiedetään, ja mitä pitäisi selvittää – sekä sitä, kuka tai mikä taho on paras vaikuttaja. Tutkijat toimivat tilaisuuden fasilitaattoreina. Laadimme keskustelun pohjalta myös yhteenvedon ehdotetuista ratkaisuista. Siinä johtopäätökset on luokiteltu aikajänteen ja vaikuttajatahon mukaan. (Kuva 7.)

Kaikkein tutkijalähtöisin interventio alkaa siitä, että tehdään aloite tilaisuuden järjestämisestä ja edetään ohjelman suunnittelun ja toteutuksen kautta palautteen keruuseen ja jatkomateriaalien jakoon. Vallan näyttämöt -keskustelutilaisuus ja Liittojen aamukahvit -organisaatiotapaaminen muistuttavat tämänkaltaista interventiota.

Aina interventio ei edellytä kasvokkain kohtaamista. Kirjoitus olemassa olevissa kanavissa, esimerkiksi alan ammattilehdissä, on varsin tavanomaista vaikuttamista tutkijoille. Samoin on tutkimushankkeen omien verkkosivujen ylläpitäminen. Luovutin eri asemissa toimivien ammattilaisten käyttöön myös kymmenen kappaletta aiemmin kirjoittamaani Työkirja-teosta. Lopulta tutkijat saavat vielä tilaisuuden avata näkemyksiään tuottaessaan tutkimushankkeen raporttia, ja sellainen (eli tämä, jota nyt luet) voi tavoittaa toimijoita laajalti pitkän ajan kuluessa, helposti saavutettavalla tavalla. Siksi sisällytämme tähän teokseen myös kehittämismateriaalia.

Usein todetaan, että tutkimustieto tarkentuu ja vahvistuu toistamalla ja jatkamalla havainnointia ajan kuluessa. Sama koskee myös osallistumista. Suoritimme lukuisia syvähaastatteluja eli runsaan tunnin kestäviä luottamuksellisia keskusteluja, joiden teema oli etukäteen sovittu mutta eteneminen vapaamuotoista, haastateltavan tärkeysjärjestykseen sopeutuvaa. Teimme uusintahaastatteluja. Harjoitimme jonkin verran myös ammattilaisten varjostamista, millä tarkoitetaan yhden henkilön tai työryhmän työn seuraamista toistuvasti ja ajan kuluessa. Näin saimme käsityksen joidenkin tuotantojen etenemisestä ideasta ensi-iltaan. Samalla tutustuimme tekijöihin ja töihin syvemmin, mikä sai tekijät kuuntelemaan meitä ja meidät rakentamaan interventiomme partikulaariselle eli paikallisen erityislaadun huomioon ottavalle ymmärrykselle. Tanssin talon projektitiimiä tulimme seuranneeksi vaihtelevalla intensiteetillä koko tutkimushankkeen ajan. Hankkeen loppuvaiheessa seuranta oli luonteeltaan silkkaa havainnointia, mutta alkupuoliskolla kävimme myös paljon keskustelua sekä teimme hieman kehittämistyötä järjestämällä tiimille kolme kehittämisteemaista työhyvinvointipäivää puolen vuoden välein. (Ks. kuva 8.)

Yleisemmällä tasolla linjamme oli edetä tutkimushankkeen kuluessa kevyestä läsnäolosta ja havainnoinnista vähitellen tuntuvampiin interventioihin sitä mukaa kuin tilaisuuksia tarjoutui ja kertynyt ymmärrys ja luottamus tekivät sen mahdolliseksi.

Seuraavaksi tarkastelen kolmea tapahtumakulkua lähemmin interventionäkökulmasta. Nämä ovat Tanssilähettiläiden ryhmä, Kiertoliiketapahtuman 2019 työpajat ja Vallan näyttämöt -keskusteluseminaari 2019.

Tanssilähettiläät

Kuten johdannossa kerromme, ryhdyimme koollekutsujaksi ja sihteeriksi joukolle tanssiammattilaisia, jotka edustivat kukin eri tanssilajia/alakulttuuria. Olimme kuulleet väitteen alan hajanaisuudesta ja tanssilajien ympärille muodostuvien populaatioiden eriseuraisuudesta. Kutsumamme tanssijat olivat kuitenkin kiinnostuneita toisistaan ja halusivat jatkaa ryhmänä, vaikka emme voineet luvata heille rahallista korvausta käytetystä ajasta.

Alun perin Tanssin talon projektitiimi rekrytoi 14 lähettilästä (Tanssin talo 2017). Kiireisten ja prekaaria työtä tekevien ammattilaisten joukossa ei ole mitenkään hämmästyttävää, että muutama jäi pois jo ennen kuin otimme ryhmästä kopin ja jokunen vielä senkin jälkeen. Silti ryhmään osallistui tutkimusaikana lähes säännöllisesti 7–9 ihmistä, ja se täydensi itseään vielä kolmella ammattilaisella. Aluksi ryhmä keskusteli siitä, mitä sen jäsenet halusivat saada aikaan. Toimintamuodoista nousivat esiin fyysiset kokeilut, Tanssin talon kuulumisten seuraaminen, keskinäinen tapaaminen, vastavuoroinen tutustuminen toisten työhön ja lobbaus (ks. toimintaidean koonti, liite 1). Viimemainittu jäi toteutumatta. Tanssin talon tiimiin oltiin yhteydessä kertaalleen, mutta kiinnostavin tapahtumakulku sai alkunsa seuraavasti: Isto järjesti toisen tapaamiskerran ohjelmaan fyysisen kokeilun, joka ammensi hänen kehittämästään Raakalauta-menetelmästä. Oletimme varovaisesti, että tämä yhteiskehittelyä hyödyntävä menetelmä soveltuisi monimuotoiselle ryhmälle, koska se ei tee vahvoja oletuksia ilmaisutavan luonteesta. Puolivahingossa kävi kuitenkin niin, että seuraavien tapaamisten fyysinen osuus oli tapaamisen isännän/emännän työhön johdattavaa. Tämä oli onnekas seuraamusten ketju, jossa voi nähdä englanninkielisten etnografien serendipity-termillä nimeämää antia, joka tuntuu sattumanvaraiselta hyvältä onnelta, mutta tarkemmin katsottuna ammentaa suotuisista lähtökohdista ja toimintatavoista.

Suotuisaksi osoittautui se, että tutkijat painottivat alusta asti osallistujien omaehtoista aktiivisuutta: kyse oli heidän ryhmästään, joka pyrittiin rakentamaan niin, että se voisi jatkaa toimintaansa tutkimuksen jälkeen. Suotuisaa oli myös tarkennetun agendan pyytäminen lähettiläiltä ja se, että joka kerralla yhdistettiin puhe, tekeminen ja vapaamuotoinen tapaaminen.

Tutkijoiden lähestymistavan ulkopuolinen onnekas sattuma oli ehkä se tosiasia, että ilman pysyviä toimitiloja tutkijat joutuivat kysymään ryhmän jäseniltä, voisivatko he välillä tarjota tapaamisiin omia työtilojaan. Näistä aineksista syntyi eräänlainen tervetuloa meille -kiertoliike, jossa vertaisopettajan äänen otti vuorollaan haltuunsa yksi lähettiläs muiden toimiessa vertaisoppijoina. ”Opetus” ei kuitenkaan koostunut alkeista, vaan lähettiläät halusivat avata toisilleen ikkunan omaan pienoismaailmaansa siten, että pääsivät antamaan tuntumaa oman lajinsa hienouksiin, vaikeuksiin, jännitykseen, iloon, energiaan sekä erityisiin käytänteisiin, filosofioihin, sanastoihin, tarinoihin ja muuhun tanssiin liittyvään kulttuuriin. Näin tanssijat tutustuivat toisiinsa syvätasolla, joka oli myös kehollinen. Tällä oli silminnähtävä vaikutus luottamukseen, joka syntyi heidän välilleen. Kukin pääsi näkemään ja tuntemaan, mistä toisten inspiraatio kumpuaa, mikä heitä liikuttaa. Spontaani toiminta kumpusi tekijöiden omista motiiveista ja tarpeista. Kaikki eivät halunneet esitellä tanssilajiaan, vaan esimerkiksi nykybaletin lähettiläs esitteli omalla vuorollaan itselleen ammatillisesti tärkeää fysioterapeuttista menetelmää, joka sekin kiinnosti muita lähettiläitä suuresti.

Lukija saattaa ihmetellä, miksi kerron tätä tarinaa näin tarkasti. Koska haluan muistuttaa, että mikään ei estä muita ammattilaisia muodostamasta vastaavaa vertaisrinkiä. Lähettiläät ovat useasti ilmaisseet toiveensa siitä, että mahdollisimman moni alan ammattilainen ottaisi tämän idean käyttöön.

Kehkeytyvä luottamus yhdistettynä tutkijoiden rohkaisemaan oman työn reflektointiin johti lähettiläiden oman ilmoituksen mukaan lopulta noin vuoden ja kuuden tapaamiskerran jälkeen siihen, että ryhmä otti oma-aloitteisesti käsittelyynsä yhden ammattilaisia vaivaavan yleisen ongelman: kesätyöttömyyden. Ryhmässä oli useita tanssijoita, joille aihe oli omakohtainen, ja he ryhtyivät ideoimaan ratkaisuja. Tämä viiden tanssijan ryhmä alkoi kokoontua oma-aloitteisesti ja ilman tutkijoita. Pian heillä oli valmis suunnitelma kesätyöprojektiksi. Kantavina ideoina olivat tanssin vieminen Suomen kuntiin ja kaupunkeihin, jotka kustantaisivat näin kesäohjelmaa itselleen, ja samalla palkallisen työn luominen korkeatasoiseen taiteelliseen työskentelyyn. Ryhmä haki ja sai apurahaa Paikan tanssi -toimintamallinsa kehittämiseen vuonna 2019 ja uudelleen vuonna 2020. (Ks. ryhmän oma internet-sivu: tanssilähettiläät).

Kiertoliikkeen 2019 yhteydessä tarvitsimme työpajoihin itsemme lisäksi useita pienryhmäohjaajia. Värväsimme siihen tehtävään fokusryhmien jäseniä eli lähettiläitä ja f-ART House -ryhmän nuoria tanssitaiteilijoita. Tarkoituksemme oli saada ohjaajia, jotka jo tuntisivat Käytännöllisen toiminnan lähestymistapaa ja olisivat itse tanssin ammattilaisia. Samalla halusimme antaa näille ammattilaisille tilaisuuden pätevöityä omaehtoisen kehittämistyön saralla. Koulutimme heitä työpajojen sisältöön ja pienryhmädynamiikkaan tanssin alaa tuntevan työnohjaajan avustuksella. Näin toimimalla tarkoituksemme oli jättää kentälle mahdollisimman paljon mahdollisimman omakohtaista ja syvällistä osaamista tutkivasta työotteesta ja kehittämistoiminnasta. Fokusryhmäläiset ottivat idean nopeasti haltuunsa ja suoriutuivat hyvin kohtalaisen haastavasta tehtävästään, jossa paikoitellen joutuivat muun muassa nuorempina kollegoina ohjaamaan itseään kokeneempia ”nimiä” satunnaisesti koostetuissa ryhmissä.

Työpajat

Kiertoliike-tapahtuma on suurin vuosittainen tanssialan ammattilaisten kokoontuminen Suomessa. Se sai alkunsa vuonna 2015 osana Tanssin talo -hankkeen yhteisöllisiä toimia alan kehittämiseksi. Isto on osallistunut tapahtumaan joka vuosi. Vuoden 2016 tapahtumassa Jyväskylässä hän toimi moderoijana. Tanssin hyvä -hankkeen tutkijoina olimme paikalla havainnoimassa vuosina 2017 ja 2018. Tapahtuman järjestäjävuoro sananmukaisesti kiertää Tanssin aluekeskusten välillä. Väljästi ottaen kesäkaudella toteutuva tapahtuma on 2–3 päivän mittainen. Ammattilaiskonferenssia muistuttava ohjelma sisältää joka vuosi uudenlaisen kattauksen luentoja, työpajoja, taideohjelmaa, erikseen valittujen kiertoliiketaiteilijoiden valmistamaa ohjelmaa ja viimeisen päivän extraohjelmaa. Iltaohjelma liittyy yleensä johonkin paikalliseen esittävän taiteen festivaaliin. Kiertoliike saapui vuonna 2016 Jyväskylään, 2017 Turkuun, 2018 Tampereelle ja 2019 Kuopioon, jolloin teemana oli intohimo. Arkistotietoa eri vuosien teemoista löytyy Tanssin talon internet-sivuilta (https://kiertoliike.tanssintalo.fi/arkisto/). Kun ottaa huomioon tanssin ammattilaisjoukon koon ja voimavarat, tapahtuman järjestäminen vuosittaisena on kunnioitettava saavutus, jolla on suuri merkitys ammattilaisten identiteetin ja verkostojen vahvistajana sekä alan keskustelun ja kehittymisen näkökulmasta. Tätä kirjoitettaessa vuoden 2020 tapahtuma Kajaanissa jouduttiin siirtämään epidemiatilanteen johdosta verkkotapahtumaksi. Tapahtuman osallistujamäärä on vaihdellut 100 ja 200 hengen välillä.

Kiertoliike valikoitui toimintatutkimuksen interventiokohteeksi, koska muutoin hajallaan toimivia ammattilaisia oli sen kautta mahdollista tavoittaa kohtalaisen suuria määriä. Toinen syy oli se, että tapahtuma oli jo valmiiksi orientoitunut alan kehittämiseen. Kolmanneksi havaitsimme, että meitä tarvittiin: edellisinä vuosina osallistujien palautteissa ja vuorovaikutuksessa tuli ilmi jatkuva tarve työelämäaiheiseen ohjelmaan, jossa osallistujat pääsisivät aktiivisesti keskustelemaan heitä itseään koskevista, työn luonteeseen ja olosuhteisiin liittyvistä aiheista. Saimme neuvoteltua itsemme mukaan tapahtuman ohjelmatyöryhmään, jossa tutkimuksen ja tapahtuman tavoitteet sovitettiin yhteen. Arvioimme tapahtuman edellisvuosien osallistujamäärän perusteella maksimin, jolle valmistauduimme tarjoamaan pienryhmätyöskentelyä. Työpajoihin osallistui lopulta valtaosa tapahtuman kävijöistä, noin 90 ihmistä.^[3]

Työpaja jouduttiin jakamaan kahdelle päivälle, jotta se saatiin sovitettua tapahtuman ohjelmaan. Työpajan kokonaiskesto (2 x 90 min) tarkentui suunnittelussa. Sisältö pohjautui hankkeen aikana aiemmin laatimiini alustuksiin ja kehittämistuokioihin, erityisesti Tanssin talon tiimille ja Tampereen seudun taiteilijoille tarjottuihin ohjelmiin. Työpajojen sisältöä muokattiin koekäytössä ohjaajien koulutuksessa, jonka perusteella arvioimme sekä sisällön tarpeellisuutta kohderyhmälle että harjoitteiden ryhmädynaamista tarkoituksenmukaisuutta.

Kiertoliike-tapahtumiin ei ole täysin vapaa pääsy, vaan niistä peritään osallistumismaksu, joskin opiskelijoilta ja työttömiltä peritään alennettua maksua, ja tarjolla on myös huokeita majoitusvaihtoehtoja esimerkiksi paikallisella koululla. Maksua pidetään silti alalla jonkinasteisena ongelmana. Työpajoihin ei asetettu erillistä osallistumismaksua, eikä järjestävälle aluekeskukselle aiheutunut pajoista taloudellista rasitusta. Toimintatutkimus oli varautunut kehittämistyön kuluihin. Silti meitä hämmästytti, että lisätilojen vuokraaminen tapahtumapaikalta pienryhmätyöskentelyä varten tuli maksamaan enemmän kuin kuuden pienryhmäohjaajan työehtosopimuksen mukaiset korvaukset. Kokonaissumma ei ylittänyt budjettiamme, mutta selitti, miksi tällaista ohjelmaa on niin harvoin tarjolla. Osallistumalla alan tapahtumajärjestelyihin tutkijat havaitsivat konkreettisesti, mitä tarkoittaa, että taiteilijatyövoima jää kustannuseränä kertaluokkaa pienemmäksi verrattuna infrastruktuuriin. Pienryhmät tarvitsevat välilleen seiniä, ja seinät ovat Suomessa kalliita.

Pajan ohjelma (ks. liite 2) rakentui siten, että alun tutustumis- ja ryhmäytymisharjoitteiden jälkeen osallistujia ohjataan oman työn reflektointiin. Tämä tapahtuu tarkastelemalla omaa työtä sisäisesti monimuotoisena. Ideana on korvata virallisten toimenkuvien ja julkisen keskustelun ylläpitämä mielikuva työn monoliittisesta luonteesta. Todellisen työelämän monimuotoisuutta hetken hämmästeltyään osallistujat ovat valmiita tarkastelemaan työn eri aspekteja peruskysymysten (miten, mitä, miksi ja kuka) kautta ja pohtimaan sitä, miten tekijä voi suunnata työtään eri tavoin. Apuna ovat tarinat hyvin erilaisia töitä tekevien ammattilaisten erilaisista työotteista. Ideana tässä on ottaa hieman etäisyyttä. Peruskysymykset hahmottuvat usein helpommin matkan päästä. Esimerkkinä käytetyt kokit ovat oivallinen vertailukohde, sillä heidän työnsä kohde on kaikille edes jollain tasolla tuttu, konkreettinen asia: ruoka. Toisena esimerkkinä olivat ohjelmistoinsinöörit, ja muut esimerkit oli poimittu toimintatutkimuksen kuluessa tanssin alalta. Tanssin ja taidealojen ulkopuolinen materiaali oli tarkoituksella näkyvässä asemassa. Olimme havainneet, että taidealoilla oli usein vaikea käsitellä työelämän dynamiikkaa senkin takia, että taide-erityinen merkityksenanto ja selitysmallit ovat herkästi tarjolla. Kehkeytyneen ymmärryksemme mukaan suuri osa koetuista ongelmista liittyy kuitenkin yhteiskuntaa ja työelämää laajasti koetteleviin haasteisiin, ei ainoastaan taidetta tai tanssia koskeviin. Toki myös jälkimmäisiä on.

Kun aspekteja on ensin harjoiteltu näkemään muiden töissä, katse kohdistetaan omaan työhön. Tässä tullaan työpajan ytimeen: Otetaan omasta työstä jokin toistuva, sopivan kokoinen tai erityisen kiinnostava osa, jonka tekemistä tarkastellaan eri aspektien näkökulmista. Tarkoituksena on nähdä, miten saman (tutun) tehtävän voi tehdä monella eri tavalla sen mukaan, mitä aspekteja painottaa – ja mitkä voimat tai motiivit tekijää ohjaavat. Harjoite ei ole helppo, joten siihen pyrittiin antamaan aikaa. Osallistujia kannustettiin sinnikkäästi kokeilemaan eri näkökulmia ja palaamaan jonkin ajan kuluttua omiin tuotoksiinsa. Aiemman kokemuksen perusteella osattiin nimittäin odottaa, että tämä lähestymistapa avautuu osallistujille hitaasti. Monasti sen oivaltaminen vaatii paluuta työn arkeen, jossa peruskysymykset (issues) tuntuvat tekijässä kokemuksellisesti silloinkin, kun hän ei niitä kykene sanoittamaan.

Toisen työpajaosuuden aikana osallistujia rohkaistiin jakamaan kokemuksia keskenään, ensin pareittain, sitten pienryhmissä. Ryhmien turvallisuudesta oli huolehdittu alusta pitäen tarkasti, jotta tämä onnistuisi. Ryhmissä keskusteltiin omista ja kollegan työotteista sekä työn inspiraatiosta ja sen hyvistä (asioista). Lopuksi keskustelut tuotiin yleisemmälle, koko alan tilannetta ja tulevaisuuden näkymiä luotaavalle tasolle.

Jälkeenpäin tarkasteltuina harjoitteet toimivat varsin hyvin. Niitä voisi kehittää vielä paljon paremmiksi, jos tällaista kehittämistoimintaa jatkettaisiin tanssin alalla. Varsinainen tarkoituksemme ei kuitenkaan ollut ratkaista kaikkia osallistujien työelämään liittyviä haasteita tällä työpajalla. Varsinainen tarkoitus oli luoda mahdollisimman suurelle joukolle alan toimijoita yhteinen kehittämiskokemus ja yhteinen sanasto, joka kunnioittaisi heidän omaa ammatillista kieltään – eli yleinen työelämän tarkastelu tuotaisiin lähelle ja yleistävä puhetapa korvattaisiin alan omilla puheenparsilla. Tällä tavoin yritimme luoda hajanaiselle ja prekaarille alalle edes jonkinasteista työelämän kehittämisen pohjaa, josta voitaisiin myöhemmin jatkaa. Ainakin 90 pajoihin osallistunutta tanssin tekijää tietää nyt, mitkä ovat työn peruskysymykset käytäntöteorian näkökulmasta tarkasteltuina. Kenties heidän myöhemmissä keskusteluissaan löytyy tämän ansiosta sanoja ilmiöille, joille niitä ei aiemmin löytynyt tai käytetyt sanat tuntuivat sopivan huonosti omaan työhön. Kenties oman työn ottaminen omiin käsiin näyttäytyy nyt realistisena mahdollisuutena kaikista haasteista huolimatta. Mahdollisesti näistä sanoista ja oivalluksista pääsevät osallisiksi myös muut, pajoihin osallistumattomat ammattilaiset. Kokonaisuus oli rakennettu ja suunnattu sitä silmällä pitäen, että se loisi mahdollisimman hyvin pohjaa tuleville aloitteille omatoimisen ja omaehtoisen kehittämisen saralla.

Tutkijoina odotimme työpajoista palautetta. Kiertoliike-tapahtuma on vuosittain kerännyt kävijöiltä palautetta ohjelmastaan, ja mekin olimme osallistuneet palautteenkäsittelytilanteisiin. Tällä kertaa palautteen käsittely kuitenkin tuotti meille pettymyksen: emme saaneet analysoitavaksemme lainkaan erityisesti pajoihin liittyvää palautetta. Järjestävä aluekeskus lähetti osallistujille tilaisuuden jälkeen kyselyn, joka koski aluekeskuksen valmistelemia osuuksia, joten tyytyväisyys pajoihin ja erityisesti tarkemmat sisältöä ja toteutusta koskevat osallistujapalautteet menivät meiltä sivu suun. Toimintatutkijan haasteisiin kuuluu hajautetun tutkijuuden riskejä, ja yksi niistä toteutui tässä. Jälkiviisauden valossa olisi tietenkin kannattanut laatia ja toteuttaa oma, päällekkäinen palautekysely. Odotimme kuitenkin palautetta varsin pitkään, ennen kuin kävi selväksi, että sitä ei ollut saatavissa. Ei siis auta muu kuin tukeutua siihen vähäiseen suulliseen palautteeseen, jota meille tuli pian tapahtuman jälkeen. Näissä tapauksissa positiivinen palaute luonnollisesti korostuu. Kiinnostavinta on kuitenkin palautteen laadullinen sisältö.

Pidimme vetäjien kesken nopean suullisen palautetuokion heti ensimmäisen päivän päätteeksi. Tuolloin kävi ilmi, että osallistujat olivat lähteneet työskentelyyn mukaan pääosin hyvissä tunnelmissa, mikä oli myös oma kokemukseni omasta ryhmästäni. Nuorimmat vetäjät raportoivat jännitteistä suhteessa joihinkin itseään vanhempiin ja urallaan pidemmälle edenneisiin osallistujiin, mikä oli ryhmädynaamisenä ilmiönä odotettavissa. Myös harjoitteiden vaikeudesta oli kokemuksia. Omassakin ryhmässäni oli pari osallistujaa, jotka hakivat vetäytyvinä ja totisina otetta harjoitteisiin. He saivat toisilta osallistujilta apua, ennen kuin itse ehdin sitä antaa.

Kiinnostavin tieto pajojen tuloksesta on juuri harjoitteiden ja koko näkökulman kohtalainen haasteellisuus ensikosketuksessa. Kyseessä on selvästi valtavirran menetelmistä ja työelämäpuheesta poikkeava lähestymistapa, joten sen omaksumiseen liittyy väistämättä enemmän tai vähemmän hämmennystä. Olen kuitenkin taipuvainen tulkitsemaan hämmennyksen merkiksi siitä, että osallistuja ponnistelee ja tarvitsee tukea vetäjältä, kuten työnohjaaja huomautti koulutuksessamme. Ei kannata luovuttaa, sillä jos osallistuja ei ponnistele harjoitteen parissa ja sanoita työtään, hänen ei myöskään ole myöhemmin yhtä helppo palata harjoitteen pariin. Mitä enemmän harjoitteeseen on kiinnittynyt omaa ajattelua, sitä vahvemmin se jää muistiin. Edelleen, mitä vahvempi muistijälki on, sitä todennäköisemmin opeista on tekijälle hyötyä, kun hän kohtaa työelämässä orientaatiota vaativia tilanteita. Kiinnostavaa olisi koota 2–3 vuoden kuluttua joukko osallistujia keskustelemaan siitä, mitä muistiin on jäänyt ja ovatko he kokeneet näkökulmansa työelämään jotenkin muuttuneen. Tämän suuntaisia kommentteja olen kuullut fokusryhmien jäseniltä ja Tanssin talon projektitiimiläisiltä, jotka olivat toistuvasti ja pidempään tekemisissä lähestymistavan kanssa.

Joitakin kommentteja saimme myös aikapaineesta. Yleinen kokemus kehittämisestä – ja yleensäkin organisoidusta ryhmätyöskentelystä – on, että aika loppuu aina kesken. Tähän lienee rakenteellisia ja ryhmädynaamisia syitä. Yhdistettynä sisällön haasteellisuuteen se kuitenkin kertoo, että näihin harjoitteisiin lienee hyvä varata reilusti aikaa, erityisesti harjoitteeseen ”Entä sinun työsi?” (liite 2, s. 9), jossa pysähdytään tarkastelemaan omaa työtä.

Tässä yhteydessä on hyvä huomauttaa, että liitteinä julkaisemamme harjoitteet ovat yleisesti saatavilla olevia resursseja. Niiden käyttö ei ole ainoastaan sallittua vaan tutkimushankkeen viimekätisen tarkoituksen mukaisesti toivottavaa. Olipa kyse sitten jonkin organisaation tai tekijäporukan omaehtoisesta kehittämisestä tai jonkin alalla toimivan ammatinharjoittajan ansaintatarkoituksessa suorittamasta kehittämisestä, harjoitteet ovat vapaasti käytettävissä. Tekijänoikeuteen vetoamme vain siinä mielessä, että hyvän akateemisen tavan mukaan harjoitteiden alkuperä ilmoitetaan käytön yhteydessä ja mahdollisista muutoksista kerrotaan avoimesti. Kehittämisrupeamien ryhmädynamiikan osalta vastuu siirtyy jälkikäytössä luonnollisesti toimijoille itselleen.

Vallan näyttämöt

Kolmas tapahtumakulku, jota käsittelen interventionäkökulmasta, on keskusteluseminaari, jota kutsumme nimellä Vallan näyttämöt ja joka oli osa kolmepäiväistä tapahtumaa Helsingissä keväällä 2019. Tapahtuma sai alkusysäyksensä Iston ja f-ART Housen välisestä fokusryhmätyöskentelystä. Ryhmän nuoret tanssiopiskelijat olivat jo rakentaneet yhdessä ainakin yhden teoksen, ennen kuin yhteistyömme heidän kanssaan alkoi. Vastineeksi saamastamme tiedosta ja käytetystä ajasta pyrimme tukemaan nuoria tekijöitä herkässä vaiheessa, heidän lähestyessään siirtymää opinnoista työelämään. Kokeneena ammattilaisena Isto antoi heille sparrausta uuden teoksen tekemisessä aina ideointivaiheesta rahoituksen haun ja tapahtumatuotannon konkreettisiin yksityiskohtiin asti.

Minä keskustelin heidän kanssaan työstä käytännöllisenä toimintana ja esitin kysymyksen: Mistä haluaisitte keskustella lisää? Nuoret miettivät ja ehdottivat jonkin ajan kuluttua alustusta ja jatkokeskustelua yhdestä työn aspektista, vallasta. Niinpä sitten kokoonnuimme eräänä toukokuisena päivänä 2018 Katri Valan puiston alle, väestönsuojan uumeniin, jossa taideyliopistolla oli tilaa käytössään. Nuoret halusivat tietää, mitä valta on, ja tein parhaani. Kerroin heille vallankäytön monista muodoista: pakkovallasta, manipulaatiosta, dominoivasta ja subjektivoivasta vallasta – sekä vastarinnan muodoista: kieltäytymisestä, ”äänestä”, henkisestä paosta ja luovasta vastarinnasta. Viimemainittu oli erityisen mielenkiinnon kohteena, vaikka se ei nimestään huolimatta rajoitu ns. luovan työn tekijöihin vaan on yleisinhimillinen ilmiö.

Kerroin Michel de Certeausta ja arkipäivän taktiikoista, jotka mahdollistavat elämän toisten omistamassa tilassa. Purimme myyttiä pahasta vallasta ja hyvästä vastarinnasta. Sanaan ”valta” oli tanssin ammattilaisten parissa liikkuessamme kiinnitetty huomiota aiemminkin, ja olin oppinut, että se on magneettisen kiinnostava, vaikkakin samalla vaaralliseksi koettu aihe tanssin(kin) alalla. Halusin perata nuorten kanssa heidän ajatuksiaan ja tuntemuksiaan sekä purkaa, mikäli mahdollista, tarpeetonta mystiikkaa. Käytäntöteoreettinen tarkastelukulma antaa mahdollisuuden lähestyä valtaa yhtenä inhimillisen toiminnan aspektina, joka on aina läsnä ja tarpeellinen, joskin toisinaan tai usein ongelmallinen. Valta on voimaa, ja myös hyvien asioiden aikaan saaminen vaatii voimaa. Vastarinta on vain romantisoiva nimitys osalle vallankäytön tilanteista – lähinnä niille, joissa altavastaajat ”panevat hanttiin” vahvemmalle osapuolelle. Ei ole olemassa vallankäytön ulkopuolisia alueita, mutta siinä on valinnanvaraa, tarkastellaanko ja puhutaanko valtasuhteista ja vallankäytöstä avoimesti vai operoiko se kulisseissa. Puhuimme vallan taipumuksesta piiloutua. Nuoret eivät tässä vaiheessa vielä osanneet tarkemmin eritellä omaa käyttötarkoitustaan tälle tiedolle, vaan keskustelumme kulki arjen ilmiöiden tasolla. He olivat vasta kypsyttelemässä ajatuksiaan uudesta teoksesta.

Seuraavan syksyn ja talven kuluessa teos sai muodon ja nimen BODYCTRL. Se sai ensi-iltansa 30.3.2019 osana Vallan näyttämöt -tapahtumaa ja ApinaFest 2019 -tanssifestivaalia (ks. https://farthouse.fi/tyot/bodyctrl-2019/). Teoskokonaisuuteen kuului myös työpaja. Isto ja minä osallistuimme siihen. Muut osallistujat vaikuttivat tanssialan ammattilaisilta. Havaitsin teoksessa jälkiä käymästämme keskustelusta, erityisesti subjektivoivan vallan ”ihon alle” ulottuvasta vaikutuksesta. Oltiin sen äärellä, miten ihminen on kehossaan ja kuinka paljon toisten ihmisten vaikutus häntä ohjaa, muovaa ja määrittää. Mutta mitä tekijät halusivat tästä sanoa? Oliko heillä mitään erityistä kärkeä tai teemaa työssään? Olin hieman ymmälläni. En nähnyt teoksessa vallankäyttöä.

Vasta esitykseen liittynyt yleisökeskustelu antoi minulle valaistusta. Joku katsojista huomautti sivulauseessa, että esiintyjät hakivat tapoja olla itsenään omassa kehossaan, vastustaen sitä kliseisiin mielikuviin perustuvaa sosiaalista painetta, joka oletusarvon lailla eli yleisön silmissä. Niin tietenkin! Sitähän he toki olivat kaiken aikaa tehneet. Minä vain en nähnyt sitä. Tämänkaltaiset erehdykset eivät ole etnografiassa (kuten eivät hyvässä laboratoriossakaan) häpeän aiheita vaan oivalluksen paikkoja. Kiitollisena saatoin todeta, että ymmärsin viimein hölmöyteni tarkan laadun: toisin kuin olin olettanut, puolet teoksesta oli näyttämöllä – ja toinen puoli katsojassa. Tanssin katsominen on taito, johon täytyy harjaantua, ja se vie aikaa. Kokonainen pienoismaailma aukeaa siinä, miten katse etsiytyy kohteeseensa, miltä se tuntuu, mitä se jättää varjoonsa, miten se vastaanotetaan, miten sitä ohjataan, vastustetaan, mitä siltä peitetään, miten sitä ennakoidaan, miten sen ennakointi on jo valmiiksi lihallistunut kehoon ja niin edelleen. Paikalla ollut perehtyneempi yleisö ja tekijät keskustelivat näistä ulottuvuuksista luontevasti ja tarkoin termein.

Tapahtumaan sisältyi myös Taideyliopiston tiloissa pidetty keskusteluseminaari. Tutkijoina toimimme sen koollekutsujina ja laadimme ohjelman, jossa tarjosimme puheenvuoroa rahoitus- ja viranomaisvaltaa käyttäville tahoille, opetus- ja tutkimusvaltaa käyttäville, ammattilaisen asemassa toimiville ja opiskelijoille. Kahden ensin mainitun aseman edustajat olivat valinneet lyhyeen puheenvuoroonsa henkilökohtaisen otteen tai tarinan, jossa yksityisestä kokemuksesta käsin edettiin kohti yleisempää näkökulmaa. Opiskelijat kertoivat omasta orastavasta praktiikastaan, siitä miten he teosta tuottaessaan pyrkivät kohtelemaan toisiaan vastavuoroisesti ja demokraattisesti.

Minulle oli varattu puheenvuoro toimintatutkijana, ja kommentaattorina toimi kokenut tanssija-koreografi. Rakensin lyhyen puheenvuoron siitä ymmärryksestä käsin, että alalla ”valta” on erittäin suosittu puheenaihe ja sitä sivuavan keskustelun polut ovat kokemukseni mukaan jossain määrin koluttuja, toisteisia sekä ahdistuksen ja voimattomuuden tunteen värittämiä. En halunnut vahvistaa tätä diskurssia entisestään. Mietin, millaisia valtaa koskevia uutisia minulla voisi olla kuulijoille. Tiesinkö jotain, mistä he ehkä eivät olleet kuulleet tai mistä alalla ei vielä laajalti keskusteltu? Kuten monessa muussakin kohdin hain peilipintaa omasta taustastani akateemisena ammattilaisena.

Yliopistoissa ja tutkimuksen maailmassa ”valta” on aivan yhtä magneettis-polttava teema. Sillä sektorilla analyysit kuitenkin menevät ainakin osittain pidemmälle. Ovathan monet tutkijoista itse erikoistuneet ja perehtyneet vallankäytön aspekteihin. Lisäksi yliopistotutkijat ovat saaneet nykyisen sukupolven aikana henkilökohtaisesti maistaa entisen (symbolisen) asemansa murentumista ja altavastaajan olotilaa. Yliopistoilla puhutaan managerialismista. Tässä olisi aihe, jota ehkä kannattaisi sanoittaa taidealan toimijoille; eihän ollut mitään syytä, miksi laajasti yhteiskunnassa vaikuttava ilmiö ei esiintyisi täälläkin, vaikka siitä ei puhuttu. Samalla varmaan kävisi ilmi, jos osallistujilla olisi sittenkin ilmiöstä näkemystä ja sanoitusta – samanlaista kuin omani tai erilaista. Niinpä sitten laadin kuuden minuutin alustuksen managerialismista: mitä se on, miksi se on haitallista, mitä se aiheuttaa ja miten sitä voi vastustaa (liite 3). Osoitin sanani altavastaajan asemassa työskenteleville toimijoille. Mielessäni oli erityisesti apurahajärjestelmän paisunut ja yhä intensiivisemmin valvova kasvoton hallinnointi.

Valmistimme yhdessä kommentaattorini kanssa jatkumon, jossa luovutin hänelle aiottua enemmän puheminuutteja toimijan näkökulman ilmaisemiseen ja perustellun optimismin esiin tuomiseen. Olimme kohdanneet kommentaattorin aiemmin kenttätyössä ja ihastuneet hänen dialogista vuorovaikutusta peräänkuuluttavaan käsitteeseensä ”väitellä nauttien”.

Tilaisuudessa oli tarinallisuuden ja keskustelun tuomaa aikataulusta lipsumista, mutta sain silti kerrottua kuusiminuuttiseni. Kommentaattorini sen sijaan pysäytettiin noin puolivälissä, koska tilavarausaikataulu ei antanut armoa. Juontajana toiminut Isto oli kokoamassa meitä loppukeskusteluun, kun yksi aiemmista puhujista yllättäen otti estradin haltuunsa spontaanilla ulostulolla. Hän kertoi meille kaikille, että tehokkuus on tärkeää, ja lupasi näyttää miksi. Hän suoritti sitten lyhyen performanssin kantamalla käsille sattuvia esineitä (teippirulla, kuminen terapiapallo) huoneen poikki yksitellen ja erikseen. Olimme toki äimän käkenä, mutta epäilin silti, että sana ”tehokkuus” oli noussut omasta puheenvuorostani (jossa muun muassa erottelin tehokkuushyviä erinomaisuushyvistä). Kysyin tätä häneltä ja sain myöntävän vastauksen, että suuttumuksen aiheutti se, mitä minä olin tuonut esiin. Meillä ei kuitenkaan ollut enää aikaa pidempään dialogiin. Olin hämmentynyt, joten kyselin tilaisuuden jälkeen muilta alan toimijoilta, oliko jonkinlainen liennytys paikallaan aistimani tuohtumuksen käsittelemiseksi. Näin ei kuulemma ollut.

Seuraavalla viikolla sain viestin toiselta taholta. Nämä kuulijat eivät olleet itse puheenvuoron pitäjinä vaan yleisön joukossa, mutta edustivat resurssitahoa, joka käyttää alalla merkittävää valtaa. He ehdottivat lounastapaamista, koska pitämäni esitys oli herättänyt heissä ”muutamia ajatuksia”, joista he ”mielellään juttelisivat” kanssani. Vallankäyttötilannetta ennakoiden pyysin Iston mukaan. Surukseni kävi ilmi, että en ollut erehtynyt. Kyse oli päinvastaisista vakuutteluista huolimatta nimenomaan yrityksestä hiljentää tutkijoiden liian radikaaliksi koettu keskustelunavaus ja varmistua, että hiljentäjien edustama instituutio ja siihen väljästi kytkeytyvät tutkijat esiintyisivät julkisuudessa ainoastaan ”positiivisessa” sävyssä. Lounasseuramme tivasi toistuvasti, kuka henkilö tai mikä instituutio oli kohteena, kun puhuin managerialismista. Selitykseni rakenteellisesta lähtökohdasta ei tuntunut kelpaavan. Ironista tämänkaltaisissa vaikutusyrityksissä on tietenkin se, että ne itsessään toimivat tutkijaan päin indikaattoreina siitä, että tässä kohden kuulija on kokenut jotain tavanomaisen, koko alaa koskevan huolen ylittävää, henkilökohtaisempaa tai instituutioasemaansa liittyvää ahdistusta tai ärsytystä. Sen jälkeen tutkija ei voi ohittaa kyseistä ulostuloa. On kysyttävä, miksi juuri tämä kuulija älähtää.

Managerialismin vaikutus tanssialalla selvästikin tunnistetaan, vaikka siitä käydään niukasti keskustelua eikä ainakaan tällä termillä. Episodi vahvisti käsitystäni prekaarissa asemassa toimivien tekijöiden tarpeesta hakea tukea toisistaan ja keskustella avoimesti kaikista aiheista, myös niistä, joihin liittyy dominoivaa, manipuloivaa ja subjektivoivaa vallankäyttöä. Ajan ja tilan raivaaminen tällaiselle dialogille antaa mahdollisuuden omaa välitöntä toimintaympäristöä laajempaan perspektiiviin ja astetta kiihkottomampaan tarkasteluun. Silloin myös fundeerauksen tulokset eli mahdolliset toimenpiteet ja käytänteiden muutokset ovat punnitumpia. Jos keskustelu yritetään tukahduttaa, koetun ongelman seuraukset jäävät kytemään niistä kärsivien keskuudessa, ja paine kasvaa ja henkilöityy. Ennen pitkää se purkautuu, ja silloin seuraukset eivät välttämättä ole punnittuja ja yleisen edun mukaisia.

Jälkeenpäin tarkasteltuna tutkijoiden järjestämä tilaisuus ja siinä pidetty puheenvuoro olivat interventioina ravistelevaa ja reaktioita herättävää laatua. Ne toivat päivänvaloon teemoja, joiden olimme aistineet kuplivan pinnan alla ammattilaisten huomiota herättävän vaiteliaassa ja jännitteisiä teemoja välttelevässä vuorovaikutuksessa. Huomion arvoista on, että tilaisuuden teema valikoitui yhteistyössä alan nuorten tekijöiden kanssa.

Kehittämistyön yhteenvetoa

Olen tässä luvussa esitellyt tutkimushankkeemme aikana tehtyjä kehittämistöitä. Avasin lukijoille kehittämistyön nivoutumista toimintatutkimuksen kokonaisuuteen ja sen kaksoisroolia uuden tiedon tuottamisessa ja hyödyntämisessä. Esittelin kehittämistyön näkökulmasta tarkemmin kolmea tapahtumakulkua: tanssilähettiläiden fokusryhmätyöskentelyä, työpajoja Kiertoliike-tapahtumassa 2019 sekä Vallan näyttämöt -tapahtumaviikonloppua 2019.

Toimintatutkimushanke päättyi virallisesti päätösseminaariin 2.3.2020. Tämäkin tapahtuma sisälsi vielä kehittämistyötä siinä mielessä, että Iston ja työryhmän taiteellinen osuus oli läsnäolijoita voimakkaasti mukaan kutsuva ja haastoi pohtimaan koskettelemaansa problematiikkaa omakohtaisesti. Minäkin tein vielä viimeisen kehittämisintervention. Oman puheenvuoroni päätteeksi pyysin osallistujia esittäytymään pareissa vierustoverilleen ja kirjaamaan ylös toistensa vastaukset kysymykseen: ”Mihin minulle ennestään tuntemattomaan tai huonosti tunnettuun tanssin lajiin/porukkaan haluaisin tutustua lähemmin?” Toisin kuin aiemmissa sparrauksissa ja Kiertoliikkeessä, jolloin annoimme osallistujien pitää omat sanoituksensa itsellään, tällä kertaa keräsin nimettömät paperit takaisin. Osallistujat, jotka eivät kaikki olleet tanssiammattilaisia vaan myös esimerkiksi tutkijoita, kertoivat mielenkiintonsa kohteista siis sekä toisilleen että tämän teoksen kautta lukijoille (liite 4).

Tarkasteltuamme tanssin alaa ja siellä vallitsevia työskentelyolosuhteita monista näkökulmista jotakin tuntuu edelleen puuttuvan. Olen tuonut esiin paljon sitä, mikä rajoittaa tekijöiden vapautta, ja siten tehnyt tilaa realistiselle näkemykselle tähän historialliseen hetkeen sijoittuvan toimijan toimija-asemista. Olen myös kertonut, millaisia ratkaisuja pulmiin on esitetty ja miten me toimintatutkijat olemme pyrkineet auttamaan tekijöitä kohti oman työn autonomista kehittämistä. Kokonaisuutena kertomus on kuitenkin vajaa. Siitä puuttuu tekijöiden motivaatio: heidän näkökulmansa siihen, miksi työtä tehdään – silloinkin kun se on vaikeaa tai takkuista. Näiden näkökulmien etsiminen vie meidät lähemmäs työn moraalista aspektia.

Viite

3 Lukumäärän epätarkkuus, arviolta +/- 5 osallistujaa, ei johdu tutkijoiden menettelystä vaan yhteistyöstä pienellä budjetilla toimivan järjestäjätahon kanssa. Ryhmiin jakaminen tapahtui ennakkosuunnitelmasta poiketen ja nopeisiin muutoksiin sopeutuen, jotta kaikki halukkaat pääsivät mukaan, tarvittaessa ryhmää vaihtamalla ja pois jääneiden tilalle sijoittumalla. Tarkkaa kirjanpitoa ei kyetty tekemään, koska tutkijat itsekin osallistuivat ryhmiin vetäjinä, ja osallistujamäärä muuttui molempina päivinä. Jotkut osallistujat joutuivat jäämään pois kesken kaksipäiväisen jatkumon, mutta jo käynnistyneisiin ryhmiin ei otettu uusia, jotta ei olisi vaarannettu luottamuksen muodostumista.